Seuraa blogiani Bloglovinin avullaIina ja Otto, morsian ja sulhanen. Tuntuu edelleen uskomattomalta käyttää noita sanoja, ei siksi ettenkö olisi koskaan uskonut meidän menevän naimisiin vaan siksi että en koskaan uskonut haaveideni käyvän toteen näin nopeasti ja minun löytävän niin upeaa miestä kuin olen rinnalleni löytänyt. Meillä on takana yhteistä taivalta vasta kaksi vuotta ja neljä kuukautta, joka ei ajallisesti ole paljoa mitään. Nämä kaksi yhteistä vuotta ja ne neljä kuukautta päälle ovat kuitenkin sisältäneet niin paljon rakkautta ja niin suuria elämänmuutoksia että voisin kyllä verrata meitä vaikka kymmenen vuotta yhtä pitäneisiin pareihin, niin yhteenhitsautuneita me Oton kanssa ollaan. Jos et ole aiemmin lukenut meidän tarinaamme, ja sinua kiinnostaa lukea, löytyy muutama aihetta koskeva postaus toisen blogini puolelta parsuhde-kategoriasta *klik!*

Ei ole mitään mitä Otto ei tietäisi musta tai mä Otosta, ei yhtäkään asiaa. Yhdessä me ollaan kasvettu nuorista hölmöistä vastuuntuntoisiksi aikuisiksi, kahden ihanan pikkuneidin rakastaviksi vanhemmiksi. Kun me tavattiin uutenavuonna 2010, me oltiin molemmat aivan hukassa eikä tiedetty mitä elämältä haluttiin. Kumpikaan ei ollut tyytyväinen elämäänsä. Mutta kun me löydettiin toisemme, alkoivat kaikki palaset pikkuhiljaa loksahdella paikoilleen ja pian me jo asuttiin yhdessä ja rakennettiin yhteistä perhettä ja tulevaisuutta.

Juuri ennen esikoisemme syntymää, mun 20v -syntymäpäivänä syyskuussa 2011 me kihlauduttiin. Se oli tuikitavallinen lauantai-ilta vaikka mun syntymäpäivä olikin koska olin aivan viimeisillään raskaana eikä jaksettu tehdä mitään erityistä. Otto polvistui mun eteen keskiyöllä ja kysyi tahdonko olla aina hänen omansa. Mä vastasin tietysti myöntävästi, enkä epäröinyt hetkeäkään. Se oli mun siihenastisen elämän ihanin hetki ja edelleenkin se on kyllä top-vitosessa ainakin vaikka nuo lasten syntymät ovatkin vallanneet johtopaikat. En ikinä unohda sitä hetkeä kun me oltiin juuri kihlauduttu ja musta tuntui että mun sydän räjähtää rakkaudesta, sama tunne nimittäin on vieläkin rinnassa, joka päivä.

Oton kanssa mä oon löytänyt itseni ja Otto on löytänyt itsensä, enää me ei todellakaan olla hukassa vaan eletään hullunkurista, rakastavaa, ihanaa, tapahtumarikasta ja joskus myös väsynyttä perhearkea. Uskon että näiden vuosien aikana me ollaan todistettu että salamarakkaus voi joskus myös toimia eikä aina pääty katkeraan eroon ja sydänsuruihin. Me rakastuttiin siinä silmänräpäyksessä kun nähtiin toisemme ja tässä me ollaan edelleen turbovauhdilla edenneestä suhteesta huolimatta – tai juuri siksi. Meillä on kaksi mielettömän ihanaa tytärtä ja toisemme. Otto on mun tuki ja turva, ”my rock” kuten imelässä jenkkileffassa sanottaisiin. Me molemmat tiedettiin jo helmikuussa 2011 että me tullaan kokemaan vielä ihania asioita yhdessä. Ja ensi vuonna, kolme vuotta myöhemmin me viimein sinetöidään meidän suhde pujottamalla sormukset toistemme sormiin( valkokultaiset, toivonmukaan).

