Musta tuntuu, että viimeisen kuuden viikon aikana on tapahtunut niin paljon, että jossain määrin olen hetkeksi unohtanut olevani muutakin kuin äiti, yrittäjä, kokki ja muuton keskellä. Tiedättekö, kun on vaan ollut niin paljon kaikkea muuta, että en ole edes istahtanut hetkeksi alas miettimään, että mitä mulle kuuluu, millainen olo mulla on, miltä musta tuntuu.

Olen vain syöksynyt eteenpäin kuin höyryjuna ja yrittänyt pitää huolen omalta osaltani kaikista perheenjäsenistä ja kodista ja töistä, olla läsnä, mutta olla silti tehokas. Ja en missään nimessä tarkoita ettenkö olisi nauttinut näistä viikoista samalla, todellakin olen. Olen nauttinut aivan älyttömän paljon siitä, että olen voinut oikeastaan siirtää omat ajatukset ja tarpeet hetkeksi syrjään ja keskittyä kaikkeen muuhun. Mun mielestä on tosi rentouttavaa heittäytyä täysillä perhe-elämään, töihin ja kodin laittamiseen. Mutta toki tekee hyvä aina välillä myös pysähtyä kuuntelemaan itseä. Siksi ajattelinkin nyt listata muutamia ajatuksia, joita mulle heräsi tänä aamuna, kun kysyin itseltäni: mitä minulle kuuluu.

1. Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ihan kunnolla ja nauttinut siitä. Kuluneiden kuuden viikon aikana ollaan tilattu ruokaa kotiin kaksi kertaa, eikä käyty ravintolassa kertaakaan. Tämä on ihan valtava muutos entiseen, sillä normaalisti me syödään ulkona lounasta tai päivällistä tai tilataan ruokaa vähintään 2-4 kertaa viikossa. Ensin tuntui raskaalta, että kaikkina päivinä oli vaan kokattava ne viisi ateriaa. Nyt siihen on tottunut, siihen on saanut sellaisen hyvän rutiinin. Ja ollaan huomattu, että ihan oikeasti pystytään aivan hyvin siihen, että isot ostokset tehdään kerran viikossa ruokakaupasta ja muuten ei ramppailla. Kuusi viikkoa sitten käytiin kaupassa vielä suunnilleen joka päivä niiden isojen ostosten lisäksi, kun aina ”muka puuttui jotain”, eli siis teki mieli jotain, mitä ei ollut. Olen aika fiiliksissä tästä. Olen aina fiiliksissä siitä, kun testaan jotain uutta reseptiä ja se maistuu hyvältä! Huomaan, että tähän vaikuttaa myös se, että keittiö on nyt yhteisessä tilassa olohuoneen kanssa. Kokkaaminen on paljon kivempaa, kun ei tarvitse eristäytyä yksin keittiöön.

2. Nautin juoksemisesta edelleen aivan älyttömän paljon ja siitä olen pitänyt kiinni myös tässä poikkeus-arjessa. Säännöllistä juoksuharrastusta on takana nyt seitsemän kuukautta. Se on mulle todella paljon. En osaisi enää olla ilman lenkkeilyä. Rakastan vaan juosta ja kuunnella podia tai äänikirjaa ja olla miettimättä yhtään mitään. Nykyisin huomaan, että juoksen joskus jopa nopeammin kuin joku toinen lenkkeilijä – se on jotain, mikä on mulle ihan uutta. En ole ikinä ennen tätä ollut ketään muuta nopeampi! Se ei ollut mitään sellaista, mitä olisin tavoitellut, en ole yrittänyt juosta kovempaa, niin on vaan käynyt ihan huomaamatta. Ja nyt kun meillä on tramppa, huomaan, että mun kestävyys on parantunut ihan hulluna. Vielä viime kesänä pomppiessani mun tädin trampalla, mun piti pitää taukoja aina välillä. Nyt jaksan hyppiä vaikka 20 minuuttia putkeen helposti.

3. En aio stressata tulevaisuudesta. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, miten nämä viikot ja kuukaudet vaikuttavat meidän kaikkien ihmisten elämään, talouteen ja kaikkeen. Aion mennä vaan päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin ja katsoa mitä eteen tulee, sillä ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole.

4. Musta on tullut himosaunoja. Täällä uudessa kodissa olen saunonut enemmän kuin koskaan missään. Ei meillä sauna lämpeä joka päivä, mutta joka toinen tai joka kolmas päivä ja se on meille usein. Saunominen rentouttaa ihanasti ja tuntuu jotenkin erityiseltä juuri nyt. Nyt kun meille satoi lunta, niin mietin, että pitäisikö juosta saunasta lumihankeen! Se vasta olisi hauskaa.

