Tänään oli viimeinen dagispäivä ennen tyttöjen kuukauden mittaista kesälomaa, jes! Huomenna tulee mun äiti, ja viikonlopun jälkeen alkaa meidän viimeinen työviikko ja tyttöjen mummuviikko. Ollaan kaikki aika innoissaan, kaikkein eniten odotan sitä että lähdetään heti loman alettua Ouluun ja pääsen näkemään kaikkia sukulaisia ja kavereita, ja etenkin mummua jota on kova ikävä. Nyt kun tarha-aamut ovat takanapäin voi ottaa jo rennommin. Ensi viikolla ei ole aamuisin rumbaamista pitkin Helsinkiä, voin vaan smoothisti siirtyä töihin ihan yksin suoraan kotoa, ja sama homma iltapäivällä kotiinpäin. Aika täydellistä. Ja kun vielä tietää että lapset ovat tyytyväisinä mummun kanssa ja pääsevät ulos ja hoitamaan Armas-koiraa, niin voi olla siitäkin tyytyväisellä mielellä.

Alkuvuoteen on mahtunut kaikenlaista, välillä maailman mielettömimpiä hetkiä ja välillä huolta ja murhetta. Sitähän se elämä on, välillä on ylämäkeä ja välillä mennään alamäkeä niin että korvissa humisee. Just nyt mulla on tosi hyvä fiilis, meillä on ihana kesä tulossa ja kaikki on vasta alkamaisillaan. Se on ihana, kutkuttava tunne. Meillä ei ole vielä muita lomasuunnitelmia kuin mennä sinne Ouluun, ja se onkin tässä kaikkein parasta. Tehdään vain tasan niitä asioita mitkä tuntuvat hyvältä, eikä oteta stressiä mistään. Sellainen huoleton loma-asenne tuntuu juuri nyt meille parhaalta.

Huomenna meillä olisi kuopuksen 3v-hammastarkastus johon hän on laskenut öitä (ja esikoinen myös), kun ovat niin innoissaan. He haluavat päästä kertomaan sähköhammasharjoistaan ja esittelemään purukalustoaan. Tässä asiassa eivät tytöt selvästi tule yhtään äitiinsä, mulla on nimittäin 9v oikomishoitojen ja erittäin kivuliaan viisurin poiston jälkeen sellainen hammaslääkärikammo että kämmenet hikoaa. Onneksi mulla ei ole koskaan ollut reikiä tai muitakaan ongelmia, ainoastaan nuo jäljellä olevat viisaudenhampaat voivat joskus osoittautua murheenkryyneiksi. Mutta toivottavasti eivät.

Mä kömmin nyt ihanan mieheni kainaloon katsomaan vähän The Unbreakable Kimmy Schmidtiä Netflixistä, se on ihan överihauska komediasarja johon me ollaan jääty koukkuun. Se on mukavan hyväntuulinen, ja lyhytkestoinen, eli kun mä nukahdan kesken en menetä koskaan liikaa. Kannattaa katsoa jos Tina Feyn huumori uppoaa, sarja on nimittäin hänen käsialaansa.

Niin ja Otosta vielä sen verran, että hän lupasi kirjoitella jatkossakin aina välillä tänne, silloin kun hänestä itsestä siltä tuntuu. Eli jatkossakin luvassa Oton ajatuksia täälläpäin.

Mahtavaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Eilen juhlittiin tyttöjen dagiksessa kevätjuhlaa, ja voi miten mä olin ihan tippa linssissä! Siinä missä vuosi sitten keväällä tytöt olivat olleet hoidossa vasta pari kuukautta, eivätkä he vielä uskaltaneet puhua kauheasti ruotsiksi, tänä keväänä molemmat olivat innoissaan jo etukäteen ja esiintyivät ihan siinä missä muutkin. Innokkaina, ylpeinä itsestään ja rentoina. Jopa meidän kuopus joka härkäpäisellä luonteellaan ei aina ole kovin halukas tekemään niinkuin pyydetään (huomatkaa kenkä- ja sukkavalinta joka hänen mielestään oli kevätjuhla-asuun parempi kuin kultaiset sandaalit), esiintyi aivan täysillä, teki kaikki liikkeet ja osasi laulut ja lorut.

