Kesäkuun 18. päivä mä tein aamulla tärisevin käsin raskaustestin. Mä heräsin ihan superaikaisin, koska en meinannut saada nukuttua kun olin niin kovasti odottanut että voin tehdä testin. En halunnut tehdä sitä liian aikaisin etten pettyisi turhaan negatiivisesta testituloksesta, mutta toisaalta olin jo hurjan malttamaton ja halusin vaan tietää. Aiemmat kaksi raskautta olivat molemmat alkaneet ensimmäisestä kierrosta, joten nyt kun yritystä oli jo hetki takana niin alkoi tuntua että tapahtuuko sitä ikinä. Pelkäsin joutuvani pettymään taas ja olin jo valmistautunut yhteen viivaan.

Seitsemän aikaan lauantaiaamuna olin yksin hereillä ja kastoin tikun pissaan. Ja odotin. Ja odotin. Näytti siltä että testiin jää vain yksi viiva, kun tuijotin sitä ensimmäisen minuutin ajan. Sitten masentuneena tuijotin hetken muualle, ja käänsin katseeni varmistuakseni pettymyksestä. Ja kun mä katsoin tikkua uudelleen: mitä ihmettä, siinä olikin kaksi viivaa ihan selvästi eikä edes mitään haamua! Mä tuijotin testiä vaikka kuinka kauan yksin siellä vessassa, ja sitten menin herättämään Ottoa, lauantaiaamuna ennen kello kahdeksaa. Herra oli juuri edellisiltana palannut jälleen rankalta työmatkalta Tukholmasta, ja oli kovasti unen tarpeessa. Mutta kun en vaan voinut odottaa ja pysyä nahoissani.

”Otto katso, siinä on kaksi viivaa! Meille tulee vauva!”. Unenpöpperöinen mieheni oli maailman suloisin kaapatessaan mut kainaloonsa. Siinä me myhäiltiin tyytyväisenä ja mietittiin että voiko se oikeasti olla totta. Ja halattiin ja pussailtiin ja se oli maailman parasta ikinä. Otto oli ihan uninen mutta ei tullut uni kuitenkaan enää mun uutisen jälkeen. Se fiilis, ”me tiedetään jotain mitä te ette ja se on aika iso juttu” on ekaksi ihan maailman kutkuttavin ja ihanin. Toki viikkojen jälkeen salailu muuttuu hankalammaksi ja raskaammaksi, mutta silloin ihan alussa se on vaan parasta. Siitä se raskaanaolevan hehku varmasti tulee, kun hymyilyttää kokoajan se oma ihana pieni salaisuus mitä kukaan muu ei tiedä. (Eikä raskausoireet ole vielä alkaneet).

Lapset olivat erittäin tyytyväisiä kun sekä isi että äiti olivat jo aikaisin aamusta hereillä ennen heitä ja vielä viikonloppuna. Siitä me sitten lähdettiin ihan casuaalisti Ikeaan ostoksille heti sen auettua aamulla. Lapset menivät lapsiparkkiin ensimmäistä kertaa, kun olivat sitä miljoona kertaa pyytäneet ja me ei oltu raaskittu aiemmin jättää. Me mentiin kahdestaan ostoksille pyörimään, ja olo oli sellainen vastarakastunut perhoset liihottelee mahanpohjassa ja elämä on ihanaa ja vaaleanpunaista. En varmaan lakannut hymyilemästä kertaakaan sen päivän aikana. Eikä Ottokaan.