Se miten me lopulta päätettiin ajankohta häille onkin toinen juttu. Häistä oltiin luonnollisesti keskusteltu kihlautumisesta asti, ei me huvinvuoksi kihloihin menty. Mutta ajankohta oli auki vielä tähän kevääseen asti kunnes lopulta sain Oton suostuteltua istumaan mun kanssa alas ja sopimaan päivämäärän ennen kuin keskustan suosituimpien vihkikirkkojen varauslistat ensi vuodelle nollautuivat toukokuun alussa. Me sovittiin päivämäärä heinäkuulle, mutta tiukan varaustilanteen tiedostaen ei lyöty mitään tiettyä päivää lukkoon. Heinäkuu muuttuikin helmikuuksi ja pienen alkujärkytyksen jälkeen ei voitaisi olla onnellisempia siitä että se päivä jolloin me virallisestikin ollaan toistemme omia aikaistui viidellä kuukaudella.

Vaikka meidän hääpäivä tuleekin olemaan mielettömän ihana päivä, mua ei jännitä yhtään itse vihkiminen, koska en ole ikinä halunnut mitään niin paljon kuin sanoa Otolle tahdon. Imelää tai ei, näin se kuitenkin on. Ja hei, sentään me ei koskaan riidella siitä kumpi meistä on ihanampi kuten eräs kuninkaallisten häiden pariskunta, koska me ollaan molemmat ihan parhaita. Jos en lopeta nyt tätä siirappista kertomusta niin tulen pian hulluksi koska en malttaisi millään enää odottaa että minusta tulee Oton vaimo!

Miten te olette löytäneet oman puolisonne? Kauanko teillä oli takana yhteistä taivalta ennenkuin kihlauduitte? Kuinka pian kihlautumisen jälkeen menitte naimisiin tai sovitte hääpäivän?

Perinteiset ”eiaikaoikeestivoikuluanäinnopeesti” -kliseepäivittelyt tähän alkuun, taas kerran sitä oikeasti sai aamulla kalenteria vilkaistessa järkyttyä siitä miten äkkiä ne päivät ja viikot kuluvat ja vastasyntynyt onkin yhtäkkiä kuukauden ikäinen. Kuukauden ikäinen on pieni, suorastaan minimaalisen pieni, mutta silti jo ihan eri juttu kun se pieni ruttunaama jonka synnytyssalissa sain syliini. Kuukauden ikäinen osaa jo tuijottaa suoraan silmiin niin ihanasti että meinaa itku tulla ja tekisi mieli vain rutistaa toista sylissä eikä päästää ikinä pois.

Kuukauden ikäinen on jo tuonut esiin omaa luonnettaan. Meidän tyyppi on rauhallinen, pohdiskeleva neiti joka hereillä ollessaan katselee suurilla tummilla silmillään mielellään äidin, isin tai siskon kasvoja tai mieluusti myös olkkarin mustavalkoisia Vallilan Kamera-verhoja. Meidän pikkuinen on kova ääntelemään, hän ähisee ja tuhisee tosi paljon – mutta itkee hyvin harvoin. Joskus ähinän seassa kuuluu jo pientä kujerrusta tai jokellusta, sellaista että sen kuuluessa vilkaistaan Oton kanssa toisiamme ”mä en kestä miten meillä voi olla noin ihana lapsi” -katseella. Ensimmäistä tarkoituksellista hymyä mä vielä odottelen, Otto on sellaisen jo saanut osakseen! Tahattomia ylisöpöjä hymyjä taas saa todistaa ihan jatkuvasti.

