Käytiin viime kesänä ekan kerran Lomamäen lemmikkipuistossa Inkoossa, kun Oton pikkuserkku perheineen pyysi meidät mukaan sinne. Tänä kesänä lähdettiin samalla porukalla samaan paikkaan uudelleen, koska ihastuttiin siihen viime kesänä niin kovin. Lomamäen lemmikkipuistossa kaikkiin eläimiin saa rohkeasti tutustua, niitä saa paijata ja syöttää. Henkilökunta opastaa tosi ihanasti ja rohkaisee ottamaan kontaktia eläimiin. Tälläkin kerralla otettiin puistoon perhelippu, joka maksaa (max 6hlö) perheeltä 50€, 1 lippu maksaa 15€. Puistoon saa ottaa omat eväät tai ostaa paikan päältä ruokaa tai herkkuja. Siellä voi myös grillata omia eväitä.

Me kierrettiin ensin kaikki aitauksissa olevat eläimet läpi, syötettiin vähän siemeniä vuohille ja linnuille ja ihasteltiin upean värisiä papukaijoja. Sitten käveltiin pesukarhujen ja frettien ohi kohti poroja, laamoja ja lopulta kettuja. Ihanat ketut olivat siellä edelleen ja meidän lapset iloitsivat, kun he muistivat ne niin hyvin vielä viime kesältä.

Kierroksen jälkeen mentiin puiston leikkipaikalle ja lapset pomppivat pomppulinnassa, leikkivät autoilla ja kävivät trampalla hyppimässä. Leikkipaikan lähettyvillä hengaili myös ihan mahtava piikkisika, jota me ei viime kesänä nähtykään kun se taisi olla päivänokosilla. Se oli ihan mahtava näky. Piikkisiat näyttää enemmän kyllä joltain marsun ja papukaijan risteytykseltä kuin possulta, mutta mieletön eläin se kyllä oli. Oli niin hauskaa nähdä sekin.

12.30 oli kettujen herkkuhetki, eli päästiin aitaukseen syöttämään kettuja. Se oli ehdottomasti jälleen puistovierailun kohokohta! Ketut on niin älyttömän veikeitä ja jotenkin niin hienoa päästä paijaamaan ja syöttämään niitä. Lomamäen lemmikkipuistossa elävistä ketuista  toinen on pelastettu ojasta ihan pienenä vauvana siskonsa kanssa, ja sisko oli saatu hoidettua ja kuntoutettua niin hyvin, että sen pystyi palauttamaan luontoon, mutta se toinen kettu oli jäänyt lemmikkipuiston asukkaaksi. Valkoinen kettu on pelastettu turkistarhalta.

Molemmat on tosi kesyjä ja mulle tuli niistä ihan koirat mieleen, kun molemmat heiluttivat häntää ja tekivät pyörähdyksiä, että saivat herkkuja. Meidän eläinrakas taapero oli etenkin ketuista aivan haltioissaan, viime kesänä hän ei päässyt itse vielä 1-vuotiaana syöttämään niitä, niin tämä oli hänelle aivan uusi ja jännittävä kokemus. 

Käytiin vielä kettujen herkkuhetken ja meidän oman lounastuokion jälkeen sisällä katsomassa liskoja, lintuja, käärmeitä, kaloja ja yli 20-vuotiaita chinchilloja. Meidän lapset saivat antaa papukaijalle siemenen ja papukaija tervehti heitä sanomalla ”Hello!”. Isot lapset saivat myös pitää pieniä lintuja omalla kädellä ja olivat siitä ihan fiiliksissä. Puiston omistajat ja eläinten hoitajat neuvoivat niin ihanan kärsivällisesti kaiken ikäisiä eläinten kohtaamisessa ja kertoivat eläimistä kaikkea mahdollista.

Mä rakastan tätä lämminhenkistä eläinpuistoa, siellä on jotenkin niin ihana fiilis! Huomasi, että puiston on tänä kesänä löytänyt yhä useampi ihminen, sillä paikalla oli paljon enemmän porukkaa kuin viime vuonna. Silti siellä oli sama hyvä tunnelma ja kaikille oli kyllä hyvin tilaa ja eläimiä pääsi koskemaan ja syöttämään.

