Tänään alkoi 29. raskausviikko eli täyteen tuli raskausviikko 28+0. Vauvan täysiaikaisuuteen on enää yhdeksän viikkoa, huh ja wau. Mä törmään usein fb:ssä hassuihin kuviin koskien sitä kuinka esikoisen aikana oli aivan kartalla siitä mikä raskausviikko milloinkin on menossa, ja kuopuksen kohdalla ei ole mitään käryä. Mutta mulla se ei kyllä pidä paikkaansa, blogin ansiosta tulee seurattua näitä viikkoja tällä kolmannellakin kerralla aikamoisen tarkkaan. Musta se on ihanaakin että tiedän missä mennään, vaikka saattaahan se olla että välillä odotusaika tuntuu sen takia sitten pidemmältä. Tiedän kuitenkin että tulen ikävöimään tätä masua vielä joskus ihan todella kovaa, ja siksi olenkin tyytyväinen että on tullut otettua tästä ajasta kaikki irti.

Vauva tuntuu oikeasti jo aika isolta, ja osa liikkeistä sattuu kipeästikin. Mahakin on iso ja kasvaa vain kasvamistaan. Tällä viikolla vauva päätti yhtäkkiä ensimmäistä kertaa vierailla mahan vasemmalla puolella, vaikka on siis nämä ensimmäiset 27 viikkoa ollut oikealla. Voin kertoa että mahani oli hieman järkyttynyt tästä yllätysvierailusta! Mutta nyt kun tyyppi on hyörinyt joka puolella, niin mahakin on tottunut. Jännää vaan, että tähän asti hän on aina ollut vaan oikealla. Edelleenkin pääosin hengailee siellä puolella, mutta sitten yhtäkkiä päätti, että käynpä välillä pyörimässä täällä vasemmallakin. Ehkä oikealla alkoi olla liian ahdasta.

Hormonipäänsäryt ovat tehneet comebackin, sopivasti kellon tarkkaan juuri nyt, kun seesteinen keskiraskaus on ohi ja viimeinen kolmannes virallisesti alkanut. Päätä on särkenyt jo kolme päivää putkeen, mutta ehkä se tästä pian taas hellittää. Onneksi muut alkuraskauden ihanat oireet ovat pysyneet poissa, enkä ole mitenkään väsynyt tai huonovointinen muuten. Olo on ihan suhteellisen energinen, ja olen voinut päänsärkyä lukuunottamatta hyvin.

Kotona jaksan liikkua ja tehdä aika paljonkin, ja on ihan hyvä olla: Pidemmät kävelyt ja kauppareissut tuntuvat raskaammilta ja kävelyni muistuttaa jo erittäin hidasta ankkaa. Mua aina naurattaa, kun me liikutaan jossain ja mietin miten huvittavalta varmasti näytän. Supistukset eivät ole pahentuneet tai lisääntyneet ja olen uskaltanut rentoutua niiden suhteen. Sekin on varmasti tehnyt hyvää, koska stressikin aiheuttaa supistelua ainakin mulla.

Toivon kovasti, että saan nauttia tästä hyvästä ja energisestä olosta mahdollisimman pitkään. Uskon, että saankin kunhan muistan kuunnella kroppaa ja itseäni ja ottaa rennosti silloin kun olo on sellainen että sille on tarvetta. Joulukuussa meillä olisi vielä yksi pikkureissu tiedossa sukulaisen syntymäpäiville ja toivon että pääsen osallistumaan sinne. Viikkoja onkin silloin jo aika monta kasassa. Onneksi ajomatka ei olisi kuin reilun tunnin verran, eli sen puolesta ei pitäisi olla ongelmaa. Pidetään peukkuja.

Tässä vielä kunnon mahakuva viikolta 28+0, aikamoinen pötsi! Otto kutsuu mua möhömahaksi, kaikella rakkaudella.

