Koska maanantaisin usein kaipaa vähän piristystä, on tänään luvassa meidän esikoisen kertoma ja kuvittama joulutarina. Kun kysyin häneltä eräänä aamuna haluaisiko hän kertoa joulutarinan, hän oli heti ihan messissä. Tämä on toteutettu joskus aiemminkin joulukalenterissa, olisikohan ollut vuonna 2013, mutta silloin tarina taisi olla ihan parin lauseen mittainen parivuotiaan höpötys. Tällä kertaa mä oikein hämmästyin sitä kuinka tarina oli selkeä tapahtumien jatkumo ja miten ihanasti toinen ajatteli. Miten iso tyttö mulla jo onkaan, en voi käsittää. Itku meinaa tulla kun tuota lukee. Mutta lukekaa ihmeessä itse, turhaan mä tässä höpöttelen!

Pelastetaan Joulupukki

Olipa kerran prinsessa joka lähti etsimään joulupukkia. Se lähti etsimään sitä koska se pukki oli pulassa. Prinsessa haki sen oman hevosen jonka nimi oli Rosa. Prinsessa nousi hevosen selkään ja lähti Kalasataman metroasemalle, siellä olisi kuulemma ehkä poroja. Metroasemalla vartijat tulivat auttamaan prinsessaa joulupukin etsimisessä. Yhdellä vartijoista oli joulupukin puhelinnumero, ja ne soitti sille ja se oli kuulemma joutunut vankilaan. Koska se oli varastanut kaikki joululahjat koska se hhalusi antaa niitä kaikille semmosillekin lapsille jotka ei välttämättä saa lahjoja.

Se halusi että kaikki saa lahjoja ja kaikille tulee hyvä mieli. Joulupukki pyysi anteeksi ja vartija päästi sen pois. Sitten pukki, prinsessa ja vartijat lähti hakemaan poroja sieltä metrikseltä että joulupukki voisi jakaa lahjoja kaikille. Joulupukki päätti ottaa joiltakin lapsilta pari lahjaa jos niillä oli tosi monta ja antaa niille lapsille joilla ei ollut. Vartijat ja prinsessa auttoi jakamaan lahjat. Sitten he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Loppu.

Nelivuotiaan tarinassa Joulupukki on vähän kuin Robin Hood ja haluaa antaa lahjoja kaikille. Ja pakko rakastaa tätä urbaania tapahtumaympäristöä, porot hengailee Kalasataman metriksellä!

Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3

Mulla ei ole siskoja tai veljiä, mutta omia lapsia ja heidän sisarussuhteitaan seuratessani olen saanut huomata paljon uusia asioita, asioita joissa siskokset tukevat toisiaan. Asioita joista tapellaan ja asioita jotka ovat niin tärkeitä. Ja miten siskokset kiusoittelevat toisiaan, mutta puolustavat myös toisiaan aina. He kaksi vastaan maailma.

Zelda oppi tällä viikolla sanomaan ensimmäistä kertaa S-kirjaimen. Joka kerta kun hän sanoo sanan jossa on S, ja muistaa sanoa ässän ässänä, hänen isosiskonsa huomauttaa siitä kaikille. Tiara myös joka kerta muistuttaa meitä kaikkia, esimerkkiä näyttäen, että nyt Zeldalle pitää taputtaa. Hän on aina ensimmäisenä kehumassa ja kannustamassa, kun Zelda oppii tai tekee jotain uutta. Pienempi seuraa perässä. Kun isi ajaa autoa, hän kannustaa takapenkiltä ”Hyvä ishi hienosti ishi!!”

Tällä viikolla meidän eri ryhmissä olevat neidit saivat kahtena aamuna jäädä yhdessä päiväkotiin tekemään yhteisiä leipomis- ja muita juttuja (koska näin joulun alla on kaikkea ekstrakivaa tekemistä päiväkodissakin). Kolmantena aamuna, kun vein heidät, he olisivatkin jääneet normaalisti kumpikin oman ryhmänsä tiloihin. Pienempi ei yhtään tykännyt tästä ja syvästi järkyttyi, koska se että kahtena aamuna peräkkäin saa jäädä oman siskon kanssa on hänelle  jo tapa, niin pitäisi sitten tapahtua joka aamu. Onneksi meidän dagiksessa on tosi joustava ja ihana meininki, ja Tiara sai sitten mennä kolmantenakin aamuna Zeldan kanssa leikkimään kun oltiin käyty kysymässä ensin. Hän ryntäsi heti lohduttamaan siskoaan ja paijasi tämän tukkaa ja sanoi että ”ei ole mitään hätää kulta, minä leikin sinun kanssa!” Ja niin he lähtivät käsi kädessä leikkimään.