Juhlasalissa oli hikisempää kuin heinäkuisessa ruuhkametrossa, (tai toukokuisessa, näillä säillä) mutta aistittavissa oli kyllä niin ylpeä ja ihana tunnelma. Niin mahtavia mukuloita kaikki! Eniten mua hämmensi se, että ensi keväänä se on meidän esikoinen joka laulaa goodbye och adjö ja siirtyy eskariin, apua apua apua! Kyllä tuntuu ihan hullulta että siitä on muka pian viisi vuotta kun mä tulin äidiksi. Viisi vuotta sitten me odotettiin malttamattomina rakenneultraa Oton kanssa ja yritettiin arvailla tuleeko meille tyttö vai poika, aww! Ja nyt istuttiin kevätjuhlassa katsomassa meidän kahta neitiä, niin hurjaa.

Syksyllä molemmat tytöt vaihtavat jo isompien ryhmiin päiväkodissa, Zelda Tiaran entiseen ryhmään ja Tiara viisivuotiaiden ryhmään. Tosi haikeaa ja jännää! Onneksi päiväkodin kaikki ryhmät ohjaajineen ovat ihania ja pieniä ja kotoisia, ja kaikki tuntevat toisensa jo entuudestaan, joten sinällään ei pelota muutos ollenkaan. Haikeaa se on siksi että meillä ei ihan oikeasti ole enää sitten virallisestikaan mitään pikkuisia kotona, kun kuopuskaan ei ole enää pienten ryhmässä. Nyyhkis!

Tänään oli muuten myös tyttöjen viimeiset tanssiharjoitukset ennen lauantain kevätnäytöstä, ja mä en kestä mitä söpösiä me päästään muutaman päivän päästä katsomaan. Tytöt laskevat jo öitä siihen että pääsevät esittämään paratiisilintuja, pohtivat kuumeisesti esiintymisasuja ja harjoittelevat liikkeitä kotonakin. Tämän päivän harjoitukset sujuivat ihanasti ja mulla on sellainen villi veikkaus että lauantainakin vierähtää muutama kyynel silmäkulmaan. Olen sanonut sen ennenkin, mutta kyllä äitiys on ainakin mulla saanut kyyneleet, ja nimenomaan onnenkyyneleet, virtaamaan niin paljon useammin kuin ennen. Se on ihanaa, mutta myös vähän huvittavaa.

Nyt tämä itkupilliäiti menee nukkumaan ajoissa, ja jatketaan huomenna sitten! Ohjelmantäyteinen alkuviikko alkaa olla paketissa, ja huomisen työpäivän jälkeen pääsen uppoutumaan kunnolla meidän lomatunnelmiin ja kuviin. Loppuviikosta luvassa siis niitä lisää!

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Lapset ovat olleet ruotsinkielisessä päiväkodissa pian vuoden päivät, ensi viikolla tulee vuosi täyteen. Sitä ennen ruotsin kielen puhuminen oli kotona ollut satunnaista, ei jokapäiväistä tai ei aina edes jokaviikkoistakaan. Kolme päivää viikossa päiväkodissa teki kuitenkin kielelle hyvää. Jo ensimmäisten viikkojen aikana esikoinen innostui kielestä niin että innosti isinsäkin puhumaan sitä useammin, hän halusi oppia ihan hurjan kovasti. Kuopus oli päivähoidon aloittaessaan vuoden ja kymmenen kuukautta vanha, ja hänellä kestikin huomattavasti kauemmin ennenkuin niitä ruotsinkielisiä sanoja alkoi tulla, mikä on ihan ymmärrettävää.

Nyt, lähes 12 kuukautta myöhemmin, molemmat puhuvat ruotsia. Esikoinen käyttää kieltä melko sujuvasti, ja hän puhuu sitä usein oma-aloitteisesti myös silloin kun on kotona vain mun kanssa. Hän puhuu myös siskolleen usein ruotsia. Nuorempi neiti käyttää joitakin tiettyjä sanoja/lauseita useammin ruotsiksi, kuten nej tai nääää, tack för maten, jag vill, vill du leka med mig ja kisibrott, mutta puhuu pääosin enemmän suomea. Hän kuitenkin vastaa  aina ruotsiksi jos hänelle puhutaan ruotsia, eli huomattavasti edistystä on kuitenkin tapahtunut. Molemmat puhuvat kieltä rohkeasti, eivätkä pelkää virheitä tai sanojen unohtelua. Jos he eivät muista jotain sanaa ruotsiksi, niin se tulee välissä suomeksi, taivutettuna ruotsin kieliopin mukaan. Varsinkin esikoinen muodostaa jo tosi luontevasti ruotsinkielisiä lauseita ja osaa kysellä ja selittää Aliaksessakin ruotsiksi hirmu hyvin.