Ihanaa päivää kaikille <3

Moikkelis! Mä sain vihdoinkin useamman viikon tauon jälkeen kuvattua raskausviikkovideon, eli sellainen on nyt luvassa! Kymmenen minuuttia vauva- ja raskaushöpinää ja vähän vauvanvaateostosten esittelyä ja kaikkea muuta. Olipa hassua tehdä videota kun on ollut niin pitkä tauko nyt. Toisaalta oli aika kivaa ja rentoakin vaan höpötellä pitkästä aikaa oikein rauhassa, mä kun olen tällainen papupata, heh. Video: Raskausviikko 27+0.

Jos video ei jostain syystä näy upotettuna niin TÄSSÄ suora linkki siihen myös!

Tänään tosiaan alkoi viimeinen kolmannes, eli 28. raskausviikko. Niin jännittävää! Nyt aletaan olla jo ihan loppusuoralla, vaikka tässä vielä pari kuukautta odoteltavaa onkin. Maha kasvaa ja niin kasvan mäkin. Mittasin muuten sen vyötärön ympäryksen mistä videolla höpöttelin, ei ollut vielä 100cm rikki, sen aika on sitten ilmeisesti vähän myöhemmin. Ensi viikolla neuvolassa mittaillaan sitten taas SF-mittaa ja muita. Lisärautaa mun ei vielä ole tarvinnut syödä enkä ole tuntenut itseäni mitenkään erityisen väsyneeksi tai oloa heikoksi, toivottavasti ei tarvitsisi aloittaakaan sitä kun se ei sovi mun mahalle sitten yhtään, missään muodossa.  Toki sen aloitan jos tarve niin vaatii, mutta pidetään peukkuja eikö vain.

Tässä vielä mahakuvaa 27+0

Vointi on hyvä, ja toivottavasti hyvänä jatkuukin mahdollisimman pitkään. Pikkuhiljaa mieleen on alkanut hiipiä myös ajatuksia lähestyvästä synnytyksestä, haluaisitteko kuulla niitä? Tulevia raskauspostauksia ajatellen, haluaisitteko mieluummin lukea esimerkiksi sairaalakassin pakkauksesta tekstimuodossa, vai katsoa sisällön esittelyä videolta? Vai molempia? Tosiaan kirjoittelen varmaan jokaisesta raskausviikosta jotakin loppuun asti, mutta ihan jokaisesta en tee videota, osasta kyllä. Voin tehdä jotain teemavideoita myös siis raskauteen, synnytykseen ja tulevaan vauva-arkeen liittyen joten jos on jotain näihin liittyviä aiheita mistä toivotte mun höpöttävän videolla niin kertokaa toki!

Ihanaa torstaipäivää kaikille <3

Kun takana on kaksi hyvin erilaista vauva-aikaa kahden hyvin erilaisen vauvan kanssa, ja kolmas tulossa, mä olen jo varautunut siihen että en välttämättä ollenkaan tiedä mikä meitä odottaa. Kaikki lapset kun ovat erilaisia, ja mitään ei voi yleistää. Siksi aion suhtautua tulevaan vauvavuoteen avoimin mielin, ja ottaa vastaan tulevan tyypin juuri sellaisena kuin hän on, ilman mitään odotuksia.

Ensimmäisellä kerralla mä pelkäsin etukäteen, että meille tulee vauva joka ei halua nukkua ollenkaan ja että koko muu elämä menee tauolle vuosiksi koska vauva-arki on niin haastavaa. Kaikki meni aivan päinvastoin, saimme maailman tyytyväisimmän vauvan joka alkoi alusta asti nukkumaan hyvin ja söi säännöllisesti, ja vauva-arki oli helpompaa kuin koskaan osasin edes haaveilla. Pelkäsin siis aivan turhaan. Vetelin koko vauva-ajan menemään nuoren äidin itsevarmuudella, enkä epäröinyt itseäni hetkeäkään. Ajattelin että koska meillä on niin tyytyväinen lapsi, mä olen riittävän hyvä äiti ja ei ole mitään hätää.