Jäi kyllä taas niin hyvä mieli tästä kesäreissusta ja en voisi olla enemmän fiiliksissä siitä, että vihdoinkin lämpöä ja aurinkoa on saatu edes vähän! Huominen sää näyttää hyvältä ja mä en malta odottaa, että päästään taas lasten kanssa uimaan. Loppuviikosta ollaan menossa ainakin veneilemään, mitä odotan myös niin innolla.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä BookBeatin & Indieplacen kanssa.

Viime vuonna mä haastoin itseni lukemaan enemmän ja jossain vaiheessa sainkin luettua ja kuunneltua kirjoja ihan hyvään tahtiin. Mä rakastan lukemista, se on ainoa harrastus, joka on seurannut läpi mun jokaisen elämänvaiheen. Arjen keskellä kirjoihin tarttuminen on mulle kuitenkin vaikeampaa kuin se oli teini-iässä, tai kuin se oli vaikkapa äitiyslomalla. Syksyn ja talven kiireissä kirjat jäivät multa lähes kokonaan. Havahduin maaliskuussa siihen, että en ollut saanut edes Otolta joululahjaksi saamaani, itse toivomaani romaania luettua puoliväliin. Se pysäytti.

Päätin raivata kirjoille aikaa, koska totuus on se, että ei mulla ole milloinkaan niin kiire, ettenkö saisi kirjaa kahlattua vaikkapa viikossa tai kahdessa. Kyse on valinnoista. Mä valitsin puhelimen selailun tai sarjan katsomisen useammin kuin lukemisen, koska se oli niin helppoa. Oton ollessa kotona mun kanssa päivisin, en myöskään tehnyt sitä, että olisin kuunnellut äänikirjoja pyykkejä laittaessani tai siivotessani. Ennemmin me höpöteltiin yhdessä ja laitettiin pyykit yhdessä. Lenkilläkin kävin yhdessä kaverin kanssa, enkä silloinkaan kuunnellut mitään.

Maaliskuussa päätin, että tilanteeseen on saatava muutos. Otin kirjoille erikseen aikaa aamuisin. Tein siitä itselleni rutiinin, että aamukahvia juodessani mä luin aina kirjaa. Se toimi, pian huomasin taas koukuttuvani kirjoihin ja löytäväni niistä sen ilon ja fiiliksen, jota kaipasinkin. Juuri sen kutkuttavan jännittävän uppoutuneen fiiliksen, jota mä en saa selaamalla Facebookia tai lukemalla uutisia.

Sen jälkeen kun lapset jäivät kesälomalle, en ole edes erikseen varannut aikaa lukemiselle. Olen vaan uppoutunut kirjoihin ja nytkin kahlasin Kevin Kwanin kirjoittaman yli 500-sivuisen Ökyrikkaat aasialaiset -kirjan läpi alle viikossa. Kesä on parasta aikaa mun lukemisen kannalta, vaikka toisaalta nautin hirveästi niistä pimenevistä syysilloista viltin alla teemuki ja kirja kädessä, joille aion _ihan_ varmasti ottaa aikaa ensi syksynä, arjesta viis. Nyt kesällä olen myös lenkkeillyt paljon yksin ja kuunnellut samalla äänikirjoja. Iltaisin on myös ihana rentoutua sängyssä pimeässä äänikirjaa kuunnellen.

Tällä hetkellä mä kuuntelen BookBeatista ehkä koskettavinta kirjaa, jota olen ikinä kuunnellut. Sen nimi on Auschwitzin tatuoija. Kirja kertoo Lale Sokolovista, joka oli Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä paitsi vanki, myös tatuoija, joka tatuoi vankinumeroita keskitysleirin muille vangeille. En paljasta enempää, mutta kerron vaan, että oikeasti tämä kirja koskettaa mua niin paljon. Mä olen aina ollut hirveän kiinnostunut nimenomaan toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista, ehkä siksi, koska niistä ei kuitenkaan ole vielä niin pitkä aika ja juuri siksi ne tuntuvat niin käsittämättömiltä. Tämä kirja on ihan älyttömän merkittävä mulle, enkä malta odottaa, että saan koko tarinan kuunneltua loppuun.

