Kuusi vuotta naimisissa, yhdeksän vuotta yhdessä

09.02.2020

Eilen oli meidän kuudes hääpäivä ja tänään on meidän yhdeksäs vuosipäivä. Tänään on yhdeksän vuotta siitä, kun oltiin Oton opiskelijasolussa Kannelmäessä pienellä porukalla viettämässä pikkulauantaita ja päätettiin, että nyt kerrotaan kaikille ihan Facebookissa, että meistä on tullut Iina ja Otto. Aika paljon olen kirjoittanut siitä hetkestä, kun me saatiin tietää, että meille tulee  vauva, mutta seurustelemaan alkamisen olen kuitannut lähinnä sanoilla ”ilmoitettiin siitä Facebookissa”.

Haluatteko tietää mitä muuta sinä iltana tapahtui? No ainakin puhuin paljon kaverin kanssa vessassa. Perus illanvietot teinivuosina, mulla ainakin oli tapana käydä kavereiden kanssa vessassa kikattamassa ja höpöttämässä. Siellä vessassa mä muun muassa mietin, että uskallanko oikeasti heittäytyä tähän täysillä, uskallanko jakaa itsestäni Otolle kaiken ja tykkäisiköhän se Otto silti vielä musta, jos kertoisin sille millainen ”oikeasti olen”. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän, että ei mussa ollut mitään vikaa, enkä oikeasti ollut yhtään minkäänlainen, olin ihan tavallinen teini. Mutta omassa päässä kaikki omat teinivuosien kokemukset tuntuivat tosi dramaattisilta silloin. Ajattelin, että jos Otto tietäisi musta ”ihan kaiken”, hän ei enää haluaisi olla mun kanssa. Päätin kuitenkin ottaa riskin, koska mulla oli sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joko kokonaan tai en ollenkaan.

Sinä iltana mä kerroin Otolle kaiken, mitä mun elämässä oli siihen mennessä tapahtunut (kaiken mitä muistin tai pidin tärkeänä), mun tyhmimmät teot, noloimmat mokat ja kaiken, mitä musta oli puhuttu. En halunnut, että meidän välillä on mitään salaisuuksia. Odotin, että Otto juoksisi karkuun, mutta vielä mitä. Hän kuittasi mun ”synkimmät salaisuudet” naurahtaen ja kertomalla reteästi olevansa itse ”paljon pahempi”. Ja mä kun odotin jotain suurta reaktiota. En saanut sellaista. Sen sijaan sain yhden meidän suhteen merkittävimmistä keskusteluista, jonka pohjalta oli oikeasti aika hyvä aloittaa suhde. Kun oli kertonut toiselle heti kättelyssä kaikki ne asiat, joita häpesi tai jotka tuntuivat kivuliaalta omassa menneisyydessä, oli aika helppo lähteä rakentamaan suhdetta puhtaalta pöydältä. Olen aika hiton ylpeä 19-vuotiaasta Iinasta ja 20-vuotiaasta Otosta.

Siitä lähti meidän suhde etenemään, viikon kuluttua saatiin raskausuutiset ja hyvin pian sen jälkeen asuttiinkin jo yhdessä.

”Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.” Iina <3 Otto 9.7.2011 

Näin kirjoitin heinäkuussa 2011 mun silloin vain pari kuukautta pystyssä olleeseen blogiini. En ollut väärässä, vaan harvinaisen oikeassa. Se sama tunne on edelleen hyvin vahvana. Me ollaan niin täysin samalla aaltopituudella siinä, mitä halutaan elämältä, että sillä ei ole mitään väliä kuinka nopeasti kaikki alkoi. Se on vaan bonus, hauska tarina. Meidän suhde alkoi vauhdikkaasti ja vauhdikkaasti se on myös jatkunut.

Me ei ikinä olla uskottu kuherruskuukauden olemassaoloon tai sen loppumiseen meidän kohdalla, siinä on meidän salaisuus. Elämässä tulee erilaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka vaikuttaa toki välillä myös parisuhteeseen, kuten kaikkeen muuhunkin. Mutta se meidän parisuhteen pohja on aina sama. Palava rakkaus toista kohtaan, täysi luottamus, halu tehdä toinen onnelliseksi ja halu kuherrella, miksi kuherrella saisi vain kuukauden kun sehän on ihan parasta parisuhteessa? Ei kai ole mitään ihanampaa kuin pussailla ja kikatella ja halailla ja sanoa toiselle ihania asioita ja pitää toista hyvänä. Ei ainakaan meidän mielestä ole. Silloin kun elämässä tulee eteen vaikeampia hetkiä, parasta lääkettä on puhua ja käpertyä toisen kainaloon ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Silloin kun olen onneni kukkuloilla, ihaninta on jakaa se toisen kanssa ja hypätä syliin pussailemaan. En keksi tilannetta, jossa haluaisin kauemmas Otosta. Kaikki tapahtumat meidän elämässä ovat sitoneet meitä tiiviimmin yhteen.

 

Me ollaan ihan pirun onnekkaita, kun meillä on toisemme. Jotkut maailmankaikkeuden kappaleet olivat oikeilla paikoilla silloin kun me ollaan tavattu, puhuttu ja rakastuttu. Siitä huolimatta, että oltiin aivan kokemattomia teinejä, epävarmoja ja molemmat ihan pihalla siitä mitä halutaan elämältä, me tiedettiin mitä haluttiin toisiltamme. Ja me haluttiin samoja asioita. Turvaa, tasaisuutta, luottamusta, lämpöä, huolenpitoa ja elämää suurempaa rakkautta. Olen varma, että niitä tullaan antamaan toisillemme joka päivä niin kauan kuin meissä henki pihisee, tapahtui mitä tapahtui.

