Eilinen isänpäivä oli ihana. Otto ei saanut aamiaista sänkyyn, mutta kokattiin yhdessä meille runsas muna-pekoni-makkara-hedelmä-mehu-aamiainen ja nautittiin sitä kaikessa rauhassa pitkän kaavan mukaan koko perhe. Runsas aamiainen pitäisi kyllä ottaa joka viikonloppuiseksi hommaksi, kun sillä lähtee päivä niin ihanasti käyntiin, eikä vaivakaan ole kovin suuri siihen nähden miten iloiseksi se tekee. Joka viikko ei ehkä kannata tehdä pekoniaamiaista mutta jo se että asettelee useampaa laatua pöytään ja pilkkoo vähän hedelmiä valmiiksi tekee aamiaisesta juhlavamman kuin se että kaataa vaan äkkiä myslit ja maustamattomat jugurtit kuppiin. Lapsetkin tykkäävät osallistua ”herkkuaamupalan” tekemiseen, ja Zelda osallistui myös tekemällä kokonaan itse oman leipänsä: Ruisleipää, voita, banaania, kurkkua ja juustoa. Oli kuulemma hyvää!

Lapset antoivat Otolle itse tekemänsä isänpäivälahjat joista he olivat kovin ylpeitä, ja taisi olla ylpeä ja tyytyväinen isikin. Mä annoin mun oman lahjan jo aiemmin viime viikolla, koska tiesin että Oton kaveri oli tulossa kylään ja arvelin että isänpäivälahjaksi tarkoitetusta Battlefield 1:stä olisi vielä enemmän iloa jos Otto saisi pelata sitä vielä hyvässä seurassa, eikä vaan yksin sunnuntai-iltana. Ja taisin olla ihan oikeassa! Kerrankin ei haitannut että olin kärsimätön lahjan antaja.

Otto on kyllä paras isä jota voi meidän lapsille olla. Niinkuin eilen Instassa kirjoitinkin, mua ei epäilytä sekuntiakaan etteikö Otto selviäisi oikein hyvin vaikka akkavalta täällä sen kuin vahvistuu ensi vuonna. Otto pitää naisistaan huolta, ja on sekä isänä että puolisona paras mahdollinen. Otto leikkii ja hassuttelee lasten kanssa joka ikinen päivä, ja näin loppuraskaudessa on ottanut suurimman vetovastuun koko meidän arjen pyörittämisestä, vaikka yleensä jaetaankin kaikki hommat tasan. Otto on aina ollut isänä läsnä, eikä meidän ole ikinä tarvinnut tapella vastuun ottamisesta. Päin vastoin, välillä tuntuu että hänen pitäisi antaa itselleen vähän enemmän armoa, ja siitä mä yritän kovasti aina muistutellakin.

Otto ei koskaan unohda sanoa että rakastaa, ja kun lapsi kysyy jotain hän vastaa. Hän on johdonmukainen, eikä ikinä yritä mennä sieltä missä aita on matalin. Vaikka mä tiedän että raskaus konkretisoituu Otolle eniten vasta siinä hetkessä kun hän saa meidän neitokaisen ensimmäistä kertaa käsivarsilleen, hän osallistuu myös tähän odotukseen innokkaasti. Hän ei kieltäydy tunnustelemasta potkuja jotka on jo tuntenut miljoonaan kertaan, ja osallistuu nimipohdintoihin ja kaikkeen vauvaan liittyvään vähintään yhtä innokkaasti kuin kahdella aiemmallakin kerralla. Vaikka mua jännittää synnytys aika paljon, mä tiedän että mulla on siellä paras mahdollinen tuki paikalla, ja että siitä tulee meille kummallekin unohtumaton kokemus.

