Taaperon toilailuita seuratessa tulee aina välillä huokailtua, että miten ihmeessä sitä selvisi silloin, kun oli kaksi pientä 1,5v ikäerolla. Meidän kuopus on jo nyt monta kuukautta vanhempi, kuin esikoinen oli keskimmäisen syntyessä. Silti häntä tietysti pitää noin 100 kertaa enemmän vauvana, kuin esikoista silloin aikanaan kun hän tuli ensimmäistä kertaa isosiskoksi. Vaikka se pieni ikäero tuntui ekan vuoden ajan haastavalta ja rankemmalta kuin halusin edes itselleni myöntää, on se sen jälkeen ollut vain suuri onni. Ekan vuoden rankkuudesta huolimatta koen, että kaksi lasta pienellä ikäerolla oli siihen kohtaan elämää paras mahdollinen päätös.

Meidän isommat tyypit on jo niin isoja, kun vertaa tuohon taaperoon, joka on vielä ihan selkeä taapero höpsöine päähänpistoineen. Isot tyypit ovat omatoimisia ja reippaita, hoitavat sovitut asiat ja heidän kanssaan voi käydä järkeviä keskusteluita. Vaikka toinen on jo koulussa, ja toinen vielä ensi kesään asti päiväkodissa, sitten eskarissa, heillä on monia samoja kiinnostuksenkohteita, paljon samoja kavereita ja tosi paljon yhteistä muutenkin. Luonteeltaan he ovat aina olleet kuin yö ja päivä, mutta silti he sopivat yhteen ja tulevat toimeen. Heitä on ihana seurata.

Äitinä mä aina jännitän uusia asioita, kuten esimerkiksi koululaisen itsenäistymistä. Mutta pikkuhiljaa kun rauhallisesti etenee ja antaa vaan rohkeasti enemmän vastuuta ikätason mukaan, se omakin jännitys helpottaa. Keskimmäisen kanssa ei enää jännitä yhtä paljon ne samat asiat, joita esikoisen kanssa vielä panikoi. Hauska nähdä miten on sitten kuopuksen kanssa, kun hän on niin paljon isosisaruksiaan nuorempi.

Musta on jotenkin niin hauskaa ja outoa seurata näitä sisarusrooleja kun itse olen ainoa lapsi. Vaikka pyrin olemaan tietoisesti vahvistamatta stereotyyppisiä sisarusrooleja omalla käytökselläni, niin jotkut jutut tulee melkeinpä väistämättä. Kuten just se, että esikoisen kanssa jännittää enemmän kaikki uudet asiat, koska mekin koetaan ne vanhempana ensimmäistä kertaa. Samalla tavalla esikoiselle on myös halunnut varta vasten opettaa kaikkea, kuten pyöräilyn ilman apupyöriä tai kengän nauhojen solmimista tietyssä iässä. 5v vaan tässä ilmoitti (ja näytti) yksi päivä, että osaa ihan itse, kun tarjouduin solmimaan auenneen kengän nauhan parkkihallissa. Pyöräilemäänkin hän opetteli itse viime keväänä pihan kävelytiellä, sillä aikaa kun me muut oltiin kipeänä. Tosin en tiedä onko tässä enemmän kyse siitä, että hän on vain ollut nopea oppimaan itse, eikä olla ehditty vielä edes miettiä harjoittelua, ennen kuin hän on jo oppinut itsekseen.

Vaikka jossain määrin sisarusroolit näkyvät arjessa, pyrin silti parhaani mukaan kohtelemaan samalla tavalla kaikkia kolmea. Kaikki saavat samat oikeudet, edut ja velvollisuudet samassa iässä. Musta se tuntuu reiluimmalta järjestelyltä, että esim. kaverisynttäreitä saa alkaa pitämään tietyn ikäisenä, eikä niin, että keskimmäinen saa sitten kun esikoinenkin saa. Joissain asioissa se vaan menee niin ihan huomaamatta, mutta kaikissa isoissa asioissa ollaan pysytty siinä, että samat jutut aina tietyn ikäisenä. Mun mielestä se on reilua sillä tavalla, ja luulen, että isompana lapsetkin varmasti arvostavat selkeitä pelisääntöjä, joiden mukaan on toimittu.

Musta on vaan niin hassua, että meillä on jo niin isoja lapsia. Joo, tiedän, he ovat pieniä jos vertaa teineihin tai aikuisiin lapsiin. Mutta he ovat kuitenkin niin isoja, kun vertaa taaperoon. Mä aina ajattelin, että olen just sellainen vanhempi, joka on ihan parhaimmillaan vauvojen ja pikkulasten kanssa. Mutta mitä isommaksi lapset kasvaa, sitä enemmän heitä oppii tuntemaan ja sitä enemmän kaikesta saa irti heidän kanssaan. Se on ihan älyttömän siistiä!

On ihan mahtavaa olla isompienkin lasten vanhempi. Vaikka rakastan vauva-aikaa ja taapero-aikaa, niin on ihan älyttömän siistiä olla myös 5- ja 7-vuotiaiden vanhempi. Rakastan tutustua meidän lapsiin enemmän ja enemmän, koko ajan heidän maailmansa avautuu meille vanhemmillle ihan uusilla tavoilla. Rakastan kuunnella heidän juttujaan, ja keskustella mielipiteistä ja kaikesta merkityksellisestä! On ihan mahtavaa seurata millaisista asioista he innostuvat, mitkä herättävät kysymyksiä ja mitä mieltä he ovat jostain päivän polttavista aiheista. Heidän maailmansa on jo niin paljon laajempi, ja he kiinnittävät huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Ihan mieletöntä.