Vauva on kova syömään ja kova nukkumaan, hereilläolo on vielä aika harvassa. Vauva herää aamuisin seitsemän aikoihin syömään, jonka jälkeen hän jatkaa uniaan yhdeksään tai kymmeneen jolloin taas syödään. Sitten hän yleensä nukkuu vaunuissa kolmen-neljän tunnin päiväunet kun ollaan ulkoilemassa Tiaran kanssa puistossa ja puistoreissun jälkeen vauva taas syö. Iltapäivisin vauva viihtyy hereillä syönnin jälkeen yleensä puolesta tunnista tuntiin jonka jälkeen hän taas nukkuu pari tuntia – syö ja nukkuu sen aikaa että käväistään kaupassa. Kauppareissun jälkeen vauva syö ja nukkuu n. tunnin pikku-unet ja sitten illalla hän viihtyykin rinnalla vähän tiheämmin, yleensä syö 20.00-23.00 välillä montakin kertaa ja tykkää nukkua mun masun päällä aina syöntien välissä. Yhdeltätoista hän syö vielä kunnolla kerran ja sitten onkin aika mennä nukkumaan. Yöllä hän herää vaihtelevasti yleensä 04.00-05.00 syömään ja sitten seuraavan kerran taas aamuseitsemän aikoihin.

Vauva ei pienistä hermostu vaan ottaa aika lungisti niin vaipan- kuin vaatteidenkin vaihdot, asennon vaihdot imettäessä ja oikeastaan kaiken mitä kuvitella saattaa. Silmien putsauksesta hän ei tykkää, mutta kukapa tykkäisi kun silmää pyyhitään yhtäkkiä jollain märällä? Niin ja se kaikkein tärkein sanottava, vauva on ihana, kultainen, rakas ja niin meidän kuin olla ja voi.

Mä oon halunnut kirjoittaa tän tekstin siitä asti kun sain vauvan ensimmäistä kertaa rinnalle, etten vain unohtaisi yhtäkään pientä yksityiskohtaa, mutta vasta nyt löysin keskittymiskykyä ja lievää aivotoiminnan palautumista sen verran että uskalsin yrittää kuvailla tuota uskomatonta kokemusta sellaisena kuin se oikeasti oli. Mä kovasti toivon etten unohda mitään tärkeää ja varmasti vielä monta kertaa tulen muistamaan jotain uutta ja ihanaa minkä unohdan tässä mainita, mutta yritän parhaani. Pakko muuten mainita että tätä kirjoittaessani tuo ihana pieni pallero nukkuu mun päälläni ja tuhisee tyytyväisenä, voiko mikään olla ihanampaa kuin unissaan tuhiseva pieni vastasyntynyt?

Lauantaiaamuna me heräiltiin tavalliseen tapaan Oton ja Tiaran kanssa, mulla oli oikein hyvä olo eikä edes supistellut niin paljoa kuin muina päivinä oli supistanut koko viime viikon ajan. Päätettiin lähteä yhdessä koko perhe käymään keskustassa Pizza Hutissa syömässä ja mahdollisesti pyörähtämässä Hulluilla päivillä ostamassa hoitoalusta pesukoneen päälle vauvaa varten kun sellainen oli vielä unohtunut ostaa. Mä kävin suihkussa ja meikkailin ja laittauduin reissua varten, mutta siinä kun valmistauduin niin mulla alkoi tulla tasaiseen tahtiin supistuksia, ihan samalla tavalla kuin muinakin päivinä.

Me odoteltiin että Tiara heräisi päiväunilta jotta päästäisiin lähtemään ja siinä odotellessa supistukset tihenivät ja alkoivat tulla 3-4 minuutin välein ja olla kestoltaan minuutin luokkaa. Kello taisi olla kaksi iltapäivällä ja me alettiin miettimään että uskalletaankohan me lähteä sittenkään keskustaan asti, että entäs jos synnytys käynnistyykin ja sitten meillä on Tiara mukana siellä ja kaikki menee ihan pipariksi jos synnytys etenee vauhdilla. Päätettiin että on sittenkin fiksumpaa jäädä kotiin ja seurata tilannetta, keskustaan kun kuitenkin on jonkinverran matkaa meiltä. Mua harmitti hirveästi ettei lähdettykään, olin nimittäin ihan varma että synnytys ei käynnistyisi vielä aikapäiviin ja me oltiin hukattu meidän hieno tilaisuus ravintolareissuun aivan turhaan.