Etenkin kun omat kokemuksen isästä, tai isän puutteesta, ovat mitä ovat, mulle on ihan äärimmäisen tärkeää että meidän lapsilla on hyvä ja välittävä isä. Uskon että oma isättömyyteni on myös jollain tasolla vaikuttanut siihen mitä itse etsin mieheltä. Turvaa, rakkautta ja läsnäoloa. Ja sitä olen Otolta myös saanut, niinkuin me kaikki. Ollaan tyttöjen kanssa äärimmäisen onnekkaita, kun meidän perheessä on tuollainen mies. <3

Eilen illalla käytiin vielä illallisella Oton isän luona, ja istuttiin siellä iltaa. Soitin myös omalle papalleni ja poristiin pitkät pätkät vaikka ja mitä. Isänpäivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana päivä, jotenkin niin lämmin ja ihana tunnelma kaikessa. Jäi hyvä mieli, ja näissä fiiliksissä on hyvä startata uusi viikko.

Vaikka maanantai on alkanut sillä että meidän astianpesukone ei vieläkään toimi asennusfirman tekemän asennusvirheen takia oikein, ja on edelleen käyttökiellossa kunnes siihen tulee uusi varaosa, en jaksa lannistua. Sen sijaan käyn ostamassa kivoja pahviastioita ja tänään syödään illallinen jossain muualla kuin kotona. Hyvä syy tämäkin käydä ulkona syömässä, eikö?

Ihanaa viikon alkua kaikille, toivottavasti teillä oli ihana isänpäivä <3

Kolmannen raskauden aikana itse raskaus ei ole vaikuttanut kauheasti mun mielestä enää parisuhteeseen. Molemmat ollaan otettu rennosti alusta asti ja katsottu miten raskaus etenee, ja parisuhde on mennyt siinä mukana. Raskaus ei ole muuttanut mua hormonihirviöksi, mutta herkistänyt se kyllä on niin että olen ehkä tavallista tunteellisempi ja dramaattisempi, ja kaipaan enemmän läheisyyttä. Onneksi se ei tunnu Ottoa haittaavan, yhdessä me ollaan täällä rakenneltu pesää tämäkin viikko, halittu sohvalla ja ihasteltu tuoksukynttilöitä ikkunalaudalla ja kasvavaa lumikinosta ikkunan toisella puolen.

Me ollaan oltu pian kuusi vuotta yhdessä Oton kanssa, ja sinä aikana kolme raskautta on aika paljon. Elämä on mullistunut näiden vuosien aikana hurjasti mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena läpi vuosien, ja se on nimenomaan meidän parisuhde. Se on ollut sellainen ankkuri ja turvasatama, mihin me molemmat ollaan tarrattu kiinni aina kun koko muu elämä on ollut yhtä vuoristorataa. On helpottavaa kun tietää että vaikka kaikki muu olisi aivan sekavaa, on yksi asia joka on aivan selkeä ja toimii juuri niinkuin pitää. Niin se on ollut alusta asti, joka vuosi ollaan jossain määrin suunnattu kohti tuntematonta – mutta aina yhdessä, aina toisiamme tukien.

Oma puoliso on just se tyyppi jonka kanssa uudet asiat kuuluukin kohdata, ja johon kuuluukin turvautua. Harmittavan usein pikkulapsiarjessa kuitenkin kuulee niitä tarinoita, kuinka raskaus tai vauvavuosi ovat karkottaneet puolisot kauemmas toisistaan. Osa jopa eroaa sen ensimmäisen vauvavuoden aikana. Tärkeintä on kuitenkin ehkä ymmärtää että vaikka se vuosi olisi ihan hitsin raskas, niin se ei helpotu sillä että puolisot asettuvat toisiaan vastaan. Ja toiseksi – vuosi on ihan naurettavan lyhyt aika, ainakin jos mielii viettää toisen kanssa loppuelämänsä.