Kiitos Otto, kun sä saat mut joka ikinen päivä tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kuulluksi. Enempää en voisi toivoa, enkä malta odottaa mitä seuraavat yhdeksän vuotta tuo meille tullessaan. Olen varma, että paljon ihania ja hienoja seikkailuja, odottamattomia tilanteita, rakkautta ja voimaa. On maailman siisteintä saada jakaa elämä just sun kanssa. Hyvää hääpäivää ja vuosipäivää meille rakas!

PS: Kirjoitin muuten eilen hääpäivän kunniaksi Otolle rakkauskirjeen. Just sellaisen vähän kiusallisen, liian pitkän ja imelän, jota lukiessaan Otto kuitenkin hymyili ja sen jälkeen kiitteli vuolaasti. Aion tallettaa sen samaan muistolaatikkoon, jossa säilytän mm. kiusallisen imeliä kuukausipäiväkirjeitä (nrot 1-12), ultrakuvia, lasten sairaalarannekkeita synnytysosastolta, Otolle tekemiäni lahjakortteja ja muita rakkaita juttuja.

PPS: Meidän Yhdessä-podcast jatkuu tänä yönä klo 00.00! Muistakaa ottaa uudet jaksot kuunteluun Spotifyssa, Soundcloudissa tai Apple Podcasteissa! 


Kaksikielisyyden hyödyt

23.09.2019

Viimeksi kesällä kirjoittaessani meidän perheen kaksikielisyydestä, sain yhden aika törkeän kommentin siitä, kuinka sekä kaksikielisyys että varsinkin juuri ruotsin kielen opettaminen toisena kielenä on hyödytöntä (ja jopa haitallista). Toki tiesin jo silloin, että kaksikielisyydestä on merkittävää hyötyä ja kommentti lähinnä nauratti, mutta nämä tiedossani olleet hyödyt perustuivat kuitenkin lähinnä meidän perheen omiin kokemuksiin ja fiiliksiin vuosien ajalta.

Mua alkoi kiinnostaa se, että voiko kaksikielisyydestä olla jotain muutakin hyötyä kuin se, että saa kielen kaveriksi toisen kulttuurin, pystyy hakemaan opiskelemaan kahdella kielellä, saa tukea muiden germaanisten kielten opiskeluun ja on etulyöntiasemassa työmarkkinoilla (ainakin pääkaupunkiseudulla). Lähdin selvittämään asiaa.

Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessakin oli vallalla käsitys, että aivot eivät kykene oppimaan kahta tai useampaa kieltä yhtä hyvin kuin yhtä kieltä, vaan molemmat/kaikki kielet jäävät kaksikielisillä heikoiksi. Silloin monet lapset kasvatettiin yksikielisiksi, vaikka olisi ollut mahdollisuus kaksi- tai monikielisyyteen. Onneksi nykyisin tiedetään paremmin. Aloin googlettelemaan aihetta ensin lehtiartikkeleiden (ja innostuttuani myös virallisten tutkimusten) pohjalta.

Ensimmäinen hyöty johon törmäsin, oli se, että kaksikielisyys parantaa kognitiivisia taitoja. Tästä löytyi artikkeleita niin New York Timesista, Tiede-lehdestä kuin Talouselämästäkin. Tarkempi tutustuminen aiheesta tehtyihin tutkimuksiin paljasti, että se ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista. Aiheesta on väitelty puoleen ja vastaan vuosien ajan ja tehty useita (yli sata) eri tutkimuksia. Vuonna 2018 Åbo Akademissa tehdyssä tutkimuksessa tarkasteltiin 152 aiempaa tutkimusta ja todettiin jo, että aiempien tutkimusten esittelemät kognitiiviset hyödyt ovat liioiteltuja, eikä todellisia kognitiivisia hyötyjä voida osoittaa todeksi aiempien tutkimusten perusteella. Sen jälkeen on kuitenkin tehty ainakin kaksi uudempaa tutkimusta (esim. tämä), joissa myös analysoitiin kaikkea aiempaa tutkimusmateriaalia, myös tätä Åbo Akademissa tehtyä tutkimusta. Niissä nähtiin edelleen mahdollisena se, että kognitiivisia hyötyjä olisi, mutta todettiin, että aihetta pitäisi tutkia lisää laadukkaasti ja pitkäaikaisesti.

Toistaiseksi on siis vielä mysteeri, että pitävätkö hyödyt paikkansa täysin tai osittain vai eivät. Taitoja, joihin kaksi- tai monikielisyyden on useissa eri tutkimuksissa todettu vaikuttavan positiivisesti ovat mm. konfliktien hallinta, keskittyminen annettuun tehtävään, työmuisti, ongelmanratkaisukyky, multitaskaus ja  irrelevantin ja relevantin erottaminen toisistaan. Näiden hyötyjen on arveltu perustuvan siihen, että kielestä toiseen vaihtaminen on jatkuvaa kognitiivista stimulaatiota aivoille.

Tästä on vaikeaa tehdä mitään päätelmiä oman kokemuksen pohjalta myöskään, koska vertailupohja puuttuu täysin. Mulla on kokemusta vain meidän lapsista ja heidän kognitiivisista taidoistaan. Kun niitä ei voi verrata mihinkään, niin en osaa mitenkään itse arvioida, onko kaksikielisyys vaikuttanut niihin.

