Eilinen isänpäivä oli ihana. Otto ei saanut aamiaista sänkyyn, mutta kokattiin yhdessä meille runsas muna-pekoni-makkara-hedelmä-mehu-aamiainen ja nautittiin sitä kaikessa rauhassa pitkän kaavan mukaan koko perhe. Runsas aamiainen pitäisi kyllä ottaa joka viikonloppuiseksi hommaksi, kun sillä lähtee päivä niin ihanasti käyntiin, eikä vaivakaan ole kovin suuri siihen nähden miten iloiseksi se tekee. Joka viikko ei ehkä kannata tehdä pekoniaamiaista mutta jo se että asettelee useampaa laatua pöytään ja pilkkoo vähän hedelmiä valmiiksi tekee aamiaisesta juhlavamman kuin se että kaataa vaan äkkiä myslit ja maustamattomat jugurtit kuppiin. Lapsetkin tykkäävät osallistua ”herkkuaamupalan” tekemiseen, ja Zelda osallistui myös tekemällä kokonaan itse oman leipänsä: Ruisleipää, voita, banaania, kurkkua ja juustoa. Oli kuulemma hyvää!

Lapset antoivat Otolle itse tekemänsä isänpäivälahjat joista he olivat kovin ylpeitä, ja taisi olla ylpeä ja tyytyväinen isikin. Mä annoin mun oman lahjan jo aiemmin viime viikolla, koska tiesin että Oton kaveri oli tulossa kylään ja arvelin että isänpäivälahjaksi tarkoitetusta Battlefield 1:stä olisi vielä enemmän iloa jos Otto saisi pelata sitä vielä hyvässä seurassa, eikä vaan yksin sunnuntai-iltana. Ja taisin olla ihan oikeassa! Kerrankin ei haitannut että olin kärsimätön lahjan antaja.

Otto on kyllä paras isä jota voi meidän lapsille olla. Niinkuin eilen Instassa kirjoitinkin, mua ei epäilytä sekuntiakaan etteikö Otto selviäisi oikein hyvin vaikka akkavalta täällä sen kuin vahvistuu ensi vuonna. Otto pitää naisistaan huolta, ja on sekä isänä että puolisona paras mahdollinen. Otto leikkii ja hassuttelee lasten kanssa joka ikinen päivä, ja näin loppuraskaudessa on ottanut suurimman vetovastuun koko meidän arjen pyörittämisestä, vaikka yleensä jaetaankin kaikki hommat tasan. Otto on aina ollut isänä läsnä, eikä meidän ole ikinä tarvinnut tapella vastuun ottamisesta. Päin vastoin, välillä tuntuu että hänen pitäisi antaa itselleen vähän enemmän armoa, ja siitä mä yritän kovasti aina muistutellakin.

Otto ei koskaan unohda sanoa että rakastaa, ja kun lapsi kysyy jotain hän vastaa. Hän on johdonmukainen, eikä ikinä yritä mennä sieltä missä aita on matalin. Vaikka mä tiedän että raskaus konkretisoituu Otolle eniten vasta siinä hetkessä kun hän saa meidän neitokaisen ensimmäistä kertaa käsivarsilleen, hän osallistuu myös tähän odotukseen innokkaasti. Hän ei kieltäydy tunnustelemasta potkuja jotka on jo tuntenut miljoonaan kertaan, ja osallistuu nimipohdintoihin ja kaikkeen vauvaan liittyvään vähintään yhtä innokkaasti kuin kahdella aiemmallakin kerralla. Vaikka mua jännittää synnytys aika paljon, mä tiedän että mulla on siellä paras mahdollinen tuki paikalla, ja että siitä tulee meille kummallekin unohtumaton kokemus.