Mistä se sitten johtuu että osa ajautuu erilleen jo raskausaikana? Mä uskon että jos on ollut pitkään yhdessä ja rakentanut tietynlaisen kuvan toisesta ihmisestä ja oppinut siihen että hän on aina tietynlainen, se voi tulla suurena yllätyksenä miten paljon raskaus voi (hetkellisesti) muuttaa ihmistä. Pahin virhe on kuitenkin luulla että se muutos on lopullinen. En itsekään ole aina sellainen kauppaitkupilli jota harmittaa kun ei tiedä minkä jäätelön valitsisi, tai joka kriiseilee omasta ulkonäöstään joka päivä. Mutta raskausaikana olen usein ollut, ja Otto on osannut suhtautua siihen huumorilla, mutta mua lohduttaen. Raskaudetkin ovat erilaisia, toisen raskauteni aikaan olin seesteinen viilipytty ja muistan itkeneeni ainoastaan kerran sen raskauden aikana, tai oikeastaan välittömästi sen jälkeen: silloin kun sain tyttäreni ensi kertaa rinnalle.

Olen aina ajatellut että meille se on ollut etu että kaikki kävi niin nopeasti. Että kuukauden seurustelun jälkeen asuttiin jo yhdessä ja oltiin matkalla vanhemmiksi. Monen mielestä se on sulaa hulluutta, mutta meille se on nimenomaan ollut etu. Kumpikaan ei ehtinyt luoda minkäänlaisia odotuksia toista kohtaan, ei paineita ei vaatimuksia. Me vaan mentiin päivä kerrallaan, yhdessä, kohti sitä vanhemmuutta ja uudenlaista elämäntilannetta. Me oltiin nuoria ja naiiveja, eikä osattu pelätä että joku menisi meidän kahden välillä pieleen. Nuori ja naiivi olen vieläkin, ja ylpeä siitä. Kyynisyys aiheuttaa enemmän ikävyyksiä kuin naiivius. Mä voin edelleen katsoa Ottoa, ja ajatella että en tiedä yhtäkään asiaa maailmassa joka voisi tulla meidän väliin ikinä. Ja tiedän että kun hän katsoo mua, hän voi ajatella samaa.

En sano että kaikkien kannattaisi alkaa perustamaan perhettä ensitreffeillä, mutta sanon että raskauteen ja vauvavuoteen kannattaa suhtautua avoimin mielin, oli se ensimmäinen, toinen tai seitsemäs. Ei kannata ikinä uskoa että tietää jo etukäteen mitä tuleman pitää, vaan kannattaa ottaa vastaan se mitä tulee, rauhallisin mielin ja ennen kaikkea yhdessä. Kenenkään toisen parisuhteeseen, raskausaikaan, vauvavuoteen, tai mihinkään kokemuksiin ei kannata omia odotuksia perustaa koska maailmassa ei ole toista samanlaista paria kuin sinä ja kumppanisi. Ja te yhdessä päätätte millaista teidän elämänne on tai tulee olemaan. Meillä on Oton kanssa aina ollut sellainen taisteluasenne, me vastaan maailma, ja se pätee kaikkeen. Vaikka me ei olla vastaan kaikkea, me ollaan yhdessä kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan. Ja yhdessä me ollaan vahvempia ja selvitään kaikesta helpommin.

Kun uusi vauvavuosi koittaa, me saatetaan olla ihan pirun väsyneitä ja välillä kiukkuisia. Tai sitten ei, etukäteen ei voi tietää. Mutta mä tiedän että sen mahdollisen väsymyksenkin keskellä lupaan etsiä niitä hyviä asioita Otosta ja meidän perheestä, enkä osoittaa sormella sitä minkä voisi tehdä paremmin. Lupaan halata ennemmin kuin huutaa, ja lupaan että en luovu siitä minkä koen olevan parisuhteessa tärkeintä: halusta tehdä toinen onnelliseksi. Siitä kaikki lähtee, että ei halua tehdä kaikkea mahdollisimman kivaksi ja helpoksi itselle, vaan toiselle. Ja siitä että tämä halu on parisuhteessa molemminpuolinen.