BookBeatista löytyy paljon kesäkuunneltavaa, kuten esimerkiksi mun viime kesän paras kirja, Maria Veitolan Veitola ja Eva Frantzin koukuttava dekkari Sininen Huvila, joka kertoo bloggaajaan kohdistuneesta rikoksesta. Sen mä osittain luin ja osittain kuuntelin viime vuonna, molemmat onnistuvat BookBeatissa kätevästi. Se oli super mielenkiintoinen! Tällä hetkellä BookBeatin kuunnelluimpana komeilee Michelle Obaman Minun tarinani, jonka mä myös luin tänä kesänä. Se oli tosi koskettava ja inspiroiva kirja, joka herätti paljon ajatuksia. BookBeatin kuunnelluimmissa on myös Camilla Läckbergin Kultahäkki, joka sai mut innostumaan Läckbergin kirjoista ylipäätään. Aivan loistavia! Aiemmin mainitsemani Kevin Kwanin Ökyrikkaat aasialaiset löytyy  muuten myös BookBeatista.

Mä rakastan sitä, miten BookBeatin avulla kirjat kulkee aina mukana. Jos tulee yhtäkkiä metrossa sellainen fiilis, että hei voisin lukea kirjaa, niin se on mukana puhelimessa. Tai jos reissuun lähtiessä unohtaa pakata juuri ostetun uuden lempikirjan mukaan, sen voi lukea tai kuunnella BookBeatista, koska siellä on kaikki uutuudetkin. Puhumattakaan siitä, miten paljon tilaa säästyy matkalaukusta, kun ei tarvitse raahata tiiliskivikirjoja mukana. BookBeatissa on myös offline-toiminto, jonka avulla kirjoa voi kuunnella myös ilman nettiyhteyttä, eli vaikka lentokoneessa. Mä tiedän mitä mä teen lentomatkalla Mallorcalle syyskuussa, ainakin sen aikaa kun taaperon vahtivuoro on Otolla.

Musta on ihanaa, että olen löytänyt kirjat uudelleen. Kirjoilla on niin paljon annettavaa ja opetettavaa. Mikään ei myöskään rentouta mua niin kuin hyvään kirjaan syventyminen. Olen älyttömän iloinen siitä, että olen saanut siirrettyä saman lukuinnon myös meidän esikoiselle. Hän on lukenut tämän kesän aikana enemmän kirjoja kuin minä koko vuonna, vaikka mäkin olen kirinyt tahdissa.

KUUNTELE ILMAISEKSI 1kk BOOKBEATIA!

Koodilla BIHNS pääsette nyt kuuntelemaan BookBeatia 1kk ajan ilmaiseksi. Koodi on voimassa ainoastaan uusille BookBeat -asiakkaille. TÄMÄ LINKKI vie teidät suoraan tilaussivulle, mihin koodi on automaattisesti syötettynä.

Heinäkuu on jo puolivälissä, ihan uskomatonta. Tämä kesä on ollut jotenkin tosi erilainen kuin viime kesä ja eniten siihen vaikuttaa mun kohdalla sää. Ensimmäisen kesälomaviikon jälkeen ei olla nautittu kertaakaan helteestä, tai edes mukavasta +20 -kelistä paria päivää enempää. Missattiin ne juhannuksen upeat säät, joista Helsingissä nautittiin silloin kun me oltiin Oulussa. Tämä on ollut meille just se perinteinen Suomen kesä, josta viime kesänä mainoksissa vitsailtiin, eivätkä ne yhtään sopineet silloin tilanteeseen.