Etenkin kun omat kokemuksen isästä, tai isän puutteesta, ovat mitä ovat, mulle on ihan äärimmäisen tärkeää että meidän lapsilla on hyvä ja välittävä isä. Uskon että oma isättömyyteni on myös jollain tasolla vaikuttanut siihen mitä itse etsin mieheltä. Turvaa, rakkautta ja läsnäoloa. Ja sitä olen Otolta myös saanut, niinkuin me kaikki. Ollaan tyttöjen kanssa äärimmäisen onnekkaita, kun meidän perheessä on tuollainen mies. <3

Eilen illalla käytiin vielä illallisella Oton isän luona, ja istuttiin siellä iltaa. Soitin myös omalle papalleni ja poristiin pitkät pätkät vaikka ja mitä. Isänpäivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana päivä, jotenkin niin lämmin ja ihana tunnelma kaikessa. Jäi hyvä mieli, ja näissä fiiliksissä on hyvä startata uusi viikko.

Vaikka maanantai on alkanut sillä että meidän astianpesukone ei vieläkään toimi asennusfirman tekemän asennusvirheen takia oikein, ja on edelleen käyttökiellossa kunnes siihen tulee uusi varaosa, en jaksa lannistua. Sen sijaan käyn ostamassa kivoja pahviastioita ja tänään syödään illallinen jossain muualla kuin kotona. Hyvä syy tämäkin käydä ulkona syömässä, eikö?

Ihanaa viikon alkua kaikille, toivottavasti teillä oli ihana isänpäivä <3

Kolmannen raskauden aikana itse raskaus ei ole vaikuttanut kauheasti mun mielestä enää parisuhteeseen. Molemmat ollaan otettu rennosti alusta asti ja katsottu miten raskaus etenee, ja parisuhde on mennyt siinä mukana. Raskaus ei ole muuttanut mua hormonihirviöksi, mutta herkistänyt se kyllä on niin että olen ehkä tavallista tunteellisempi ja dramaattisempi, ja kaipaan enemmän läheisyyttä. Onneksi se ei tunnu Ottoa haittaavan, yhdessä me ollaan täällä rakenneltu pesää tämäkin viikko, halittu sohvalla ja ihasteltu tuoksukynttilöitä ikkunalaudalla ja kasvavaa lumikinosta ikkunan toisella puolen.

Me ollaan oltu pian kuusi vuotta yhdessä Oton kanssa, ja sinä aikana kolme raskautta on aika paljon. Elämä on mullistunut näiden vuosien aikana hurjasti mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena läpi vuosien, ja se on nimenomaan meidän parisuhde. Se on ollut sellainen ankkuri ja turvasatama, mihin me molemmat ollaan tarrattu kiinni aina kun koko muu elämä on ollut yhtä vuoristorataa. On helpottavaa kun tietää että vaikka kaikki muu olisi aivan sekavaa, on yksi asia joka on aivan selkeä ja toimii juuri niinkuin pitää. Niin se on ollut alusta asti, joka vuosi ollaan jossain määrin suunnattu kohti tuntematonta – mutta aina yhdessä, aina toisiamme tukien.

Oma puoliso on just se tyyppi jonka kanssa uudet asiat kuuluukin kohdata, ja johon kuuluukin turvautua. Harmittavan usein pikkulapsiarjessa kuitenkin kuulee niitä tarinoita, kuinka raskaus tai vauvavuosi ovat karkottaneet puolisot kauemmas toisistaan. Osa jopa eroaa sen ensimmäisen vauvavuoden aikana. Tärkeintä on kuitenkin ehkä ymmärtää että vaikka se vuosi olisi ihan hitsin raskas, niin se ei helpotu sillä että puolisot asettuvat toisiaan vastaan. Ja toiseksi – vuosi on ihan naurettavan lyhyt aika, ainakin jos mielii viettää toisen kanssa loppuelämänsä.