Kiitos Otto, että elät tätä jännittävää matkaa vanhemmaksi mun kanssa jo kolmatta kertaa, ja kiitos siitä että olet niin hyvä isä ja puoliso <3

Bongasin uusimmasta Cosmosta kerrankin mieleiseni miespaneelin: 10 kysymystä isyydestä. Oli tosi mielenkiintoista lukea kolmen erilaisen isän ajatuksista isyydestä ja lapsista ja parisuhteesta, ja ajattelin että olisi aika hauska laittaa myös Otto vastaamaan näihin samoihin hyviin kysymyksiin. Osa kysymyksistä oli nimittäin sellaisia mihin en kummaa kyllä edes melkein kuuden vuoden parisuhteen jälkeen tiennyt itse Oton vastausta. Esimerkiksi se, että ajatteleeko hän minusta naisena eri tavalla nykyään kuin ennen mun äidiksi tuloani, en ole koskaan edes tullut ajatelleeksi koko asiaa aiemmin. Joten tässäpä sen pidemmittä puheitta Oton vastaukset kymmeneen kysymykseen isyydestä, olkaa hyvä!

Miten reagoit tietoon puolisosi raskaudesta (raskauksista)?

Vaihtelevasti, riippuu täysin raskaudesta. Kerta toisensa jälkeen kuitenkin ilon kautta. Kerran yllättyneen iloisesti, kerran vähemmän yllättyneen iloisesti ja kerran mitään mistään oikeasti ymmärtämättömän iloisesti.

Miten isyys on muuttanut elämääsi?

Positiivisesti. Olin aika holtiton ennen isyyttä. Uskaltaisin jopa väittää että “pahempi” kuin vaimoni. Se on jännä miten tuollainen puolen metrin ihmismytty saa miehen asettumaan aloilleen ja kasvamaan aikuiseksi.

Kaipaatko jotain ajasta ennen lasta?

Sitä että pystyi masentavina päivinä istumaan pelaamassa aamusta iltaan ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Pelaaminen on aina ollut lempipuuhaani, mutta joistain asioista on aina hetkellisesti luovuttava. Tiedän kuitenkin että jossain vaiheessa lapset eivät aina edes halua viettää aikaa isin kanssa kun on ihan omat jutut, niin nautitaan näistä hetkistä nyt. Mistä sitä tietää vaikka lapset joskus oikeasti liittyvät seuraan. Eläkeikää odotellessa jos ei muuta.

Mikä on ollut haastavinta isyydessä?

Jatkuva huoli. Kestää todella kauan sopeutua siihen että pelkää pienen ihmisen puolesta ihan arkisissa tilanteissa enemmän kuin itsensä puolesta kolmelta aamuyöstä snägärin jonossa mora kyljessä. Positiivinen asiahan se on että huolehtii toisesta, mutta sydän kestää vaan niin ja niin kauan kun toinen kiipeää käsinojalle seisomaan yhdellä jalalla Frozenia laulaen.

Mikä on parasta isyydessä?

Noin suunnilleen kaikki. Olen yrittänyt ennenkin kuvailla vanhemmuutta, tosin huonolla menestyksellä. Sanotaan kuitenkin näin että sille on syynsä että jengi laittaa Facebookiin kuvia jokaisesta asiasta jota ne lapset tekevät. Ne on niin saatanan ylpeitä.

Mitä olisit halunnut tietää isyydestä ennen lapsen syntymää?

En oikein osaa vastata tähän kysymykseen enää. 4 vuotta sitten olisin saattanut osatakin, mutta nyt se raja vanhemmuuden ja sitä edeltävän ajan välillä on niin häilyvä että kaikki ennen lapsia tuntuu lähinnä unelta.

Ajatteletko puolisostasi lapsen (lasten) myötä eri tavalla?

Puhuimme tästä vaimoni kanssa pari iltaa sitten, mutta koska lähimuistini on samaa tasoa avokadon kanssa niin en muista mihin lopputulokseen tultiin. Tosiasia on kuitenkin se etten oikeastaan “tuntenut tuntenut” vaimoani ennen kuin päätimme lisääntyä, enkä voi täten väittää ajatusteni muuttuneen. Ne kun vasta muodostuivat.