5. Rakastan tätä omaa rauhaa, mikä meillä nyt on. Se on mulle ihan korvaamattoman arvokasta ja vaikuttaa jotenkin mun fiiliksiin tosi paljon. Viihdyin kyllä myös rivitalossa, mutta mä nautin ihan hirveän paljon siitä, että nyt meillä on oikeasti täällä ihan oma rauha. Kukaan ei jatkuvasti kävele suoraan meidän pihan vierestä, eikä mistään ulkopuolelta edes kantaudu ääniä meidän pihalle. Verhoja voi pitää auki koko päivän, kun kukaan ei voi tulla niin lähelle, että näkisi meille sisään. Bussit ei pysähdy meidän keittiön ikkunan alapuolelle liikennevaloihin. Vaikka olen aina ollut kaupunkilaistyttö, ai että mä rakastan sitä, että oman rauhan voi saada myös täällä Helsingissä. Täällä uudessa kodissa on vähän sellainen olo, kuin olisi jossain mökillä koko ajan (vaikka ei ollakaan kaukana mistään). Silleen hyvällä tavalla. En tiennyt kaipaavani tätä rauhaa niin paljon ennen kuin sain sen.

6. Vaikka en ole pysähtynyt miettimään tunteitani sen tarkemmin, olen koko ajan tuntenut oloni onnelliseksi. Olen niin onnellinen, että se on pelottavaa. Vaikka nautin toki unelmien toteuttamisesta, se on myös ihan älyttömän pelottavaa.  Se on pelottavaa, koska on niin paljon menetettävää. Mutta valitsen olla pelkäämättä. Valitsen nauttia jokaisesta ihanasta hetkestä, jonka saan, ja valitsen olla murehtimatta tulevasta.

Sellaisia ajatuksia tähän hetkeen. Olipa jotenkin virkistävää hetkeksi pysähtyä miettimään tätä kaikkea. Nyt voi taas palata höyryjunailemaan, eikun! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3

Aloitin tammikuun alussa, uuden työvuoden kynnyksellä, käyttämään säännöllisesti paperista kalenteria. Kalenteri on vähän sellainen bullet journal -tyyppinen. Siihen täytetään itse ne päivämäärät ja muut, eli ei ole stressiä siitä, että tulisi tyhjää väliin, jos jonakin päivänä ei ehdi tai jaksa täytellä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tehdä nollasta, vaan siinä on valmiit ruudukot ja kysymykset, mikä sopii tällaiselle laiskamadolle kuin minä.

Käytän sitä ainoastaan työpäivinä ja se toimii mulle sekä to do -listana, että päiväkirjana. Olen huomannut sen auttavan tosi paljon mua työskentelemään tehokkaammin. Lapsellista tai ei, mulle tulee tosi hyvä fiilis siitä, kun saan yliviivata tehtyjä tehtäviä. Kalenterissa on myös kaksi ”laatikkoa”, joihin voi pitää ikäänkuin päiväkirjaa päivän lopuksi. Toiseen laatikkoon kirjoitetaan aina missä on onnistunut sen päivän aikana ja se voi siis olla ihan mitä vaan. Toiseen laatikkoon kirjoitetaan, mitä on oppinut päivän aikana. Sekin voi olla ihan mitä vaan, pientä tai isoa.

Noiden kahden pienen boksin täyttäminen parilla lauseella on mun mielestä ihanaa. Katselen taaksepäin kulunutta päivää ja mietin, mitä siitä jäi käteen. En ole koskaan täyttänyt mitään päiväkirjaa säännöllisemmin kuin tätä, paitsi tietenkin blogia. Mutta se on eri asia. Osa noista asioista, joita olen oppinut tai oivaltanut, on hassuja ja sellaisia, että ei niistä nyt välttämättä mitään loppuelämän hyötyjä ole. Toisaalta osa on sellaisia isojakin ajatuksia, jotka ovat herätelleet mua. Ajattelin nyt listata teille 15 asiaa, jotka olen kalenteriin kirjoittanut oppineeni, sellaisena kuin olen ne sinne kirjoittanut.

1.  Että voisin ottaa oppia 19-vuotiaalta Iinalta, she had some balls.

Näin kirjoitin boksiin, kun olin lukenut mun kirjoittamia vanhoja tekstejä. Vaikka näin jälkikäteen aina ajattelen olleeni epävarmempi nuorena, niin joissain asioissa olin kyllä myös rohkeampi kuin nykyään. Teininä en esimerkiksi koskaan pelännyt, että suututan jonkun sanomisillani, vaan puhuin rohkeasti suuni puhtaaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Toki on hyödyllinen taito osata kommunikoida fiksummin, mutta joissain tilanteissa voisin ottaa oppia siltä 19-vuotiaalta Iinaltakin.