Jotenkin tämä kerta tuntui niin eriltä kuin aiemmat. Ehkä se johtui siitä että Ottokin oli kotona kun tein testin, ja eniten siitä että me oltiin odotettu ja mietitty ja haaveiltu niin pitkään. Vaikka loppujenlopuksi ei ehditty yrittää muutamaa kuukautta pidempään, oltiin kuitenkin sitä ennen jo haaveiltu ja pohdittu vuoden verran. Ne muutamat kuukaudet tuntuivat elämääkin pidemmiltä ja turhauttavammilta, ja helpotus oli suuri kun vihdoin jotain tapahtui. Se ensimmäinen päivä meni pelkässä onnellisuuskuplassa. Ostettiin vielä Clearblue-testi varmistuaksemme tuloksesta, mua kun jäi häiritsemään että viiva oli selkeydestään huolimatta aavistuksen haaleampi kuin Tipan tai Zeldan raskausaikana.

Onneksi myös kuvissa näkyvä Clearblue näytti, 2-3 viikkoa raskaana, ja saatoin vihdoin uskoa sen olevan totta ihan oikeasti. Kuten sanottua, eka päivä meni silkassa onnellisuuskuplassa. Sen jälkeen alkoi pelottaa ja jännittää että pysyykö se pieni matkassa vai ei, mutta eka päivänä mä soin itselleni sen ajatuksen ”meille tulee vauva”. Vasta sen jälkeen aloin jarruttelemaan itseäni ja päätin että en ajattele vielä yhtään mitään vaan odotan rauhassa eteenpäin. Otto oli ainakin omien kokemusteni mukaan samalla linjalla. Ensimmäisenä päivänä me fiilisteltiin, suunniteltiin yhteistä perhevapaata, haaveiltiin siitä miten vauva nukkuisi jomman kumman mahan päällä ja tuhisisi ja mietittiin lasten mentyä nukkumaan, että miten me oikein kerrotaan heille ja mitähän he sanovat.

Alusta asti oli selvää että lapsille ei sanota mitään ennenkuin pahin riskiaika on ohitse, ja siksi ensimmäiset pari viikkoa tämä oli tosiaankin ihan vain meidän kahden salaisuus. Ensimmäisenä kerrottiin molempien vanhemmille jo reilusti ennen ultraa, ja sekin jännitti mutta onneksi meidän uutiset saivat iloisen ja meidän puolesta onnellisen vastaanoton, ja jälkikäteen ajateltuna en edes tiedä miksi jännitin. Kaikki ovat olleet meidän puolesta hurjan onnellisia, ja se on tietenkin aivan ihanaa.

Mä halusin ottaa nämä kuvat, jotta muistettaisiin ikuisesti tuo ihana päivä ja miltä me näytettiin ja miten onnellisia me oltiin. Ainakin mä näen näissä kuvissa sen kaiken onnen jota me sinä päivänä koettiin ja koetaan vieläkin. Se oli ihan mieletön päivä ja mieletön alku tälle ihanalle matkalle kohti ensi kevättä. Pelkäsin otettuani nämä kuvat, että en koskaan pääse näyttämään niitä kenellekään, että joskus ne ovat liian kipeitä katsottavaksi, että kaikki ei menisikään hyvin. Mutta otin sen riskin, sillä halusin sen ihanan muiston. Ja tässä mä nyt jaan ne teidän kanssa, edelleen kutkuttavan jännittyneesti odottavana. Parasta on kuitenkin jakaa tämä raskaus Oton kanssa jo kolmatta kertaa, hän on maailman paras tuki ja turva mulle.

Nyt mennään jo raskausviikon 15 loppupuolella, mutta tänään on aika kurkistaa edelliseen kuluneeseen raskausviikkoon, joka oli raskausviikko 14. Se oli aika ihana viikko, mistä siis lisää alla olevalla videolla! Tämä video aloittaa nyt Raskauspäiväkirja-sarjan, jota tulen jatkamaan ihan synnytykseen asti niin pitkään kuin viikkoja riittää. Näitä on varmasti hauskaa katsella itse sitten jälkeenpäin.