Vaikka molemmilla on paljon omiakin kavereita siellä, niin aina kun mahdollista he leikkivät samassa porukassa. He ovat kuin paita ja peppu, näin klassisesti sanottuna, niin hyvässä kuin pahassa. Jos toinen unohtaa vaikka vahingossa jonkun tietyn lelun kotiin, eikä itse muista sitä niin toinen kyllä varmasti muistuttaa että ”MUTTA EI ME VOIDA LÄHTEÄ KUN ZELDAN ISI JÄI (isi on pehmolelu)!”. Ja niin sitten saa valita mukavasti molempien lasten kauhean pehmoleluvääryysjärkytyksen ja kotiin takaisin palaamisen väliltä.

Joskus he ärsyyntyvät toisiinsa leikkien aikaan, toinen siitä että kaikki on niin tarkkaa ja on kaikenmaailman sääntöjä ja toinen siitä että toisella ei ole mitään sääntöjä ja hän on kuin norsu posliinikaupassa pikkuleluleikeissä. Joskus tulee tappelua iPadista, kun toinen haluaisi katsoa Frozenian Taakse Jää -repeatilla ja toinen haluaisi katsoa My Little Ponya.

Pääosin he ovat kuitenkin sovussa, ja maailman rakkaimpia toisilleen. Tänään illalla, isomman ”lukiessa” Pikku Eetu -kirjaa pienemmälle (vaikka oli isomman vuoro valita vanhempien luettavaksi iltasatu ja hän olisi voinut valita esim My Little Ponyn), mulla taas tuli sellainen olo että sydän pakahtuu kun katsoo näiden kahden meininkiä. On ihan mieletöntä että heillä on tuollainen suhde.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3 Huomenna alkaa viikonloppu ja aurinkoakin on luvattu, JES!

Luukusta numero kymmenen paljastuu joulun Tuttujuttu show Oton kanssa, eli toisinsanoen kymmenen kysymystä  joihin minä ja Otto saimme molemmat sekä arvata toistemme vastaukset, että vastata itse.

Iinan arvaus Otosta: Oloasuhaalari ja joku peli

Oton oikea vastaus: Oloasu, sukkia taas vuodeksi eteenpäin ja uusi kello.

Oton arvaus Iinasta: Jokin vähän jumalattoman kallis laukku.

Iinan oikea vastaus: Rebecca Minkoff Love -laukku

Iinan arvaus Otosta: Rakkautta vain

Oton oikea vastaus: Yleisesti ottaen en siedä, Will Ferrelin Elf on poikkeus. Tosin viime katselukerrasta sen 10 vuotta.

Oton arvaus Iinasta: Lyhytelokuva siitä lumiukosta. Tai sit se yks ällösöpö romanttinen komedia jonka nimeä en ikinä muista.

Iinan oikea vastaus: Holiday, Rakkautta vain ja Lumiukko.

Hahah aika hauskaa, monet vastaukset menivät yksiin ja jotkut taas eivät ollenkaan! Ja miksei Otto ollut aikaisemmin kertonut mulle että haluaa kellon lahjaksi, damn tässähän tulee kiire! Mutta hyvä että selvisi sekin. Ihanaa keskiviikkoaamua kaikille! Ja omg, enää kaksi viikkoa jouluun!

Ensimmäinen asia mihin tänä aamuna Facebookin avatessani törmäsin, oli linkki Bored Panda -sivuille, artikkeliin jossa esiteltiin Philippa Ricen sarjakuvia arjen ja parisuhteen pienistä hetkistä, joissa rakkaus näkyy. Mulle tuli siitä jotenkin niin ihana, lämmin ja hyvä mieli. Juuri noista pienistä asioista se parisuhteen onni ja ilo ja rakkaus nimenomaan koostuu, ei lahjoista tai kukkasista. Tuli hyvä mieli heti aamusta kun selaili jotain näin söpöä, ja aloin miettimään artikkelin pohjalta, mitkä ovat niitä meidän arjen pikkuhetkiä, jotka tekevät meidän parisuhteesta niin rakastavan ja  lämpimän kuin se on.