Jotkut puhuvat, että eivät oikeastaan tykkää vauvoista tai pikkulapsiajasta, mutta isommat lapset on enemmän heidän juttu. Mä taas ennen äitiyttä olin ajatellut, että nimenomaan se pikkulapsiaika on ihan mun juttu, ja vauvat on niiiiiiiin söpöjä, enkä niin paljoa edes ollut ajatellut sitä, millaisia isommat lapset ovat. Mutta sitten omien lasten myötä oon huomannut kyllä, että kaikki iät taitaa olla mun juttu omalla tavallaan, koska jokaisessa iässä on ne omat hyvät puolensa. Olen aika onnekas, kun saan nauttia kolmesta eri ikävaiheesta yhtäaikaa.

Se, mitä halusin tällä tekstillä sanoa on pähkinänkuoressa se, että on meillä vaan niin mahtavat lapset. Mä haluan olla heille aina paras mahdollinen versio itsestäni, ja kehittyä ja kasvaa vanhempana heidän rinnallaan joka päivä. Tärkeintä on, että jokainen heistä saa kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri omana itsenään, sellaisena kuin on, elämänsä jokaisena päivänä.

PS: Sanoinko jo, että on myös tosi haikeaa kun he kasvavat, ja vaikka kuinka nautin siitä kasvusta, en voi koko ajan lakata hämmästelemästä ajan kulumista. 

Tänään on ollut aika ihana perjantai. Tavallisen ihana ja rento. Aamulla jo päätin, että tänään teen päivä kuvina -postauksen, mutta unohdin kuvata mun aamiaisen (!!) ja lounaasta on kuvat uusimmassa postauksessa jo. Onneksi lounaan jälkeen pääsin kiinni tähän hommaan, ja sain kuvattua loppupäivän meiningit. Mutta sen pidemmittä puheitta, tällainen päivä mulla on ollut tähän mennessä:

Heräsin: klo 9.00. Otto piti etäpäivää, niinkuin usein perjantaisin pitää, ja heräsi aikaisin lasten kanssa. Mä sain nukkua yhdeksään, ja herätessä oli ihanan virkeä olo, ja ulkonakin jo niin valoisaa kuin harmaassa marraskuussa voi vaan olla.

Söin aamiaiseksi: korvapuustipuuroa, koska viikonloppuhan alkaa tänään, niin vähän voi herkutella.

Tapasin: mun assistentin. Ensi viikosta alkaen mua auttaa osa-aikaisesti assari, joka hoitaa mun juoksevia asioita, niin mä voin keskittyä itse siihen mitä rakastan tehdä, eli teille sisällön tuottamiseen. Tämä on iso askel mun uralla, ja jotain mistä olen haaveillut pitkään.

Kokkasin lounaaksi: vegaanista currya, joka maistui koko porukalle.

Ihastelin: taaperoa, joka jälleen nukahti mun syliin. Hän aina samaan aikaan iltapäivällä yleensä sanoo itse, että väsyttää, ja kiipeää mun syliin. Mä laulan hänelle tuiki tuiki tähtöstä, ja hän nukahtaa siihen varmaan puolessa minuutissa. Sitten vaan siirrän hänet meidän pehmeälle lattiatyynylle nukkumaan. Iltaisin hän on niin isoa ja reipasta, ja menee aina suoraan omaan sänkyyn nukkumaan, ja nukahtaa sinne itse. Mutta päivisin hän on vielä vähän mun vauva ja nukahtaa syliin. Se on ihanaa ja nautin siitä.

Kirjoitin: kolme joulukalenteripostausta lisää. Mun tavoitteena on tehdä 90% kalenterista valmiiksi etukäteen, jotta en kertaakaan joudu tuottamaan siihen kiireessä sisältöä, vaan voin tehdä tästä parhaan blogijoulukalenterini EVER.

Iloitsin: siitä, että onnistuin löytämään vielä yhden kappaleen himoitsemaani takkia meidän taaperolle kunnon metsästyksen jälkeen, kun eilen aamupäivällä missasin dropin tapaamisen vuoksi. Kävin läpi n. 15 eri nettikauppaa, ennen kuin löysin Tapiolan Stockmannilta yhden kappaleen jonka varasin. Käytiin siis eilen illalla hakemassa se. Samalla kun tuntuu hulluudelta nähdä näin kova vaiva yhden vaatteen takia, olen toisaalta iloinen. Juuri tällaisia toivoisin, että kaikki vaatteet meidän kaapeissa on. Ei ehkä yhtä hankalasti löytyviä kuin tämä kyseinen yksilö, mutta niin paljon iloa tuottavia, että niiden eteen on tarvittaessa valmis näkemään vaikka liikaakin vaivaa. Harkittuja ostoksia joita on kaapissa hyvin maltillinen määrä, ja jotka tuottavat hyvää mieltä ja kestävät aikaa.