Joku kovasti harmitteli sitä, että teen raskausviikkopostaukset videolle enkä kirjoitettuna. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö raskausjuttuja tulisi blogiin, tulee niitä kyllä ja mahakuvia myös. Ne ihan kaikkein perinteisimmät viikkokuulumiset tulevat vaan videolta, ainakin näin aluksi. Toki ajattelin lisätä aina näiden videoiden yhteyteen tänne blogiin myös mahakuvan, ja lisäksi teen varmasti välillä vertailua edellisten raskauksien ja tämän kolmannen välillä näissä postauksissa myös ihan tekstinä ja kuvina.

Ei kannata ajatella videota ja tekstiä toisiaan poissulkevana juttuna, vaan nimenomaan toisiaan täydentävänä. Videot on juttu jota tosi moni on kaivannut vuosien aikana, ja mä haluan tarjota myös niitä. Jotkut eivät jaksa lukea, toiset eivät jaksa katsoa videoita, jokainen voi sitten valita oman tapansa seurata höpötyksiä jos on niistä kiinnostunut.

Raskausviikkopostaukset eivät myöskään ole ainoita raskauteen liittyviä postauksia joita tänne aion tehdä, vaan aiheita on vaikka kuuuuuinka paljon muutenkin. Pukeutuminen, ajatukset tulevaisuudesta ja vauvasta, Oton suhtautuminen, miltä tuntui kun testi näytti positiivista, rakenneultra ja lasten suhtautuminen. Mulla on vaikka kuinka paljon sanottavaa ja tässä siitä vain murto-osa.

Ensimmäinen oma ”kunnon” video oli jännittävää tehdä ja kuvata, ja tiedän että mulla on varmasti paljon opittavaa vielä. Tässä ekassa videossa halusin myös vähän kertoa uudesta kanavasta, ja siksi raskauskuulumisia oli aavistuksen verran vähemmän. Seuraavaan videoon tulevat mukaan myös esimerkiksi neuvolakuulumiset (kävin neuvolassa tänään), joten itse raskausaiheista sisältöä on sitten enemmän siellä mukana! Varmasti kun näitä tekee enemmän niin muotoutuu se oma tyyli tehdä ja oma rakenne videoille, ihan niinkuin blogatessakin. Katselin äsken Zeldan odotusajalta raskausviikkopostauksiani, ja ihan samalla tavalla niissäkin ekat mahakuvat olivat vähän epämääräisiä, kunnes loppua kohti sitten tyyli selkeytyi ja tuli yhtenäisemmäksi. Tekemällä sitä oppii eikä jahkailemalla ja ihmettelemällä.

Kertokaa ihmeessä mitä tykkäätte, ja käykää tilaamassa mun kanava. Kanavalla on jo reilusti yli 500 tilaajaa ennen tämän ekan videon julkaisua, joten kiitos ihan hurjasti teille kaikille! Ihanaa päiväät yypit <3

Kun oireet vihdoin alkavat helpottaa on niistä kiva päästä puhumaan. Tämän postauksen kirjoittamisella mä olen leikitellyt aina kun on ollut oikein paha olo, Otollekin sanoin että ”Voi kuule sitten kun mä voin puhua tästä niin vuodatan kyllä sellaiset oirelistaukset että ei oo todellista!”. Eli kuten ehkä tästä voi päätellä, ei ole ollut mikään maailman hehkuvin olo ensimmäisen kolmanneksen aikana.

Ensimmäiset pari viikkoa olivat superhelpot, ei ällöttänyt eikä väsyttänyt eikä ollut oikeastaan mitään erilaista kuin aiemmin. Sitten se seitsemännellä viikolla iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, aivan jäätävä hajuherkkyys. Tässä lista asioista jotka mun mielestä haisivat aivan kuvottavalta ja saivat oksennuksen kurkkuun: hanavesi, tuoreet mansikat, suihkunraikas Otto, hissi, metro, bussi, hiki, jauheliha, kala, kahvi, hiuslakka, shampoo, suihkugeelit, hammastahna, meidän uusi auto. Eli oikeastaan ihan kaikki, yritin vaan olla haistamatta mitään ja kiitin korkeampia voimia säännöllisestä allergisesta nuhastani, joka ajoittain hälvensi hajuaistini kykyjä.