Mistä se sitten johtuu että osa ajautuu erilleen jo raskausaikana? Mä uskon että jos on ollut pitkään yhdessä ja rakentanut tietynlaisen kuvan toisesta ihmisestä ja oppinut siihen että hän on aina tietynlainen, se voi tulla suurena yllätyksenä miten paljon raskaus voi (hetkellisesti) muuttaa ihmistä. Pahin virhe on kuitenkin luulla että se muutos on lopullinen. En itsekään ole aina sellainen kauppaitkupilli jota harmittaa kun ei tiedä minkä jäätelön valitsisi, tai joka kriiseilee omasta ulkonäöstään joka päivä. Mutta raskausaikana olen usein ollut, ja Otto on osannut suhtautua siihen huumorilla, mutta mua lohduttaen. Raskaudetkin ovat erilaisia, toisen raskauteni aikaan olin seesteinen viilipytty ja muistan itkeneeni ainoastaan kerran sen raskauden aikana, tai oikeastaan välittömästi sen jälkeen: silloin kun sain tyttäreni ensi kertaa rinnalle.

Olen aina ajatellut että meille se on ollut etu että kaikki kävi niin nopeasti. Että kuukauden seurustelun jälkeen asuttiin jo yhdessä ja oltiin matkalla vanhemmiksi. Monen mielestä se on sulaa hulluutta, mutta meille se on nimenomaan ollut etu. Kumpikaan ei ehtinyt luoda minkäänlaisia odotuksia toista kohtaan, ei paineita ei vaatimuksia. Me vaan mentiin päivä kerrallaan, yhdessä, kohti sitä vanhemmuutta ja uudenlaista elämäntilannetta. Me oltiin nuoria ja naiiveja, eikä osattu pelätä että joku menisi meidän kahden välillä pieleen. Nuori ja naiivi olen vieläkin, ja ylpeä siitä. Kyynisyys aiheuttaa enemmän ikävyyksiä kuin naiivius. Mä voin edelleen katsoa Ottoa, ja ajatella että en tiedä yhtäkään asiaa maailmassa joka voisi tulla meidän väliin ikinä. Ja tiedän että kun hän katsoo mua, hän voi ajatella samaa.

En sano että kaikkien kannattaisi alkaa perustamaan perhettä ensitreffeillä, mutta sanon että raskauteen ja vauvavuoteen kannattaa suhtautua avoimin mielin, oli se ensimmäinen, toinen tai seitsemäs. Ei kannata ikinä uskoa että tietää jo etukäteen mitä tuleman pitää, vaan kannattaa ottaa vastaan se mitä tulee, rauhallisin mielin ja ennen kaikkea yhdessä. Kenenkään toisen parisuhteeseen, raskausaikaan, vauvavuoteen, tai mihinkään kokemuksiin ei kannata omia odotuksia perustaa koska maailmassa ei ole toista samanlaista paria kuin sinä ja kumppanisi. Ja te yhdessä päätätte millaista teidän elämänne on tai tulee olemaan. Meillä on Oton kanssa aina ollut sellainen taisteluasenne, me vastaan maailma, ja se pätee kaikkeen. Vaikka me ei olla vastaan kaikkea, me ollaan yhdessä kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan. Ja yhdessä me ollaan vahvempia ja selvitään kaikesta helpommin.

Kun uusi vauvavuosi koittaa, me saatetaan olla ihan pirun väsyneitä ja välillä kiukkuisia. Tai sitten ei, etukäteen ei voi tietää. Mutta mä tiedän että sen mahdollisen väsymyksenkin keskellä lupaan etsiä niitä hyviä asioita Otosta ja meidän perheestä, enkä osoittaa sormella sitä minkä voisi tehdä paremmin. Lupaan halata ennemmin kuin huutaa, ja lupaan että en luovu siitä minkä koen olevan parisuhteessa tärkeintä: halusta tehdä toinen onnelliseksi. Siitä kaikki lähtee, että ei halua tehdä kaikkea mahdollisimman kivaksi ja helpoksi itselle, vaan toiselle. Ja siitä että tämä halu on parisuhteessa molemminpuolinen.