Toinen hyöty, jota eri artikkeleissa ja tutkimuksissa vahvasti tuodaan esiin on se, että aivojen ”harmaan aineksen” (gray matter) määrä lisääntyy kaksi- ja monikielisillä. Kaksikielisyys siis jopa muokkaa aivojen rakennetta. Mitä hyötyä siitä harmaan aineksen lisääntymisestä sitten on? Harmaa aines koostuu hermosolujen solukeskuksista ja tuojahaarakkeista, joiden määrä alkaa vähentyä 30 ikävuoden paikkeilla. Kaksikielisillä solukeskuksia ja tuojahaarakkeita on tutkittu olevan enemmän kuin yksikielisillä, jolloin aivojen vanheneminen on mahdollisesti hitaampaa. Toki aivoja voi stimuloida miljoonalla muullakin tavalla, mutta kaksikielisyys on ainakin todella jatkuva ja luonteva, helposti arjessa toteutuva tapa. Myös aikuisena uuden kielen opiskelu voi tuoda samaa hyötyä.

Monessa artikkelissa on viitattu tutkimuksiin, joissa on todettu, että kaksi- tai monikielisyys voi hidastaa Alzheimerin tai muiden dementian muotojen etenemistä useilla vuosilla. Tämä perustuu juuri sen harmaan aineksen lisääntymiseen. Munkin lähisuvussa Alzheimerin tautia on ollut, joten olen kiitollinen, jos voin edes jollain tavalla suojata omia lapsia siltä edes vähän, kun olen läheltä sitä seurannut.

Aihetta on tutkittu todella paljon, mutta yllättävän vähän on silti saatu absoluuttisia totuuksia. Mä uskon silti, että kaksikielisyydestä on valtavaa hyötyä meidän lapsille ja meidän koko perheelle. Vaikka kognitiivisia hyötyjä ei pystyttäisi näyttämään toteen, ovat tekstin alussa mainitut kulttuurilliset ja kielelliset hyödyt kuitenkin kiistattomia. Ja hei, ehkä munkin aivojen harmaa aines lisääntyy, kun nykyisin tuntuu, että välillä ajattelen ihan vahingossa joitain asioita ruotsiksi. Usein tulee ihan muuten vaan puhuttua ruotsia välillä, ilman, että edes sitä ajattelen.

Kaksikielisyyden tuoma muidenkin kielten opettelun hyöty on myös meidän arjessa tosi selkeä. Ennen meidän Mallorcan reissua latasin huvin vuoksi ilmaisen englanninkielisen Duolingo-appin, jolla opettelin espanjaa. Vielä muakin enemmän appista innostui meidän esikoinen, joka pelasi sillä vaikka kuinka paljon ja lopulta oppi espanjaa sujuvammin kuin minä. Hänellä ei ollut mitään ongelmia kääntää lauseita espanjasta englanniksi ja englannista espanjaksi, sanajärjestykset sujuivat kuin vettä vaan ja ääntämisharjoituksetkin olivat ihan helppoja. Hän tunnisti heti oikeat lauseet monivalintatehtävissä väärien joukosta ja oppi nopeasti hillittömän määärän sanoja. Hän ei ole koskaan vielä ollut yhdelläkään englannin (eikä espanjan) oppitunnilla, mutta  englannin kieli sujuu silti lähes yhtä sujuvasti kuin suomi ja ruotsikin. Ja nyt on repertuaarissa myös ne espanjan alkeet, heh.

Mä jään tosi mielenkiinnolla odottamaan millaisia tutkimuksia aiheesta tehdään tulevaisuudessa. Kaksikielisyys kiinnostaa mua tosi paljon ja haluan tukea meidän lapsia kielten kehityksessä parhaani mukaan. Kielten opiskelu on valtava rikkaus ja ties vaikka sitä itsekin innostuisi opettelemaan vielä uusia vieraita kieliä lasten opintojen mukana sitten myöhemmin.

Me tehtiin tästä aiheesta myös podcast-jakso Oton kanssa, joka ilmestyi tänään. Jakson nimi on Kaksikielisyys lapsiperheessä ja siinä on myös muutaman minuutin osuus lopussa, jossa me keskustellaan Oton kanssa ruotsin kielellä. Myös minä puhun siis ruotsia! Sen julkaiseminen jännitti mua tosi paljon etukäteen, mutta nyt olen vaan tosi iloinen, että tehtiin se. Jaksossa jaetaan rehellisesti kokemuksia kaksikielisyydestä ja Otto kertoo myös muistoja ajoilta, jolloin hän asui lapsuudessa Ruotsissa.

YHDESSÄ S01E07 Kaksikielisyys perheessä -jakson voi kuunnella:

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcasteissa TÄSTÄ 

Oletteko te huomanneet kaksikielisyydestä konkreettista hyötyä omassa elämässänne tai lapsissanne? Uskotteko, että kognitiiviset hyödyt voivat olla mahdollisia? 

Artikkelin lähteet:

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6466577/

https://psycnet.apa.org/doiLanding?doi=10.1037%2Fbul0000142

https://www.annualreviews.org/doi/full/10.1146/annurev-linguistics-011718-011820?journalCode=linguistics

http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/Uutiset/Sivut/Kaksikielisyyden-kognitiiviset-vaikutukset-liioiteltuja.aspx

https://www.washingtonpost.com/national/health-science/speaking-two-languages-may-help-the-aging-brain/2018/12/07/f93489c8-f8b0-11e8-8d64-4e79db33382f_story.html


Arjen jakaminen toisen kanssa

09.09.2019

Kirjoittelin keväällä siitä, miten meillä jaetaan kotityöt. Silloin keskityin pääosin vain niihin ja jätin arjen muut velvollisuudet pois aiheista. Tänään palataan tämän aiheen pariin, kun pohdin hieman sitä, miten arki muuten meillä jakautuu. Arkeenhan kuuluu aivan älyttömän paljon muitakin velvollisuuksia kuin vain ne iänikuiset kotityöt. Iso osa arjen velvollisuuksista on myös näkymättömiä, niin kutsuttua metatyötä. Sivuan hieman sitäkin aihetta tässä, että kuinka metatyöt jakautuvat meidän kesken ja mitä metatöitä huomaan omassa arjessamme.