2. Että oikeasti olen saavuttanut jo tosi paljon, vaikka osin eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

Tämä oli yksi ilahduttava oivallus eräänä tammikuun ekoista työpäivistä. Tuli hyvä mieli, kun tajusin sen.

3. Että en enää mene katsomaan alle 100m2 asuntoja.

Käytiin jälleen kerran yhdessä asuntonäytössä, tällä kertaa  96m2 asunnossa, jonka ajattelin ehkä kuitenkin mahdollisesti sopivan meille, koska se oli sijainniltaan ja ominaisuuksiltaan neliöitä lukuunottamatta täydellinen. Mutta ei, se oli liian pieni. Ei se vaan olisi mitenkään toiminut. Näin ollaan todettu joka kerta, mutta aina silti yritän uudelleen jos ihastun johonkin liian pieneen asuntoon.

4. Että joku muukin on kokenut samoja asioita kuin mä.

Tämä liittyi erääseen lukemaani kirjaan, joka sai mut ymmärtämään, että en ole joidenkin nuoruuteni kokemusteni kanssa niin yksin, kuin olin koko ikäni ajatellut. Se oli aika mindblowing hetki mulle.

5. Olemaan super rennosti koko päivän.

Se oli arkiviikon viimeinen työpäivä, mutta tein kaiken todella leppoisasti ja asetin itselleni vain helppoja ja mukavia tavoitteita. Teki hyvää.

6. Business Designin alkeet.

Tämä liittyy avoimen amk:n kurssiin, jota käyn tällä hetkellä. Super mielenkiintoinen aihe!

7. Armo, lempeys ja ymmärrys voittaa aina nokkeluuden.

Kävin PING Helsinkin PING Studiossa, jossa oli puhumassa futuristi, kirjailija ja säveltäjä Perttu Pölönen. Mieleen jäi tämä ajatus häneen puheenvuoronsa taustalla, että inhmillisyys ja armo ja lempeys on aina parempi, kuin toisen voittaminen tai nokkeluus. Olen niin samaa mieltä. Kukaan ei koskaan hyödy mitään siitä, että pääsee ”näpäyttämään” toista, paitsi ehkä saa hetkeksi itselleen paremman mielen. Paljon enemmän on hyötyä siitä, että kohtaa toisen lempeästi ja pyrkii löytämään yhteisen ymmärryksen.

8. Kysy neuvoa, puhu rohkeasti. Voit luoda jotain uutta ja merkittävää.

Tämä liittyi mun töihin. Kysyessäni itse neuvoa erääseen työasiaan, keksin uudenlaisen idean, jolla voi olla iso merkitys mun tulevaisuuden työnkuvalle. Lähden kehittämään sitä rauhassa lisää.

9. Silloin kun aivot ei toimi, mutta haluaa olla aikaansaava, voi esimerkiksi pestä lattiat.

Näin tein eräänä päivänä, kun ei vaan kertakaikkiaan tuntunut siltä, että saisin mitään järkevää kirjoitettua. Pesin lattiat, olin tyytyväinen.

10. Että voin suuttua fiktiivisestä kirjasta.

Siis oikeasti, en ole tainnut koskaan ennen lukea sellaista kirjaa, jossa päähenkilö on niin suututtava, että kiehun raivosta. Niin seksistinen, rasistinen, misogynistinen ja niin kaukana mun arvomaailmasta kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mutta luin sellaisen kirjan, koska se äänestettiin lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi. Sen lukeminen tuntui välillä tuskalliselta, mutta sain luettua sen loppuun lopulta. Puoliväliin mennessä oivalsin ehkä jotain siitä, mistä ne päähenkilön asenteet kumpusivat, vaikka edelleenkään en niitä voinut hyväksyä. Oli tosi kiinnostava kokemus lukea jotain niin oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

11. Että jotkut ajattelevat vilpittömän myötätunnonkin tekopyhänä, eikä mun tarvitse vaivata sillä mun päätä.

Mun mielestä on surullista, että nykyisin on niin yleistä sellainen ”I call bullshit”-meininki, että etsimällä etsitään miten voisi saada jonkun kiinni tekopyhyydestä ja kritisoida ja syyllistää, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Tähän törmää netissä aivan joka päivä. Mun mielestä on huomattavasti vaikuttavampaa tehdä jotain hyvää itse, kuin keskittyä siihen, mitä muut tekevät tai eivät tee. Oksettava sanakin koko ”tekopyhä”. Ymmärrän tämän tekopyhyyden analysoinnin esim suurten yritysten kohdalla, mutta yksittäisten ihmisten osalta se on kyllä pelkkää hakuammuntaa.

12. Älä mieti liikaa, luota fiilikseen.

