Alkuvuodesta lupasin, että pukeudun tänä vuonna rohkeammin, ja koitan välttää niitä ainaisia turva-asuja, kuten farkkuja ja neuletta. Päätin silloin, että vain joka toinen asu jonka blogissa jaan, saa olla farkut & neule -yhdistelmä. Tässä tulee kuitenkin ensimmäinen farkut & neule -postaus sitten viime tammikuun. Aika pitkä tauko eikö vain? Olen yllättänyt itsenikin tällä, sillä tämä on toiminut oikeastaan paremmin kuin ikinä osasin kuvitella. Olen ihan oikeasti haastanut itseäni pukeutujana, kokeillut aivan uudenlaisia asuyhdistelmiä, ja tutustunut paremmin omaan tyyliini. Joskus farkut ja neule on kuitenkin ihan paikallaan, onhan se oikein kelpo asu.

Olen ylpeä siitä, että olen oikeasti kiinnittänyt enemmän huomiota vaateyhdistelmiin, enkä vaan aina valinnut sitä helpointa vaihtoehtoa, joka on aina päällä. Olen löytänyt ihan uusia luottovaatteita, sellaisista vaatekappaleista, joita en olisi ennen edes uskaltanut pukea päälleni. Olen verhonnut itseni sinapinkeltaiseen neuleeseen mekon kanssa, ja monta kertaa myös siniseen röyhelöiseen kukkamekkoon. Ne ovat aika kaukana siitä mustavalkoharmaasta pillifarkut-neule-tennarit -kombosta, johon ennen aina turvauduin.

Tämä asu oli mun päällä eräänä pilvisenä lauantaina, kun piipahdettiin kahvilassa ja puistossa. Nämä maiharit on todella olleet juuri niin kovassa käytössä kuin ounastelinkin, ja näyttävät edelleen hyvältä, eli ovat kestäneet lähes päivittäistä käyttöä. Ne sopivat niin arkeen kuin juhlaankin, mikä on parasta. Olen ollut ne päällä puistossa, kaupassa, kauppakeskuksen avajaisissa ja fine dining -ravintolassa. Ne yhdistyvät yhtä ihanasti hulmuavaan mekkoon kuin farkkuihinkin. Nämä kengät on mukavat jalassa ja niillä jaksaa kävellä pidempäänkin.

Neule Cubus | Farkut Cubus | Kengät Zara | Laukku & Other Stories 

Mä tykkään hirveästi kontrasteista pukeutumisessa, ja esimerkiksi pörröinen neule on mun mielestä herkullinen yhdisteltävä rouheisiin maihareihin. Ne ovat niin eri maailmoista, että yhdessä niistä tulee mun silmään jännittävä yhdistelmä. Tykkäsin tässä asussa juuri siitä, että siinä oli sekä untuvaista pehmeyttä että kiiltävää ja kovaa nahkaa korukivineen.

Nämä kuvat on otettu jo ennen kun sain mun synttärilahjan, muuten mulla olisi varmaan ollut se käytössä, hah! Nämä kuvat on otettu myös ennen mun silmäongelmaa, ai että mä ikävöin ripsiväriä. Silmä voi onneksi jo tosi paljon paremmin, ja huomenna ajattelin olla rohkea ja laittaa ripsiväriä eka kertaa viikkoon, kun antibioottitipatkin sai jo lopettaa kahden oireettoman päivän jälkeen. Olihan se kyllä sellainen episodi, että ei tarvitse toiste kokeilla. Onneksi se parantui nopeasti, ja nyt olen päässyt takaisin arkeen kiinni.

Huomenna juhlitaan meidän 7-vuotiasta synttärisankaria, en malta odottaa! Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Täytät tänään seitsemän vuotta. Tiedät jo niin paljon, ja silti sinulla on vielä koko maailma opittavana. Olet jo niin iso, mutta silti vielä niin pieni. Mulle olet tietenkin aina äidin rakas esikoisvauva, vaikka itse olet eri mieltä. Eihän seitsemänvuotias ole enää mikään vauva, sanot. Mutta mulle olet aina se vauva, joka pienenä rääpäleenä viisi viikkoa etuajassa laskettiin mun rinnalle, jonka pelkäsin pudottavani ja jota pidellessäni itkin niin kovaa, etten ole koskaan itkenyt. Onnesta.