Pelasin: 5v:n kanssa Arvaa Kukaa hamppariravintolasta joskus saaduilla matkapelikorteilla. Niin hauska peli, ja toimii ihan hyvin tällaisena taskuversionakin.

Keskustelin 5v:n kanssa: siitä, että olkapäille kiipeäminen on vähän kuin olisi Hoplopissa (kuulemma).

Ihmettelin: Miten ihmeessä meidän 7v voi olla niin pitkä jo. Ei hän ole siis mitenkään ikäisiään pidempi, mutta näin vanhemman näkökulmasta tuntuu vaan niin oudolta, että meillä on jo noin iso lapsi.

Naureskelin kaupassa: kun meidän taapero halusi vielä juuri ennen kassajonoa käydä vaihtamassa valitsemansa Ryhmä Hau Kaja-pezin sittenkin Samppaan. Hän juoksi karkkihyllylle, laittoi Kajan takaisin ja sanoi ”Sittenkin minä otan tämän. Samppa!”. Ja Samppa-peziä hän tyytyväisenä söi viikonloppukarkiksi.

Kokkasin illalliseksi: lasten toiveesta punajuuripastaa broileri-tomaattikastikkeella. Se on heidän lemppariruokansa tällä hetkellä, ja aina kun he saavat päättää niin he toivovat sitä.

Katsoin: Lasten ja Oton kanssa illalla vanhan The Grinch -leffan. Pianhan leffateattereihin tulee uusi versio (olikohan jopa tänään?), pitäisi varmaan seuraavaksi mennä katsomaan se! Me vuokrattiin se Google Playsta, siellä on onneksi melkein aina kaikki leffat mitä ei Elisa Viihteen vuokraamosta tai Netflixistä löydy.

Nyt aion: laittaa koneen kiinni heti kun olen jakanut tämän postauksen, kävellä keittiöön ja tehdä meille tapas-lautasen! Juustoja, hilloja, keksejä ja Netflixistä House Of Cardsin uusin tuotantokausi. Kuulostaa aika hyvältä suunnitelmalta!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Järjestän lukijaillan yhteistyössä Lasten PR:n ja Salon Pepe Åhmanin kanssa.

Mulla on ihania uutisia teille! Tässä kuussa päästään juhlimaan blogin pikkujouluja, ja ilta koostuu hemmottelusta, naurusta, yhdessäolosta, skumpasta, herkuista ja glitteristä. Jokainen osallistuja saa tietysti myös ihanan goodiebagin mukaan. Blogipikkujouluja vietetään yhteistyökumppanini Salon Pepe Åhmanin tilavassa ja tyylikkäässä Mikonkadun liikkeessä, ja illan aikana kaikki halukkaat osallistujat saavat pikakampauksia ja pikameikkejä esim. silmille tai huulille.  Paikka valikoitui helpon sijainnin ja hyvän tilan perusteella, siellä me mahdutaan loistavasti hengailemaan ja juhlimaan, on mukavia sohvia ja mahtava kuvausseinä, jossa voidaan halutessanne ottaa yhteiskuva, ja myös teille omat kuvat jotka saatte vapaaseen käyttöön. Mihinkään ei kuitenkaan ole pakko osallistua, vaan jokainen osallistuu ihan omien toiveidensa mukaan, tai on osallistumatta.

Tämä taitaa olla nyt kolmas lukijailta jonka järjestän, ja jokaista iltaa olen kehittänyt edellisestä eteenpäin teidän toiveiden ja kokemuksien perusteella. Tällä kertaa luvassa on paljon vapaata hengailua ja aikaa jutella ja vaihtaa ajatuksia, ja siinä lomassa niitä kampauksia ja meikkejä, jos itse niin haluaa. Mä ainakin aion ottaa itselleni ihanan pikakampauksen ja huulimeikin! Illan aikana EI OLE mitään tuote-esittelyitä tai muuta, vaan se on järjestetty ainoastaan meitä varten.

Musta on ihan mieletöntä aina päästä tapaamaan teitä, ja odotan tätä iltaa ihan hirveästi! Pikkujouluja juhlitaan tosiaankin 21.11.2018 klo 18-21. Aiemmin lukijaillat ovat olleet n. 2h mittaisia, ja ollaan todettu, että aika on loppunut aina kesken. Eli nyt on tunti lisäaikaa! Pikkujoulut ovat aikuisille, eli tällä kertaa ei oteta lapsia mukaan, koska kyse on aikuisten hemmotteluillasta ja sisältää esim. sitä skumppaa. Ilta on siis K-18. 

Mukana iltaa järjestämässä ovat Salon Pepe Åhman, Lasten PR, Geffer Oy, S&S kustantamo, Raikastamo & Tarramonsteri, ja meille onkin luvassa hemmottelun lisäksi ihanat goodie bagit, glögiä, skumppaa ja herkkuja. Pidetään yhdessä mahtavat pikkujoulut!

 

Miten osallistut? Tapoja päästä mukaan pikkujouluihin on kaksi. Voit osallistua tämän blogipostauksen kautta lähettämällä sähköpostia osoitteeseen iina.hyttinen@indiedays.fi tai voit osallistua instagramissa kommentoimalla mun feedissä näkyvää kuvaa (sama kuva kuin tuo tuossa yläpuolella). Sähköpostin kautta arvon mukaan 10 osallistujaa, ja instagramin kautta arvon toiset 10 osallistujaa. Eli osallistujat arvotaan! Osallistumisaikaa on perjantaihin 9.11. klo 22.00 asti, jonka jälkeen ilmoitan mukaan päässeille henkilökohtaisesti! HUOM! Ethän osallistu arvontoihin, mikäli et ole varma pääsetkö mukaan. Ilmoittautuminen on sitova (pois lukien tietysti sairastapaukset jos sellaisia tulee).