Me ollaan luettu tosi tosi paljon ruotsinkielisiä kirjoja, oikeastaan melkein kaikki sadut ollaan luettu ruotsiksi viime aikoina. Toki joitain kirjoja suomeksikin, mutta sanotaanko vaikka niin että viitenä iltana seitsemästä iltasatu on ruotsiksi. Tässä on kovasti auttanut myös päiväkodin tuki, ollaan saatu lainata päiväkodista ruotsinkielisiä kirjoja aina kotiin niin pitkäksi aikaa kun ollaan haluttu. Yleensä tytöt ovat valinneet kolme kirjaa, ollaan pidetty niitä pari viikkoa ja palautettu ja sitten taas valittu uudet. Ollaan myös ostettu itse ruotsinkielisiä kirjoja, ja saatu niitä paljon myös lahjaksi kummeilta ja sukulaisilta.

Tytöt ovat katsoneet usein telkkarista Buu-Klubbenia, ja Netflixissä laitan usein kieleksi ruotsin kun he katsovat jotain elokuvaa tai lastenohjelmaa. Netflixissä on tosin se että kieli on Ruotsin ruotsia, eikä suomen ruotsia, niin siellä on välillä sellaisia sanoja joita tytöt eivät ole kuulleetkaan, ja ääntäminen on erilaista. Mutta hyvin he ovat jaksaneet katsoa ohjelmia silti. Kuunnellaan myös paljon suomenruotsalaista lastenmusiikkia kuten Arne Alligatoria, Djungeldrummania, Sos o Koppia ja muita. Etenkin päiväkodissa joulun alla livekeikan vetänyt Arne Alligator on ihan lemppari, sekä tietenkin Buu Klubbenista ja päiväkodin jumppatunneilta tuttu Hoppa på-biisi jota he luukuttavat aina ihan täysillä.

Enää ei ollenkaan jännitä että kykenisivätkö tytöt ruotsinkieliseen kouluun, aivan varmasti kykenevät. Esikoisella on vielä kaksi vuotta aikaa oppia ennen koulua, ja kuopuksella neljä. Ei ole epäilystäkään etteivätkö he voisi myös opiskella ruotsiksi sitten kun sen aika on.

Me ollaan oltu tosi tyytyväisiä ruotsinkieliseen kunnalliseen varhaiskasvatukseen muutenkin. Mä en koskaan, en kertaakaan lapsia viedessä tai hakiessa ole tuntenut että hoitajilla olisi liian kiire tai etteivät meidän lapset tai kukaan muukaan lapsi saisi tarpeeksi syliä tai huomiota. Ryhmät eivät ole kasvaneet, ja lapset ovat saaneet olla tutussa porukassa ja ympäristössä. Lapsilla on viikottain jumppaa, metsäretkiä, tunnekasvatusta ja ruotsinkielentunteja. Lapset ovat päässeet teatteriin, kirjastoon ja saaneet Arne Alligatorin esiintymään päiväkotiin. Silti päähuomio on vapaassa leikissä, laulussa ja arkipäivän asioissa. Niinkuin noin pienillä vielä kuuluukin. Tunnelma on tarpeeksi kodinomainen, eikä pätkääkään sellainen ”laitosmainen” kuten monet päiväkodeista kuvittelevat.