Me päätettiin sitten lohdutukseksi Pizza Hutin sijaan tilata pannupizzat kotiin ja tilattiinkin. Siinä pizzalähettiä odotellessa supistukset jatkuivat edelleen kokoajan, tismalleen samanlaisina, kipeinä mutta ei niin kipeinä että olisin kokenut särkylääkettä tarpeelliseksi. Pizzat tulivat siinä viiden maissa, ja me syötiin kaikessa rauhassa niin että napa ruskasi, supistukset siis jatkuivat säännöllisinä jo neljättä tuntia mikä oli aika pitkään ottaen huomioon niiden tiheyden ja pitkän keston. Me sovittiin että katseltaisiin vielä tunteroinen kotona jonka jälkeen sitten soitettaisiin synnärille ja kysyttäisiin neuvoa.

Tunti tuli ja meni ja supistukset vain jatkuivat, tuntuivat ehkä himpun verran kipeämmiltä, sellaisilta että aloin kaipailemaan kuumavesipulloa tai kaurapussia joka kivasti helpottaisi aina supistuksen tullessa. Me soitettiin synnärille josta käskettiin tulla samantien näytille kun olin kuvaillut ”oireita”. Meidän ihana kaverimme tuli naapurista tänne Tiaran seuraksi, ja niin me sitten napattiin sairaalakassi varmuuden vuoksi mukaan ja hurautettiin taksilla sairaalalle. Olin aika varma että kotiin siinä vielä lähdetään joten ei otettu edes mitään juotavaa tai välipalaa mukaan, mikä osoittautuikin sitten suureksi virheeksi.

Synnärillä oltiin puoli seitsemän aikoihin illalla, pääsin heti käyrille ja kohdunsuu oli kuulemma 2-3cm auki, eli edistynyt keskiviikkoisesta neuvolalääkärin tilanteesta hieman. Supistuksia piirtyi käyrille niin voimakkaina että numerot loppuivat asteikosta kesken, mutta mä en silti tuntenut oikein mitään eikä kätilö ollut varma onko mulla synnytys käynnissä. Kätilö passitti meidät kävelylle ja kahville ja pyysi tulemaan tunnin kuluttua takaisin niin katsottaisiin tilanne uudestaan. Siinä vaiheessa mä olin ihan varma että ei tämä tästä edistyisi ja halusin vain lähteä kotiin Tiaran luokse, mutta päätin kuitenkin kuunnella kätilön neuvoa.

Me käytiin Oton kanssa hakemassa alakerran kanttiinista juotavaa ja hengailtiin sairaalalla tabletilta videoita katsellen, ja mentiin sitten puoli kahdeksan aikoihin takaisin synnytyssaliin ja uudestaan käyrille. Supistukset tulivat edelleenkin neljän minuutin välein eli eivät olleet kovinkaan paljoa voimistuneet, mutta kohdunsuu oli tunnin aikana auennut sentin lisää. Siltikään kätilö ei osannut sanoa, että synnytänkö vaiko en. Hän kävi kysymässä kollegoiltaan neuvoa ja lopulta he passittivat meidät Oton kanssa päivystysosastolle omaan huoneeseen odottelemaan että mitä tässä vielä tapahtuisikaan, kotiin mua ei kuulemma voisi enää päästää koska vauvan pää oli niin alhaalla että kunhan kunnon supistukset alkaisivat ja synnytys käynnistyisi, ei menisi kuin muutama hetki ja vauva olisi ulkona.

Päivystysosastolla me katseltiin edelleen niitä videoita Oton kanssa, ja mua turhautti kun olin ihan varma että joudun jäämään yksin osastolle ja Otto lähtemään kotiin koska synnytys ei ole vielä käynnissä. Tunnin päästä päivystysosaston kätilö tuli tsekkaamaan kohdunsuun tilanteen taas ja se oli auenunt jo neljään sentiin ja niin meidät siirrettiin takaisin synnytyssaliin, synnytys kuulemma oli käynnissä. Musta ei edelleenkään tuntunut miltään, mutta olin helpottunut siitä etten joutuisi jäämään sairaalaan yksin yöksi vaan Otto saisi olla mun kanssa koska päästiin osaston sijaan synnytyssaliin.

