Katseltiin tänään tokan hääpäivän kunniaksi meidän (pitkää) häävideota koko perheen voimin. Muisteltiin sitä upeaa päivää, vuodatettiin muutamat kyyneleet siitä miten upeita ihmisiä meidän ympärillä on ja ihasteltiin miten nuorelta ja siloposkiselta me, tai lähinnä nykyään kymmenen kertaa karvaisempi Otto, näytettiin.

Häävideota katsoessa mulle jäi mieleen meidän ystävän sanat hänen pitämästään puheesta: ”Iina ja Otto kunnioittaa toisiaan, ja hyväksyy toisensa juuri sellaisena kuin he ovat.” koska se on niin totta. Ei se ole sattumaa, että juuri me kaksi ollaan yhdessä ja juuri meidän kahden juttu toimii miten toimii. En valehtele ollenkaan kun sanon että se ei vaadi ollenkaan työtä. Silloin kun on oikean ihmisen kanssa, toisen kanssa ajan viettäminen, toiselle hyvien asioiden tekeminen, toiselle oman tilan ja huomion antaminen ja toisen ilahduttaminen ei ole työtä. Ne ovat asioita jotka tulevat luonnostaan, miettimättä. Toki on asioita, joita ollaan joskus sovittu erikseen. Eihän toista voi tuntea jos ei puhu hänen kanssaan. Mutta meille on aina ollut selkeää se miksi me olemme yhdessä: Me rakastetaan toisiamme ja halutaan tehdä toisemme onnelliseksi. Se ei unohdu yhtenäkään päivänä.

Tänään oli tyypillinen helmikuinen räntäsademaanantai, ei päivänä sen kummoisempi kuin mikään muukaan. Me ei juhlistettu hääpäivää sen erityisemmin, itseasiassa aamun unenpöpperössä me ei edes muistettu koko hääpäivää vaikka illalla oltiin siitä juuri juteltu. Sain silti lämpimän halauksen ja pusun, hyvän työpäivän toivotuksen ja ne kolme pientä sanaa jotka niin paljon merkitsevät. Myöhemmin puhelimesta kilahti facebook messengerin sulosointu: ”Ainiin, hyvää hääpäivää muru, maailman parhaat kaksi vuotta naimisissa<3”.

Me ei tarvita parisuhteeseen tähtihetkiä tullaksemme suhteessa onnellisiksi. Onni syntyy jokaisesta arkipäivästä: siitä kuinka laitetaan yhdessä ruokaa, siitä kun vaihdetaan päivän kuulumisia automatkalla, nauretaan hyväntahtoisesti muksuille yhdessä kun he tekevät jotain hauskaa, katsotaan toisiimme kun lapset kinastelevat taas siitä samasta ilmapallosta, kun lapsen kaataessa maidon toinen kuivaa lattian ja toinen vaihtaa lapsen puhtaisiin vaatteisiin, ja siitä kun huokaistaan yhtäaikaa kun vihdoin käydään illalla yöpuulle ja on niin ihanaa päästä lämpimän peiton alle ja laittaa silmät kiinni.

Mä rakastun tuohon mieheen joka päivä enemmän. Ja mä näen joka päivä, miten hän on vielä murusen edellistä päivää onnellisempi, ja rakastaa mua vielä murusen enemmän. Me oltiin oikeasti aivan rikki, ja aivan lapsia molemmat kun me tavattiin. Mutta yhdessä me ollaan rakennettu elämä, josta ei vaihdettaisi sekuntiakaan pois. Yhdessä me ollaan rakennettu turvallinen ja rakkaudentäyteinen koti ja elämä meidän lapsille, ja onnellinen parisuhde toisillemme.

Viisi mun elämän parasta vuotta takana huomenna, joista kaksi mieletöntä vuotta naimisissa tänään. Ja vielä ainakin miljoona lisää edessä <3 Kiitos Otto, mä rakastan sua.

Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?