Olet jo aloittanut koulun, ja olen sinusta niin ylpeä. Olet fiksu ja vastuuntuntoinen. Tiedän, että hoidat koulusi loistavasti. Me isin kanssa tuetaan sinua aina ja kaikessa, tiedäthän sen. Meiltä voi aina kysyä apua, ja meille voi aina kertoa jos jokin asia askarruttaa, ilahduttaa tai huolestuttaa. Meidän kanssa voi lukea kokeisiin ja meille voi kertoa jos tarvitsee apua läksyissä. Ja jos joskus unohtaa vahingossa tehdä läksyt, vaikka niistä on erikseen kysytty, niin ei me suututa. Sitten koitetaan yhdessä saada ne tehtyä äkkiä aamulla. Kyllä kaikki aina järjestyy. Onneksi tähän asti olet tehnyt tehtäväsi todella tunnollisesti, ja uskon, että teet jatkossakin. Mutta kukaan ei ole täydellinen, eikä kenenkään tarvitsekaan olla. Jos joskus unohtuu, ei se maailma siihen kaadu.

Olet ihana lapsi, sisko ja ystävä. Meillä kaikilla on joskus huonoja päiviä, ja vaikka sinulla olisi joskus huono päivä, olet silti ihana ja rakas. Sinulla harvoin on edes huonoja tunteja, mutta muista se, että vaikka sinua kuinka suututtaisi tai harmittaisi joskus, me aina rakastetaan sinua. A I N A. Meille voi kertoa myös silloin kun nolottaa tai kun ei tiedä mitä tehdä. Meille saa kertoa omat toiveet, haaveet, ilot, surut, pelot, draamat, vihastukset ja ihastukset, jos itse haluaa. Me tietysti toivotaan, että haluat. Meille saa olla juuri sellainen kuin on, ja meille saa näyttää kaikki tunteet. Me ollaan aina täällä ja just sua varten. Ja meille saa aina soittaa jos tulee hätä, ikävä tai harmi kun olet jossain muualla kuin meidän kanssa. Ja saa soittaa muutenkin.

Me tullaan niin hyvin juttuun, että sinun kanssa hengaillessa tuntuu kuin olisi kaverin kanssa. Aina ollaan tultu ja aina on tuntunut. Silti muistan kyllä olevani se aikuinen, ja asetan juuri ne rajat jotka missäkin iässä tarvitset. Joskus sanon ei, ja kysyt miksi. Lupaan aina kertoa sinulle. Lupaan myös, että en koskaan sano turhaan ei. Ainakin yritän parhaani. Meillä saa riehua, seisoa käsillä, lukea kirjaa aamupalalla ja leipoa itse jos haluaa, vaikka koko keittiö olisi jauhoissa ja kananmunan kuorissa. Muista, että jos joskus sanon ei vain oman mukavuuteni tähden, ilman todellista perustetta, saat aina kyseenalaistaa minut. Toki saat muutenkin. Jos minulla on tarpeeksi hyvät perustelut, sinä kuuntelet kyllä. Ainakin vielä, katsotaan kymmenen vuoden päästä uudelleen.

Meidän kanssa saa hassutella, ja meitä saa kutittaa. Meiltä saa kysyä vaikeita kysymyksiä ja usein kysytkin. Meiltä saa kysyä ihan mitä vaan, eikä tyhmiä kysymyksiä ole. Selvitetään sitten yhdessä, otetaan vaikka googlauskisa, että kuka löytää vastauksen nopeimmin, jos ei muuten tiedetä. Sinä varmaan voitat.

Muista, että saat aina tulla kotiin, eikä kotiin koskaan tarvitse pelätä tulla, vaikka mitä olisi tapahtunut. Meitä saa aina halata, ja meidän kainaloon saa aina tulla. Meidät saa herättää keskellä yötä jos ahdistaa, itkettää tai pelottaa. Pliis älä herätä jos keksit keskellä yötä ihan mahtavan idean, paitsi jos se on oikeasti niin mahtava, että on vaan pakko herättää. Sitten herätä toki. Onneksi olet aina antanut meidän nukkua hyvin, niin sulle on helppo sanoa näin.