Luin viime kesänä jostain iltapäivälehdestä, että Suomessa on keskimäärin joka neljäs kesä sellainen helteinen ja ihana, niinkuin viime kesä oli. Ja se kävi kyllä järkeen. Kesä 2018 oli helteinen, kesä 2014 oli helteinen. Niin oli myös kesä 2010, se kesä kun mä muutin Helsinkiin. Se oli helteinen ja upea jopa Oulussa, jossa asuin viimeisiä viikkoja näihin aikoihin yhdeksän vuotta sitten. Kesä 2006 oli varmaan myös helteinen, mutta mä en muista siitä oikein mitään muuta kuin rippileirin ja rippijuhlat. Se oli juuri se vuosi kun mun äiti oli keväällä sairastunut, ehkä siksi koko vuosi on vähän sumuinen mun muistikuvissa.

Tämä kesä ei ole ollut helteinen, vaikka ihana se kyllä on ollut silti. Kyllä sitä kesäfiilistä saa vaikka ei joka päivä kävisikään iltauinnilla, niinkuin viime kesänä tehtiin. Pitää vaan yrittää kovemmin, kun ei riitä, että fiilistelee vaan sitä ihanaa säätä.

Tämä viikko ollaan otettu tosi iisiä lasten kanssa, menty päivä kerrallaan ja tehty juuri sitä, miltä minäkin päivänä on tuntunut. Mulle kesäfiilis tulee juuri siitä, kun voi ottaa rennosti ja miettiä aina aamulla, että mitä haluaa milloinkin tehdä. Ei pakollisia suunnitelmia, ei joka-aamuisia aikatauluja.

Viikko on pitänyt sisällään mm. leffaillan ja karkkipäivän siirtämisen perjantailta tiistaille, vierailun Fallkullan kotieläintilalla perjantaina, sekä 6km pyörälenkin lasten kanssa leikkipuistopaussilla eilen. Keskiviikkona mä kävin terassilla ystävien kanssa ja oli ihanaa, kun meille sattui just se viikon kaunein päivä. Istuttiin Stockan Rooftop-terassilla monta tuntia ja fiilisteltiin aurinkoa ja naurettiin ja avauduttiin.

Tällä viikolla me myös ostettiin 5kg mansikkalaatikko ja perattiin kaikki viisi kiloa mansikoita pakkaseen. Meillä kävi perjantaina keskimmäisen kummisetä grillailemassa meidän kanssa ja tänään Otto ja isot tytöt kävivät Espoossa kiipeilemässä meidän esikoisen kummisedän kanssa. Otto on aivan hurahtanut kiipeilyyn ja nähtävästi meidän lapset myös, mikä on aika siistiä. Ihanaa, kun heillä on uusi yhteinen mielenkiinnon kohde.

Me vietettiin taaperon kanssa sillä aikaa rentoa päivää, hän kävi mm. keskellä päivää pitkässä kylvyssä, sitten leikittiin leikkipuistossa ja lähdettiin sen jälkeen metrolla kahvilaan käymään, mutta hän nukahtikin matkalla ja mä käytin päiväuniajan siihen, että kävin ostamassa uusia sukkia.  Aika tällaista perus kesä-arkea.

Vaikka olen nauttinut hurjasti siitä, että nyt heinäkuussa ei ole ollut juuri mitään sen spesiaalimpaa, odotan innolla näitä heinäkuun viimeisiä viikkoja. Seuraavien parin viikon aikana meillä on vaikka mitä kivaa vähän erityisempää ohjelmaa, säästä viis! Kaikkein eniten odotan ehkä sitä Ed Sheeranin keikkaa, johon on enää alle kaksi viikkoa! Sitä on odotettu talvesta asti, ihan älytöntä, että vihdoinkin on kohta sen aika.

Ensi viikolla aloitetaan myös meidän podcastin nauhoitukset ja sitä odotan niiiiiiiiiiin innolla! Ihanaa alkavaa uutta viikkoa kaikille ja kiitos tästä viikosta! Musta oli erityisen ihanaa lukea teidän viestejä ja kommentteja liittyen blogin syntymätarinaan, jonka julkaisin tällä viikolla. Se merkitsee oikeasti mulle ihan mielettömän paljon, että niin moni on kulkenut mun mukana jo vuosien ajan, osa aivan alusta asti. Kiitos!