Kaupassakäynti

Kaupassakäynti vaatii suunnittelua ja se jakautuu aika tasan meille molemmille aikuisille. Minä olen yleensä se, joka tekee listat ja pysyy kärryillä siitä, mitä meidän kaapeissa on ja mitä tarvitaan. Otto taas on se, joka hoitaa lähes kaikki pikkukauppareissut sähköpotkulaudallaan, sekä ajokortillisena on aina mukana isoilla kauppareissuilla. Otto tykkää niin kovasti ajella, sekä sähköpotkulaudalla että autolla. Hän on aina valmiina lähtöön kun Amerikan suolakurkut on loppu tai lapsi haluaa banaania välipalaksi.

Mä olen tosiaan se, joka yleensä suunnittelee ostokset. Lueskelen eri ruokalehtiä ja blogeja aina kun ehdin ja jaksan, ja koetan keksiä jotain vaihtelua meidän arkiruokiin. Aina jos mennään ilman listaa kauppaan, se kostautuu. Kaupassa menee joko kauan aikaa, tai sitten jotain tärkeää unohtuu. Yritän tehdä kauppalistan aina siinä järjestyksessä, missä tuotteet tulevat eteen kaupassa kävellessä.

Ruuanlaitto

Ruuanlaitto jakautuu meille molemmille myös aika tasaisesti. Muutamia vuosia sitten jako oli ehkä 80/20 niin, että minä tein useammin ruokaa, mutta Otto osallistui joskus pilkkomalla ja pesemällä ja välillä kokkaili itsekin. Meidän kuopuksen odotusaikana kuitenkin Otto otti isomman roolin myös ruoanlaitossa mun supisteluherkkyyden vuoksi ja jotenkin ”pakon edessä” alkoikin yllättäen tykkäämään siitä tosi paljon.

Nykyisin siis ruuanlaitto menee ehkä 60/40, niin että mä teen ehkä yhden kerran viikossa enemmän. Usein laitetaan ruoka kokonaan yhdessä, tai sitten kokkaillaan yksin vuorotellen. Usein toinen tulee auttamaan ainakin vähän. Otto tosin tykkää kokata omia reseptejään eniten yksin, koska mulla on tapana sitten tulla sörkkimään ja auttamaan liikaakin. Mä pysyn silloin ihan mielelläni siis taka-alalla ja keskityn tekemään sillä aikaa jotain muuta.

Logistiikka: lasten vieminen ja hakeminen

Lasten ensimmäisten vajaan parin päiväkoti-vuoden ajan vieminen ja hakeminen oli lähes kokonaan mun vastuulla. Lasten hoitoaika oli silloin max 7h/päivä ja minä olin meistä se, joka kävi osa-aikaisesti töissä. Minä siis vein ja hain aina lapset julkisilla tai kävellen. Sitten kun meille tuli auto vuonna 2015 kesällä, Otto alkoi aina välillä hakemaan lapsia, jos olin pystynyt viemään heidät tarpeeksi ”myöhään”, jotta he saivat olla hoidossa siihen asti, että Otto pääsi töistä.

Mun raskausaikana vuonna 2016 syksyllä me muutettiin hoitosopimusta niin, että lapset saivat olla hoidossa vaikka täyden päivän tarvittaessa, jotta saatiin hakemisiin ja viemisiin lisää pelivaraa. Käytännössä lapset olivat yleensä silti ihan maksimissaan sen 8 tuntia hoidossa, mutta ainakaan ei tarvinnut tuli hännän alla yrittää ehtiä hakemaan tasan 7 tunnin kuluessa.

Vanhempainvapaan ja opintovapaan myötä päävastuu hakemisista ja viemisistä on ollut Otolla, koska hän on ollut kotona ja hänellä on ollut ajokortti. Meillä ruotsinkielinen päiväkoti ei sijaitse missään ihan lyhyen matkan päässä (verraten siihen, että suomenkielisiä on alle puolen kilsan säteellä kodista neljä) , vaan sinne on useita kilometrejä. Siksi auto on kaikkein kätevin.

Matka, joka autolla kestää 5-10 minuuttia liikenteestä riippuen, kestää kävelyineen ja bussin odotteluineen julkisilla 20-30 minuuttia per suunta. Lisäksi koulu ja eskari sijaitsevat aivan eri paikassa kuin päiväkoti, jolloin viemisiin lisättäisiin julkisilla vielä päälle toiset kävelyt, bussimatkat ja bussin odottelut. Tästä syystä meillä onkin tavoitteena, että saisin vielä tämän vuoden puolella ajokortin, jotta mäkin voisin osallistua hakemisiin ja viemisiin helposti ihan yhtä lailla. Nämä samat pätee myös harrastuksiin kuskaamiseen, että pääosin se on Otto, joka niihin vie tällä hetkellä, mutta ihan tilanteen mukaan mennään.

Metatyö

Metatyötähän lapsiperheessä on aivan älyttömästi. Kaikkea ei edes tajua, mutta ensimmäisenä tulee mieleen esimerkiksi erilaisten lappujen täyttäminen, ilmoittautumiset synttärikutsuille (+ logistiikka ja lahjat), varusteiden valmistelu lasten retkiin/uintipäiviin/liikuntatunneille, vaatteiden nimikoiminen, kalenterista huolehtiminen (se, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan), vanhempainillat, muihin vanhempiin yhteyden pitäminen Whatsapp-ryhmissä, Wilma-viestit, lasten leikkitreffien järjestelyt ynnä muut. Varsinkin näin lukuvuoden alussa metatyöt korostuvat, kun samaan aikaan on kolmen lapsen vanhempainillat, kauheasti synttäreitä, jokaiselta omat laput täytettäväksi eskariin ja hoitoon (tarpeet, luonne, kielet kotona, valokuvausluvat) sekä koulun lippulappuset. Kaikki tulee kerralla isona ryppäänä, mutta onneksi sitten rauhoittuu ekojen viikkojen jälkeen. Iso osa arjen velvollisuuksista on juuri tätä näkymätöntä ajatustyötä.