Sen pystyn kuitenkin sanomaan että olen alusta asti ajatellut vaimostani (varmasti osittain juuri lasten takia) eri tavalla kuin aikaisemmista kumppaneistani. Mitä tahansa tapahtui, tulee hän aina olemaan lasteni äiti ja hänellä olemaan aina oma paikkansa sydämessäni.

Unelmien isänpäiväpuuha?

Kylmä olut, lämmin ***** ja uusi peli. Toimii aina. Saan hepulin jos joku yrittää raahata minua ravintolaan syömään. Mennä nyt sinne pönöttämään kun voi kotona notkua pieruverkkareissa.

Onko miehillä vauvakuumetta?

En tietenkään pysty muiden puolesta sanomaan, mutta uskaltaisin kuitenkin epäillä että joo ja ei. Miehillä biologisesti ajatellen ei ole sen suurempaa tarvetta lisääntyä, vaan lähinnä tyhjentää pussit. Loppupeleissä on se ja sama missä tämä tapahtuu, oli se sitten vaimon kanssa vuoteessa vai yksin itkuisena keittiön lattialla. Kun pussit ovat tyhjät, olo helpottaa ja normaali elämä voi jatkua.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitten ettenkö välillä havahdu virnistelemästä tyhmän onnellisen näköisenä kun tutut tuovat vauvojaan näytille. Siitähän se ajatus kolmannesta lapsesta sitten lähti.

Miten perhe on vaikuttanut seksielämääsi?

Lähinnä siten ettei ole enää OK alkaa vääntämään helikopteria kesken illallisen. Ei sillä että se muka olisi joskus ollut ylipäätään hyvä juttu tehdä niin.

Miten parisuhteen saa kestämään lapsiperhearjessa?

Puhaltamalla yhteen hiileen, näin pähkinänkuoressa. Jengi ei aina tunnu hiffaavaan että sen oman puolison tulisi olla se oma joukkue niin hyvässä kuin pahassa. Aina. Koomikko Jimmy Carr vertasi joskus puolisonsa laiminlyöntiä oman autonsa naarmuttamiseen. Tämä pätee erittäin hyvin.

Täytyy sanoa että täällä ainakin on yksi herkkis vaimo joka pyyhkii kyyneliä silmäkulmasta nämä luettuaan.  En voisi olla onnellisempi siitä että saan olla juuri Oton vaimo, ja Oton lasten äiti. Pyytäkää ihmeessä omiakin miehiänne vastaamaan näihin kysymyksiin jos vastaukset askarruttavat, me saatiin ainakin hyvä keskustelu aikaiseksi tämän pohjalta yhtenä iltana. Ja heh, tiedänpähän mitä antaa isänpäivälahjaksi, vaikka ei nuo toiveet täysin yllätyksenä tulleetkaan. Muutamasta isänpäivästä kuitenkin jo kokemusta.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Hieman kahdeksan jälkeen maanantaiaamuna istui eräs reilut 80 kiloa painava miesmassa yhdessä Naisten klinikan alimman kerroksen toimenpidehuoneista kädet ilmassa, virnistellen kuin idiootti. Osittain siksi että kolmaskin lapsi osoittautui tytöksi, osittain siksi että miehen vaimon veikkaukset sukupuolesta menivät aivan päin hevonsköndeä vaikka tämä mitä sanoi. Enimmäkseen kuitenkin siksi että tyttö on kaiken kuuleman mukaan hyvässä kunnossa, oikean muotoinen ja kokoinen toisinsanoen. Kyllähän se kuvista päätelleen enemmän vauvaa jo muistutti, kuin esimerkiksi avokadoa tai ummetusta.