Toisella kertaa osasin odottaa että tyyppi ei välttämättä ole ihan yhtä kova nukkumaan kuin ensimmäinen, mutta en silti tiennyt mikä meitä odotti. 20 minuutin pätkissä ja hyvin vähän nukkuva vauva ei ainakaan ollut ihan sitä mihin olin varautunut. Koin myös valtavasti syyllisyyden tunteita ensimmäisen vauva-ajan helppoudesta ja kyseenalaistin koko siihenastisen äitiyteni. Olinko voinut muka olla hyvä äiti, jos vauvan kanssa kerran oli niin helppoa ja mukavaa ekalla kerralla? Vai kuuluiko äitiyden olla täynnä vastoinkäymisiä, valvomista ja omituisia termejä?

Toisen vauvavuoden aikana mä syyllistyin ihan kaikesta, ja piiskasin itseäni tekemään kaiken vaikeimman kautta. Luin kirjakaupalla kiintymysvanhemmuudesta, imetyksestä, perhepedistä ja oikeastaan ihan kaikesta vanhemmuuteen liittyvästä. Pelkäsin jatkuvasti etten ole tarpeeksi hyvä, ja jopa ehkä vähän omin vauvan itselleni. Ajattelin että minun yksin täytyy hoitaa kaikki että olen hyvä äiti, vaikka se ei niin todellakaan mene.

Nyt kolmannella kerralla olen kannustanut itseäni ottamaan mallia siitä nuoresta esikoisen äidistä Iinasta, joka ajatteli tekevänsä kaiken ihan oikein.  Joka ei osannut syyllistyä, ja joka vähän tuhahteli sellaisille himopaasaajille joiden elämään ei mahtunut muuta kuin vauvavuosi. Vaikka aion uppoutua vauvaan ihan täysillä ja nauttia kaikesta vauva-aikaan liittyvästä, aion myös olla armollinen itselleni. Mun ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin, eikä mun tarvitse tehdä kaikkea vaikeimman kautta. Enemmänkin täytyy yrittää yhdessä Oton kanssa keksiä ratkaisuja, jotka tekevät vauva-ajasta mahdollisimman helppoa ja mukavaa ja nautinnollista.

Voin välillä mennä sieltä mistä aita on matalin. Ja sitten kun alkaa tuntua että ajatuksissa on jo tilaa muullekin kuin vauvan tuoksulle, voin rohkeasti myös tehdä ja olla ja mennä eikä se tee musta huonoa vanhempaa. Isän kanssa vauva ei ole hoidossa ja me tullaan muutenkin Oton vanhempainvapaan ansiosta olemaan enemmän yhdessä kuin koskaan ennen. Meidän tukiverkko on turvallinen, hyvä ja ihana, ja myöskin vahvempi kuin aikaisemmin. Meidän ei ole pakko tehdä kaikkea yksin.

Tällä kertaa aion siis syyllistyä vähemmän ja luottaa itseeni enemmän. Hyvä siitä vauvasta tulee. Kun on jo yli viisi vuotta saanut seurata itse kasvattamiensa mukuloiden kasvua, voi helpottuneena todeta että ei me varmasti ihan metsään olla menty. Molemmat tytöt ovat ihania tyyppejä, ja heistä huomaa kyllä että elämä on ollut ja on edelleenkin ihan mukavaa, turvallista ja rakkauden täyteistä. Ja sehän on kaikkein tärkeintä. Varmasti tämä vähän pidempi tauko, mahdollisuus elää muutakin elämää kuin vaipparalliarkea, on tuonut sitä perspektiiviä siihen miten lyhyt se vauva-aika loppujen lopuksi kuitenkin on. Ja vaikka se silloin saattaa tuntua koko elämältä, se ei ole sitä. Se on lyhyt, ohikiitävä vuosi, josta saa ottaa parhaansa mukaan kaiken irti.