Sinulla on lupa erehtyä, kokeilla, vaihtaa mielipidettä ja tehdä virheitä. Meillä kaikilla on. Eikä sinun koskaan tarvitse miellyttää ketään. Tärkeintä on, että sinulla on hyvä olla. Sinä saat unelmoida ja haaveilla, sinä saat kokeilla uusia asioita. Sinun ei tarvitse mahtua mihinkään muotiin, vaan olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Älä pelkää epäonnistumista, sillä se, että edes yrittää on parempi kuin se, että ei tekisi mitään. Me ollaan susta aina ylpeitä.

Muistathan aina olla kiva kaveri ja kiva sisko. Ethän koskaan kiusaa toisia, ja pidäthän aina niiden puolta, jotka sitä tarvitsevat. Muistathan auttaa toisia, jos he pyytävät apua. Muistathan auttaa silloinkin kun huomaat jonkun tarvitsevan apua, vaikka tämä ei itse uskaltaisi sitä pyytää. Kerrothan meille, jos joskus tarvitset itse aikuisen apua asioiden selvittämisessä. Älä turhaan murehdi yksin. Ja vaikka joku joskus sanoisi, että äidille ja isille ei saa kertoa, niin älä usko. Ei ole sellaista asiaa mitä ei meille saisi kertoa.

Kiitos, että me saadaan olla just sun ja just teidän vanhempia, sillä nämä sanat sanat koskevat myös sinun siskojasi. Sinä ja sinun kaksi siskoasi olette maailman parhaat lapset koko maailmassa just meille, ja me rakastetaan teitä enemmän kuin mitään muuta. Ihanaa 7-vuotissyntymäpäivää, tänään on sun päivä <3

Täytin tänään 27 vuotta. Wau. Toivoin viime vuonna synttäreillä, että tulevasta vuodesta tulisi edes puoliksi niin ihana kuin edellinen oli ollut, ja ihana vuosi me ollaan tosiaan saatu. Ollaan saatu kokea suuria onnen hetkiä, ja arki on toiminut. Toisaalta kulunut vuosi näiden synttäreiden välissä on ollut ehkä yksi rankimpia ikinä meidän perheelle. Kahden syntymäpäivän välissä ollaan menetetty Oton kanssa kaksi rakasta isovanhempaa, ja se on luonut oman varjonsa moneen asiaan. Vaikka syksy on synttäreiden vuoksi meille suuren ilon aikaa, se on myös suuren surun aikaa, sillä kaikki muutkin meidän perheen suuret menetykset ovat tapahtuneet juuri syksyllä. Tunteet ovat herkässä kaikilla, mutta yhdessä ollaan tästäkin vuodesta selvitty, ja selvitään myös tästä syksystä, vaikka toisina päivinä tekee kipeämpää kuin toisina.

Tämä vuosi on ollut tosi opettava mulle kokonaisuudessaan. Olen oppinut paljon työnteosta, ja oppinut organisoimaan paremmin. Ollaan puhallettu perheenä täysillä yhteen hiileen, ja saatu paljon aikaan. Ollaan myös osattu ottaa iisisti ja irtautua kiireestä ja kiireen tunteesta. Vaikka olisi paljon tekemistä, ei tarvitse tuntua kiireiseltä, kun keskittyy täysillä just siihen mitä on milloinkin tekemässä, eikä aina mieti seuraavaa asiaa.  Läsnäolo on kaikkein tärkeintä. Olen pitänyt lomaa eka kertaa vuosiin, ja se aika on ollut arvokasta.

Viime vuonna sanoin, että ajankulun huomaa vain lapsista, enkä huomaa itsestäni uusia ikävuosia. Tämän vuoden aikana kuitenkin tuntuu, että olen vanhentunut – ehkä ne kaikki aiemmat vuodet kerralla, joita en ennen huomannut. Aiemmin olin aina ajatuksissani parikymppinen, jotenkin olin jämähtänyt siihen ikään jolloin mun elämä muuttui täysin. Nyt musta ei tunnu enää siltä, että mä olen 20, mutta lapset vaan kasvaa. Nyt mä ehkä uskallan sanoa ääneen olevani aikuinen. Nuori aikuinen, mutta aikuinen.