Kun te luette tätä postausta, me ollaan köröttelemässä kotiinpäin Oulusta. Viisi päivää rakkaiden kanssa olivat toiminnantäyteiset, rakkaudentäyteiset ja ihanat, juuri sitä mitä mä kaipasin. Kun näin viimeksi 12-vuotiasta serkkuani ennen tätä reissua, hän sanoi mulle että seuraavalla kerralla kun nähdään niin mun pitää jättää se tietokone kotiin ja olla tekemättä hommia ollenkaan. Ihan en totellut tätä käskyä, viisi päivää postaamatta olisi ollut vähän liikaa. Mutta otin vain kahtena päivänä koko reissulla muutaman tunnin rupeaman jolloin istuin alas, ja tein töitä koneella (töitä, joista kaikkea ette ole nähneet täällä mutta joilla oli deadline). Muuten keskitin kaiken aikani lapsiin, sukulaisten kanssa olemiseen ja nauttimiseen.

Se teki hyvää, ihan todella hyvää. Olo on levännyt, sillä tavalla levännyt että kamera pursuaa kuvia ja pää ideoita ja tekstejä jotka pitäisi saada kirjoitettua. Ei ole sellaista oloa että mulla ei ole mitään annettavaa, päin vastoin. Olen ihan hullun innoissani kaikesta. Mä olen elänyt ja iloinnut ja surrut täysillä nämä viisi päivää, ja ollut mukana kaikessa.

Tunteetkin ovat olleet pinnassa kun olen antautunut niille. Mummun olo on kohentunut reissun aikana ja nyt on vähän toiveikkaampi fiilis taas. Hirveä ikävä tulee, mutta mä uskon ja toivon että lääkkeet auttavat ja mummun tila ei huonontuisi kauheasti nykyisestä. Samalla kun olen murehtinut mummua, ovat kaikki muutkin tunteet nousseet pintaan. Ikävä kaikkia sukulaisia, ja suru siitä että meidän lasten mummola on niin kaukana näin päällimmäisenä. Vaikka mun äiti aina välillä käykin meillä Helsingissä, olisi niin ihanaa vaan aina päättää että lähdetäänpä käymään hei mummolassa, ja ajella pariksi tunniksi äidin luokse käymään. Tiedän kyllä että mun kuului muuttaa Helsinkiin, muuten en olisi koskaan tavannut Ottoa ja saanut meidän tyttöjä, mutta joskus sitä vaan harmittaa että pitikin muuttaa niin pirun kauaksi.

Vuodatin Oulun reissun aikana varmaan enemmän kyyneleitä kuin kaikkina Zeldan odotusajan jälkeisinä kolmena vuotena yhteensä. Meillä oli aivan ihania päiviä ja luisteltiin ja touhuttiin mutta välillä tuntui että itkusta ei tule loppua, paperi toisensa jälkeen kastui likomäräksi. Onneksi Otto antoi aina lisää talouspaperia, haha. En mä ole surullinen, tiedän että tästä tulee hyvä vuosi ja mitään ei ole menetetty, mummukin jaksoi olla oma itsensä suurimman osan ajasta, ja sukulaisiakin nähdään tänä vuonna varmasti useammin kuin ennen, kiitos auton. Mutta piti vaan päästää kaikki ulos. Ei mua enää itketä yhtään.

Mun mielestä on hyvä itkeä aina välillä, se puhdistaa. Ja vaikka siitä tuleekin yleensä vähän pää kipeäksi tai vähintäänkin tukkoinen nenä, se on sen arvoista. En mä jää mitään murehtimaan, ensi viikolla arki jatkuu ihan niinkuin ennenkin ja meille tulee varmasti kiva viikko. Ja kuten sanoin, vaikka olen välillä itkeskellyt, on reissu ollut silti ihan mahtava ja me ollaan tehty paljon kaikkea kivaa ja saatu viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, se on kaikkein tärkeintä.

Automatkalla tarkoitus on käydä moikkaamassa Tiaran kummitätiä Jyväskylässä ja huudattaa Antti Tuiskua ja Robinia, mikäs sen parempaa!

Kiitos teille kaikille rohkaisevista sanoista ja lohdutuksesta, ja anteeksi venähtäneestä kirjoitustauosta! Teidän sanat ja jaetut kokemukset merkitsevät mulle paljon.

Ihanaa sunnuntaita kaikille teille ja turvallista ajomatkaa meille!