IIK! Nähdään pikkujouluissa <3

Tubessa moni on tehnyt videoita siitä, millaisia oletuksia seuraajilla on heistä. Mä halusin tarttua aiheeseen, ja tehdä siitä ihan perinteisen blogipostauksen. Kysyin teiltä instagram storiesissa, mitä te oletatte minusta, ja nyt olen kasannut kaikki teidän oletukset yhteen, ja vastaan niihin! Oli ihan älyttömän mielenkiintoista lukea teidän oletuksia, ja myöskin kovin itsetuntoa hivelevää ja mukavaa. Siis mua jännitti aivan hirveästi kysyä, koska ei mulla ollut mitään hajua millaisia oletuksia teillä on. Sieltähän olisi voinut tulla mitä tahansa! Mutta siis, en kestä, te ootte kyllä niin ihania, ja mulle tuli näistä oletuksista hyvä mieli, punastus ja vähän sellainen huijarisyndroomafiiliskin: miten teillä voi olla noin ihana kuva musta, ja olenko sen arvoinen?!

Te lähetitte oletuksia yli 86 kappaletta, mikä oli myös todella suuri määrä! Yhdistelin moneen kertaan toistuneita juttuja, ja tein tästä niin tiiviin paketin kuin pystyin. Kiitos hurjasti kaikille jotka tämän postauksen toteuttamiseen osallistuivat. Mä luin näitä oletuksia ääneen myös meidän isommille tytöille ja kysyin heiltäkin niiden paikkansapitävyydestä, oli hauskaa kuulla heidänkin mielipiteensä.

Yleisin oletus: En koskaan huuda tai suutu tai ärähdä lapsille tai Otolle

Pitääkö paikkansa? Kyllä ja ei. Huudanko lapsille tai Otolle? En. Olen huutanut ehkä kaksi kertaa, ja se on siis ollut joku säikähdyshuuto joskus jos jotain on vaikka tapahtunut (esim. joku tippuu tuolilta niin olen kiljaissut kovaan ääneen). Mutta en huuda muuten. Jos mulla on jotain asiaa, voin sen kyllä sanoa ihan normaalilla äänenvoimakkuudella. Suutunko lapsille tai Otolle? Kyllä joskus. Jos joku oikein kunnolla töppää, niin joskus saatan olla ärsyyntynyt ja koen kyllä myös suuttumuksen tunteita. Silloinkaan en kuitenkaan huuda, vaan pyrin keskustelemaan. Yritän aina ottaa edes sen pienen hengitystauon silloin kun tällaisia tunteita tai suuttumuksen aiheita tulee, ja tarttua vasta sitten itse asiaan. Silloin on helpompi miettiä se tilanne myös toisen kannalta, eikä laukoa vihaisia sanoja ensimmäisen johtopäätöksen perusteella. Mitä tiukempi tilanne, sitä kärsivällisempi pyrin olemaan. Jos siis ollaan vaikka julkisella paikalla, mun on jostain syystä vieläkin helpompaa pysyä rauhallisena kuin kotona.

Oletus: Minulla on pitkä pinna ja uhmatilanteissa pyrin aina olemaan rakentava

Pitääkö paikkansa? Kyllä. Olen tosi kärsivällinen lasten kanssa, ja pystyn olemaan rakentava ja antamaan uusia mahdollisuuksia. Kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden suhteen olen kuitenkin tiukka. Mulla on aivan nollatoleranssi toisten tahalliseen ärsyttämiseen/kiusaamiseen/ulkopuolelle jättämiseen yms. Toki nyt esim. taaperon kanssa olen siinäkin melko kärsivällinen, koska tiedän, että hän ei esim. ymmärrä että lyöminen sattuu, tai että lelua ei saa ottaa toisen kädestä. Hänen kanssa harjoitellaan johdonmukaisesti ja kärsivällisesti aina kun tarvetta on. Isommilta vaadin kunnioittavaa ja oikeudenmukaista käytöstä toisiaan ja kaikkia muitakin kohtaan, ja puutun epäoikeudenmukaisiin tilanteisiin hyvin nopeasti, jos sellaisia tulee eteen.

Oletus: En koskaan vastaa lapsille mm’m niinkuin kuuntelisin, vaikka en oikeasti kuuntele

Pitääkö paikkansa? Ei. Se on tosi inhottava tapa, ja yritän parhaani aina kuunnella ja olla läsnä, mutta en mäkään mikään super ihminen ole. Meillä on kolme lasta, ja joskus vaan käy niin, että jollain heistä on jotain ihanaa höpötettävää asiaa juuri silloin, kun teen jotain muuta, ja hajamielisesti vastaan van mm’m. Onneksi meidän lapset kyllä huomaavat tämän, ja sanovat yleensä heti, että ”äiti, kuulitko!”. Tokalla kerralla sitten kuulen. Näin ei käy usein, mutta joskus kuitenkin, vaikka kuinka parhaansa yrittää. Ja se on ihan ok.