Mä odotan niin innolla että saan olla äiti meidän kolmannelle pienelle ja tavata hänet <3

Toisen kolmanneksen viimeinen viikko pyörähti käyntiin tänään, jännää! Muuton aiheuttamat supistukset on helpottaneet tosi paljon ja nyt ollaan menty ohi siitä kriittisestä viikosta mitä mä jotenkin jännitin koko alkuraskauden ajan: viikosta 25+1, jolloin mulla viimeksi Zeldaa odottaessa alkoi säännölliset supistukset. Ei alkaneet tällä kertaa, onneksi. Mä olen niin huojentunut että en voi sanoin kuvailla. Olen uskaltanut nyt taas vähän purkaa tavaroita ja käydä kaupassa Oton ja lasten kanssa, enkä vaan levätä. Eikä ole silti tullut kipeitä supistuksia, vaan ihan normaaleja epäsäännöllisiä harjoitussupistuksia eikä niitäkään mitenkään liikaa. En silti ole tosiaankaan rehkinyt ja aika rauhassa aion ottaa sinne turvallisille viikoille asti kuitenkin, mutta se helpottaa että ei tarvitse kokonaan eristyä neljän seinän sisälle makaamaan vaan oman voinnin mukaan saa touhuta.

Tässä kolmannen raskauden aikana on ollut tosi vähän neuvolakäyntejä tai ylipäätään mitään seurantaa, mikä on ehkä vähän pelottavaa. Vaikka olenkin terveydenhuollon silmissä jo ”konkari”, niin kyllä se aina tuo sellaista mielenrauhaa kun saa käydä kuulemassa että kaikki on hyvin. Onneksi mulla on kuitenkin seuraava neuvola tässä parin viikon päästä, ja onneksi meidän vauva on niin kova liikkumaan että hän kyllä ilmoittelee itsestään eikä sillä tavalla tarvitse panikoida hänen vointiaan. Hän hengailee edelleen mahan oikealla puolella kuten isosiskonsakin, ja mun napa on siirtynyt aivan vasemmalle puolelle mahaa. Tosi hassun näköistä!

Pääsin tällä viikolla hoitamaan tyttöjen pikkupikkuserkkua joka on kaksi kuukautta vanha aurinkoinen pieni tyyppi, ja jotenkin oikein tunsin kun vauva oli siinä kainalossa ja mulla tulvahti jotain oksitosiinia aivot täyteen ja tuli sellainen ”haluanmeidänvauvannythetijotänne”-fiilis. Se oli varmaan tähänastisen elämäni vauvakuumeisin hetki, ihan oikeasti sen jotenkin fyysisestikin tunsi. Mutta no, ei tässä enää pitkä aika ole odottaa. Meidän pikkupikkuserkuksista tulee varmasti oikein hyvät kaverit ensi vuoden aikana kunhan meidänkin tyyppi on masun ulkopuolella.

Kaivelin tänään vertauskuvia mahakollaasiin aiempien raskauksien ajalta samoilta viikoilta, ja jotenkin tuli sellainen hetkellinen paniikki että eihän meillä ole mitään valmiina vaikka viimeksi oli jo paljon enemmän. Mutta näin niinkun järjellä ajateltuna, ei ole mitään pakkoa että kaikki olisi valmiina raskausviikolla 27, sillä vaikka vauva päättäisi syntyä tällä viikolla tai vaikka kuukauden päästä niin millekään vauvanvaatteille tai tarvikkeille ei olisi vielä käyttöä, koska hän olisi maailmassa aivan liian aikaisin eikä edes pääsisi kotiin. Tässä on aivan hyvin aikaa laittaa kaikki valmiiksi, ja meillä on tavoitteena että viimeistään tammikuun alussa kaikki on tyyppiä varten valmiina. Kaikki isommat hankinnat meillä on jo päätettynä ja osittain valmiina, mutta haetaan ne kotiin vasta myöhemmin kunhan täällä on enemmän tilaa. Ei ole mitään järkeä tuoda niitä tänne tielle vielä koska ei ole mikään pakko.

Vauvanvaatteita sen sijaan voisin taas alkaa ostelemaan, en ole ostanut Oulun reissun jälkeen mitään kun edellisetkin hengasivat vaan muuttolaatikossa enkä muistanut ajatella koko asiaa. Ne sukat puuttuu siis edelleen, hah! Tänään juuri tuli mieleen tämä vaateasiakin, kun purin ne muutamat vauvanvaatteet laatikosta kaappiin odottamaan pesua ja omaa tulevaa säilytyspaikkaansa. Mulla on tarkoituksena tehdä sellainen DIY-vaatetanko vauvan vaatteille, johon ripustan minivaatteet kauniisti hengareissa roikkumaan.