Me jaetaan metatyöt aika tasan. Siinä missä Otto hoitaa tässäkin paljon sitä logistiikkaa, mä taas täyttelen lappuja. Vanhempainillat jaetaan melko tasan ja kumpikin seuraa Wilmaa, sekä ilmoittaa yhtä usein synttärikutsuille ja osallistuu Whatsapp-keskusteluihin. Esimerkiksi juuri tuo lappujen täyttely on ollut mulle super hyvää ruotsin kielen harjoitusta, kun on pitänyt analysoida omien lasten vahvuuksia, luonteita, tarpeita, lempileikkejä ja muita juttuja laajasti ruotsiksi. Alkuun se jännitti mua ja kaipasin Oton tukea, mutta nykyisin uskallan täyttää laput kokonaan itse ja jos siellä nyt joku pieni kirjoitusvirhe on, niin sitten on.

Lasten vaatteet ja varusteet

Arjen velvollisuus, josta mä nautin, on lasten vaatteista ja varusteista huolehtiminen. Se ei tunnu velvollisuudelta vaan mä rakastan miettiä lasten vaatejuttuja ja niistä löytyykin täältä blogista paljon postauksia. Ymmärrettävästi se on siis pääosin mun vastuulla, mutta toki nyt Ottokin osaisi käydä vaikka puuttuvat kumpparit ostamassa.

Auto

Otto huolehtii pääosin autoon liittyvistä asioista, koska mulla ei sitä ajokorttia vielä ole. Sitten kun mulla on, niin toki mäkin voin käyttää renkaiden vaihdossa, määräaikaishuollossa tai käydä tankkaamassa.

Meillä toimii hyvin nämä jaot, mitä ollaan tehty. Molemmilla on mahdollisuus sanoa, jos kaipaa toiselta enemmän panostusta jollakin arjen osa-alueella ja keskustellaan näistä hyvin avoimesti ja melko usein. Välillä toiselle kasautuu liikaa joku asia ja sitten voi pyytää toiselta jeesiä ja osallistumista.

Meiltä ilmestyi tänään myös podcastin 5. jakso, jossa keskustellaan arjen jakamisesta ja arkeen liittyvistä velvollisuuksista. Jakso on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sannan ruokakassin kanssa ja se on meidän 1. kauden ainoa kaupallinen yhteistyö (ihan mieletöntä, että meihin uskottiin niin paljon, että saatiin kamppis jo ennen kuin yhtään jaksoa oli ulkona!). Jakson sisällöstä n. 1/3 on kaupallista sisältöä (loppupuolella) ja muuten puhutaan kaikista muista arkeen liittyvistä jutuista. Jakson pääsee kuuntelemaan:

Kuuntele Yhdessä S01E05: Arjen jakaminen toisen kanssa (kaupallinen yhteistyö)

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcast-appissa TÄSTÄ


Miksi kuukautiset nolottaa aiheena?

02.09.2019

Tänään ilmestyi meidän uusi podcast-jakso, nimeltään menkat & vauvan yrittäminen. Paljastan nyt podijaksosta sen verran, että jaksossa kerron mm. siitä, miten mua on hävettänyt ja jännittänyt käydä ostamassa kuukautissiteitä kaupasta. Mun parhaat kaveritkin muistaa miten nolona olin joskus, kun mulla ei ollut yhtään siteitä teininä ja oli pakko käydä ostamassa kaupasta. Tilanne ei olisi ollut yhtään nolo, mutta mun nolostelu teki siitä noloa. Kaverit nauroivat mun nolostelulle aivan kippurassa, miksi se oli mulle niin iso juttu? Miksi oli niin vaikeaa olla coolisti? Puolella maailmastahan kuitenkin on menkat. En tiedä. Se ajatus siitä, että muut tietävät, että mulla on kuukautiset on aina nolottanut mua, enkä tiedä mistä se johtuu.

Olen vapautunut tässä huomattavasti nykyisen parisuhteen myötä. Oton kanssa aiheesta on ollut aina helppoa puhua. Olen myös monta kertaa miettinyt päässäni, että millainen äiti haluan kuukautisten suhteen olla kolmelle tyttärelleni. Sellainen, joka opettaa, että niissä on jotain hävettävää, vai sellainen, joka suhtautuu niihin mutkattomasti kuten mihin tahansa muuhunkin. Sanomattakin on selvää, että jälkimmäinen. Niinkuin mun oma äitikin on aina ollut. Mun äiti on aina puhunut asioista niiden oikealla nimellä, kiertelemättä ja pitänyt huolen, että mulla on kaikki tarvittava tieto ja tuki.

En tiedä miksi musta silti kasvoi sellainen tyttö ja nainen, jota kuukautiset nolotti. Voin kyllä puhua aiheesta, puhuinhan aiheesta jo teininä ystävien kanssa ja se oli ihan normaalia. Puhuminen mua ei nolottanut. Mutta silti erityisesti se kaupassa siteiden tai tamponien ostaminen nolotti. Aina koitin piilotella niitä muiden ostosten sekaan ja poistua menkkahyllyltä mahdollisimman nopeasti. Ja siis etenkin siteiden ostaminen nolotti, koska tuntui, että kaikki muut käyttivät tamponeja ja siteet oli jotenkin ”ällöjä”, kun niin monet niistä mun teini-iässä puhuivat. Mulle jäi sellainen fiilis, että olen ällö, jos käytän siteitä.