Oletus: Olen tosi energinen, reipas ja aikaansaava

Pitääkö paikkansa? Pääosin kyllä. Mutta en ole aina ollut. Olen käynyt läpi uupumuksen lukioaikoina, ja sillon en saanut pariin kuukauteen aikaiseksi kertakaikkiaan yhtään mitään, hyvä jos vaihdoin edes yökkäristä pois. On ollut ihan äärettömän pitkä tie rakentaa sellainen perhearki ja työympäristö itselle, jossa pystyy lähes aina olemaan energinen, reipas ja aikaansaava. Energisyyden vastapainoksi on kuitenkin todella tärkeää ottaa myös välillä sitä aikaa, kun ei tarvitse saada aikaiseksi yhtään mitään eikä olla reipas. Jos ei koskaan anna aivojen ja kehon levätä, jossain vaiheessa tulee pakollinen stoppi, ja sitten siitä on taas vaikeampi nousta takaisin. Mieluummin pitää itsestä huolta ennaltaehkäisevästi ja öllöttelee välillä. Ja kyllä mulla on tullut viime vuosinakin niitä hetkiä vastaan, kun tulee itku siitä tunteesta, että on ihan liikaa tehtävää ja deadlineja eikä tiedä mistä aloittaisi. Se on inhimillistä. Silloin yleensä aloitan siitä helpoimmasta hommasta, jotta pystyn tekemään edes jotain.

Oletus: Olin keskiverto-oppilas koulussa ja loistin vain muutamassa aineessa

Pitääkö paikkansa? No en tiedä. Tähän on vaikea vastata. Kun mä pääsin ysiluokalta, mun lukuaineiden keskiarvo oli 9,3 ja rakastin opiskelua, kuuntelin tunneilla ja olin tosi aktiivinen. Mä sain kuusi stipendiä ysiluokan päättäreissä. Lukiossa taas olin enemmän keskitason oppilas. Silloin opiskelu ei kiinnostanut enää yhtä paljon kuin yläasteella, tai mulla ei ollut tarpeeksi voimavaroja siihen elämäntilanteesta johtuen. Olen iloinen, että sain kuitenkin ihan hyvät keskitason paperit ja lakin päähän, vaikka en jaksanut juurikaan panostaa mihinkään.

Oletus: Pyrin ymmärtämään kaikkia ihmisiä, enkä pidä lokeroinnista

Pitääkö paikkansa? Kyllä. Liittyy varmasti empatiaan, että yritän aina ymmärtää kaikkia ihmisiä. Ja en tykkää lokeroinnista, koska en koe sitä kannattavaksi millään tavalla.

Oletus: Olen ollut pienenä ujo

Pitääkö paikkansa? Ei. Olin jo pienenä sellainen höpöttelijä, joka vaan meni juttelemaan kaikille.

Oletus: Olen tosi empaattinen ja ihmisrakas ja tulen aina kaikkien kanssa toimeen

Pitääkö paikkansa? Kyllä. Pyrin aina asettumaan toisen asemaan, ja miettimään miltä muista tuntuu. Mun on tosi helppoa olla empaattinen, ja tosi vaikeaa olla olematta empaattinen silloin kun se ei kannattaisi. Mä pystyn tulemaan hyvin toimeen kaikkien kanssa, myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kaikki näkemykset poikkeavat täysin omistani. Perushyvillä käytöstavoilla pääsee jo pitkälle. En kuitenkaan ole mikään kynnysmatto jonka yli voi kävellä, vaan tuon kyllä omat mielipiteeni ja ajatukseni esiin.

Oletus: Olen aina hyväntuulinen

Pitääkö paikkansa? Ei. Ei kai kukaan voi aina olla hyväntuulinen. Mulla on negatiivisia tunteita ihan niin kuin kenellä tahansa, eikä niitä saa kieltää itseltään. Silloin kun mulla on paha mieli tai huono päivä, koitan olla itselleni armollinen. En koe olevani pahalla tuulella usein, mutta ehdottomasti mullakin on elämässä sellaisia hetkiä, kun tekisi vaan mieli itkeä ja piiloutua peiton alle. Silloin jos olen pahalla tuulella, pyrin tsemppaamaan lasten ollessa hereillä, ja sitten kun he nukkuvat, voi hyvin vaikka piiloutua peiton alle ja itkeä. Ja sitten Otto tulee mun kaveriksi peiton alle, ja sanoo, että ei ole mitään hätää. Ja yleensä ne negatiiviset tunteet helpottuvat ja menevät ohi, kun juttelen Oton kanssa ja tajuan murehtineeni jotain ihan turhaa, tai tajuan, että en ole suruni kanssa yksin. Toki jos olen surullinen, niin tietysti silloin lapset saavat nähdä mun surun myös, en mä sitä piilottele. Mutta siinä tsemppaan, että yritän olla kiukuttelematta heille turhasta vain huonon päivän vuoksi.

Oletus: Haluan suuren perheen

Pitääkö paikkansa? No riippuu vähän. Kai meillä on jo aika suuri perhe, kun meitä on viisi!