Meidän esikoinen sekoittaa språksoppaa vielä englanninkielellä, hän kun yleensä valitsee katsoa kaikki youtubevideot englanniksi. Hän kyselee kysymyksiä meiltä vanhemmilta englanniksi, ja osaa monia englanninkielisiä lauluja ja loruja. Numerot ja aakkoset hän on osannut englanniksi jo pitkään, mutta nyt hän kyselee sellaisia asioita kuin ”Where is my pony? There it is” tai ”What is this?”. Myös kuopus tuntee monet satuhahmot englanniksi, esimerkiksi Tyyris Tyllerö on heille ihan vieras käsite mutta Humpty Dumpty on tuttu munamies. Mä en koe että se haittaa mitään että opettelee itsenäisesti englantiakin, jossain vaiheessahan sen kuitenkin oppii. En tiedä auttaako ruotsin kieli siinä, mutta myös englannin ääntäminen sujuu tosi luontevasti.

Löytyykö mun lukijoista kaksikielisiä tyyppejä / perheitä? Miten teillä sujuu kielen oppiminen? Onko suomen kieli vahvempi vai heikompi kuin toinen kieli? Miten tuette toisen kielen opettelua?

Maanantai-aamu, herätys kello 6.00 ja tihkuva vesisade? No problem. Tänään oli niin ihana herätä, hyvään oloon, pirteänä ja vieläpä tuntia ennen lapsia. Nukkumaan olin onneksi mennyt jo kymmenen maissa edellisenä iltana, että sain ainakin ihan hyvät yöunet. Heräsin niin aikaisin siksi, että tänään lapsilla oli tosiaan päiväkodissa valokuvaus, ja halusin saada itseni laitettua valmiiksi ennenkuin tytöt heräävät, että voin sitten keskittyä heidän pukemiseen, pesemiseen ja kampaamiseen. Päiväkodilla piti myös tänään olla vähän tavallista aiemmin, kun valokuvaaja tuli niin aikaisin paikalle.

Tytöt olivat niin innoissaan, ja eilen illalla jo sanoivat että eivät kuulemma malta odottaa että on tarhapäivä ja valokuvaukset. Aamulla molemmat jäivät hyvillä mielin päiväkotiin, ja esikoinen huikkasi vielä lähtiessä, että ”Minä sitten sanon Zeldalle meidän sisaruskuvassa, että muistaa hymyillä, ettei se katsele sen varpaita tai jotain!”. Mä naureskelin koko matkan tälle tokaisulle, niin ihana huolehtiva isosisko.

Meidän ainoa kokemus tällaisista perinteisistä kuvauksista on Tiaran 1-vuotiskuvista, kun käytiin perhekerhon kuvauspäivänä ottamassa ne. Silloin hän ei oikein lämmennyt kuvaajalle, ja aika vakavat kuvat saatiin, vaikka hurmaavan söpöjä nekin oli. Tänään ajattelin vaan, että ei sillä ole väliä millaiset kuvat sieltä tulee, ne on tärkeitä muistoja lapsille itselleen ja myös meille vanhemmille, ja onpahan fiilistä mukana jos tukka sojottaa tai ilme on vähän vakava.

Kyselin tarhapäivän jälkeen sekä hoitajilta että tytöiltä miten kuvaus oli mennyt. Ja hyvin oli mennyt, Zeldakin oli kuulemma hymyillyt leveästi vaikka Tiara kertoi ettei ollut muistanut edes muistuttaa vaikka aikoi. He olivat kuulemma saaneet vielä katsoa omat kuvansa jälkeenpäin ja tyytyväisiä olivat olleet. Nyt vaan odotellaan innolla että päästään valkkaamaan lopulliset kuvat yhdessä tyttöjen kanssa ja saadaan ne kotiin.

Mulle tarha- ja kouluvalokuvaukset oli aina tosi iso juttu pienenä, ja olen kieltämättä nytkin innoissani, vaikka ei omat kuvat enää olekaan. Päiväkotikuvaukset on hauska piristys syksyyn, ja musta on ihana kun pääsen sitten täyttämään lapsille omia tarha- ja koulukuvakansioita, sellaisia jollaiset itsellänikin on. Paperikuvista tulee aina mieleen mummola, lapsuus, ja valokuvien selaaminen ja järjestely kansioihin mummun kanssa. Se oli parasta <3

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille <3

Tänään oli ensimmäinen aamu muutamaan viikkoon, kun heti aamusta ei ollut mitään tekemistä kuten synttärijärjestelyjä tapahtumia tai treffejä kaverin kanssa. Me otettiin siitä kaikki irti nukkumalla puoli yhdeksään ja nauttimalla aamupalaa ihan rauhassa vailla aikataulua. Edelleenkin hengaillaan yökkäreissä, ja kello on sentään kaksitoista. Iltapäiväksi meillä on ohjelmaa, ja kohta pitääkin alkaa jo valmistautumaan, mutta tämä aamu on ollut ihan paras.