PS: Hitsi mä olen ylpeä meidän esikoisesta, joka ei kertaakaan hermostunut vaikka ensimmäisissä luisteluharjoituksissa kaatui monen monta kertaa ja vielä toisissakin. Ja joka myös oppi samantien miten pääsee eteenpäin ja miten pysytään pystyssä. Ja kuopuksesta, joka ei yhtään harmitellut vaikka ei hänelle luistimia ollutkaan vaan oli onnessaan siitä että kaikki vetivät häntä pulkassa ympäri luistelukenttää. Ja itsestäni, kun mä osasin vieläkin luistella melkein kymmenen vuoden tauon jälkeen, hah!

Jos jotain olen tässä kuluneiden vuosien aikana oppinut, niin sen että ei kannata tehdä mitään järjettömän tarkkoja suunnitelmia pitkälle tulevaisuuteen, siis mun ei kannata. Mä en ole ihmisenä sellainen, joka tähtää koko elämänsä tiettyjä päämääriä kohti ja tekee kaiken oikeassa järjestyksessä. Oikeastaan mä uskon, että tulen koko elämäni ajan tekemään kaiken jollain tavalla väärässä järjestyksessä, mutta se sopii mulle ja se sopii meille.

Siksi mulla ei tälle(kään) vuodelle ole mitään konkreettisia, suuria päämääriä tai suunnitelmia kuinka vietän vuoden. Toisaalta kaikki on myös juuri nyt todella hyvin, viihdyn työssäni enkä sen suurempia muutoksia edes kaipaakaan. Uskon että paras tapa viettää mieleenpainuva vuosi on olla kaikelle avoinna. Miettiä vähemmän miksi EI ja enemmän miksi JOO. Mun parhaiden vuosien resepteihin kuuluu suunnittelemattomuutta, monta kyllää, positiivisia ajatuksia ja kulman takaa odottamatta tulleita yllätyksiä. Kun ei odota mitään, hyvää eikä pahaa, eikä suunnittele liikoja, mitä tahansa voi tapahtua.

Samaan aikaan pitää kuitenkin muistaa sanoa myös ei, että voi sanoa joo itselleen ja omalle jaksamiselleen. Se on hitsin tärkeä taito se ein sanominen, ja siinä mulla on opettelemista edelleen. En voi enkä kykene tekemään kaikkea, enkä voi olla aina mukana kaikessa missä haluaisin. Se pelko että jää paitsi jostain suuresta ja mahtavasta sanomalla ei on hirveä, mutta uskon ja luotan siihen että osaan lähteä mukaan oikeisiin asioihin. Ja jos joskus jäänkin paitsi jostain hauskasta tai mieleenpainuvasta koska panostan perheen kanssa olemiseen tai omaan jaksamiseeni, uskon valinnan silti olleen oikea. Yksikään hetki jonka saan viettää mun oman perheen kanssa ei ole turha.

Vaikka aion jatkaa samalla linjalla kuin tähänkin asti, uuden vuoden alkuun liittyy silti aina tunne uudesta alusta. Ikäänkuin saisi aloittaa puhtaalta pöydältä vaikka mikään ei siinä vuoden vaihtuessa muutukaan. Mulle se on sellainen henkinen juttu enemmänkin, ajattelen että viime vuosi nyt oli sellainen kuin oli ja nyt on aika kääntää sivua ja katsoa mitä tämä vuosi tuo tullessaan.

Päivän asu / Takki H&M / Neule H&M / Housut Monki / Laukku Rebecca Minkoff / Korvakorut Glitter / Kengät Björn Borg* / *saatu blogin kautta

Blogin puolella tämä vuosi tuo mukanaan varmasti paljon uusia juttuja, joista mä en vielä tiedä mitään. Sen tiedän että aion jatkaa ihan samalla tyylillä kuin tähänkin asti. Saatan keksiä uusia postaussarjoja, ja ehkä herättää henkiin jotain unohdettua. Ainakin viikon arkiruoka-sarjalle on kovasti pyydetty jatkoa sen jälkeen kun se alkusyksystä jäi vähän tahattomalle tauolle.  Mun kinkkukonvehtiähkystä kärsivä mahani ainakin pyytää kauniisti terveellisiä ja raikkaita arkireseptejä, ehkä niitä olisi hyvä alkaa taas keksimään.