Oletus: Olen tosi hauska, rento ja cool äiti ja olemme lasten kanssa äiti-tytärsuhteen lisäksi myös parhaita ystäviä

Pitääkö paikkansa? Kysyin lapsilta, ja he sanoivat ”JOOOOO!”. Mutta tietty heidän kokemuksensa on subjektiivinen, enkä tiedä, että kuka tähän voisi edes vastata paikkansapitävästi. Mutta kiitos kauniista oletuksesta, toivottavasti lapset voivat olla samaa mieltä vielä teini-iässäkin! Mä koen itse sen balanssin tärkeäksi: Haluan olla ihana rento äiti jonka kanssa on ihanaa viettää aikaa ja jutella ihan mistä tahansa, mutta haluan olla myös se turvallinen äiti, joka asettaa rajat silloin kun niitä tarvitaan.

Oletus: Leikkiessäni lasten kanssa olen aina läsnä leikissä

Pitääkö paikkansa? Ei aina. Pyrin kyllä siihen, että aina silloin kun osallistun leikkiin, olen siinä täysillä mukana. Ja silloin kun tiedän jo lähtökohtaisesti, että en ehdi keskittyä leikkiin kunnolla, ehdotan esim. osallistuvani myöhemmin, tai ehdotan jotain muuta tekemistä lapselle. Mutta eiköhän se ole enemmän kuin normaalia, että vaikka joskus kesken barbieleikin ajatukset  hakeutuvat jonnekin to do -listan tekemättömiin asioihin, kuten pyykkeihin jotka pitäisi pestä, tai sähköpostiin joka pitäisi kirjoittaa. Onneksi lapset hyvin nopeasti palauttavat takaisin leikkiin, jos erehtyy ajattelemaan jotain tylsiä aikuisten asioita.

Oletus: Voisin alkaa kasvissyöjäksi

Pitääkö paikkansa? En halua koskaan sanoa ei koskaan, voi hyvinkin olla että musta joskus tulee kasvissyöjä. En kuitenkaan tällä hetkellä aktiivisesti pyri siihen, vaan pyrin palauttamaan lihansyönnin meidän perheessä sille tasolle, jolla se oli yleisesti vielä esim. 50 vuotta sitten. Että liha olisi enemmän juhlaruoka, ja se olisi lähellä ja eettisesti tuotettua tai riistaa. En ole myöskään yhtään varma siitä, haluaisinko luopua kalaruuista kokonaan. Kala on ihan mun lemppari. Sellainen olisi musta ihanaa, että pääosin söisin kasvis- ja kalapainotteisesti, mutta silloin tällöin myös lihaa, ja sitä kohti ollaan mentykin.

Oletus: Oon oikeesti ujo ja mun voi olla vaikea olla oma itseni tuntemattomien seurassa

Pitääkö paikkansa? EI! Mä oon aina ollut tosi ulospäinsuuntautunut ja puhelias, ja mun on helppoa jutella tuntemattomien kanssa. Se mitä mä jännitän on esiintyminen, mutta muuten pystyn kyllä hyvin juttelemaan ihan kaikille ja olen aika avoin myös.

Oletus: En kiroile

Pitääkö paikkansa? Ei! Mä kiroilen kyllä, ja meidän lapsetkin ovat kuulleet kun kiroilen. Nykyään tilanne ei ole enää sellainen, että kirosanat toistuisivat puheessa usein, kuten vielä teini-iässä. Mutta edelleen tiukan paikan tullen mulla pääsee kyllä ärräpäitä suusta. Meidän lapset on kuitenkin tässä asiassa samanlaisia kuin itse olin lapsena, että he eivät kertakaikkiaan kehtaisi itse sanoa kirosanoja. Mä kysyin kerran lapsena äidiltä, että saanko mennä vessaan kiroilemaan, kun mua suututti joku asia niin paljon. Äiti antoi luvan, ja menin vessaan äidin kylpytakin taakse piiloon, ja kuiskasin ”paska”. Mulla oli niin kapinallinen olo sen jälkeen, en voinut uskoa, että tein sen. Kirosanat on vaan sanoja joilla ilmaistaan voimakkaita tunteita, eikä niissä silloin tällöin ole mitään pahaa. Paljon enemmän harmia ja tuskaa aiheuttavat ilkeät sanat toisista.

Oletus: En kestä sotkua, vaan olen ihan ylisiisti ihminen

Pitääkö paikkansa? Ei ollenkaan! Siis en kestä sellaista likaa esim. keittiössä tai vessassa, mutta sotkua meillä tulee kyllä ihan joka päivä ja joka paikassa. On ihanaa kun koti on siisti, ja rakastan sitä tunnetta, mutta meidän perheessä koti harvoin pysyy siistinä kovinkaan kauaa.

Oletus: Olen aamuvirkku joka hymyilee heti kun nousee sängystä ylös

Pitääkö paikkansa? Kyllä, jos olen nukkunut ihan tavalliset 7-8h yöunet. Mutta jos on joutunut heräilemään paljon tms. niin silloin en yleensä ole kovin virkeä, eikä tarvitsekaan olla. Normiunilla olen yleensä virkeä heti herätessä, juon kahvia ja touhuilen siinä samalla.