Kiitos Otto, että elät tätä jännittävää matkaa vanhemmaksi mun kanssa jo kolmatta kertaa, ja kiitos siitä että olet niin hyvä isä ja puoliso <3

Helou pienen blogitauon jälkeen! Muutto alkaa vihdoinkin olla paketissa vanhan kämpän osalta, ja tänään on siivottu ja laitettu vanha kämppä kuntoon ja kannettu viimeinenkin tavara sisään tänne. Yksi yö ollaan jo nukuttu täällä uudessa osoitteessa, mutta aamun jälkeen ei täällä yhdessä olla vielä montaakaan tuntia vietetty kun vanhassa kodissa oli vielä niin paljon tehtävää. Koko uusi koti on aivan pommin jäljiltä, tuo sohvan nurkka on ainoa kohta missä näyttää edes etäisesti ok:lta lastenhuoneiden lisäksi.

Otto on tehnyt ihan järjettömän työn tässä muutossa, samoin kuin meidän ihanat ystävät. Mä en voi sanoin kuvailla miten kiitollinen olen jokaiselle joka on meitä tässä hullussa rumbassa auttanut, ei oltaisi ikinä selvitty ilman teitä, tai jos oltaisiinkin niin ei varmaan ilman yhtä hippusen liian aikaisin käynnistynyttä synnytystä, nytkin oli nimittäin jo tiukalla.

Mä olen supistellut eilen ja tänään aika paljonkin ja kärsinyt kovista alaselkäkivuista mutta supistukset on aina levossa hellittäneet. Mutta tällä hetkellä tilanne on se että heti kun nousen edes vessaan niin supistelen siihen asti että olen taas maannut hetken paikallani. Ja selkäsärky jatkuu kokoajan. Mutta ainakaan ei ole säännöllisiä supistuksia ja ne vielä hellittävät levolla. Täytyy nyt toivoa että kun vihdoinkin kaikki tavarat on täällä ja voin oikeasti olla paikoillaan, tämä menisi vielä ohi ja supistukset ja kivut hellittäisivät. Kyllä mä jaksan kovasti uskoa siihen, kun eivät ne ole vielä säännöllisinä alkaneet niinkuin viimeksi viikolla 25+1.

Lapset ovat aivan megainnoissaan uudesta kodista, ja he ovat olleet niin kärsivällisiä tämän muuttorumbaviikon kanssa että en tiedä mitä mä keksin heille palkinnoksi. Molemmat ovat sopeutuneet uuteen kotiin loistavasti ja rakastavat omia huoneitaan. Leikitkin on hienosti jo laitettu pystyyn niin ylä- kuin alakerrassakin. Myös eilinen päivä ystävien luona ja halloween-juhlissa oli mennyt heillä hienosti.

Tämän viikonlopun jälkeen fiilis on väsynyt mutta onnellinen. Me selvittiin, ah! Ja nyt saadaan olla täällä ihanassa kodissa, ja vaikka se toistaiseksi ei näytä yhtään ihanalta jäätävien tavaravuorten kanssa, niin kyllä tästä vielä ihana koti saadaan. Alakerrassa on uusi lattia jo paikoillaan, joskin ilman listoja vielä hetken, ja kunhan tämä härdelli helpottaa niin pääsen vihdoin kertomaan siitäkin enemmän. Yläkerta on vielä jäljellä, mutta näiden supistusten ja kaiken tämän purettavan tavaran ja muiden kanssa mä en uskalla edes vielä haaveilla millon me pystytään tekemään se loppuun. Ehkä tämän vuoden puolella, tai ensi keväänä. Stressiä en aio ottaa, se ei auta mitään.

Nyt mä jatkan pötköttelyä ja lepäämistä tässä uudella ihanalla sohvalla, ja otan tuon rakkaan mieheni kainaloon kun vihdoinkin ollaan samassa osoitteessa samaan aikaan eka kertaa viikkoon. Unohdan nuo kaikki tavarat tuossa ympärillä, ja keskityn vain tähän hetkeen. Kiitos vielä ihan mielettömän paljon jokaiselle joka on meitä auttanut tämän muuton aikana, myös teille kaikille tsemppikommenteista <3

Hyvää yötä ihanat <3

Moikkelis, ja terkkuja täältä muuttorumban keskeltä. Kodit ovat molemmat tällä hetkellä niin kesken kuin voi olla, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa! Kyllä mulla on silti uskoa että saadaan viikonlopun aikana suurin osa tehtyä, toisinsanoen ainakin siirryttyä vanhasta kodista kokonaan uuteen. Remppahommissa tulee kestämään jonkin aikaa.

