Suurin osa teistä lukijoista on varmasti vanhoja tuttuja, joista osan nimikin on mulla muistissa, mutta siltä varalta, että joku uusi tyyppi sattuisi tänne eksymään muuton myötä, kerron mä lyhyesti itsestäni, perheestäni ja tietenkin vähän blogista. Ehkä on jo aikakin päivittää, itsellenikin, että kuka tätä blogia oikein kirjoittaa. Olen tehnyt yhden esittelypostauksen aiemmin, kaksi vuotta sitten kun blogini muutti ensimmäistä kertaa. Eli oikein luit, mä en esitellyt itseäni ollenkaan kun aloitin bloggaamaan vuonna 2011, en kertonut itsestäni mitään. Aloin vaan latomaan kuulumisia suoraan tiskiin, vaikka takeita ei ollut että niitä näkisi kukaan tai niistä kiinnostuisi kukaan.

Sellainen mä olen. Mutkaton, avoin, impulsiivinen ja vähän pönttö. Innostun nopeasti, ja pyrin määrätietoisesti kohti haaveitani. Voisin ehkä kuvailla itseäni nopeaksi eteneväksi tyypiksi, onhan mulla nyt 23-vuotiaana jo kaksi lasta ja aviomies, lasteni isä Otto, jonka kanssa ollaan oltu pian vuosi naimisissa. Me tavattiin Oton kanssa uutenavuotena 2010-2011, ihastuttiin, rakastuttiin, muutettiin yhteen kuukauden seurustelun jälkeen ja esikoistyttäremme Tiara syntyi syyskuussa 2011. Kuopuksemme Zelda syntyi huhtikuussa 2013, ja viime helmikuussa menimme naimisiin. Aikamoisia ”ruuhkavuosia” tässä onkin eletty, ja nyt on sitten aloilleen asettumisen aika, elellään sitä tasaista arkea ilman suuria mullistuksia.

Vaikka elämän suuret mullistukset ovat nyt ainakin hetkeksi paketissa, on mulla ja meillä edelleen haaveita ja suunnitelmia. Oma koira, ura markkinointialalla, oma asunto ja matkustelu kuuluvat niihin. Haastoin itseni uudenvuodenlupauksena, ja tänä vuonna aion keskittyä hetkessä elämiseen ja hyvään fiilikseen. Suunnitelmat ovat hyväksi, tavoitteisiin pyrkiminen myös, mutta stressiä en aio ottaa. Juuri nyt meillä on kaikki hyvin, tyttöjen kanssa kotona, mukavassa asunnossa jossa ollaan asuttu reilut kaksi vuotta.

Blogiani voi kutsua perheblogiksi, sitä se varmasti on kaikkein eniten. Mutta se on myös paljon muuta kuin kasvatusta, välikausivaatteita, kehitystä, äitiyden iloja ja perhearkea. Se on muotia, mielipiteitä, ruokaa, kauneutta, parisuhdetta ja joskus sisustustakin, jonka suhteen olen kuitenkin äärimmäisen laiska. Olen impulsiivinen myös blogin suhteen, siksi täältä blogin puolelta voi löytää selatessaan melkein mitä tahansa. Joskus innostun pohdiskelemaan, toisinaan kuvaan lastenvaatteita.

Mä toivotan teidät kaikki, uudet ja vanhat, sydämellisesti tervetulleeksi tänne uuteen osoitteeseen lukemaan, ihan mieletöntä olla täällä! Seurantakanavat päivittyvät hitaasti mutta varmasti, Facebook on jo ajantasalla, ja muutkin osoitteet päivittyvät parin päivän sisään. Kiitos teille kaikille jotka seurasitte mukana tänne! Tästä alkaa blogiarki uudessa osoitteessa, vanhojen tuttujen juttujen ja uusien kujeiden kanssa!