Joskus aiemmin kun olen pohtinut ikää ja aikuisuutta, olen saanut sellaisiakin kommentteja, että eihän mun ikäiset tiedä aikuisuudesta vielä mitään, varsinkaan minä. Mutta kyllä tässä 27-vuotiaana kolmen lapsen, joista yksi koululainen, äitinä ja pari vuotta yrittäjänä oltuani uskallan sanoa olevani jo aikuinen. Me ollaan aina vanhempina hoidettu omat asiamme itse ja opeteltu kaikki Oton kanssa yhdessä. Ja jos jonkun mielestä olen vieläkin ihan lapsi, niin sekin on ihan fine. Varmasti itsekin ajattelen joskus nelikymppisenä, että kylläpä silloin 27-vuotiaana tiesin vähän. Mutta nyt just mulla on oikeus ajatella, että tiedän ihan tarpeeksi ikääni nähden, enkä ole enää teini.

Itsevarmuus on jotain mitä itse olen saanut vasta iän myötä. Varsinkin viime vuonna, puoli vuotta aiemmin synnyttäneenä, olin vielä tosi epävarma omasta kropastani ja etsin itseäni. Nyt olen saanut sen varmuuden. Tiedän kuka olen, rakastan itseäni ja kroppaani juuri sellaisena kuin olen, ja hyväksyn kaikki ne piirteet mitä itsessäni on. Huvittavinta on se, että mun kroppa on melko saman näköinen edelleen kuin vuosi sitten. Muutos on tapahtunut korvien välissä. Enää en uhraa juurikaan ajatuksiani mun kropan ulkonäölle. Käsittelen ennemmin kroppaa hyvinvoinnin kautta: kun pidän itsestäni huolen, voin hyvin ja kaikki toimii, ei ole tarvetta ajatella sen enempää.

Mä uskallan myös sanoa ääneen mitä haluan ja mitä en halua. Uskallan kieltäytyä silloin kun tarve sitä vaatii, tai en halua tehdä jotain. En purista itseäni liian ahtaalle. Uskallan tavoitella mun unelmia, ja uskallan olla miettimättä, että mitä ne muut ajattelevat. Elämä on liian lyhyt siihen, että uhraisin sekuntiakaan voimavarojani sen ajattelemiselle, että entä jos joku ei tykkää mun henkilökohtaisista valinnoista. Ihan sama.

Nämä kuvat on otettu viime viikolla, ennen koko tätä silmä-episodia. Ulkoilutin ekaa kertaa mun syntymäpäivälahjaa. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina, siitä lisää myöhemmin. *neule on saatu Kappahlilta. 

Tänä syntymäpäivänä mulla on vain yksi toive: että ennen seuraavaa synttäripäivää ei tarvitsisi menettää yhtään ketään, vaan me ja kaikki läheiset saataisiin olla terveitä ja elinvoimaisia koko seuraava vuosi. Tiedän että se on aika hemmetin suuri toive, mutta toivon sen silti. Eikä taika mene siitä pilalle, että sanon sen ääneen. Kiitos hurjasti onnitteluista, myötäelämisestä, rakkaudesta ja tuesta, joita olen teiltä saanut. Mä rakastan tehdä sisältöä teille, koska te vaan ootte niin mahtavia. <3

Huh, en voi sanoin kuvailla miten kiitollinen olen kun pystyn nyt kirjoittamaan tätä tekstiä. Sunnuntai-aamuna leikittiin meidän taaperon kanssa, ja hän jotenkin leikin tuoksinassa onnistui tökkäämään mua niin pahasti silmään, että mun sarveiskalvoon tuli haava. Se sattui aivan törkeän paljon, siis tuntui niin kuin se sormi olisi edelleen ollut silmässä ja painanut sarveiskalvoa kynnellä. Tunne oli ihan hirveä. Säikähdin tietty sitä, koska yleensä kun joku tökkää silmään, niin se tuntuu kyllä ikävältä, mutta tunne menee melko nopeasti ohi. Nyt kipu tuntui kuitenkin vain yltyvän, enkä voinut haaveillakaan silmän avaamisesta. Silmä vaan tulvi vettä ihan lakkaamatta, ja puristin sitä kiinni minkä pystyin.