Me oltiin jo tyttöjen kanssa ihan musertuneita, että he eivät pääse tänä vuonna halloween-bileisiin ollenkaan kun meillä on muutto tänä viikonloppuna ja seuraavana sitten Inspiration Blog Awards-gaala. Mutta meidän maailman ihanin ystävä tarjoutui ottamaan tytöt muuttopäivän ajaksi leikkimään ja samana iltana vielä käymään heidän kanssa lasten Halloween-juhlissa, joten eivät jääneetkään tytöt ilman kovasti odottamiaan pippaloita. Nyt heille tuleekin tylsän muuttopäivän sijaan ihana leikki- ja juhlapäivä, ihan parasta!

Mullakin on paljon parempi mieli nyt kun tiedän että heillä on muuton ajan kivaa tekemistä, ja saavat sitten tulla juhlista suoraan uuteen kotiin ja uusiin omiin huoneisiinsa nukkumaan, varmasti tyytyväisinä. Täytyy olla kiitollinen ja onnellinen siitä että on noin ihania ystäviä, jotka auttavat. Ja muutenkin ollaan saatu ystäviltä hurjan paljon apua muuton kanssa, niin siivouksessa kuin remontissa, pakkaamisessa ja purkamisessa, ja muuttopäiväksikin on tulossa runsaasti kantoapua. Tuntuu uskomattomalta että ollaan niin onnekkaita että meidän ympärille on kerääntynyt tuollainen määrä välittäviä ihmisiä. Ei voi kuin olla kiitollinen ihan oikeasti, mä tiedän että näin mahtavat tyypit eivät ole mikään itsestäänselvyys.

Tytöt ovat jo fiilistelleet tulevaa halloweenia monta kertaa ja testailleet eri asuja. Instassa vilahti pari viikkoa sitten peura-kasvomaalaukset, ja näitä kuvia otettaessa he halusivat olla batman ja noita. Saa nähdä mitkä asut valkkaavat lauantaiksi, veikkaan ehkä kissoja, yksisarvisia tai sitten noitia. He ovat kyllä olleet niin reippaina koko tämän muuttopöhinän ajan, ovat auttaneet pakkaamaan ja leikittäneet toinen toisiaan. Me ollaan saatu puuhastella tosi rauhassa. Ja ruuastakaan ei ole tullut valitusta vaikka ollaan nyt pari päivää menty eineksillä, hah.

Muutto edistyy, iso osa laatikoista ja irtotavarasta on jo viety uuteen kotiin ja lattiakin valmistuu vauhdilla. Kunhan lattia on tehty suurimmaksi osaksi, on huonekalujen siirron vuoro. Olen dokumentoinut projektia koko ajan, ja en malta odottaa että pääsen kertomaan siitä lisää. Mulla lyö aivot ihan tyhjää näin iltasella, kun päivä on ollut pakkaamista ja purkamista ja silitystä ja siivousta täynnä. Välillä on pakko levätä ja se tuntuu ihan tyhmältä, tunnen itseni niin hyödyttömäksi aina välillä kun on pakko ottaa iisisti supistusten takia. Mutta en halua mitään tyhmiä riskejä ottaa, ja tietenkin lepään silloin kun tarve vaatii. Ja onneksi Ottokin suorastaan tiukasti vaatii mua lepäämään silloin kun mulla itsellä tulee huono omatunto siitä työmäärästä mitä hän joutuu tekemään munkin edestä. Ja onneksi tosiaan on ystävät apuna myös.