Mä hukkasin sen. Koko syksyn huipussaan ollut treenimotivaatio ja hyvä fyysinen olo, ne on menneen talven lumia ne. Voin selitellä tätä itselleni hirveällä stressirutistuksella ennen lomaa, ja siihen keksimälläni ”voisin möllöttää vaan sohvalla syömässä kinkkuleipiä ja konvehteja loman ajan”-hoitokeinolla joka yllättäen ei ollut se paras mahdollinen keino hoitaa väsymystä ja ylikierroksilla käyneitä aivoja. Mutta totuus on ihan puhdas laiskuus, ja se että suklaa on liian hyvää. Nyt olo on turvonnut, vetelä ja ällö. Ja kokoajan tekee mieli sitä pirun suklaata, josta jo kerran pääsin niin hyvin eroon. Viimeksi olen treenannut 20.12. ja sen jälkeen en ole muutamaa bussiin juoksua tai lasten kanssa tanssittua hetkeä lukuunottamatta liikauttanut eväänikään.

Treenivaatteet ja viime viikolla ostetut uudet käsipainot mulkoilevat mua säälivästi kaapin perukoilta aina kun avaan sen. Juoksukengät ovat syyttävä sormi pystyssä eteisessä. Joka kerta kun kävelen jääkaapille ottamaan vain sitä yhtä pientä rocky road -palaa, mua ällöttää, kaipaan vaan suklaan makua vaikka ällöttää. Lakkasin sentään jo tekemästä rocky roadia, vaikka se loppui muutama päivä sitten. Siirsin käsipainot kaapista pöydälle, tuijottamaan vielä säälivämmin mua. Kyllä mä vielä teille näytän, painot, en huomenna, en kohta, vaan nyt.

Nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni, ja lopettaa tämä pelleily. Se on omalla kohdallani jo täysin todettu fakta, että voin ja jaksan paljon paremmin, ja olen itsevarmempi, kun pidän kunnosta huolta ja vedän treenipöksyt jalkaan ainakin muutaman kerran viikossa. Ehkä suurin tekijä mulla tässä laiskuroinnissa on ollut se, että huomasin viimeksi miten nopeasti liikunta vaikuttaa, ja miten nopeasti saan itseni kuntoon jos niin haluan. On ollut helppo ajatella että eihän tässä mitään hätää ole, kun kesäänkin on paljon aikaa jne. Mutta oikeasti, millään bikinikunnolla ei ole mitään väliä, jos fyysisesti on paska olo. Hyvä olo on paljon tärkeämpää kuin se miltä näyttää.

Jälleen kerran mä joudun haastamaan itseni julkisesti, jotta julkisuuden paine pitäisi mut liikunnan tiellä, eikä kävisi niinkuin nyt, että olen vaan löhönnyt sohvalla ja soimannut itseäni. Minä, Iina, lupaan ja vannon nyt, että söin eilen viimeisen suklaapalan (ilman hyvää syytä), ja pidin viime viikolla viimeisen treenittömän viikon koko keväänä. En aio tehdä itselleni tiukkoja sääntöjä, tai kieltäytyä suklaakakusta pressissä tai kahvilassa kaverin kanssa, mutta tämä jatkuva mässäily-makoilukierre on nyt katkaistava. Helou käsipainot ja hyvä fiilis, täältä tullaan!

Lopetin edellisen lauseen kahden aikaan päivällä, raapustin ruutupaperille itselleni tämän päivän treeniohjelman lennosta, kiskoin treenipökät jalkaan ja rupesin hommiin. Vedin sellaisen tehopaketin että jalat tärisee vieläkin, saa nähdä miltä kävely maistuu huomenna. Mutta mä tein sen, katkaisin tämän möllötyksen, ja nyt en perkele enää palaa siihen takaisin. Mulla on niin niin niin hyvä fiilis nyt, niin voittajafiilis. Kun mä luin nuo aiemmin kirjoittamani lauseet paperilta, mulle tuli halu vihdoinkin lopettaa olemasta laiska vetelys ja treenata.

Huomiseksi on ohjelma rustattuna valmiiksi, ja aion tehdä itselleni neljä eri ohjelmaa joita teen viikon eri päivinä. En ole mikään asiantuntija tai personal traineri, mutta sen verran paljon olen tehnyt syksyn aikana eri ohjelmia kuitenkin, että olen löytänyt sellaiset hyvät ja tehokkaat liikkeet, joita tykkään tehdä ja jotka tuntuvat. Jätin kaiken turhan kikkailun pois, ja korvasin ne toimivilla perusliikkeillä. Tästä se lähtee, tänä keväänä mä aion voida paremmin kuin ikinä ennen!