Moni siisti juttu jää tekemättä, jos sitä alkaa analysoimaan ja jännittämään liikaa etukäteen. Yleensä kannattaa vaan olla rohkea ja tehdä, eikä antaa tilaa epäilykselle omissa ajatuksissa.

13. Kannattaa avata suu silloin kun hyvä idea tulee mieleen, voi saada mahtavia työmahiksia.

Mulle tuli yksi simppelisti toteutettava idea mieleen, jota ehdotin eräälle asiakkaalle. Siitä innostuttiin heti, mua kiitettiin siitä että avasin suuni ja sain kivoja uusia työmahiksia tälle vuodelle. Se siis todellakin kannatti!

14. Että aina ei heti kannata ajatella pahinta, sillä kyse voi olla jostain ihan tavallisesta jutusta, tai jostain mikä koskettaa kaikkia muitakin.

Tammikuussa Instagramissa eräänä iltana mun (kampanja-)kuva ei näkynyt kenellekään. Huomasin heti, että se ei noussut kenenkään feediin, ei edes Otolle. Ajattelin heti, että olen itse tehnyt jonkin virheen, jonka vuoksi algoritmi hylkii mun lisäämää kuvaa. Panikoin siitä, että kyseessä ei ollut vain mun oma kuva, vaan myös asiakkaalle tuotettu sisältö. Onneksi hyvin pian selvisi, että sama ongelma oli kaikilla muillakin, enkä itse ollut tehnyt mitään väärää, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Se herätti taas ajattelemaan, että kun joku negatiivinen asia pääsee yllättämään, kannattaa ensin vaan hengittää syvään ja selvittää mistä on kyse, ennen kuin antaa hikikarpaloiden nousta otsalle.

15. Ei kannata haalia liikaa tekemistä liian lyhyelle ajalle, voi saada migreenin.

Mulle kävi niin ennen meidän New Yorkin reissua, not cool. Takana oli kolme yli 12h työpäivää putkeen. Sitten olikin pakko levätä migreenin pahimmat tunnit ja tehdä loput pakolliset hommat migreenin kourissa hitaammin. Onneksi sain kaiken kuitenkin tehtyä ajoissa ja pystyin lähtemään reissuun ilman roikkuvia hommia ja ilman migreeniä.

Musta tuntuu, että opin tosi paljon lisää siitä, että oikeasti kirjoitan mun ajatukset ylös, enkä vain anna niiden kiitää ohitse. Aion ehdottomasti jatkaa tätä tapaa! Tämä on mulle tosi mullistavaa, koska en ikinä ennen ole tehnyt näin.

Mitä te olette oivaltaneet viime aikoina? Oletteko kirjoittaneet ajatuksia ylös jonnekin? Kirjoitatteko päiväkirjaa, tai oletteko joskus kirjoittaneet?

Yksi suosituimmista ”epäsuosituista mielipiteistä” on näiden omien somevuosien aikana tuntunut olevan ”en tykkää lapsista”. Olen lukenut sen niin moneen kertaan, että ei pysty edes laskemaan. Se on suosittu blogipostauksissa ja se on suosittu keskusteluketjuissa Facebookin eri ryhmissä. Löytyypä aiheesta monta artikkeliakin. Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen törmättyäni taas viime viikolla useampaan aihetta koskevaan keskusteluketjuun uusimman lapset ravintolassa -kohun pohjalta.

On varmasti mahdollista, että on olemassa monta ihmistä, jotka eivät ole tykänneet yhdestäkään lapsesta, jonka ovat tavanneet. Jotkut eivät tapaa koko elämänsä aikana kovin paljoa lapsia, ja ne muutamat, joita tapaavat, eivät ole sellaisia joiden kanssa heillä klikkaisi, ainakaan juuri sen tapaamisen aikana. Jotkut tapaavat paljonkin lapsia, mutta yhdenkään kanssa ei vaan synkkaa. Sitten kun ei ole synkannut tavattujen lasten kanssa, voi hyvin käydä niin, että alkaa vältellä tilanteita, joissa joutuisi tapaamaan heitä lisää ja olemaan heidän kanssa tekemisissä enemmän. Voi syntyä oman pään sisälle fiilis, että ei tykkää lapsista ollenkaan. Mä tajuan sen.