Pahinta oli, jos ei ollut mitään muuta ostettavaa kuin ne siteet. Yritin ennen usein ajoittaa siteiden ostamisen sellaiselle kauppareissulle kun oli muutenkin paljon ostoksia, että se paketti katoaisi sinne kaiken muun sekaan. Tämä kaikki kuulostaa niin naurettavalta kun kirjoitan sitä tähän postaukseen. Mutta ne häpeäfiilikset on olleet mulle vuosikaudet ihan todellisia tunteita ja ajatuksia.

Nykymaailmassa on cooleinta olla itsevarmasti oma itsensä ja rohkeasti just sitä mitä on. Ei ole ehkä kovin coolia myöntää, että jokin näin tavallinen ja arkipäiväinen juttu on nolottanut. Mustakin on tuntunut jo kauan, että olen ainoa, joka näitä fiiliksiä on kokenut. Tänään olenkin ilahtunut viestien myötä saamastani vertaistuesta. En olekaan ainoa, joka on joskus piilotellut Libresse-pakettia ostoskärryyn tai kassahihnalla muiden ostosten alle. Joku muukin on tehnyt sitä! Kaikki ei olekaan niin rohkeita ja itsevarmoja kuin luulin. Tietenkään en toivo, että kukaan muu kokisi häpeää näin turhasta asiasta, mutta olen silti yllättynyt iloisesti siitä, että en olekaan ainoa nolo nolostelija.

Yritän kovasti lakata nolostelemasta. Menkoissa ei ole mitään noloa, eikä ole siteissäkään. Siteet, tamponit, kuukuppi. Jokainenhan saa käyttää juuri sitä minkä itse kokee mukavimmaksi. Noloa ei ole valita sitä vaihtoehtoa, joka on itselle sopivin. Päin vastoin. Eihän siinäkään olisi mitään järkeä, että käyttää jotain, mikä ei sovi itselle, koska ei kehtaa valita sitä minkä oikeasti haluaisi. Niin en sentään ole tehnyt, vaikka onkin nolottanut. Paitsi kerran, kun olin yötä ihastukseni luona 17-vuotiaana ja mun kuukautiset alkoi, enkä kehdannut ostaa siteitä kun oltiin yhdessä kaupassa.

Olen yrittänyt olla omille lapsilleni rohkea esimerkki, vaikka välillä sisimpäni on huutanut, että ”NOLOTTAA!”. Heidän kanssa kaupassa ollessa en ole yrittänyt piilotella paketteja, enkä ole antanut sen näkyä ulospäin, että joskus olen meinannut punastua, kun he ovat tyyliin (pienempinä) jutelleet keskenään kovaan ääneen, että ”äidillä oli tänään k u u k a u t i s e t vessassa”. Haluan olla heille hyvä esimerkki, jotta he voivat sitten aikanaan suhtautua menkkoihin aivan niinkuin mihin tahansa muuhunkin asiaan.

Mua nolottaa nytkin julkaista tätä tekstiä, vaikka samaan aikaan ihailen kaikkia muita, jotka aiheesta rohkeasti puhuvat ja kirjoittavat. Aion siis painaa ”julkaise”. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?

Yhdessä-podin 4. jaksossa puhutaan siis menkoista ja vauvan yrittämisestä. Muuttuuko Iina eri ihmiseksi PMS:n aikaan? Asioiko Otto kaupan menkkahyllyllä? Miltä miehestä tuntuu yrittää vauvaa ja pettyä kuukausi toisensa jälkeen, kun kuukautiset tulevatkin? Mitä on jäänyt mieleen koulun terveystiedon tunneilta menkkojen osalta? Hävettääkö Ottoa puhua kuukautisista?

Kuuntele 4. jakso:

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcasteissa TÄSTÄ


Puhuminen on meidän liima

26.08.2019

Moikka, tänään äänessä Otto ja Iina (heh, sori oli pakko). Mutta joo kyllä, tänään tapahtuu jotain niinkin harvinaislaatuista, että sain houkuteltua vanhan mr. bloggaajan itsensä kirjoittamaan muutaman ajatuksen tänne mun blogiin, mitä hän ei enää nykyisin kovin usein tee. Kirjoitimme kumpikin vuorollamme samasta aiheesta pätkän tekstiä näyttämättä tekstejämme kesken kaiken toisillemme. Pääsette siis lukemaan molempien näkökulman. Ensimmäiseksi Oton teksti:

Minulla on pointti, jonka haluaisin tuoda esille, joten hypätäänpä hetkeksi muka-syvällisen keittiöpsykologian pariin.

Jokainen ihminen on jonkun muotoinen. Tässä tapauksessa en tarkoita fyysisesti, vaan ihmisenä. Omat tottumukset, mielenkiinnon kohteet, näkemykset ja periaatteet muiden asioiden ohessa päättävät sen muodon. Maailma muokkaa ihmistä ja ihminen puolestaan maailmaa ympärillään. Siellä sitten pyöritään kaikki yhdessä kuin ruotsalainen asuntoauto keskellä risteystä (muutenkin sekavan Redin edustalla tuossa viime viikolla) ja koitetaan löytää sopivaa koloa, mihin tunkea se oma muoto. Toivottavasti myös löydetään se, edes etäisesti sopiva.