Päätin tarttua tänä kesänä blogeja kiertäneeseen Sunshine Blogger Award -blogihaasteeseen, jonka kysymykset olivat hauskan erilaisia ja laittoivat mut ajattelemaan. Haaste oli sopivan pituinen 11 kysymyksellä ja kysymykset jotenkin kolahtivat. Lisäksi tämä blogihaaste inspiroi mua kirjoittamaan toisen kokonaisen postauksen, mistä olen aivan super iloinen. Kukaan ei mua kyllä tähän suoraan haastanut, mutta useammasta blogista bongasin lopusta, että ”haastan kaikki halukkaat”. Ehkä se ei ole niin vakavaa, ja mäkin voin tähän siis vastata, heh.

1. MIKÄ ON BLOGISI TARINA JA KUINKA SE ALKOI?

Mä jaoin juuri mun blogin tarinan juurta jaksaen, osin tämänkin kyselyn innoittamana ja TÄÄLTÄ se löytyy kokonaisuudessaan!

2. MITÄ INTOHIMO TARKOITTAA SINULLE?

Intohimo on ihan älyttömän monimerkityksellinen ja merkittävä sana mulle. Koen, että intohimo on tärkeää lähes kaikessa mitä teen. No okei, en ehkä pyyhi pyllyä intohimolla tai matkusta metrolla intohimoisesti. Mutta töissä, rakkaudessa, äitiydessä, harrastuksissa, ruuanlaitossa, kaikessa mikä on mulle oikeasti tärkeää, mä koen, että intohimolla on suuri merkitys. Nyt kun tuota sanaa toistelee, se alkaa kuulostaa tosi oudolta ja vähän hölmöltäkin. Mutta oikeasti, mä haluan tehdä työtä, jota voin tehdä intohimoisesti, johon voin uppoutua ja kaataa täysillä koko sydämeni.

Mä haluan rakastaa intohimoisesti ja mä haluan, että mua rakastetaan intohimoisesti. Väljähtynyt ja intohimoton parisuhde on sellainen, jossa mä en haluaisi olla. Kun mä kiinnostun jostain uudesta aiheesta, haluan tietää siitä kaiken ja etsin intohimoisesti tietoa. Ja mä suhtaudun omaan äitiyteeni intohimoisesti. Se on mulle kunnia-asia, jossa haluan aina tehdä parhaani. Intohimo on mulle sitä, että annan kaikkeni siinä asiassa, johon intohimoisesti suhtaudun. Parisuhteessa intohimo on mulle sitä, että annan kaiken itsestäni toiselle ja odotan toiselta samaa.

3. MITÄ TEET RENTOUTUAKSESI?

Luen! Olen niin fiiliksissä siitä, että olen löytänyt lukemisen innon uudelleen ja pystyn uppoutumaan täysillä kirjoihin. Olen lukenut tänä vuonna tosi paljon enemmän kuin kuluneina vuosina. Suoratoistopalvelu & Chill on tietysti toinen hyvä rentoutumiskeino, sitä en kuitenkaan osaa muuten kuin Oton kanssa, koska yksin nukahdan aina heti. 

4. VIIMEISIN MATKASI?

Viimeisin ulkomaanmatka oli keväällä laivalla Tukholmaan, jos ei lasketa Haaparannan autoreissua kesäkuussa.

5. MATKUSTATKO YLEENSÄ YKSIN VAI RYHMÄSSÄ?

Mä en ole koskaan matkustanut yksin, vaan aina joko Oton, koko perheen tai kaverin kanssa. Tykkään matkustaa porukalla, yksin olisin aivan liian paniikissa ja stressaantunut vieraassa paikassa, että pystyisin nauttimaan. 