Kuinka moni muu katkaisi liiikuntaputken joululomalla ja keskittyi enemmän konvehtirasian avaustaitojen treenaamiseen? 😀 

Suurimmalla osalla on varmasti jonkinlainen toive, haave, lupaus tai tavoite vuodelle 2015, näin uuden vuoden kunniaksi? Niin myös mulla. Mun tavoite on oppia hallitsemaan ajankäyttöä paremmin, jotta mulla jäisi enemmän aikaa myös rentoutumiselle, ja niille hetkille jolloin ei tarvitse tehdä mitään jos ei halua. Viime syksy oli välillä kilpajuoksua kellon kanssa, pitkiäkin aikoja, ja sitä stressiä mä aion tänä vuonna välttää niin hyvin kuin mahdollista.

Mun täytyy ajankäytön hallinnan lisäksi oppia vaatimaan itseltäni vähän vähemmän, vertaamaan itseäni vähemmän toisiin, ja keskittymään enemmän siihen, että fiilis on hyvä ja rento. Mä en koskaan ole ollut oikeastaan kateellinen ihminen, vaikka vertailenkin itseäni helposti toisiin. Olen ollut enemmän sellainen ”mäkin haluan olla yhtä siisti kun toi” -tyyppi, joka ihailee toisia, ja kateuden sijaan käyttää energiaa siihen että pystyisi itsekin samaan kuin ihailemansa henkilö. Joskus toisista inspiroituminen menee kuitenkin liiallisuuksiin, ja sitä alkaakin inspiroitumisen sijaan stressaamaan siitä, miksei pystykään samaan, ainakaan yhtä nopeasti.

On eri asia inspiroitua, kuin ottaa paineita. Inspiroitumisessa ei ole mitään vikaa, se on ihanaa, huippua, ja energiaa antavaa. Paineiden ottaminen taas on typerää, kuluttavaa ja raskasta. Kun jokainen ihminenhän on kuitenkin erilainen, oma persoonansa, jonka elämäntilanne ja voimavarat ovat erilaiset, kuin jollain toisella. Inspiroitumisen ja paineiden ottamisen raja on kuitenkin hiuksenhieno. Se menee tasan siinä kohtaa, missä tavoitteellisuus lakkaa tuntumasta mahtavalta ja tavoite saavutettavissa olevalta. Silloin sitä luovuttaa, lakkaa inspiroitumasta ja alkaa stressaamaan sitä, miksi ei onnistu.

Siksi mä en aio tehdä konkreettisia lupauksia itselleni, vaan tänä vuonna aion elää ihan vaan päivä kerrallaan, hetkestä nauttien. Ilman suuria odotuksia, ilman paineita. On mulla toiveita, ja tosiaan, niitä tavoitteitakin. Mutta Iina hei, muista sitten helmikuussa tämä tavoite olla ottamatta paineita, koska se on tavoitteista tärkein. Jos kalenteri ei helmikuun puolivälissä enää olekaan ojennuksessa, ja tekemistä on liikaa, älä ainakaan sitten stressaa siitä että epäonnistuit tavoitteessa, keskity mieluummin siihen että selviät kiireestä mahdollisimman rennolla meiningillä.

Meille on tulossa varmasti ihan huippu vuosi, muutamia suunnitelmia siintää jo tulevien kuukausien kohdalla, ja ihan pian on meidän ensimmäinen hääpäiväkin. Mä takaan, että jokainen niistä suunnitelmista tuntuu paremmalta, jos en ota paineita vaan otan rennosti, tulee mitä tulee. Joka vuosi mä stressaan esimerkiksi lasten synttäreitä, etsin ideoita joka puolelta ja päätän että järjestän maailman mageimmat teemabileet. Sitten päädyn kuitenkin tekemään sen  täytekakun jonka lapset koristelevat itse tuoreilla marjoilla. Ja se on ihan fine, enemmän kuin fine, ja siitä tulee ihan yhtä hyvä fiilis ja yhtä hyvät bileet kuin monikerroksisella teemakakullakin. Voi kun muistaisin tämän vielä huhtikuussa.