Aamuiset kainalossa torkutut vartit ennen töihinlähtöä ovat ehdottomasti ainakin se asia mistä saa hyvän startin päivään. On vaan niin ihana halia lämpimän peiton alla ennenkuin kummankin pitää nousta. Yhdessä ollaan silmät ihan ristissä ja tuhistaan vaan tukat pystyssä. Parasta.

Se kun Otto toivottaa mulle hyvää työpäivää tai hyvää vapaapäivää lähtiessään töihin, ja mä saan toivottaa hänelle takaisin, on ehdottomasti yksi niistä hetkistä. Niin pieni juttu, mutta siitä tulee vaan niin hyvä mieli. On ihanaa kun tietää että joku toivoo että mulla on hyvä päivä.

Musta on ihanaa se että höpötellään työpäivän aikana tauoilla ja laitetaan söpöjä viestejä ja kuvia ja linkataan hölmöjä juttuja ja nauretaan niille yhdessä. Vaikka ei olla yhdessä niin ollaan silti yhteydessä.

Se että Otto hakee mut yleensä aina töistä koska meidän työpaikat on aika lähekkäin, on yksi niistä arjen voimavaroista. Tekee hyvää jutella ja höpötellä päivän tapahtumista vartti rauhassa kahdestaan samalla kun ajellaan hakemaan tytöt päiväkodista. Saa sellaisen pienen kahdenkeskisen breikin aina ennenkuin hyppää töiden parista lapsiperhearkeen.

Kaupassakäynnit on yhdessä mukavia. Voidaan jutella yhdessä siitä, mitä laitettaisiin päivälliseksi tai pohtia mitkä olisivat kaikkein terveellisimpiä muroja. Tai jos olen tehnyt kauppalistan valmiiksi, voidaan yhdessä kerätä tarvittavat jutut ja suoriutua kauppareissusta ekstrasupernopeasti: ”hae sä banaanit, avokadot ja tortillat niin mä kipaisen juuston, leivän ja maidon”.

Illalla on kiva laittaa ruokaa yhdessä koko perhe. Otto pilkkoo, ja mä paistan. Lapset sekoittavat, maustavat, repivät salaattia ja kattavat pöytää. Yhteiset ateriat ovat niitä arjen parhaita hetkiä, jolloin kaikki ovat läsnä ja saavat hyvää ruokaa. Ja silloin joskus jos ruoka on pahaa, voi sillekin nauraa yhdessä. Niin ei käy usein, mutta en ikinä unohda sitä kun joskus kauan sitten kokeilin uutta reseptiä ja oltiin ihan yhtä mieltä siitä että se maistui ihan kilin kikkaralle, mutta kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään, ennenkuin mä sitten sanoin ja revettiin yhdessä nauramaan. Taidettiin sitten tilata pizzat.

Ne hetket kun jompaakumpaa väsyttää tai kiukuttaa, ovat niitä joissa parisuhde on koetuksella, mutta joissa rakkaus todella näkyy. Niinä hetkinä osaa arvostaa sitä, että vaikka tiuskaisee väsyneenä jotain, toinen vaan sanoo että mene sä sohvalle lepäämään niin mä tyhjennän ton astianpesukoneen. Ja sitten voi pyytää anteeksi. Ja kummatkin tietävät, että kumpikaan ei halua ikinä satuttaa toista, joskus on vaan kakka päivä.

Jos ei olisi Ottoa, mä en koskaan varmaan katsoisi yhtään leffaa koska en osaisi päättää mitä katson. Yhdessä on paljon helpompi tehdä päätöksiä: Otto ehdottaa elokuvia ja mä sanon että okei, katsotaan vaan. Yleensä meidän maku osuu tosi hyvin yhteen ja ollaan yhtä mieltä siitä onko leffa ollut hyvä vai huono.

Ja iltaisin vaikka me ei aina ollakaan yhdessä, kuten juuri nyt, me ollaan silti yhdessä. Vaikka mä istun tässä koneella, ja Otto pelaa omalla pleikkarillaan Just Cause 3:a, me höpötellään silti tässä samalla. Otto käskee mut välillä katsomaan jotain hassua kohtaa pelistään, ja mä kyselen välillä Otolta että ostettaisiinko marmorinen vai musta sohvapöytä.