6. UNELMAKOHDE, JONNE OLET AINA HALUNNUT MATKUSTAA?

Yhdysvallat ja siellä melkein mikä paikka tahansa kiinnostaa. Japani on myös aina ollut yksi niistä maista, joissa todella haluaisin vierailla. Viimeiset pari vuotta olen haaveillut myös autoreissusta Lofooteille ja ”syytän” siitä sosiaalista mediaa. En olisi osannut haaveilla road tripistä Norjaan ilman mielettömiä instakuvia Lofooteilta, joita olen nähnyt. Olen iloinen, että se on kohteena sellainen, joka on suht lähellä ja jonne voi matkustaa kätevästi autolla.

7. MIKÄ ON VIIMEISIN KIRJA, JONKA OLET LUKENUT?

Ökyrikkaat aasialaiset. Aivan älyttömän hauska ja koukuttava tiiliskivi-romaani!

8. MIKÄ ON LEMPI KIRJALLISUUDEN LAJISI?

Chick lit eli sellainen hömppäkirjallisuus, tai sitten hyytävät pohjoismaiset dekkarit ja jännärit. Ja elämäkerrat, ne on mielettömiä!

9. MITÄ TYKKÄÄT JAKAA SOSIAALISESSA MEDIASSA? 

Hyvää fiilistä, syvällisempää pohdintaa, yhteiskunnallisia aiheita ja arkea. 

10. MIKÄ ON SUHTEESI ASUINPAIKKAASI? 

Mä rakastan Helsinkiä, se on paras kaupunki mulle. Helsinki on sopivan kokoinen, täynnä tekemistä ja inspiraatiota, kaunis ja mun lempparipaikka maailmassa. Ainoa mikä Helsingissä on ”vikana” on se, että se ei sijaitse Oulun naapurissa. Tai että Oulu ei sijaitse sen naapurissa. Olen aina liian kaukana mun rakkaista sukulaisista. 

11. MITÄ HALUAISIT EDISTÄÄ MAAILMASSA? 

Yhdenvertaisuutta sekä lapsiperheiden hyvinvointia kaikin mahdollisin tavoin.

Tää oli musta tosi mielenkiintoinen blogihaaste, jossa oli sellaisia kysymyksiä, joihin en (ainakaan kaikkiin) ennen ollut vastannutkaan. Näitä on tosi hauskaa tehdä aina välillä, tulee aina jotenkin nostalginen fiilis kun vastailee tällaisiin ystäväkirja-tyyppisiin juttuihin.

Multa on viime kuukausina kysytty useampaan kertaan, että miten tämä blogi sai alkunsa ja ennen kaikkea mistä tämä blogin eriskummallinen ja huvittava nimi tulee. Ehkä se johtuu siitä onnekkaasta sattumasta, että tänne on eksynyt paljon uutta porukkaa. Olen tajunnut, että en ole koskaan tainnut näiden yli kahdeksan vuoden aikana tehdä kokonaista postausta kertoen tätä tarinaa. Olen kyllä vastannut muutaman kerran kysymyksiin koskien sitä jossain kysymyspostauksissa, olen kertonut tästä lyhyesti elämäntarina -postauksessani ja  olen kyllä pohtinut blogin nimen vaihtamista joskus kokonaisen postauksen verran. Mutta en ole koskaan kirjoittanut kokonaista postausta siitä, mistä blogi ja sen nimi saivat alkunsa. Joten tässä se tulee, tämän blogin syntytarina.

Juuret tätä blogia varten istutettiin jo vuonna 2007 kun Suomen ensimmäiset blogit tekivät tuloaan. Luin silloin No Fashion Victimsiä, Saara Sarvasta ja Motherfuckin Fashionia (olikohan se silloin jo sillä nimellä) sekä tietysti Blondinbellaa ja Kissietä. Kotona kuvasin mun omia vaatteita mun puhelimen jäätävän surkealla kameralla mun limenvihreäksi maalatussa vaatehuoneessa ja suunnittelin mun omaa muotiblogia. Koskaan en kuitenkaan aloittanut sitä. Suunnittelin vain. Koin silloin hankalaksi saavuttaa unelman siitä, että mun blogista tulisi suosittu. Ajattelin, että blogeja oli jo niin paljon, ettei yhden tavallisen Oulussa asuvan teinitytön vaateräpöstyksille ollut blogitaivaalla enää tilaa. Vähänpä tiesin.