Synnytyssalissa tunsin oloni niin tyhmäksi! Toisista huoneista kantautui ”oikeita” synnytysääniä, huutoa ja vauvan itkua ja olin varma että ollaan aivan turhaan siellä salissa ja mä joudun vielä ilman vauvaa kotiin. Mä makoilin aina vähän väliä käyrillä ja supistukset olivat edelleen todella maltillisia, tulivat n. 3 minuutin välein eivätkä olleet kivuliaita. Otto nukahtikin vähän ennen kahtatoista pariksi tunniksi ja sillä aikaa mä meikkailin ja otin peilikuvia itsestäni kun en muutakaan keksinyt enkä oikein jaksanut keskittyä katselemaan leffaakaan. Kohdunsuun tilanne kuitenkin edistyi kokoajan, ja kahden aikoihin yöllä se oli auki jo 6cm. Mun mielestä se oli todella hassua, koska en edelleenkään tuntenut minkäänlaista muutosta supistusten laadussa tai muutenkaan mulla ei ollut sellainen olo että synnyttäisin.

Kahden jälkeen menin käymään vessassa ja yhtäkkiä mulla tuli aivan jumalaton supistus! Mä pyysin heti kätilön paikalle ja sanoin että haluan ilokaasua, että nyt mulla on ihan sellainen olo kuin viimeksi kun mä synnytin. Sain ilokaasumaskin ja yhtäkkiä supistukset voimistuivat todella paljon ja tuntuivat ihan kamalilta. Supistuksia alkoi tulla alle kahden minuutin välein ja ne olivat todella pitkiä kestoltaan. Kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen uudelleen vaikka edellisestä kerrasta oli vasta vartti ja olin auki 7cm. Päätin pyytää epiduraalia, koska halusin olla varma että tällä kertaa epiduraali ehtisi vaikuttaa toisin kuin viimeksi. Mua alettiin heti valmistelemaan ja anestesialääkäri pääsi paikalle antamaan epiduraalia vähän ennen klo kolmea yöllä.

Sain epiduraalin, lääkäri kertoi sen vaikutuksen alkavan hiljalleen seuraavan viidentoista minuutin aikana ja odotin että vihdoinkin se jumalaton kipu helpottaisi hetkeksi. Mä koitin kokoajan ajatella positiivisesti että enää muutama minuutti, seuraavalla supistuksella helpottaa ja samaan aikaan puristin Oton kättä ja roikuin ilokaasumaskissa kuin viimeistä päivää. Ilokaasu helpotti pahinta kipua vähän, mutta ei tarpeeksi. Viidentoista minuutin kuluttuakaan kipu ei kuitenkaan ollut hellittänyt ollenkaan, päinvastoin! Mua alkoi ponnistuttaa ihan hulluna ja kätilö katsoi kohdunsuun joka olikin sitten täydet 10 cm:iä auki eli sain alkaa ponnistaa. Sitä ennen puhkaistiin kuitenkin kalvot koska lapsivesi ei ollut vielä mennyt ja heti kalvojen puhkaisun jälkeen mä sitten aloin ponnistamaan!

Mua jännitti etukäteen tosi paljon se että vauva olikin oikeinpäin, mulla kun oli kokemusta ainoastaan siitä perätilasynnytyksestä. Kuulostaa ehkä naurettavalta, koska tottakai on turvallisempaa ja yleisempää synnyttää raivotarjonnassa oleva vauva kuin perätilavauva, mutta mun mielestä yhä edelleenkin se perätilasynnytys oli helpompi ja vähemmän kivulias! Nyt kun kokemusta on molemmista, mä oon sitä mieltä että perätilavauva oli helpompi ponnistaa koska sen tunsi itse selvemmin että kuinka paljon on vielä ponnistettavaa jäljellä. Raivotarjontaisessa synnytyksessä mun mielestä pahin kohta oli se kun pää oli jo ulkona, mutta olkapäät ei ja piti odottaa seuraavaa supistusta!!