Toivon, että tämän vuoden vuosikatsauksessa ei lue kertaakaan sanoja ”kiire”, ”stressi” tai ”en ehtinyt”. Mä toivon, että siinä lukee ”rentouduin”, ”nautin” ja ”onnistuin”. Jos sinne yksi kiire lipsahtaa, mä toivon että se kiire on pitänyt sisällään jotain maailman siisteintä, jota en unohda koskaan. Mikään piiruakaan vähäpätöisempi ei nimittäin oikeuta kiusaamaan itseään stressaamisella, ei enää. Nyt on aika olla itselleen armollinen.

Mitä te toivotte tältä vuodelta?

Viikonloppu on käynnistynyt rennoissa merkeissä. Mun äiti tuli eilen meille joulunviettoon, ja toi mukanaan mun kaikki vanhat duplot ja pikkulegot, sekä lisää barbien tavaroita, vaatteita ja barbeja. Tytöt olivat arvatenkin innoissaan mutta kyllä täytyy sanoa että kaikkein eniten innoissaan taisin olla minä itse. Pakko myös ylistää täät nykyaikaa sen verran, että on se google vaan niiiin kiva kaveri!

En ollut kasannut Lego Belville -settejäni vuosikausiin, siis silloinkaan kun niillä vielä aktiivisesti leikin. Nyt kuitenkin kirjoitin vaan googlehakuun ”Lego Belville Ice cream bar” etc. ja heti löytyi ohjeet. Olipa hauska nähdä  kasattuna nuo lapsuuden lempparit, joista silloin meni heti ohjeet hukkaan ja päädyin rakentelemaan mitä mielikuvituksellisempia omia systeemejä. Ei sillä että nuo rakennelmat olisivat kauan pysyneet kasassa meidän neitien käsittelyssä, eikä tarvitsekaan. Oli vaan hauska kerran testata.

Tämä aamu alkoi rennosti kuopuksen kanssa, kun hän heräsi kaksi tuntia ennen kaikkia muita. Kuunneltiin Puuha-Pete ainakin kymmenen kertaa, ja 1v8kk ikään ehtinyt ikiliikkujamme istuskeli mun sylissä koko aamun. Oli ihana pitää tyyppiä sylkyssä, kun hän yleensä suhaa ympäri kämppää touhuten kokoajan eikä juuri viihdy paikallaan. Vähän ennen Tiaran heräämistä alkoi tulla jo kova ikävä, jatkuvasti piti käydä ovella huutelemassa ”Yhki, kahki, komme, nejjä, viivi, kuui, seihtemän, kahkehkan, yhkehkän, kyppeppe, avaa ovii! Ähtööön! Tiawaaa! Hetätyyy!”. Ihana pieni<3

Päivällä ollaan ulkoiltu, ja pian meille on tulossa vähän kummitonttuja kylään tuomaan lasten joululahjoja ja hengailemaan. Lähdetään illan päälle juhlimaan Oton kaverin Akun 25v-synttäreitä ja pidetään hauskaa. Otetaan vähän tälläinen varaslähtö lomailuun! Otolla ei ole enää kuin kaksi päivää töitä ennen joululomaa, ja ne ei onneksi tunnu enää juuri missään kun voi starttailla rauhassa jouluaaton valmisteluja ja ottaa rennosti. Lapset jäävät mummun hellään huomaan mielellään, ja kortti synttärisankarille on piirretty hienosti valmiiksi. Tiara piirsi siihen kakun, 25 kynttilää, ja hienon krokotiilin joka sanoo Grattis!

Mä oon täällä ihan fiiliksissä, nyt alkaa tulla se rento olotila jota olen kaivannut alkutalven ajan. Stressi on hellittänyt ja kaikki alkaa olla reilassa. Ihana tunne! Iso kiitos siitä kuuluu kyllä Otolle, joka on ollut mun tukena, ja joka on fiilistellyt lomaa mun kanssa tässä ja tsempannut silloin kun väsy on meinannut iskeä. Aamun ulkoilukuvissa on meikitön nassu, mutta tällä hetkellä näyttää tältä:

Ihanaa viikonloppua kaikille! Huomenna ilmestyy neljänneksi viimeinen joulukalenteriluukku! 🙂

Kolmannessa luukussa pääsette kurkkaamaan mun lapsuuden jouluihin! Mä kaivelin omaa 12-vuotiaana tekemääni albumia, josta löysin muutaman joulukuvankin, tosin valitettavasti olen 12-vuotiaana ollut sen verran ”fiksu” että olen leikellyt kuvia ”hienon” muotoisiksi jotta albumi näyttäisi jännittävämmältä. Olisinpa 12-vuotiaana ajatellut että haluan siirtää nämä paperikuvat joskus vielä digimuotoon siitä albumista!