Mulla oli pahoinvointia mutta pääosin se liittyi siis hajuihin, koska jatkuvasti joku haisi mun mielestä niin pahalta että olin puolimatkassa vessaan purjolle. Pahinta oli ehkä Oulussa kun käytiin sukulaisten luona kylässä. Olin silloin niin alkuvaiheilla että en halunnut kertoa kenellekään vielä, ja kaikki tietenkin keittivät sitten kahvia joka kyläpaikassa, yleensähän mä juon kahvia mustana ja monta kuppia päivässä. Pelkästä kahvin tuoksusta nousi jo kylmä hiki otsalle, mutta siinä vaiheessa kun sain mukin aina eteen niin tuntui että taju lähtee. Onneksi rakas mieheni auttoi mua ja kärsi koko reissun ajan pienistä kahvitärinöistä, hän nimittäin aina katseen välttäessä kietaisi munkin kupillisen kerralla huiviin. Nyt mulla menee jo cappuccino alas mutta mustaa kahvia en ole uskaltanut vieläkään haistaa.

Pahoinvoinnin lisäksi ikävin oire on ollut päänsärky ja jokaviikkoiset migreenit. Nyt on alkanut vähän helpottaa, viikossa on ollut jo yhtä monta päänsärytöntä päivää kuin päänsärkypäivää, mutta ensimmäiset seitsemän viikkoa mä kärsin 5/7 päivästä päänsärystä ja kerran viikkoon oikein kunnon migreenin. Osasin tätä odottaakin koska edellisessä raskaudessa oli ihan samanlaista, mutta ei se siitä sen mukavampaa tehnyt. Viimeksi päänsäryt helpottivat kunnolla raskausviikon 16 jälkeen joten samaa toivon nytkin. Ja kaikkeen turtuu, en mä ole antanut päänsärkyjen koko kesää pilata, olen vaan sitten käyttänyt aurinkolaseja sisälläkin ja koittanut olla menossa mukana.

Ulkoisesti näkyviä oireita on tietenkin ollut jäätävä turvotus ja pötsin kasvu, sekä kokovartaloakne. Edelleen selkä on sen näköinen että mulla on joku vuosituhannen pahin vesirokko, mutta näppyjä ne vaan on. Kasvoista on onneksi alkanut helpottaa, vaikka ei se vieläkään ennallaan ole. Mulla oli nyt lähtöpainoa pari kiloa enemmän mitä Zeldaa odottaessa, ja välillä olen hormoneissani kokenut jäätäviä itsetuntokriisejä. En kropasta tai mahasta, mutta kasvoista. Muutama teistäkin kommentoi että mulla on kasvot pyöristyneet, ja niinhän ne on, ja se on se mun itsetunnon heikko kohta muutenkin mitä en vaan opi käsittelemään. Mutta, sen kanssa on vaan elettävä, ja keskityn mieluummin sitten vaan ajattelemaan miten ihana maha mulla jo on! Sitä on kiva kasvatella.

En tiedä paljonko olen kerännyt painoa ensimmäisen neuvolan jälkeen, mutta nälkä on ainakin ollut ihan kokoajan. Kun normaalisti voin hyvin olla syömättä aamupalan ja lounaan väliset neljä tai viisi tuntia, on nyt pakko syödä välipalaa jo kymmeneltä. Mun on siis syötävä 2-3h välein, tai tulee sellainen tunne että näännyn ja pökerryn ja en ole saanut ruokaa koko päivänä. Se on ihan naurettavaa! Olen yrittänyt syödä terveellisiä välipaloja ja monipuolisia aterioita ja pitää ateriarytmin mahdollisimman säännöllisenä, mutta aina se nälkä melkeinpä pääsee yllättämään. Se tulee ihan sekunnissa, ei ole mitään sellaista pientä että maha vähän murisee tai ”voisin kohta syödä” vaan se nääntymisfiilis on HETI. Sinänsä huvittavaa, kun se lisäenergiantarve on neuvolan oppaiden mukaan raskausaikana 250 kaloria vuorokaudessa. Eli yksi ylimääräinen pieni välipala. Mä syön niitä ainakin kolme.