Samahan se on kaiken muunkin itselle ihan erilaisen kanssa. Monesta asiasta voi muutaman kokemuksen perusteella syntyä fiilis, että ei tykkää asiasta tai ihmistyypistä X, vaikka todellisuudessa on tavannut vain murto-osan tämän ihmistyypin tai asian edustajista. On tavannut muutaman ärsyttävän insinöörin ja alkaa ajatella, että kaikki insinöörit on ärsyttäviä. Tapaa muutaman töykeän mummon kassajonossa ja alkaa ajatella, että mummot on töykeitä kassajonoissa. Se on ihan inhimillistä. Yleensä ihmiset kuitenkin tiedostavat, että heillä ei ole oikeasti kokemusta _kaikista_ tämän ihmistyypin edustajista (jotka ovat kaikki yksilöitä) ja ymmärtävät, että eivät voi sanoa tällaisia karkeita yleistyksiä ääneen, koska ne eivät mitenkään voi olla totta.

Kenellekään tuskin nyky-yhteiskunnassa tulisi mieleen esimerkiksi sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti, että ”en tykkää naisista” tai ”en tykkää norjalaisista”, tarkoittaen, että ei halua olla naisten tai norjalaisten kanssa missään tekemisissä, eikä tykkää kenestäkään naisesta tai norjalaisesta. Ei tietenkään, sehän olisi pöyristyttävää. Mutta: on sosiaalisesti ihan hyväksyttävää sanoa, että ei tykkää lapsista. Ollenkaan. Että on tavannut viisi tai kymmenen tai vaikka sata lasta, miljardeista, ja voi sanoa, että ”En tykkää lapsista”.  Ja se on kaikkien mielestä ihan okei. ”Aa joo, toi ei tykkää lapsista.”

En tiedä nähdäänkö se vähän samanlaisena ominaisuutena kuin vaikka hiustenväri: tolla on ruskee tukka, toi pelaa änärii, toi ei tykkää lapsista. No biggie.

Mutta sen pitäisi olla biggie. Miksi on ihan ok leimata kaikki lapset samanlaisiksi, kun ei ketään muutakaan saa? Miksi on ihan ok ajatella, että kaikki lapset on ihan kamalia ja niistä ei vaan tykkää, kun kenestäkään muustakaan ei saa ajatella niin?

Lapset on ihan yhtä arvokkaita yhteiskunnan jäseniä, kuin kaikki muutkin ihmiset. He eivät ole ongelma, ärsyttävä homogeeninen ihmismassa joka rasittaa ah-niin-tärkeitä aikuisia, vaan he ovat ihmisiä ja erilaisia ihan siinä missä mekin, eikä piiruakaan vähemmän tärkeitä.

Pyrin suhtautumaan lapsiin lähtökohtaisesti ihan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin: neutraalisti. En päätä etukäteen, että ”koska toi on lapsi, en voi tykätä siitä”. En myöskään ajattele etukäteen, että ”oi ihanaa, varmasti rakastan tuota ihmistä, koska se on lapsi”.

Olen nähnyt monta lasta, joiden kanssa en viettäisi mielellään aikaa jos ei ole ihan pakko. Monta lasta, joiden touhuja katsellessani mua on etonut tai jotka on olleet niin rasittavia, että on meinannut järki lähteä. Olen tavannut myös monta ihan hirveän ihanaa lasta. Olen tavannut sellaisia lapsia, jotka käyttäytyvät kuin enkelit ja ovat niin kohteliaita ja rauhallisia tai sellaisia jotka ovat villejä, hulvattoman hauskoja ja puheliaita tyyppejä. Useimmat lapset, joita olen tavannut, ovat jotain näiden kaikkien väliltä, tai näitä kaikkia yhtäaikaa. Välillä aivan sairaan ärsyttäviä ja välillä maailman ihanimpia kullannuppuja, aivan kuten suurin osa meistä ihmisistä muutenkin on.

Kun me nähdään lapsia metrossa, juhlissa, päiväkodin pihalla, ravintolassa tai kaupassa, me nähdään yksi ohikiitävä hetki heidän elämästä. Pieni kurkistus, joka ei kerro mitään siitä, millaisia ihmisiä nämä lapset ovat. Eikä myöskään siitä, millaiset vanhemmat heillä on. Harva tekee päätelmiä (joihin uskoo täysillä) vierustoverin elämäntilanteesta tai siitä tykkääkö hänestä sen perusteella, millaisen kuvan tästä saa viiden minuutin yhteisen bussimatkan aikana. Paitsi jos kyseessä on lapsi. 

Joo, on ehkä hauska joskus leikitellä ajatuksella, että millainenkohan elämäntarina tuon vanhan sedän taakse kätkeytyy, mutta kukaan ei päätä, että kaikki vanhat miehet ovat alkoholisteja siksi, että näkee yhden alkoholisoituneen vanhan miehen raitiovaunussa.