Tässä on tosiaan mahavertausta aiempiin raskauksiin. Löysin vanhan kollaasin johon olen kirjoittanut vanhalla fontilla nuo raskausviikot, eli tuo ”nyt” on kuitenkin Zeldan odotusajalta, haha. Aika saman kokoisia masuja ehkä? Eri muotoisia vaan, tämä masu on ylempänä kuin nuo kaksi kaveria. Ja mäkin olen ihan eri näköinen joka kuvassa! Näitä on niin hassua katsoa aina näitä vanhoja kuvia kun näyttää niin eriltä. Toki on ihan positiivista että 25v odottajana näytän eriltä kuin vaikkapa tuossa keskimmäisessä kuvassa, jonka ottohetkellä olin vielä 19-vuotias.

No juu, mutta tiivistelmänä siis että hyvät on meiningit ja olot, ja vauva voi hyvin ja on kasvanut niin paljon! Vauva potkii aina sänkyä ja sohvaa hulluna kun mä makoilen kyljelläni, ja aina jos joku laittaa käden mahalle niin hän kyllä varmasti potkaisee siihenkin. Ihana tyyppi <3

Kolmannen raskauden aikana itse raskaus ei ole vaikuttanut kauheasti mun mielestä enää parisuhteeseen. Molemmat ollaan otettu rennosti alusta asti ja katsottu miten raskaus etenee, ja parisuhde on mennyt siinä mukana. Raskaus ei ole muuttanut mua hormonihirviöksi, mutta herkistänyt se kyllä on niin että olen ehkä tavallista tunteellisempi ja dramaattisempi, ja kaipaan enemmän läheisyyttä. Onneksi se ei tunnu Ottoa haittaavan, yhdessä me ollaan täällä rakenneltu pesää tämäkin viikko, halittu sohvalla ja ihasteltu tuoksukynttilöitä ikkunalaudalla ja kasvavaa lumikinosta ikkunan toisella puolen.

Me ollaan oltu pian kuusi vuotta yhdessä Oton kanssa, ja sinä aikana kolme raskautta on aika paljon. Elämä on mullistunut näiden vuosien aikana hurjasti mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena läpi vuosien, ja se on nimenomaan meidän parisuhde. Se on ollut sellainen ankkuri ja turvasatama, mihin me molemmat ollaan tarrattu kiinni aina kun koko muu elämä on ollut yhtä vuoristorataa. On helpottavaa kun tietää että vaikka kaikki muu olisi aivan sekavaa, on yksi asia joka on aivan selkeä ja toimii juuri niinkuin pitää. Niin se on ollut alusta asti, joka vuosi ollaan jossain määrin suunnattu kohti tuntematonta – mutta aina yhdessä, aina toisiamme tukien.

Oma puoliso on just se tyyppi jonka kanssa uudet asiat kuuluukin kohdata, ja johon kuuluukin turvautua. Harmittavan usein pikkulapsiarjessa kuitenkin kuulee niitä tarinoita, kuinka raskaus tai vauvavuosi ovat karkottaneet puolisot kauemmas toisistaan. Osa jopa eroaa sen ensimmäisen vauvavuoden aikana. Tärkeintä on kuitenkin ehkä ymmärtää että vaikka se vuosi olisi ihan hitsin raskas, niin se ei helpotu sillä että puolisot asettuvat toisiaan vastaan. Ja toiseksi – vuosi on ihan naurettavan lyhyt aika, ainakin jos mielii viettää toisen kanssa loppuelämänsä.