Otto on raatanut joka ilta yömyöhään asti uudella asunnolla, tai asuntojen väliä kamppeita raahaten, ja mä olen ollut iltoja yksin tyttöjen kanssa täällä. Odotan niin kovasti sitä että päästään taas elämään normiarkea tyttöjen ja Oton kanssa yhdessä ja saa iltaisin käpertyä turvalliseen kainaloon sen sijaan että kykin vielä hinkuttamassa uunin aluslaatikkoa puhtaaksi yksin yhdeksän aikaan illalla. Tuntuu että näin raskausaikana ainakin mulla on tavallista suurempi läheisyyden tarve ja ikäväkin varmaan tuntuu sen takia isommalta. Onneksi tämä on vain lyhyt vaihe, ja ensi viikolla tämä vanha kämppä on jo uusien asukkaiden huomassa, niin ei ole enää montaa yksinäistä iltaa tässä jäljelläkään. Ja varmasti lopputulos palkitsee meidät kaikki, siitä olen innoissani jo etukäteen.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3

Käynnissä olevan kansainvälisen imetysviikon vuoksi mä ajattelin muistella omaa imetystaivaltani, ja kääntää katsetta kohti tulevan vauvan imetystä. Mulla on takana kaksi hyvin erilaista imetyskokemusta kahden hyvin erilaisen vauvan kanssa, ja tulee olemaan jännittävää nähdä miten imetys sujuu sitten kolmannen neidin kanssa. Toivon mukaan kaikki sujuu hyvin, ainakin omiin taitoihini mä luotan sen verran että niistä se ei ole kiinni. Sen sijaan mä tiedän omasta kokemuksestani, että vauvasta ja olosuhteista se on kiinni ja paljon.

Meidän esikoinen syntyi viisi viikkoa etuajassa kuten moni teistä tietää. Hän oli todella keltainen, pieni ja väsynyt, ja alussa hänellä ei noussut paino eikä hän saanut olla juurikaan ihokontaktissa sinivalohoidon vuoksi. Hän ei myöskään jaksanut tehdä töitä rinnalla, vaan nukahti heti, eikä vaan sitten syönyt ollenkaan. Imuotekin oli aivan päin prinkkalaa, näin jälkikäteen ajateltuna, jos hän sellaista edes kerkesi ottaa ennen kuin nukahti.

Sairaalassa hänelle tarjottiin pulloa jo heti synnytyksestä seuraavana päivänä reilusti laskeneen painon vuoksi, enkä mä osannut sitä ihmetellä tai kyseenalaistaa nuorena ensisynnyttäjänä. Mun rinnat eivät myöskään pidä pumppua tarpeeksi vauvana, eivät sairaalapumppua eivätkä kotipumppua, eikä multa heru pumpulle maitoa vaikka vauvalle sitä tulee enemmän kuin tarpeeksi. Tätäkään en ymmärtänyt silloin, vaan opin sen vasta toisen lapsen kanssa. Luulin että maitoa ei tule tarpeeksi koska sitä ei tule pumpulle. Syitä on monia, mutta näiden kaikkien asioiden summana esikoisen kanssa äidinmaitotaival päättyi jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, ja se surettaa mua vieläkin, vaikka hän hienosti korvikkeella kasvoikin.

Zelda sen sijaan syntyi täysiaikaisena, pirteänä ja elinvoimaisena ja jo vähän pullaa poskiin keränneenä viikolla 37+0. Synnyttyään hän vietti elämänsä ensimmäiset kaksi tuntia ihokontaktissa rinnalla, ja alkoi syömään heti. Meillä oli sellainen sanaton sopimus että tämä juttu nyt vain onnistuu, ja niinhän siinä kävi. Imetystä kesti 359 päivää, ja se päättyi helposti ja kivuttomasti juuri sopivaan aikaan kun lähdin yhden yön työmatkalle Frankfurtiin.

Maitoa tuli juuri sopivasti vauvan tarpeisiin, ja imetys oli ensimmäisen viikon totuttelun jälkeen maailman helpoin juttu. Silloin mä ymmärsin että se on ihan todella paljon kiinni vauvastakin, ja lakkasin syyttämästä itseäni imetyksen epäonnistumisesta ensimmäisellä kerralla. Ei imetyksen tarvitse eikä kuulu olla ylivoimaisen hankalaa, silloin jos se tuntuu vievän kaikki voimat eikä siitäkään huolimatta onnistu toivotulla tavalla, on varmasti kaikille parempi juttu vaan siirtyä korvikkeeseen.