Rauhassa nautittu aamiainen hedelmineen ja kahvia vastakeitettynä ja kuumana, nautinnollista. Aamiaisen jälkeen ollaan rakenneltu kuopuksen kanssa legoilla ja askarreltu esikoisen kanssa synttärilahjaksi saaduista Frozen -hamahelmistä Olaf. Hän asetti jokaisen helmen itse paikoilleen ja mä vain silitin lopputuloksen. Hieno Olaf tuli, ei voi muuta sanoa! Mulla oli itselläkin pienenä hamahelmiä, mutta en muistanutkaan miten mielettömän hauskoja ne on! Mulla ei myöskään tainnut olla mitään tällaisia hahmohelmiä, vaan ainoastaan sellaisia erimuotoisia alustoja joihin sitten tein kaikenmaailman kukkia ja tähtiä.

Eilen olin päiväkodin vanhempainillassa ihan ekaa kertaa ja oli kyllä tosi mielenkiintoista kuulla tarkemmin mitä päiväkodissa päivisin tapahtuu. Vaikka meillä on aina ollut hyvä fiilis hoidosta, niin nyt on kyllä vielä kovempi luotto kuin aiemmin. Henkilökunta on niin innoissaan kaikesta mitä he lasten kanssa tekevät ja muistavat kaikkia hassuja pieniä yksityiskohtia joita kerrottiin eilenkin. Hoitajat jopa lauloivat lasten metsälauluja meille ja esittelivät tunnekasvatustuntien käsinuket, jotta me vanhemmat sitten tiedetään tasan kenestä lapset puhuvat kun he kertovat Olesta tai Snigelistä.

Lasten kielellinen kehitys on ollut todella hurjaa tämän puolen vuoden aikana, enkä ollenkaan ihmettele miksi. Päiväkodista he saavat hyvät eväät kieleen jo ihan arkipäiväisessä kanssakäymisessä, mutta myös erillisillä Språklust-tunneilla joita pidetään joka viikko. Lapsille opetetaan myös tunnekasvatusta ja sosiaalisia taitoja erillisillä tunneilla, ja sitte on tietysti myös viikottainen metsäretki jossa opitaan tuntemaan luontoa. Onneksi meillä sattuu juuri ne päivät dagispäiviksi, jolloin on kaikki tuo erityisohjelma juuri meidän lasten ikäryhmille. Mä tykkään siitä että päiväkodissa jaetaan lapsia paljon pienryhmiin jolloin lapset saavat paljon yksilöllistä opetusta ja huomiota. Ei sillä että nuo ryhmät muutenkaan isoja olisivat, eivät lähellekään niitä kauhumääriä joista kunnallisen päivähoidon yhteydessä puhutaan.

Molemmat neidit ovat oppineet tosi omatoimisiksi ja rohkeiksi näiden kuukausien aikana, ja viihtyvät selvästi hoidossa. Isompi osaa ottaa ruuan jo itse ja kaataa maitoa lasiin, ja tietää että ruokaa otetaan sen verran kun aiotaan syödä ja kaikkea pitää maistaa. Hän paapattaa ruotsiksi ummet ja lammet ja ymmärtää ihan hurjan paljon. Nuorempikin tietää että kaikkea pitää maistaa, osaa pukea ja riisua itse ja toistelee paljon ruotsinkielisiä sanoja. Hän ei vielä puhu ruotsin kieltä oma-aloitteisesti yksittäisiä sanoja enempää, mutta saattaa vastata ruotsiksi ja toistelee paljon mitä hänelle puhutaan tai mitä Tiara sanoo.

Ulkona paistaa ihana aurinko, ja lounas on kohta valmista. Pian me lähdetään tyttöjen kanssa vähän ulos, ja käymään hoitamassa mun työjuttuja. Tästä tulee varmasti ihana päivä kun aamukin on ollut jo näin mahtava! Ihanaa torstaita kaikille <3