Kukaan meistä ei ole elämänsä jokaisena hetkenä hauska, mahtava tai sanavalmis. Ei aikuiset, eikä lapset. Jokainen meistä on myös joskus ollut lapsi. Se tuntuu joskus unohtuvan. Lapset vasta opettelevat elämää ja sitä, miten täällä maailmassa toimitaan.  Isona heistä tulee aikuisia. Mitä paremmin ympäristö kohtaa heidät ja kohtelee heitä, sitä todennäköisempää on, että heistä tulee kivoja aikuisia. He peilaavat omaa maailmankuvaansa ihmisistä ympärillään. Niin läheisistä ja rakkaista aikuisista, kuin niistä bussissa olevistakin, jotka näyttävät selvästi, etteivät tykkää.

Mä en kirjoita tätä tekstiä siksi, että haluaisin saada jonkun mielen muuttumaan esim. lasten saamisen suhteen. En suinkaan. Mulle on henkilökohtaisesti ihan sama, haluaako joku muu saada itse lapsia vai ei, ei se kuulu mulle. Enkä liioin toivo, että kukaan alkaisi tämän myötä lepertelemään kaikille vastaantuleville mukuloille. Kirjoitan tämän siksi, että mun mielestä minkään ihmisryhmän väheksymisen, leimaamisen tai yleistämisen ei pitäisi olla hyväksyttävää. Suomessa on ihan sallittua olla avoimesti lapsia vastaan, monella eri tavalla, ja se on mun mielestä inhottavaa. Niin ei pitäisi olla.

Mä haluaisin, että jokainen ihminen kohdattaisiin omana itsenään, yksilönä kaikissa tilanteissa. Että ne, jotka ovat päättäneet olla pitämättä lapsista voisivat ihan rauhassa ajatella omassa päässään näin, mutta eivät levittäisi tätä ajatusmallia laajemmalle ja tekisi siitä hyväksyttävää. Mä toivon, että olisi yhtä noloa ja junttia sanoa, ettei tykkää lapsista kuin on sanoa, ettei tykkää mistä tahansa muustakaan ihmisryhmästä.

Musta tuntuu, että aina välillä kadotan sen suunnan minne olen menossa ja mitä oikeasti haluan. Sitten taas löydän sen pariin. Joskus on ihan ok unohtaa kaikki tavoitteet ja elää sekunti kerrallaan eteenpäin, välillä pitkäksikin aikaa. Esimerkiksi vauvavuonna heittäydyin omasta halustani täysin siihen vuoteen, enkä miettinyt hetkeäkään eteenpäin. Mulla oli siinä hetkessä kaikki ja halusin vaan imeä itseeni sen kaiken ihanan mitä meillä oli yhdessä. Sain siitä aivan valtavasti voimaa ja teki hyvää höllätä ja keskittyä niin täysillä omaan vauvakuplaan.

Tunnen kuitenkin, että sen jälkeen mulla kesti tosi pitkään löytää uudelleen se mitä haluan ja tavoittelen. Olin pitkään aivan hukassa ja keskityin vain selviämään käsillä olevista tehtävistä, pystymättä miettimään asioita pidemmälle. Mulla oli töiden suhteen tosi hyvä tilanne, koska niitä riitti ja se riitti, että tein parhaani niiden asioiden suhteen mitä eteen tupsahti, tavoittelematta oma-aloitteisesti enempää.

Vauvavuoden jälkeen olin kuitenkin ihan huuli pyöreänä, että mitä haluan ja mihin voisin pyrkiä ja ennen kaikkea, mitä mun pitäisi tehdä, että etenen. Jähmetyin ihan paikoilleen, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oma osansa oli varmasti myös niillä surullisilla asioilla, joita tapahtui vauvavuoden lopussa. Läheisten menettäminen lamaannutti ja pysäytti pitkäksi aikaa. Oli vaikea miettiä eteenpäin, kun suru ja ikävä valtasivat mielen.

Ympärillä ihmiset saavuttivat jatkuvasti hienoja asioita ja syyllistyin siihen perisyntiin eli vertasin itseäni muihin.

Käsi ylös, kuka joskus vertaa itseään toisiin, vaikka tietää ettei saisi vertailla? Mun käsi nousee ainakin heti. Mulle käy aina välillä niin, että vertailen itseäni, omia saavutuksiani ja tavoitteitani toisiin. Olenko riittävän hyvä, pystyisinkö minäkin tuohon, miksi minä en ole jo saavuttanut tuota asiaa? Miksi minä en saa tuota tehtyä omilla resursseillani, vaikka tuo saa tehtyä tuplasti enemmän pienemmillä resursseilla? Olenko huonompi? Jossain määrin vertailu on mulle ihan hyväkin asia välillä, sillä se voi herättää myös positiivisessa mielessä. Kunhan ei ahdistu siitä ajatuksesta, että joku toinen on pidemmällä, vaan ottaa sen inspiraationa.