Me lähdettiin siitä heti sitten käymään Terveystalolla, ja sain onneksi ajan osaavalle lääkärille. Lääkäri laittoi silmään puudutustippoja, jotka tuntuivat kuin maailman suurimmalta lahjalta, kivulta lähti pahin terä edes hetkeksi. Hän sitten tutki silmän, ja kävi ilmi, että suoraan mun pupillin päällä oli naarmu. Siksi siis näkö on ollut sumea siitä asti. Sain kosteuttavat silmätipat, antibioottivoiteen ja särkylääkkeet kipuun, ja pääsin onneksi heti kotiin.

Puudutustippojen teho lakkasi tunnissa, ja hirvittävä kipu tuli takaisin. Sunnuntain vietin pimeässä silmälapun kanssa silmä jatkuvasti kyynelehtien, ja Antti Tuiskun Antti Tapani -kirjaa kuunnellen. Onneksi oli äänikirja, sillä olisin varmaan tullut hulluksi jos ei olisi ollut edes jotain muuta ajateltavaa. Sunnuntaina en pystynyt pitämään silmää auki ollenkaan, sillä kipu oli niin kova. Ihan koko päivän tuntui siltä, kuin se sormi olisi edelleen ollut siellä silmässä.

Mulla on hieman huonompi näkö oikeassa silmässä, kuin vasemmassa, ja olen siis tottunut siihen, että vasen silmä hieman kompensoi oikeaa. Sain silmälasit vitosluokalla, mutta en ole käyttänyt niitä juuri ollenkaan. Eilen pystyin pitämään sentään toista silmää jo auki, ja alkuillasta kipu alkoi helpottaa vasemmassakin silmässä sen verran, että arskat päässä pystyin pitämään molempia silmiä auki. Näin kuitenkin melkein kaiken tekstin kahtena, ja kauas näin tosi sumeasti.

Tänään silmä on ollut jo sen verran hyvä, että näen tosi lähelle melkein tarkasti. Kauemmas nään kuitenkin tosi sumeasti edelleen. Täytyy toivoa, että sarveiskalvo uusiutuu nopeasti, kuten yleensä pitäisi, ja pian näkö olisi taas entisensä.

Kaksi asiaa ainakin opin tästä kokemuksesta. 1) Saan olla ihan hemmetin kiitollinen yleensä normaalisti toimivasta näöstä. Mitään ei todellakaan saa pitää itsestäänselvyytenä, ja näkö on kyllä mulle töiden kannalta se kaikkein tärkein aisti. Olen ollut aivan hukassa kun en ole nähnyt, ja kokemus on muistuttanut siitä, miten onnekas olen kun ylipäätään näen yhtään mitään. 2) Sinne optikolle voisin mennä, kunhan silmä paranee, ja hommata ne silmälasit. Tämä kokemus olisi ollut huomattavasti vähemmän hankala, jos pystyisin laseilla korjaamaan huonommin toimivan oikean silmän näköä, ja olisin nähnyt tämän ajan edes yhdellä silmällä normaalisti. Eli joo, heti kun silmä on terve, mä menen optikolle ja hommaan itselleni ne silmälasit. Olipahan kunnon potku pyllylle tämä.

Sellaista, insta storyssa tästä kerroinkin jo eilen. Tämä kulunut viikko on ollut töiden kannalta äärimmäisen hankala, kun ensin podin pahinta migreeniä muutamaan vuoteen, ja sitten pari päivää siitä tapahtui tämä. Olen julkaissut Oton avustuksella vain sovittuja yhteistöitä, jotka olin aiemmin tehnyt valmiiksi. Nyt kuitenkin uskon, että silmä tässä paranee, ja pystyn tuottamaan sisältöä normaaliin tapaan taas. Kiitos hurjasti kaikista tsemppiviesteistä, joita olette instassa laittaneet, sekä kärsivällisyydestä. Niistä on tullut voimaa <3 Ootte best!

Ollaan asuttu tässä nykyisessä kodissa nyt pian kaksi vuotta. Edellisessä talossa (kerrostalo) asuttiin neljä vuotta, ja sinä aikana tutustuttiin moikkailun verran pariin naapuriin, ja yhden kanssa lähemmin. Täällä sen sijaan tunnetaan nimeltä koko meidän rivitalo, ja melkein jokaisessa naapuri-asunnossa on lapsille saman ikäisiä kavereita. Aina kun lapset lähtevät ulos, heillä on seuraa. Lapset pyöräilevät, hyppivät narua, potkulautailevat, skeittaavat, leikkivät hippaa, opettavat toisiaan piirtämään uusia juttuja katuliiduilla, ovat piilosta ja tekevät hiekkakakkuja. Isommat ottavat pienet mukaan, ja kaikki leikkivät yhdessä. Mä tunnen sekä lapset että vanhemmat, ja kaikki vanhemmat katsovat kaikkien lasten perään.