Tässä mä vuonna 2007, jolloin aloin seuraamaan blogeja ja haaveilin bloggaamisesta. 

Ja tässä näette esimerkkejä mun ensimmäisistä ”blogikuvista” joita otin mun puhelimella v. 2007. Totesin onneksi silloin itsekin, että ehkä mun taidot ei vielä riitä. 

Jatkoin muotiblogien seuraamista edelleen seuraavat pari vuotta ja mukaan astuivat White Trash Disease, Are you feeling fashionable?, Magicpoks, Strictly Style ja monet muut upeat konkarit Suomesta ja Kenza Ruotsista. Blogeista tuli yhä suositumpia ja ne kehittyivät koko ajan. Peilin kautta otetut asukuvat vaihtuivat blogeissa hienompiin otoksiin ja unelma omasta blogista alkoi tuntua musta entistäkin saavuttamattomammalta.

Samaan aikaan kuitenkin nautin ihan älyttömästi kuvien ottamisesta ja kuvien kohteena olemisesta. Raapustin IRC-gallerian ihmeellisessä maailmassa omaa ”blogiani”, eli galtsupäiväkirjaa. Monet ovat sittemmin kertoneet lukeneensa jo sitä. Panostin välillä ihan älyttömän paljon joidenkin IRC-galleriakuvien ottamiseen. Pidettiin kuvauksia kavereiden kanssa, stailattiin toisiamme ja keksittiin mitä hullumpia kuvausideoita. Jälkeenpäin ajatellen panostus näkyy, mutta kuvauskalustossa ja taidoissa olisi ollut paljon parannettavaa. Jostain oli kuitenkin aloitettava. Ja tärkeintä on se, että meillä oli ihan älyttömän hauskaa.

Kommunikaatio mun ja seuraajien välillä sai alunsa ennen muinoin Formspring -nimisellä sivustolla. Se oli ask.fm-kysymyssivuston edeltäjä, jonne pystyi tekemään oman profiilin ja jossa sai kysyä anonyyminä tai omalla nimellä kysymyksiä toisilta. Mulle tuli siellä yllättävän paljonkin kysymyksiä, joihin vastaamisesta mä nautin. Toki siellä joskus tuli paljon törkyäkin, anonymiteetti kun on monelle kuvitteellinen taikaviitta, jonka suojissa voi sanoa tai kysyä aivan mitä tahansa. Halusin pitää profiilia siellä ja nautin siitä, kun joskus boksissa odotti sata random kysymystä, joihin sain vastailla.

Yksi niistä kysymyksistä, jotka toistuivat usein, oli ”Voisitko perustaa oman blogin?”. Vastasin usein itsekseni hihitellen, että ehkä joskus. Keksin silloin jopa nimen mun blogille. Silloin englanninkieliset, pitkätkin nimet, olivat blogeissa vielä yleisiä. Mäkin halusin blogilleni mieleenpainuvan ja arvoituksellisen englanninkielisen nimen. Kun mä kuuntelin yhtä LMFAO:n biisiä ja sen sanoja, sieltä tuli laini ”But I’m a human not a sandwich”. Se kuulosti niin hauskalta, että päätin siltä istumalta, että JOS mä joskus perustan blogin, siitä tulee sen nimi. 18-vuotiaana se tuntui hyvältä idealta.

Ajattelin kuitenkin, että JOS mä perustaisin blogin, ei sitä kukaan lukisi, miksi edes vaivautuisin yrittämään. En uhrannut sille ajatukselle sitten sen enempää tilaa enkä aikaa, ennen kuin uudenvuodenaattona 2010 olin tavannut Oton, alkanut seurustelemaan ja alkanut odottaa meidän esikoista.