Kun mä vertasin itseäni toisiin, aloin huomaamaan ne asiat, joita ihailin toisissa ja ne asiat, joita kohti itsekin halusin pyrkiä. Mä olin ennen listaihminen, mutta en ole enää. En tehnyt mitään konkreettista listaa, että tässä on nyt ne asiat mitä mäkin haluan. Mutta niitä asioita aina välillä putkahteli mun mieleen silloin, kun sain itseni kiinni vertailemasta. Aloin yksi asia kerrallaan miettimään, että okei, jos tämä on sellainen asia mitä mäkin haluan, mitä mä voisin tehdä saavuttaakseni sen? Mitä konkreettista voisin tehdä, mikä auttaisi mua lähemmäs mun tavoitetta? Kun mä aloin ihan oikeasti miettimään, mitä just mä itse voisin tehdä, keksinkin heti monia eri keinoja.

Siinä missä yhden vuoden elin vain sitä hetkeä, ja toisen vuoden olin hukassa ja selvitin kuka olin ja mitä halusin, tänä vuonna mä olen mennyt eteenpäin enemmän kuin niinä kahtena vuonna yhteensä. Tänä vuonna olen haastanut itseäni monessa asiassa yhtäaikaa ja olen kokenut tämän vuoden töiden suhteen antoisimmaksi pitkään aikaan. Palkitsevinta on ollut huomata se, että kun oikeasti tavoittelen niitä asioita mitä haluan, mä pääsen pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin.

On ihan mieletön fiilis, kun pitkästä aikaa ne tavoitteet on kristallin kirkkaina mielessä. Olen ymmärtänyt sen, että mihinkään en pääse sormia napsauttamalla ja otan kaiken ilon irti pienistäkin edistymisistä. Samalla huomaan, että yhtäkkiä pienistä askelista onkin kasvanut suuri harppaus. Olen saavuttanut jo monta itselleni asettamaani tavoitetta jo pelkästään tänä keväänä ja kesänä, niin suurempaa kuin pienempääkin.

Siinä missä viime vuonna pienikin epäonnistuminen tuntui lamaannuttavalta, nyt mä pystyn jättämään sellaiset huomiotta ja keskittymään niihin asioihin, mitkä ovat menneet hienosti. Jos joku sanoo ei tai joku juttu ei toteudukaan, voin iloita kaikista niistä asioista, joihin on sanottu kyllä ja jotka ovatkin toteutuneet. Just nyt on niin siistejä projekteja käynnissä, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan vuosi sitten, kun mietin, että miksi en minä. Kaikkea en todellakaan voi saavuttaa heti, monet mun tavoitteista on pidempiaikaisia juttuja. Nyt osaan myös nähdä ne sellaisina, enkä ainoastaan saavuttamattomina.

Tärkeintä on uskaltaa avata suu silloin, kun tietää mitä haluaa ja kertoa ääneen niistä asioista, joista haaveilee. Yksin mäkään en olisi monia näistä asioista voinut saavuttaa. Olen lakannut pelkäämästä epäonnistumista ja alkanut miettimään vaan sitä, miten pääsen mun tavoitteisiin. Olen myös opetellut pyytämään sitä mitä haluan. Ja olen myös saanut. Kukaan muu ei tiputa mulle taivaalta parempia palkkioita tai mahdollisuuksia nousta esiin, vaan mun pitää olla itse rohkea. Lisäksi mun täytyy myös pitää huoli siitä, että teen aina parhaani.

Kadotan suunnan silloin, kun annan epäolennaisten asioiden vallata liian suuren tilan mun päästä ja unohdan keskittyä siihen, mikä oikeasti vie mua eteenpäin. Yritän pitää huolen siitä, että jatkossa niin ei kävisi mun huomaamatta. Jos itse valitsen pysähtyä ja ottaa aikalisän kaikesta, se on enemmän kuin ok. Mutta en halua enää huomaamattani kadottaa mun toiveita ja hukata suuntaa.

Onko teille käynyt niin, että olette kadottaneet sen oman tien? Vertailetteko te itseänne muihin, vaikka tiedätte, ettei saisi? 

Mulle tuli mieleen tällainen postausidea, sillä tällä viikolla mulla on herännyt paljon tunteita ja ajatuksia monesta eri asiasta. Ajattelin, että olisi hauskaa käsitellä kerralla useampia juttuja, jotka mielessä on pyörinyt. Tämä listaus on sitten osittain ”leikkimielinen” eli kaikki miinukset ja plussat eivät todellakaan ole samalla viivalla keskenään. Toiset jutut on isompia ja merkittävämpiä ja toiset ihan pintapuolista hömpänpömppää.