Tänäkin viikonloppuna ollaan ulkoiltu tuntikausia. Täällä asuessa ei todella ole tarvinnut olla huolissaan siitä, tuleeko kolmen tunnin päivittäinen liikuntasuositus lapsilla täyteen. Tulee todellakin ja menee kirkkaasti yli.

Kerrostalossa asuessa mä luulin että sellainen mun lapsuudesta tuttu yhteisöllisyys oli kokonaan kadonnut. Jotenkin ajattelin, että se jäi sinne jonnekin 90-luvulle, ja nykyään ollaan paljon enemmän omissa oloissaan. Olin väärässä. Ehkä me ei vaan kohdattu oikeita tyyppejä vanhassa talossa, tai ehkä ei silloin oltu itse tarpeeksi rohkeita tutustumaan, mutta kyllä sitä yhteisöllisyyttä todellakin on edelleen olemassa. Nykyään ongelmana ei ole yhteisöllisyyden puute, vaan se että jään aina suustani kiinni naapureiden kanssa, olin sitten menossa tai tulossa. Mutta onneksi se on lähinnä positiivinen juttu, musta on ihan mieletöntä, miten mukavien ihmisten kanssa saadaan asua samassa taloyhtiössä. Meitä vanhempia on tässä paljon eri ikäisiä, osa reilusti meitä vanhempia ja osa samaa ikäluokkaa. Kaikki tullaan tosi hyvin toimeen keskenään.

Kesällä meidän terassilla oli iso kahluuallas, jossa naapureidenkin lapset kävivät päivittäin uimassa. Lapset leikkivät vuorotellen kaikkien pihoilla ja lainailevat toistensa leluja. Yhdelle naapurille lainasin vasta meidän tekstiilipesuria, ja toinen lainasi meille jo muuttopäivänä saksia, kun meillä oli omat hukassa. Tänään meidän toinen naapuri toi ensin meille itsetehtyä pizzaa, ja parin tunnin päästä toinen naapuri vielä mokkapaloja. Samaan aikaan kun meille tuotiin mokkapaloja, mä olin vielä leipomassa korvapuustivohveleita, ja vein niitä sitten naapuriin samalla kun palautin heidän lautasen.

Tämä on jotenkin niin ihanaa, turvallista ja lämmintä. Juuri sellaista, mitä munkin lapsuudessa oli. Meidän kerrostalokorttelin pihalla Ruoholahdessa me lapset leikittiin aina yhdessä. Tasaisin väliajoin oli yhteisiä pihajuhlia ja talkoita, ja kaikki huolehtivat toisistaan.  Monet mun lapsuuden hauskimmista muistoista ovat juuri sieltä kerrostalon pihalta, naapurin lasten kanssa. Edelleenkin olen tekemisissä vanhojen lapsuuden naapureideni kanssa, vaikka ei enää niin usein tavatakaan. Mä toivon, että myös meidän lapset saavat näistä vuosista itselleen elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Tällainen yhteisöllisyys on juuri sitä mitä toivoo: leipoessa voi oikeasti mennä lainaamaan sen yhden puuttuvan kananmunan naapurista, ja jos joskus oikeasti tulisi joku hätä, naapurista voisi aina kysyä apua, niin lapset kuin aikuisetkin. Jos pyytäisin, niin varmasti lomamatkan aikana naapurit kävisivät kastelemassa kukat pihalla tai sisällä. Kun miettii sitä, että jossain vaiheessa elämää meidänkin perheessä on yksin koulusta kotiin tulevia koululaisia, on ihana tietää, että kodin lähellä on luultavasti aina ainakin joku tuttu aikuinen kotona, ja paljon tuttuja lapsia. Sellainen tuo mielenrauhaa, vaikka tämä nyt ei vielä ajankohtaista olekaan. Täällä on hyvä olla.

Onko teidän naapurustossa yhteisöllisyyttä,? Viihdyttekö enemmän omassa rauhassa, vai toivotteko yhteisöllistä meininkiä naapureiden kesken?