Mulla on toiveikas ja ihan huippu fiilis! Toivottavasti teilläkin! Me tultiin Ouluun viime yönä ja eka päivä täällä on ollut ihan huippu! Ollaan käyty mun äidin luona ja mun mummolassa, ideaparkissa myös ja lisäksi ollaan hengailtu täällä mun tädillä. Ihana aloitus uudelle vuodelle saada olla sukulaisten kanssa.

Ihanaa mahtavaa parasta alkanutta vuotta kaikille vielä kerran <3

The joulupukki. Joulupukki herättää keskustelua aina näin joulun lähestyessä lapsiperheissä. Tuleeko se pukki vai ei, ostetaanko pukki vai alkaako pukiksi joku tuttu. Vai onko koko suuri huijaus joulupukista ihan väärin, ja pitäisi unohtaa kokonaan? Tämän päivän joulukalenteriluukussa ajattelin valottaa omia ajatuksiani.

Kuten tiedätte, mä olen jouluihminen päästä varpaisiin ja ilakoin lähestyvästä joulusta jo elokuussa. Näin on ollut mun lapsuudesta asti. Kun mä itse olin pieni, tuli jouluna aina joulupukki käymään. Mulle joulupukki kuuluu jouluun, ja viime vuonna kun päätimme viettää joulua ilman pukkia, oli mulla huono omatunto ja paha mieli. Vaikka lapset ilahtuivat myös pukin jättämistä kirjeistä ja lahjasäkeistä, ei se vaan tuntunut samalta. Uskon että tähän vaikuttaa pitkälti se että suurimmassa osassa viettämistäni jouluaatoista on pukki ollut mukana.

Muistan kun olin n. 8-vuotias, ja tajusin että  joulupukkia ei oikeasti olekaan olemassa. Tajusin sen siitä, kun pukki kätteli sisään tullessaan pappaani ja esittäytyi että ”Erkki….Joulupukki”. En tajunnut sitä siinä tilanteessa, mutta kuulin jälkeenpäin aikuisten naureskelevan tälle tilanteelle ja sain vahvistuksen sille ajatukselle että ei pukkia olekaan. Ei se tullut mulle mitenkään järkytyksenä, oikeastaan olin jo jonkin aikaa aavistellutkin jotain sellaista, kyllä 8-vuotias hiffaa enemmän kuin aikuiset uskovatkaan. En silti ajatellut että mua on huijattu kaikki ne vuodet, päinvastoin.

Vielä senkin jälkeen kun tiesin ettei pukki ole totta, tai ainakaan pukki ei jaa yhdessä yössä lahjoja kaikille maailman lapsille, tuntuivat ne joulut spesiaalimmilta joissa pukki kävi jakamassa lahjat. Onhan se toki ihan kivaa saada muutenkin lahjoja, jakaa niitä yksitellen vaikka kuusen alta, mutta se ei tunnu kuitenkaan ihan samalta. Joulupukkia saa odottaa niin innostuneesti ja siihen liittyy sellainen pieni jännitys vielä isompanakin.

Mä haluan tarjota sen jännityksen myös lapsille. Meidän lapset eivät ole sieltä arimmasta päästä, eivätkä he ole koskaan pelänneet joulupukkia vaan nimenomaan sillä tavalla positiivisen innostuneesti vähän jänskänneet. Siksi mä uskon että pukki on heillekin kiva ja tärkeä juttu, ja siksi meille tänä vuonna ja varmasti vielä monena jouluna tulee pukki.

Vaikka tiedän että ei sitä oikeaa pukkia ole olemassa, niin kyllä se parrakas punaisiin pukeutunut mies tuo silti pientä taianomaisuutta jouluun vielä näin aikuisenakin. Ehkä lapsellista tuntea näin mutta niin se vain on!

Tuleeko teille joulupukkia kylään tänä jouluna? Milloin tajusitte ettei joulupukkia ole olemassa? Miltä se tuntui?