Aloitetaan miinuksista:

– Tätä kirjoittaessani jo neljä kuuttia on hukkunut, kun nykyisen sääntelyn mukainen verkkokalastuskielto päättyi 30.6. Vuodesta 2005  alkaen verkkoihin on hukkunut varmistetusti jo 72 yksilöä. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan saimaannorpan todellinen kuolleisuus voi kuitenkin olla jopa kolminkertainen havaittuun verrattuna. Mun mielestä on aivan älytöntä, että suojellun saimaannorpan levinneisyysalueella verkkokalastus on sallittua mihinkään vuodenaikaan! Käykää allekirjoittamassa kansalaisaloite, että verkkokalastus on kiellettävä saimaannorpan levinneisyysalueella. Sen on allekirjoittanut tätä kirjoittaessani jo yli 27 000 ihmistä tämän päivän aikana. Minä WWF:n norppakummina tietysti myös allekirjoitin. Tuntuu niin hirveältä, että samaan aikaan kun uhanalaista lajia yritetään suojella kaikin mahdollisin keinoin, jotkut voivat vaan surutta laskea verkot vesille, eikä kuuttien hukkuminen tunnu missään. 

– Me katsottiin Good Girlsin 2. tuotantokausi juuri loppuun. Ollaan katsottu tänä kesänä myös Chernobyl, The Act ja Years and Years HBO:lta ja White Gold Netflixistä. Juuri nyt mikään sarja ei tunnu miltään! Mitä me voitais katsoa?

– Helsingissä viileni heti kun me tultiin etelää kohti. Eli Oulun viileät ja tuuliset säät jatkuvat täällä ja Oulussa on nyt lämmin. Missä on kesä?! Kylmyys seuraa meitä. Huomisen lämpötilaksi mun puhelin ilmoitti juuri 14 astetta. _14_ astetta.

Sitten plussat:

– Tehtiin tänään megakauppareissu (vaikka ei yleensä kesällä tehdä) ja yritettiin ostaa mahdollisimman pitkillä päiväyksillä ja sellaista, joka säilyy, vaikka mentäisiinkin ex tempore jonnekin ulos syömään. Samalla haettiin pannupizzat mukaan kotiin, kun kauppareissu kesti niin kauan. Mulle tehtiin ensin vahingossa ihan väärä pizza ja kun huomautin asiasta ystävällisesti, sain pitää väärän pizzan (vaikka en edes pyytänyt) ja mulle tehtiin vielä se oikea pizza mukaan. Nyt meillä on yksi extra-pizza jääkaapissa vaikka iltaherkuksi, ihan best! Kannatti sanoa, vaikka hetken mietin, että viitsinkö ja onko se turhamaista käydä sanomassa. Ei ollut, se oli hyvä, että sanoin. Ja nyt on ruokaa kaappi täynnä muutenkin, ihanaa!

– Meillä ei ollut lehmän maitoa ollenkaan aamulla ja lapset ottivat mun ja Oton kauramaitoa murojen kanssa. Sen jälkeen he ilmoittivat, että heille pitää ostaa kaupasta kauramaitoa murojen kaveriksi, kun kuulemma sen jälkimaku maistuu niin hyvältä, vähän kuin puurolta.

– Leikittiin kuopuksen kanssa aamulla kauppaa ja hän oli kyllä maailman hyvätapaisin ja ystävällisin (2-vuotias) kassamyyjä. Hän muisti tervehtiä, kertoa hinnan, kysyi tarvitsenko pussia ostoksille, pakkasi ne ja lopuksi toivotti vielä mukavaa päivänjatkoa ja kiitti siitä, että tein ostoksia hänen kaupassa. Siinä pyyhin kyyneliä silmäkulmasta, kun hän oli niin pätevänä.

– Himoitsin itselleni isoa miesten t-paitaa jollain kivalla printillä. En kuitenkaan halunnut ostaa uutta, koska tämä voi olla sellainen trendi, joka menee pian ohi. Ajattelin, että Otolla on kaikki sen siistit t-paidat Oulussa mukana, eikä mikään niistä ollut juuri sellainen kuin halusin. Kotiin tullessa kamppeita kaappiin purkaessa Oton kaapista pilkisti kuitenkin maailman siistein teeppa! Musta t-paita Britney Spears -printillä. Lapsuuteni suurin idoli spaissareiden lisäksi. Ihan perfect löytö. Otto itse ei edes käytä sitä niin paljon, niin mä voin napata sen oikein hyvin omaan kaappiini.

– Sain tänään kirjoitettua loppuun sunnuntain Ihanat erilaiset perheet -postauksen, ja mulle tuli sen kirjoittamisesta niin hyvä mieli! En malta odottaa, että saan julkaista sen.

Mitkä on teidän tän viikon plussia ja miinuksia? Mitä sarjaa te katsotte just nyt?