Oletus: Meidän perhe on tosi rikas

Pitääkö paikkansa? Jos verrataan miljonääreihin, niin ei, me ei olla rikkaita, eikä varsinkaan tosi rikkaita. Mutta me tullaan mukavasti toimeen, mistään ei ole pulaa ja ollaan säästetty ihan hyvin puskurirahaa ja sijoitettu rahastoihin, jotta mahdollisena huononakaan hetkenä ei jäätäisi tyhjän päälle. Jatkuvana pyrkimyksenä on vaurastua ja kehittää passiivista tulovirtaa työnteon rinnalla entisestään.

Oletus: Olen tosi eläinrakas

Pitääkö paikkansa? Rakastan kyllä eläimiä ja välitän eläinten hyvinvoinnista. Tulen myös eläinten kanssa hyvin toimeen. En kuitenkaan tällä hetkellä esim. priorisoi lemmikkiä jonkun toisen tarpeen yli, vaan ennemmin ollaan ilman omaa lemmikkieläintä, ja käytetään ne ajalliset resurssit tällä hetkellä muihin asioihin. Mutta aina kun näen ystävien/sukulaisten koiria niin lepertelen ja paijailen mielelläni, ja katson eläinvideoita lasten kanssa ja olen WWF:n norppakummi ja rakastan käydä rapsuttelemassa kotieläintiloilla eläimiä. Eli sanoisinko, että en koe olevani normaalia eläinrakkaampi, mutta olen ehdottomasti eläinrakas.

Oletus: Teen unelmatyötäni ja olen aina tykännyt kirjoittaa esim. päiväkirjaa

Pitääkö paikkansa? Kyllä ja ei. Lapsenahan en tästä ammatista osannut edes unelmoida, koska eihän sitä ollut olemassa silloin, kun olin pieni. Sen sijaan mä haaveilin muodin parissa työskentelystä. Se toteutuu tässä nykyammatissa osittain. Kirjoittamisesta olen aina tykännyt ihan hirveän paljon, se on totta, mutta en koskaan jaksanut kirjoittaa lapsena päiväkirjoihin kuin muutaman ekan sivun. Mulla on siis varmaan 6-7 päiväkirjaa lapsuudesta, joissa kaikissa on ekat max. 5-10 sivua kirjoitettu merkintöjä peräkkäisiltä päiviltä, ja loput tyhjää. Huvittavaa!

Mä oon tosi kiitollinen teidän oletuksista! Te ajattelette niin kauniisti ja ihanasti, että en kestä. Tuli ihan super hyvä fiilis teidän sanoista, ja tätä oli hauska tehdä. Hei ja pakko vielä palata tässä lopussa yhteen olettamaan, mun pituuteen siis: siitä on yleensä kahta ihan päinvastaista olettamaa! Tässä nyt kysyessä useampi sanoi, että olettaa mun olevan tosi lyhyt. Useammin kuitenkin olen kuullut, että mun on luultu olevan jotain 175-180cm pitkä! Ja siis todellisuudessa mä olen tällainen aivan perus tallaaja pituudeltani, eli 167cm. En pitkä enkä lyhyt.

Kiitos vielä hurjasti <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Finagon kanssa.

Musta tuli yrittäjä vuonna 2016, kun lopetin päivätyöni ja ryhdyin päätoimiseksi vaikuttajaksi. Silloin tätä minun työtä tosin kutsuttiin vain bloggaamiseksi. Nykyisin sen monimuotoisuus tunnustetaan jo laajemmin, ja nimitykseksi on vaihtunut vaikuttaja tai influencer. Mä en koskaan halunnut olla yrittäjä, enkä koskaan kokenut itseäni mitenkään erityisen yrittäjähenkiseksi. Koin palkkatyöläisenä olemisen paljon helpompana, yksinkertaisempana ja kaikin puolin houkuttelevampana vaihtoehtona. Mun ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä tätä työtä päätoimisesti muuten kuin yrittäjäpohjalta, ja siksi mä  tähän yrittäjyyteen lähdinkin. Hikikarpalot otsalla ja pää täynnä miljoonia kysymyksiä mä perustin yrityksen ollessani raskaana vuonna 2016.

Kaikkein eniten mua kauhistutti kirjanpito. Niin. Sisällöntuotannon ammattilainen ei automaattisesti ole taloushallinnon ammattilainen. Oikeastaan taloushallinto ei millään tavalla kuulunut mun ydinosaamiseen, ennen kuin sitä yrityksen perustamisen myötä oli pakko alkaa opettelemaan. Ei se kuulu vieläkään mun ydinosaamiseen, enkä ikimaailmassa alkaisi hoitamaan kenenkään toisen kirjanpitoa. Mutta nykyisin selviän näistä omista kirjanpidollisista velvollisuuksistani jo ihan hyvin kirjanpitäjäni, sekä selkeän taloushallinnon ohjelmiston avulla.

Ennen yritystoimintaa en edes osannut kuvitella, mitä kaikkea yrittäjyyteen toimialasta riippumatta kuuluu väkisinkin. Alv-verovelvollisuus, verojen maksaminen ennakkoveroina palkasta pidätettävän prosentin sijaan sekä kirjanpito olivat kaikki ihan uusia juttuja mulle. En mä ollut koskaan elämässäni tehnyt laskua kenellekään, tai maksanut itse eläkevakuutusmaksuja konkreettisesti. Se kaikki joko a) ei ollut ennen kuulunut mulle tai b) oli tehty mun puolesta, ja mulle oli tullut palkansaajana käteen se summa, jonka pystyin kuukaudessa käyttämään.