Väsymys on ehkä se eniten edelleen läsnäoleva raskausoire, sillä nukahdan iltaisin jo yhdeksän jälkeen vaikka nukun joka aamu melkein kahdeksaan. Ekoina viikkoina nukuin päikkärit joka päivä ja väsymys oli sellaista kokonaisvaltaista ”musta ei oo tänään mihinkään en jaksa edes nousta sängystä ylös!” -väsymystä. Vaan olihan se noustava. Onneksi nyt on ollut kesä ja lämmintä ja valoisaa, se on varmasti auttanut paljon väsymyksen selättämisessä. Ja iltaisin on ihana nukahtaa Oton turvalliseen kainaloon kesken sarjan, joka ilta.

Onneksi tosiaan kaikki ikävimmät oireet ovat alkaneet helpottaa, ja ollaan jo matkalla kohti sitä seesteistä keskiraskautta. Viimeksi mun seesteinen keskiraskaus keskeytyi siihen kun säännölliset supistukset alkoivat viikolla 25 ja jouduin vuodelepoon, mutta nyt tietenkin toivotaan että niin ei käy. Onneksi mulla on Otto, joka on pitänyt huolta siitä että en rasitu liikaa (tai yhtään), ja tytötkin ovat sen verta isoja että ei tarvitse jatkuvasti nostella heitä vaan he pukevat ja hoitavat vessa-asiat ja ruokapöytään istumiset ihan itse, toisin kuin viimeksi Tiaran ollessa vasta 1v.

Siinäpä mun alkuraskaus pähkinänkuoressa, nyt keskityn mielelläni katsomaan eteenpäin enkä muistele sen enempää näitä oireita. Toivotaan että kaikki menee kivasti loppuun asti.

Millaisia alkuraskauden oireita teillä on ollut? Onko ollut eroa eri raskauksien välillä?

Arvatkaa mitä? Mulla on teille aika ihania uutisia. Kun eilen otsikoin postauksen ”Kohta viisi” tajusin vasta jälkeenpäin että sehän oli muutenkin aika osuva. Meitä on nimittäin kohta viisi jäsentä meidän perheessä. Tai ei ihan kohta, puolen vuoden päästä. Koko kesä ollaan odoteltu jännityksensekaisin tuntein että päästään moikkaamaan mahdollista pikkutyyppiä, ja nyt on häntä käyty moikkaamassa. Mun pömppiksen sisällä kasvaa ehkä kaikista kolmesta tähän mennessä eloisin ja voltteja heittelevin persikan kokoinen tyyppi.

Kerrottiin lapsille uutinen vasta ihan hetki sitten ja heidän reaktionsa olivat ihan mahtavia. Kuopus odottaa jo malttamattomana että vauva syntyy, hän kyseleekin melkeinpä kerran tunnissa että joko se vauva kohta syntyy ja on kovin pettynyt kun kerron että siihen on vielä pitkä aika, että vasta joulun jälkeen voi alkaa odottelemaan pikkuhiljaa tyyppiä jonka on määrä syntyä helmikuussa. Jos aiemmat merkit pitävät paikkansa, meidän tyyppi syntyy jo tammikuun puolella, mutta katsotaan onko hän erilainen tässä kuin siskonsa ovat olleet.

Että tällaisia uutisia, onpa jännittävää jakaa nämä täällä blogin puolellakin. Tuntuu jotenkin vieläkin ihan uskomattomalta sanoa ääneen että meille tulee vauva. Mä kerron teille myöhemmin lisää kaikesta, nyt saatte fiilistellä vaan sitä, että ensi vuonna meitä on VIISI! Niin mieletöntä. <3