Muodot tekevät tekee parisuhteista erityisen mielenkiintoisia. Mitä tehdään sitten, kun kaksi eri muotoista ihmistä päättää lyöttäytyä yhteen? Koitetaanko sitä omaa muotoa muokata, että toinen mahtuu sinne, vai tungetaanko väkisin samaan koloon ja toivotaan, ettei purskahdeta ulos? Vai poistutaanko kenties niistä omista koloista, ja lähdetään uudestaan maailmalle etsimään koloa, johon molemmat mahtuvat?

Vastaustahan minulla ei tähän ole, enkä ole edes täysin varma siitä oliko tämä jokseenkin seksuaalisesti latautunut selitykseni koloista ja muodoista paras keinoni tuoda tämä asia esille. Se mitä yritän sanoa on, että maailmassa on parisuhteita yhtä paljon kuin Tubeconissa on valvojaksi lähteneitä vanhempia kyseenalaistamassa omaa olemustaan. Siksi on tärkeää, että pyritään löytämään ne omat tavat ja käytännöt, jotka toimivat juuri siinä omassa parisuhteessa.

Näin me teimme vaimoni kanssa. Kun me tapasimme, me emme edes tienneet minkä muotoisia olimme. Vähän tapaamisemme jälkeen Iina toki oli pyöreä, mutta se nyt on asia erikseen. Monta iltaa meni siihen, kun puoliksi vitsillä kerroimme toisillemme jotain menneisyyden järkyttäviä juttuja ja sitten pysähdymme jälkeenpäin miettimään, että mitäs helvettiä, kun toisen reaktio olikin että ”ai kauhea, ootsä kunnossa”, eikä se alkanutkaan nauramaan.

Varsinkin meidän suhteen alkuaikoina, kun en ollut kovin tottunut puhumaan tunteistani, oli Iinalla tapana joskus tarkoituksella ärsyttää minua siihen pisteeseen asti, että en vain pystynyt enää pitämään suutani kiinni. Kahden viikon ”ei mul oo mikään” kääntyi silmänräpäyksessä viiden minuutin itkuksi käsittelemättömistä menneisyyden ongelmista, joista en ollut koskaan uskaltanut puhua kenellekään. Aika radikaali ratkaisu ehkä, mutta meillä se toimi.

En nyt tosin lähtisi heti kokeilemaan tätä ratkaisua näin yleisenä neuvona. Meilläkin Iina olisi välillä voinut ajoittaa nämä hetket paremmin. Kerran tämmöinen episodi esimerkiksi syntyi matkalla kauppaan, mikä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta. Mutta se nyt oli pitkällä tähtäimellä sivuseikka. Jälkeenpäin meillä molemmilla oli parempi olo ja elämä jatkui taas.

Välillä elämä vaan on aikamoista ruusuilla tanssimista. Enkä nyt tarkoita helppoa ja mukavaa. Ne, jotka blogiani Akkavaltaa joskus lukivat, saattavat muistaa avautumiseni suomalaisista sanonnoista. Esimerkiksi juuri tästä ruusuilla tanssimisesta. En vain saa päähäni, kuinka ruusujen piikkien päällä tanssimisessa on kenenkään mielestä mitään kivaa. Tarkoitan sitä, että meilläkin on ollut omat haasteemme, niin yksin kuin yhdessäkin. Iinan vuodelepo toisen raskauden aikana, molempien yhtäaikaiset isovanhempien poismenot kuopuksen vauvavuonna, yhteisen kahdenkeskisen ajan puute niin suhteemme alussa kuin välillä nykyäänkin, sekä omat henkiset pullonkaulamme ja stressin aiheemme.

Parisuhteet vaativat työtä, eikä se aina ole helppoa. Joskus joudutaan siinä yhteisessä kolossa antamaan periksi, muuttamaan sitä omaa muotoa ja tekemään kompromisseja. Joskus taas otetaan yhteen, kun oma muoto ei vaan taivu enempää. Tämähän ei ole ainoastaan normaalia, vaan jopa vaadittua. Itse en ole ainakaan koskaan törmännyt pariin, joka ei olisi koskaan tehnyt kompromissia missään asiassa, tai pariin, joka ei olisi koskaan keskustellut normaalia korkeammalla tunnelatauksella.

Ihmiset kehittyvät ja parisuhteet kehittyvät. Jos on onni matkassa ja töitä on tehty tarpeeksi, saattaa sitä joku aamu havahtua siihen, että hei, ”nyt on hyvä kolo”, ja myös siihen, että nyt on hyvä kolo. Sehän se tavoite on.

Joskus ihmisille käy niin, että he toteavat ettei tämä nyt istu yhtään, vaikka kaikkensa on tehty. Ja jos loppujen lopuksi on sanottu ja tehty kaikki mitä voi, on enemmän kuin sallittua todeta, että tämä ei nyt vaan toimi. Jos on kurkkuaan myöten täynnä ja kyllästyminen iskee. Se on fine, ja se on jopa tilastollisesti todennäköisempää kuin se yhdessä hautaan asti kulkeminen. Minullakin on takana useampi eroon päätynyt parisuhde kuin sellainen, jossa vielä olen, yllättävää sinänsä.

Meillä kaikki se, mitä ollaan koettu niin yhdessä kuin erikseen, ja kaikki se mitä ollaan yhdessä tehty, on tuonut meitä lähemmäs toisiamme. Olemme sopeutuneet toistemme puutteiden ympärille. Autamme toisiamme ja pidämme yhdessä huolen siitä, että ylläpidämme toistemme standardeja. Silloinkin kun meidän häiden aikaan hädin tuskin ehdimme juttelemaan, kun kaikkien muiden arjen touhujen ohessa vietin vielä viikonloputkin töissä hääbudjetin kasvattamiseksi, pidimme huolen siitä, että menimme edes yhdessä nukkumaan, ja heräsimme yhdessä joka aamu. Ja nyt edelleen olemme onnellisia siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.