Siellä Oton pienessä soluhuoneessa Kannelmäessä mä aloin etsimään blogeja äitiydestä ja etenkin nuorten äitien blogeja. Janosin samassa tilanteessa olleiden äitien vertaistukea ja kokemuksia ja aina, kun löysin jonkun uuden äitiysblogin, olin ihan mahdottoman innoissani. Saatoin lukea yhdeltä istumalta kaikki postaukset. Vuonna 2011 se oli vielä mahdollista, nykyisin harvemmin, kun monissa blogeissa on jo tuhansia postauksia.

Silloin äitiysblogeja, etenkin nuorten äitien blogeja, oli vain kourallinen. Pikkuhiljaa siinä raskauden edetessä, kaikki äitiblogit läpikahlanneena ja edelleen Formspringissä blogi-kysymyksiä vastaanottavana musta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että blogimaailmassa saattaisi sittenkin olla yksi Iinan mentävä aukko. Koin aina, etten ollut tarpeeksi hieno muotibloggaajaksi. Mutta äitiyteen painottuva lifestyleblogi, se voisi olla mun juttu. Ja nimikin oli jo valmiina, en uhrannut sekuntiakaan enempää sille ajatuksia, koska olinhan jo päättänyt aivan mahtavan nimen silloin 18-vuotiaana. Halusin vain äkkiä saada sen pirun blogin perustettua ennen kuin jänistäisin, ja käytin sitä nimeä, minkä olin jo keksinyt. 19-vuotiaana se nimi tuntui edelleen yhtä hyvältä idealta kuin aiemminkin.

Toukokuussa 2011 mä sitten tein sen. Kuvasin mun ystävän ja Oton kanssa ensimmäiset kuvat ja raapustin ensimmäiset lauseet bloggeriin. Olin silloin raskausviikolla 17, 19-vuotias, seurustellut Oton kanssa kolme kuukautta ja muuttanut juuri hänen kanssa meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Ensimmäisenä iltana jaoin mun blogipostauksen Facebookissa ja tietty siellä Formspringissä. ”TÄSSÄ SE NYT ON, MUN BLOGI!”. Katsoin kasvavia kävijälukuja bloggerin alkeellisista statistiikkamittareista ja näin sivupalkissa kasvavan rekisteröityneiden lukijoiden numeron. 16. ”Ainakin 16 ihmistä haluaa lukea mun blogia myös jatkossa” ajattelin. Pian luku kasvoi sataan, sitten tuhanteen, sitten lakkasin tuijottamasta, kun tajusin, että ei mulla ole niin montaa kaveria edes. Niin oli syntynyt mun blogi ja tässä se nyt edelleen on, 8 vuotta myöhemmin.

Tajuan ja tiedän kyllä, miksi moni alunperin alkoi lukemaan mun blogia ja miksi se nousi nopeasti suosituksi. Meidän elämäntilanteessa oli kaikki katastrofin ainekset ilmassa ja suurinta hupia olisi ollut nähdä meidän epäonnistuvan. Olen tosi iloinen siitä, että moni on kertonut näistä ajatuksista rehellisesti kommenttiboksissa vuosien aikana. Mulle suurinta hupia oli näyttää, että me ei aiota epäonnistua, vaan me mennään eteenpäin ja kehitytään ja luodaan just meidän näköinen elämä, yhdessä.

Mä muistan aina mistä mä olen tähän lähtenyt, enkä häpeä sitä millainen olin tai mitä kirjoitin. Tämä blogi on mun kasvutarina bloggaajana, äitinä ja ihmisenä ja se saa olla sitä ihan rauhassa hamaan tulevaisuuteen asti.

Mä haastan kaikki muut bloggaajat kertomaan, mistä teidän blogi on saanut alkunsa! Mua kiinnostaa ihan valtavasti blogien syntytarinat! Missä fiiliksissä blogi on perustettu, mistä sen nimi tuli ja mikä johti sen perustamiseen alunperin? Jakaisin mielellään teidän tarinoita esimerkiksi mun omassa IG Storyssa (@iinalaura), joten jos haluatte osallistua niin jakakaa omat tunnisteella #tarinablogintakana somessa, tai laittakaa mulle linkkiä täällä tai jossain muussa kanavassa!