Tärkeintä on se, että jokaisessa hetkessä, hyvässä ja huonossa, voi luottaa siihen että toinen rakastaa ehdoitta, tapahtui mitä tapahtui. Niitä hetkiä on varmasti miljoona muutakin, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen. Olen mä kyllä hitsin kiitollinen siitä, että saan jakaa arjen juuri Oton kanssa.

Mitä ihania arkisia parisuhdejuttuja teillä tulee ekana mieleen?

Marraskuu. Kuka voi ihan rehellisesti tunnustaa tykkäävänsä siitä? En minä ainakaan. Marraskuu on mun kaikista inhokein kuukausi, kaikista muista mä tykkään kovastikin. Marraskuussa mun positiivisuus kokee kolahduksen ja suklaalevyjä kuluu useampi viikossa, joka vuosi. Vaikka mitään erityistä ei tapahtuisi, vaikka kaikki olisi ihan tavallista ja ihan mukavaa, niin marraskuussa kaikki on vähemmän mukavaa kuin muina kuukausina. Ja kaikki erityinenkin tuntuu lähinnä kuormittavalta, toisin kuin yleensä. Yleensä erityinen tuntuu piristävältä ja kivalta.

Mä olen tosi jouluihminen kuten olen monesti sanonutkin, mutta marraskuu on vielä liian kaukana joulusta. Marraskuussa on ihan pimeää, silloin ei koskaan ole vielä lunta ainakaan muutamaa tuntia kauempaa. Silloin on pimeää kun menee töihin, ja pimeää kun lähtee töistä kotiin. Marraskuussa on märkää ja marraskuussa masentaa. Marraskuussa mä varmaan kinastelen Otonkin kanssa enemmän kuin vuoden kaikkina muina kuukausina yhteensä. Marraskuussa lapsiakin kyllästyttää toistensa seura. Marraskuussa iskee aina joku ärsyttävä flunssa, niinkuin tänäkin vuonna pari viikkoa sitten, ja vielä juuri silloin kun mulla oli tärkeitä juttuja töissä.

Marraskuussa en osaa rauhoittua ja rentoutua, mutta en myöskään osaa keskittyä mihinkään mitä haluaisin tehdä. Teen vähän kaikkea, mutta en ole oikein tyytyväinen mihinkään sitten kuitenkaan. Pitäisi lähteä ulos, mutta ikkunasta ulos katsoessa haluaa vain hautautua peiton alle. Ei taas tuota mustaa, märkää ja tuulista.

Marraskuu. Mikä siinä onkin että silloin mikään ei tunnu onnistuvan? Ja miksi yleensä kaikki muuttuu taas kivaksi sinä yönä kun marraskuu vaihtuu joulukuuksi?

Aion nyt haastaa tämän marraskuun, ja tehdä näistä viimeisestä kolmesta päivästä ihan huiput. Aion leipoa vähän lisää herkkuja piristykseksi. Aion lähteä tuonne ulos kylmään ja märkään ja pimeään, kyllä siellä tarkenee kun laittaa vaatetta päälle. Aion myös sallia itselleni sen peiton alle hautautumisen lasten ja Oton kanssa. Leffailta itseleivottujen herkkujen ja noiden kolmen rakkaan kanssa piristää aina, myös marraskuussa. Aion sallia itselleni ne suklaalevyt vaikka useamman kerran viikossa, tämä hirveä himotus loppuu taas kunhan vuosi vaihtuu ja valo alkaa lisääntyä.

Marraskuun hankaluudesta huolimatta mä vannon, että jokainen marraskuu vuoden 2010 jälkeen on ollut edellistä marraskuuta parempi. Ai miksikö? No siksi, että joka vuosi mulla on ollut isompi ja isompi kimpale rakkautta mun elämässä. Ensin Otto ja vastasyntynyt Tiara, seuraavana vuonna Otto, pieni taapero-Tiara ja masussa kasvanut Zelda. Ja nyt jo kolmatta vuotta me kaikki neljä, kaikki yhtä innoissaan joulusta, kinkusta ja kynttilöistä. Nykyään se ärsyttävä marraskuukin on parempi, kuin kaikki muut kuukaudet ennen Tiaran syntymää, koska meillä on toisemme. Pitää vaan marraskuussakin muistaa pysähtyä miettimään sitä, eikä vaan masistella yksin. Kaikki on hyvin.

Onko muita joita marraskuu ärsyttää ja kyllästyttää?