Kuten jotkut ehkä muistavatkin, mä oon viettänyt mun jokaikisen jouluni ennen vuotta 2012 Oulussa tai sen lähellä, vaikka me asuttiinkin Helsingissä äidin kanssa. Oulussa on kaikki sukulaiset ja ennen omaa perhettä joulua ei kyllä olisi mitenkään ollut ilman heitä, ja kyllä heitä toki edelleenkin kaipaa vaikka oman perheen kanssa joulua viettääkin.

Tässä on mun toka joulu Oulussa, hahaa vitsi mikä tonttu olen ollut, lakkikin ihan silmillä! Mua naurattaa tää kuva, samanlainen pönttö olin pienenä kuin nykyäänkin!

Me aina vaihdeltiin joulunviettopaikkoja, välillä oltiin mummolassa ja välillä serkkujen luona. Mun mummo ja pappa olivat kuitenkin aina paikalla joulunvietossa, vaikka joskus oltiinkin muualla. Parhaita olivat joulut jotka sai viettää serkkujen kanssa, heistä riitti seuraa ja ei käynyt aika pitkäksi kun odotti joulupukkia. Jouluruoka oli ihan parasta, ja tädeiltä ja mummolta mä olen kaikki jouluruokareseptinikin saanut! Edelleen kokkaan samoja herkkuja joita pienenä söin!

Tässä kuvassa taidan olla jo kolmevuotias? Ihanasti serkkupoika pitää huolen että katson melkein oikeaan suuntaan, hahaaa! Mä en kestä tota mun muumimekkoa, niin ysäri ja niin söpö, harmi kun ei ole tallessa, toi olis päheä meidän tytöille!

Mä aloin vihaamaan hiihtoa silloin kun se tuli koulussa pakolliseksi enkä osannut ollenkaan enää, vaan kaaduin aina pyllylleni. Lapsuuden joululomilla olin kuitenkin kova hiihtämään ja hiihtelin mummon pihaa ympäri kerta toisensa jälkeen joka talvi siitä asti kun sain sukset. Uskookohan Otto silmiään kun näkee allaolevan kuvan, se tietää että oon maailman pahin hiihto-hater!

Iina 4v hiihtämässä mummolan pihaa ympäri. Aika makea myös toi pottamallinen lakki eiks vaan!

Mun mummo ja pappa muuttivat Oulusta vähän kauemmas, Rantsilaan joskus kun olin ekaluokalla, ja siellä maaseudun rauhassa oli myös ihanaa viettää jouluja. Sieltä mulla on tosin mun yksi kamalimmista joulumuistoista, kun me oltiin kaikki mummoa, pappaa ja äitiä myöden influenssassa jouluna yhtäaikaa. Pappa-raukka teki kaikki jouluruuat ja me vaan makoiltiin äidin ja mummon kanssa ihan raatona sängynpohjalla. Oli meillä ihan mukava joulu muuten mutta 40 asteen kuume vähän söi voimia ja jouluruoka ei maistunut eikä lahjojen jaostakaan meinannut tulla mitään kun ei meinattu jaksaa kykkiä paketteja kuusen alta. Nyt jo naurattaa, silloin vähän harmitti olla kipeänä.

Tämä kuva on otettu siellä Rantsilassa kun olin ehkä 9v, mutta ei siis sinä jouluna kun olin kipeä. Mulla on toi tonttulakki vieläkin tallessa, hahha! Bongatkaa myös mummon päheä nokialainen sivupöydältä, mulla oli samanlainen keltaisena!

Ihania joulumuistoja kyllä, tuli niin ikävä Ouluun! Tänä jouluna me ei mennä sinne, mutta joku joulu on kyllä pakko viettää taas siellä yhdessä sukulaisten kanssa.

Millaisia muistoja teillä on lapsuuden jouluista?