Yrittäjänä oudointa oli aluksi se, että tilille tuli aina paljon enemmän rahaa, kuin mulle itselleni oikeasti kuului. Onneksi heti alusta lähtien mun kirjanpitäjä opasti mua näissä asioissa, enkä jäänyt ihan tyhjän päälle.  Olen nimittäin kuullut sellaisiakin tarinoita, että on unohtanut ilmoittautua johonkin rekisteriin tai maksaa jotakin maksuja ja sitten onkin yhtäkkiä vaikeuksissa, ja joutuu makselemaan suuria summia kerralla. Kirjanpitäjän pitäminen maksaa mulle kuukausittain rahaa, ja mikäli mun yritystoiminta olisi pienimuotoisempaa kuin nyt, mä varmaankin pärjäisin pelkän taloushallinnon ohjelmiston, kuten Finago Procountorin avulla. Silloin kun ryhdyin yrittäjäksi en ollut edes kuullut mistään taloushallinnon ohjelmistoista, ja alkuun mä teinkin kaiken paljon hankalammin kuin nykyään.

Vaikka mulla on kirjanpitäjä joka huolehtii kokonaisuudesta, mulla on silti jonkin verran itse hoidettavia paperitöitä. Hyvä taloushallinnon ohjelmisto auttaa niissä. Mun täytyy maksella erilaisia veroja ja maksuja joka suuntaan, laskuttaa asiakasyrityksiä, pitää kirjaa mun työhön liittyvistä ostoista sekä toimittaa tiliotteet ja kaikki tositteet kirjanpitäjälleni. Esimerkiksi jos käyn asiakkaan kanssa lounaalla suunnittelemassa tulevaa kampanjaa, voin vähentää lounaani hinnan  alv-osuuden maksamistani arvonlisäveroista, mikäli mulla on tästä asiakastapaamisesta tosite eli kuitti. Aiemmin jouduin säästämään paperisena kaikki kuitit, sekä skannaamaan ne ja lähettämään sitten kirjanpitoon. Procountor  Kuitit -appilla kuitista voi ottaa kuvan heti ostotapahtuman jälkeen, merkitä ylös mistä työasiasta on kyse, ja näin se on tallessa mun omassa kirjanpidossa Procountor ohjelmistossa, valmiina kirjanpitäjälle.

Finago Procountor koostuu pilvipalveluna toimivasta Procountor-ohjelmistosta ja sen mobiiliappeista nimeltä Procountor Mini ja
Procountor Kuitit. Procountorin käytön aloittaminen on helppoa eikä se siis pilvipalveluna vaadi mitään ohjelmistoasennuksia koneelle tai korkeita lisenssi- ja palvelininvestointeja. Yhdellä sopimuksella saa käyttöön kaiken tarvittavan taloushallinnon hoitamiseen eli verkkolaskut, skannauspalvelut, tulostuspalvelut, pankkiyhteydet sekä sähköiset ilmoitukset. Palvelun käytöstä maksetaan kuukausittain toteutuneiden tositemäärien mukaan.

Procountor Mini on Procountorin kevytversio, joka on kehitetty helpottamaan yrittäjän taloudenhallintaa arjessa älypuhelimesta käsin. Procountor Kuitit huolehtii taas kuittien tallentamisesta, organisoinnista ja lähettämisestä, ja mä voin keskittyä olennaiseen, eli asiakastapaamisiin. Molemmat appit ovat tosi käteviä, ja vähentävät kuukausittaisen ”kirjanpitopäivän” töitä minimiin. Procountorin avulla 99% kirjanpidollisista asioista on jo tehty samalla kun tositteita on syntynyt. Kuitin tallentaminen ei vie kuin 30 sekkaa, ja on paljon helpompaa tehdä heti, kuin etsiskellä sitten kirjanpitopäivänä jostain lompakon tai laukun syövereistä. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ennen tätä mulla vaan meni monet kuitit hukkaan, enkä sitten voinut tehdä mitään vähennyksiä, koska mulla ei ollut ostoista tositteita. Nykyään kuittien pyörittely on paljon iisimpää.

KILPAILU:

Tilaamalla nyt Procountor -ohjelmiston ilmaiset testitunnukset käyttöösi osallistut Beats Solo3 Bluetooth -kuulokkeiden arvontaan. Testaamiseen ei tarvitse korttitietoja tai mitään muutakaan, vaan testaaminen on oikeasti täysin ilmaista, ja sen aikana pääsee tekemään Procountorilla myyntilaskuja, tallentamaan ostolaskuja, katselemaan raportteja ja paljon muuta. Ilmaiset tunnukset pääset tilaamaan TÄÄLTÄ. Mä olen aika varma, että testijakson jälkeen tuntuu, että et halua enää hoitaa kirjanpitoa ilman Procountoria. Niin mulle ainakin kävi.

Olisi muuten tosi hauskaa kuulla kuinka paljon kanssayrittäjiä teistä seuraajista löytyy, ja minkä alan yrittäjiä olette! Huikkailkaa ihmeessä kommenttiboksiin teidän omia yrityksiänne tai yritäjätarinoitanne (tai kirjanpitokokemuksia) jos haluatte. Olisi tosi hauskaa vaihtaa ajatuksia.