Mistä se sitten johtuu että osa ajautuu erilleen jo raskausaikana? Mä uskon että jos on ollut pitkään yhdessä ja rakentanut tietynlaisen kuvan toisesta ihmisestä ja oppinut siihen että hän on aina tietynlainen, se voi tulla suurena yllätyksenä miten paljon raskaus voi (hetkellisesti) muuttaa ihmistä. Pahin virhe on kuitenkin luulla että se muutos on lopullinen. En itsekään ole aina sellainen kauppaitkupilli jota harmittaa kun ei tiedä minkä jäätelön valitsisi, tai joka kriiseilee omasta ulkonäöstään joka päivä. Mutta raskausaikana olen usein ollut, ja Otto on osannut suhtautua siihen huumorilla, mutta mua lohduttaen. Raskaudetkin ovat erilaisia, toisen raskauteni aikaan olin seesteinen viilipytty ja muistan itkeneeni ainoastaan kerran sen raskauden aikana, tai oikeastaan välittömästi sen jälkeen: silloin kun sain tyttäreni ensi kertaa rinnalle.

Olen aina ajatellut että meille se on ollut etu että kaikki kävi niin nopeasti. Että kuukauden seurustelun jälkeen asuttiin jo yhdessä ja oltiin matkalla vanhemmiksi. Monen mielestä se on sulaa hulluutta, mutta meille se on nimenomaan ollut etu. Kumpikaan ei ehtinyt luoda minkäänlaisia odotuksia toista kohtaan, ei paineita ei vaatimuksia. Me vaan mentiin päivä kerrallaan, yhdessä, kohti sitä vanhemmuutta ja uudenlaista elämäntilannetta. Me oltiin nuoria ja naiiveja, eikä osattu pelätä että joku menisi meidän kahden välillä pieleen. Nuori ja naiivi olen vieläkin, ja ylpeä siitä. Kyynisyys aiheuttaa enemmän ikävyyksiä kuin naiivius. Mä voin edelleen katsoa Ottoa, ja ajatella että en tiedä yhtäkään asiaa maailmassa joka voisi tulla meidän väliin ikinä. Ja tiedän että kun hän katsoo mua, hän voi ajatella samaa.

En sano että kaikkien kannattaisi alkaa perustamaan perhettä ensitreffeillä, mutta sanon että raskauteen ja vauvavuoteen kannattaa suhtautua avoimin mielin, oli se ensimmäinen, toinen tai seitsemäs. Ei kannata ikinä uskoa että tietää jo etukäteen mitä tuleman pitää, vaan kannattaa ottaa vastaan se mitä tulee, rauhallisin mielin ja ennen kaikkea yhdessä. Kenenkään toisen parisuhteeseen, raskausaikaan, vauvavuoteen, tai mihinkään kokemuksiin ei kannata omia odotuksia perustaa koska maailmassa ei ole toista samanlaista paria kuin sinä ja kumppanisi. Ja te yhdessä päätätte millaista teidän elämänne on tai tulee olemaan. Meillä on Oton kanssa aina ollut sellainen taisteluasenne, me vastaan maailma, ja se pätee kaikkeen. Vaikka me ei olla vastaan kaikkea, me ollaan yhdessä kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan. Ja yhdessä me ollaan vahvempia ja selvitään kaikesta helpommin.

Kun uusi vauvavuosi koittaa, me saatetaan olla ihan pirun väsyneitä ja välillä kiukkuisia. Tai sitten ei, etukäteen ei voi tietää. Mutta mä tiedän että sen mahdollisen väsymyksenkin keskellä lupaan etsiä niitä hyviä asioita Otosta ja meidän perheestä, enkä osoittaa sormella sitä minkä voisi tehdä paremmin. Lupaan halata ennemmin kuin huutaa, ja lupaan että en luovu siitä minkä koen olevan parisuhteessa tärkeintä: halusta tehdä toinen onnelliseksi. Siitä kaikki lähtee, että ei halua tehdä kaikkea mahdollisimman kivaksi ja helpoksi itselle, vaan toiselle. Ja siitä että tämä halu on parisuhteessa molemminpuolinen.

Kiitos Otto, että elät tätä jännittävää matkaa vanhemmaksi mun kanssa jo kolmatta kertaa, ja kiitos siitä että olet niin hyvä isä ja puoliso <3