Tämä saattaa tulla osalle yllätyksenä, mutta minä en erityisemmin toivonut poikaa. Ei sillä että olisin varsinaisesti toivonut tyttöäkään. En ole kertaakaan toivonut mitään muuta kuin että kaikki lapsemme ovat ja pysyvät terveinä. Jos totta puhutaan ovat ainoat kerrat kun olen ”kironnut” pojattomuutta olleet ne kerrat kun olen lelukaupassa halunnut ostaa itselleni vaahtomuovipyssyä. Eikä se pojattomuus ole edes mikään oikea este. Olen sataprosenttisen varma että meidän tytöt lähtisivät aivan onnesta soikeana isin kanssa sotasille jos vaan koskaan kehtaisin laittaa satasta kunnon settiin. Että se niistä sukupuolirooleista.

Kahden tytön isänä olen enemmän kuin onnessani kuitenkin siitä että jonon jatkoksi läppäistään vielä kolmas samanlainen vekkuli. Jotenkin olen niin tottunut selkeään rooliini perheen päänä. Välillä ritarina joka pelastaa meidän pikkuprinsessat pahalta lohikärmeeltä, välillä pahana lohikäärmeenä joka prinsessat kaappaa. Olen myös oppinut nauttimaan ihan uudenlaisista leikeistä. Eilenkin rakensimme porukalla esikoisemme lahjaksi saaman Lego-pukuhuoneen, ja voin rehellisesti tunnustaa että pikkuriikkisten huonekalujen rakentaminen oli todella tervetullutta vaihtelua kaikkien biljardien ralliautojen ja ritarilinnojen jälkeen joita omassa nuoruudessani tuli väkerrettyä.

Minua ei haittaa jos joku onnistuu muka lukemaan rivien välistä että oikeasti olisin pettynyt tai muuta vastaavaa hevonkukkua. Meidän kolmatta pikkuista odottaa täällä lämmin ja rakastava koti. Ja jos totta puhutaan, huokaisin minä helpotuksesta kun meille luvattiin tyttöä. Tämä meni ihan hyvin näin. Nyt, suonette anteeksi, menen takaisin leikkimään lastemme kanssa kotia.

Ja kyllä, tulen kolmen tytön isänä varmaan loppuelämäni kuulemaan siitä kuinka olen suuri rakastaja, tämä meinaan toistui maanantaina peräti kolme kertaa. Tiistaina kahdesti. Ei sillä että se haittaisi.

Terveisin,

Otto

En ole pitkään aikaan tehnyt katsausta puhelimeni arkistoihin, mutta nyt luvassa siis syksyn ajalta materiaalia mitä en ole näyttänyt missään somekanavissa aiemmin. Arkisia räpsyjä ja hassuja juttuja mitä on tullut jaettua whatsappissa kavereille tai Otolle, mutta mikä ei ole tarpeeksi hienoa instaan tai mitä ei ole vaan tajunnut kuvata suoraan snappiin tai instagram storiesiin. Mä kuitenkin otan aika paljon kuvia puhelimellakin ja niihin jää se ihan omanlaisensa fiilis jollaista ei asetellummisssa tai tarkemmissa kuvissa ole.

1. Zelda isin olkapäillä lämpimänä syksyisenä iltapäivänä. 2. Uusi pikkupikkuserkku viikon ikäisenä Oton sylissä, mun sydän suli kun me oltiin tuota pientä ihanaa moikkaamassa. 3. Kilisteltiin koko perheelle sopivalla lasten skumpalla elokuussa mun yrityksen kunniaksi. 4. Tytöt olivat eräänä aamuna pukeneet nätit mekot päälle ja kömpineet hipihiljaa  meitä herättämättä yläsänkyyn katsomaan iPadilta My Little Pony -videoita, tällaiset olivat ilmeet kun yllätin heidät.