Meidän muodot ovat muuttuneet miljoona kertaa tässä matkan aikana, ja tulevat varmasti tulevaisuudessakin muuttumaan. En kuitenkaan epäröi sekuntiakaan, ettemmekö yhdessä tulisi mahtumaan meille jo hyväksi todettuun koloon. 

TL;DR: Yhteen ottaminen on normaalia, kompromissit ovat vaadittuja ja joskus sitä vaan erotaan. 

– Otto

Kun me alettiin seurustelemaan Oton kanssa, ei tunnettu edes toisiamme kunnolla. Se ei ollut meille mikään este seurustelun onnistumiselle, mutta se oli ehdottomasti sellainen asia, joka olisi voinut muodostua suureksi kompastuskiveksi. Onneksi tutustuessamme saatiin huomata, että sen ensihuuman ja pintakerroksen alla molemmilla oli jotain sellaista, mitä toinen pystyi rakastamaan täydestä sydämestään.

Se on vaatinut paljon puhumista, se on selvä. Alkuun se olin minä, joka sitä puhumista vaadin. Muustakin kuin 2010-luvun alun tyhmistä meemeistä, wowista ja meistä. Se olin minä, joka kyselin ja kaivelin. Halusin tietää kaiken Otosta, Oton historiasta, Oton virheistä ja vaikeimmista kokemuksista. Oli ehkä hyväkin, ettei me tunnettu niin hyvin.

Jos olisin tiennyt Otosta enemmän, olisin pelännyt, että Otto menee rikki mun kysymyksistä. En olisi halunnut nostaa kaikkia niitä tunteita pintaan tieten tahtoen, joita tietämättäni nostin. Ne olisivat jääneet käsittelemättä, kytemään jonnekin sinne syvälle. Ehkä vaivaamaan meitä myöhemmin. Vanhat totutut käytösmallit, pelot joita oli jäänyt aiemmista kokemuksista, oletukset toisen ajatuksista jotain asiaa kohtaan.

Koska en tiennyt mistään mitään, en osannut myöskään varoa tai käsitellä silkkihansikkain. Kysyin historiasta, lapsuudesta, koulusta, kavereista, eksistä, perheestä. Joskus Otto sanoi, ettei halua puhua, pitkäänkin, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat muuta. Silloin oikein tarkoituksella ärsytin sen kaiken ulos. Näin, että toisella on tunteita, joiden on pakko päästä ulos. Kysyin ja kysyin. Ja lopulta sain vastauksia. Otto sanoi joitakin asioita ääneen ensimmäistä kertaa elämässä. Samoin minä.

Samalla kun pyysin toista kertomaan, kerroin itsekin. Koska kysyin vaikeita kysymyksiä, sain samanlaisia takaisin. Kerroin ensimmäistä kertaa jollekin muulle asioista, joita olin kokenut ja jotka vaikuttivat muhun enemmän, kuin halusin myöntää. Meidän keskustelut eivät ensimmäisinä kuukausina aina olleet mitään söpöä small talkia. Me puhuttiin siitä, miltä tuntuu kertoa pikkusiskolle, että äiti on kuollut ja siitä, miltä tuntuuu kun oma vanhempi makaa sängyssä masentuneena vuosia. Puhuttiin kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta  ja meidän elämän hirveimmistä hetkistä. Usein meidän keskustelut lähtivät läpänheitosta ja jostain huvittavista muistoista, mutta ajautuivat vaan yhtäkkiä niihin vakavampiin asioihin kuin huomaamatta.

Puhuminen. Se on meidän tärkein vahvuus, jolla me pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Meidän perheessä ei ole asioita eikä tunteita, joita ei voisi sanoa ääneen. Se tapa on jäänyt alusta asti. Nykyisin Ottoa ei juuri tarvitse houkutella tai ärsyttää puhumaan. Me kummatkin kaadetaan kaikki ulos heti kun on jotain kaadettavaa. Ja uskon, että siinä piilee syy siihen, miksi me ei voida kuvitella eroavamme, vaikka tilastollisesti se on todennäköistä tutkimustenkin mukaan. Etenkin, kun olemme pariutuneet niin nuorena.

Kaadettiin ulos kaikki loput, mitä tästä aiheesta tuli mieleen meidän uusimmassa podcast-jaksossa. Yhdessä-podissa me jatketaan siitä, mihin jutut kotona jäävät. Tehdään sitä, mitä parhaiten yhdessä osataan. Puhutaan, mutta vaan mikit päällä. Kolmas jakso käsittelee pitkässä parisuhteessa elämistä. Sitä, mikä toisessa ärsyttää ja mikä toisessa yllättää. Tuleeko vilkuiltua muita? Voiko toiseen kyllästyä? Miten se vaikuttaa parisuhteeseen, että suhde on alkanut tosi nopeasti ilman, että tuntee edes toisiaan kunnolla? Mistä meillä oikein riittää puhuttavaa vielä 8 vuoden jälkeen toisillemme ja mikä pitää suhteen mielenkiintoisena? Puhutaan parisuhteen erilaisista vaiheista ja siitä, miten ne ovat menneet meillä. 

Uusimman Yhdessä -podcastin 3. jakson ”Voiko toiseen kyllästyä pitkässä parisuhteessa?” voi kuunnella Spotifyssa TÄSTÄ ja Soundcloudissa TÄSTÄ. Podcastin kaikki kolme ensimmäistä jaksoa tulevat kuunneltavaksi myös Apple Podcast -sovellukseen tällä viikolla, kunhan Apple saa käsiteltyä hakemuksen (missä voi ilmeisesti kestää jopa kolme vuorokautta toisin kuin luultiin).