Olen äärimmäisen iloinen että olen saanut kokea myös onnistuneen imetyksen, sillä se on jotain ainutlaatuista joka on vaikuttanut mun ja tyttäreni suhteeseen todella paljon. En tule koskaan unohtamaan niitä aamuja, kun köllittiin sängyssä, vauva mua vasten käpertyneenä, ja tuo pieni pötkylä piti mua sormesta kiinni ja söi samalla maitoa ahnaasti. Tai sitä hetkeä kun oltiin kolmeviikkoisen neidin kanssa ostoksilla ja imetin harson alla samalla kun katselin vaatteita, eihän kolmeviikkoinen edes painanut juuri mitään. Silloin ajattelin että olisipa elämässä kaikki yhtä helppoa.

Vuodessa imetyksestä ehti kertyä miljoona muistoa, ihanaa, herkkää ja myös hauskaa muistoa. Se rajoitti elämää monessa asiassa ruokailusta pukeutumiseen, ja oli välillä rankkaakin, mutta toi silti elämään niin hurjan paljon lisää. Mulla on sitä ikävä.

Toivon täydestä sydämestäni että mun kolmas imetyskokemus muistuttaa enemmän toista kuin ensimmäistä, koska imetys on onnistuessaan helppoa ja ihanaa. Toivon että imetys lähtee sujumaan luonnollisesti ja vaivattomasti. Tiedän mitä mun kannattaa tehdä, mitä osaan tehdä ja miten voin itse edesauttaa imetyksen onnistumista, enkä myöskään epäile ettenkö voisi onnistua. Ihan varmasti voin onnistua imetyksessä hienosti jos kaikki menee muuten mallikkaasti vauvan kanssa ja hän syntyy terveenä ja jaksavaisena. Tarkoituksena on imettää ainakin yhtä kauan kuin keskimmäistä, miksei kauemminkin jos vauva niin haluaa ja elämäntilanne sallii.

Mutta paineita en aio ottaa, en itseltäni enkä keneltäkään muultakaan. Imetys on jokaisen äidin oma asia, se on äärimmäisen herkkä asia ja se on asia jossa kukaan ei kaipaa painostusta, ainoastaan tukea.

Mä haluan imetysviikon ja imetysrauhan hengessä kiittää sekä molempia ihania tyttäriäni, että miestäni siitä että olen saanut imetyksen kokea. Otolla on ollut suuri rooli mun imetyksen onnistumisessa, kun hän on kantanut mulle pullokaupalla vettä imetysmaratonien aikana, juossut hakemaan kaupasta lanoliinivoidetta, ja nukkunut perhepedissä tyytyväisenä. Kannustanut mua jatkamaan, ja huomioinut esikoista silloin kun vauva on ollut rinnalla.

Toivotaan, että ensi kerrallakin imetys sujuu hienosti. Yhden asian aion tehdä seuraavalla kerralla imetyksessä paremmin: otan enemmän imetyskuvia. Mua harmittaa se että vuoden imetystaipaleesta ainoat kuvat ovat nämä kaksi tässä näkyvää kuvaa. Ehkä vuonna 2013 imetyskuvat eivät olleet vielä niin yleisiä muistan ainakin miten hulluna mua silloin jännitti laittaa näitä blogiin ja ajattelin että ne on varmasti jonkun mielestä tosi sopimattomia. Olen superkiitollinen ja iloinen siitä miten paljon äidit näiden muutaman vuoden aikana ovat tuoneet imetystä esille niin somessa kuin muuallakin mediassa, ja ennenkaikkea positiivisessa valossa. Jos vain imetys sujuu, aion jatkaa samalla linjalla itsekin. Ihanaa imetysviikkoa kaikille <3

Millaisia imetyskokemuksia sinulla on? Kuka on tukenut sinua eniten imetyksessä? Oletko kohdannut arvostelua tai painostusta omista ratkaisuistasi?