1. Zelda stailasi itsensä niin tyylikkääksi että oli vaan ihan pakko ottaa kuva. 2. Tämä kauppareissu jäi mun mieleen kun mulla oli kauhea migreeni ja piti olla kaupassa arskat päässä kun oli niin kirkkaat valot. Silti kerkesin jossain vaiheessa räpsäisemään kuvan ihanista neideistä kärryssä. 3. Hississä yksin, kun unohdin mun matkajuoman eli Raikastamon Bitter Lemon* -limun kotiin ja piti palata vielä hakemaan se. 4. Zeldan kanssa itiksessä shoppailemassa, neiti tuli mun kanssa hakemaan Starbucksista Pumpkin Spice Lattea sillä aikaa kun Otto ja Tiara menivät pelikauppaan.

1. Zelda teki itselleen kirjojenlukemispesän lattialle, lapset sitten rakastavat kasata tyynyjä ja peittoja ja kaivautua niihin lattialla. 2. Helsinki Design Weekin Lasten viikonlopussa ihmettelemässä. 3. Tiara tekemässä tehtäväkirjaa joka on hänen lempparinsa. 4. Tipa esittelee piirtämäänsä Pipsa Possua perheineen, hän oli kovin ylpeä possuistaan ja ihan syystäkin kun ne on niin söpöjä!

1. Reetan kanssa Pumpkin Spice Lattella, nyt rupesi taas tekemään mieli kun katselin näitä kuvia. 2. Oton kanssa synttäridinnerillä kreikkalaisessa ravintolassa. 3. Ja samaisella dinnerillä me syötiin molemmat mielettömän hyvä lampaan kyljyksiä ja valkosipuliperunoita ja vihanneksia ja yrttiöljyä ja naminaminami se oli kyllä superhyvää! 4. Otin mahakuvan helmikuisten ryhmään uusi mekko päällä.

1. Tiaran ponibileiden kakku josta olen edelleen kovin ylpeä! 2. Tiara sai lahjaksi aivan ihanan pienoismallikirjan jolla voi tehdä erilaisia tarinoita ja näytelmiä ja vaikka mitä, se on aivan super ihana ja ollaan saatu nähdä jo monta hienoa esitystä tytöiltä. He rakastavat keksiä tarinoita. 3. Synttärilounaalla äidin kanssa, käytiin kahdestaan kiinalaisessa keskellä päivää ja se oli kyllä harvinaista luksusta, harvoin tulee vietettyä äidin kanssa kahdestaan aikaa kun yleensä aina on lapsetkin mukana. 4. Molemmat muksut Oton sylissä yhtäaikaa, mahtuiskohan tuohon vielä se kolmaskin?

1. Navat vastakkain Oton kanssa, kumman pötsi on kasvanut enemmän tässä 20 viikon aikana? 2. Zelda testaa vauvan lämpöpussi-kantokassi-leikkikaari-leikkimattoa* josta lisää myöhemmin, kuulemma on oikein hyvä! 3. Otin kaverille kuvan meidän vauvajutuista ja maha tuli vahingossa mukaan kun kuvasin suoraan ylhäältäpäin. Nauratti kun katselin, jokaisessa kuvassa maha messissä. 4. Tiaran kanssa kokkailtiin kahdestaan punajuuri-vuohenjuustopastaa kun Otto ja Zelda olivat baletissa, tuli muuten sikahyvää vaikka en noudattanutkaan reseptiä vaan kiehautin vuohenjuustotkin kuplivan kuumiksi raskauden takia.

Sellaista arkea on ollut meidän syksy täynnä, paljon ihania hetkiä ja muistoja joita en halua unohtaa. Aiemmat arkikuvapostaukset löytyvät ARKIKUVAT-tagin alta jos ette ole lukeneet mutta haluaisitte. Huomenna Otto pitää etäpäivän töistä ja odotan innolla sitä että saadaan syödä lounasta kahdestaan. Arjen pieniä iloja, jotka kuitenkin ovat suuria nautintoja. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

*:llä merkityt tuotteet saatu blogin kautta.

Mikä oli teidän lemppari arkikuva? Oletteko kaivanneet arkikuva-postauksia, pitäisikö nämä ottaa taas kuukausittaiseksi jutuksi?