No mutta, helppoa tai ei mä kuitenkin sain ponnistettua ja kätilöt kovasti kannustivat ja kehuivat miten hyvin mä jaksan ja tsemppaan! Kaksitoista minuuttia, pari kirosanaa ja pari karjaisua ja niin mä sain viimeinkin meidän ihana neidin rinnalle kello 3.27 ja alettiin Oton kanssa itkemään molemmat.

Eipä sitä maailmasta löydy toista yhtä mieletöntä tunnetta kuin se pakahduttava rakkaus jota sillä hetkellä tuntee kun sen oman pienen saa pitkän odotuksen jälkeen syliin. Siinä me vain ihasteltiin vauvaa ja se puristi mua sormesta niin tomerasti ja tuijotteli. Fiilis oli ihanan kiireetön, toisin kuin viime synnytyksessä jossa mä menin suunnilleen heti tikkauksen jälkeen suihkuun ja Otto kylvettämään Tiaraa. Tällä kertaa vauva sai olla tissillä ensimmäiset pari tuntia ihan rauhassa ja me tutustuttiin toisiimme ja ihmeteltiin kolmisteen siellä ennen kuin mä sitten vihdoin menin suihkuun ja vauva pesulle ja mitattavaksi ylpeän isin kanssa.

Synnytyksen on papereihin merkitty alkaneen klo 02.00 yöllä jolloin kunnolliset synnytyssupistukset alkoivat, eli synnytyksen kesto oli 1,5h. Kätilö oli siis oikeassa alusta asti pelätessään että en ehtisi ajoissa takaisin sairaalaan jos lähtisin kotiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä, mä kun en olisi lähtenyt ennen kuin vasta niiden kivuliaiden supistusten ilmaannuttua. Onneksi siis jäätiin sairaalaan tarkkailuun!

Suihkun jälkeen me syötiin vielä aamupalaa ja vauva nukkui Oton sylissä tyytyväisenä, ennenkuin siirryttiin sitten lapsivuodeosastolle vauvan kanssa ja Otto lähti hakemaan Tiaraa kotoa siskoa katsomaan. Mun olo oli synnytyksen jälkeen ihan uskomattoman hyvä, ei nukuttanut vaikka olin valvonut lauantain aamu seitsemästä saakka ja oikeastaan tuntui siltä kun ei olisi synnyttänyt ollenkaan. Mä en saanut edes yhtään tikkiä tai nirhaumaa mihinkään eikä olo ollut muutenkaan kivulias ja olisin ollut valmis lähtemään kotiin vaikka samantien. Heti kätilön aamukierroksella kysyinkin että koska voidaan kotiutua ja onneksi kätilö lupasi että jos kaikki menee hyvin niin päästään jo seuraavana aamuna kotiin ja niinhän me sitten päästiinkin.

Sunnuntaina heti aamusta Tiara ja Otto tulivat sitten katsomaan meitä ja ylpeä isosiskokin sai antaa vauvalle ensimmäisen pusun. Tiara oli ihana sairaalassa, kun neiti näki vauvan ekaa kertaa levisi naamalle sellainen naantalin aurinko -hymy että en ole ennen nähnyt vaikka Tiara ilopilleri onkin! Mä en sairaalassa pahemmin viihtynyt ja oon tosi iloinen että päästiin niin nopeasti kotiin. Vauvan paino ei ollut laskenut kuin alle 5% kotiinlähtötarkistuksessa ja muutenkin kaikki oli tosi hienosti ja me sitten kotiuduttiin maanantaina vauvan ollessa 30h ikäinen. Huomenna meillä on vielä kontrollikäynti koska kotiuduttiin niin nopeasti mutta täytyy toivoa että kaikki on edelleen hienosti vauvalla. Ainakin hän syö todella paljon ja hyvin ja voin ilokseni ja ylpeydekseni ilmoittaa että ainakin tällä hetkellä vauva kasvaa täysin mun antimillani!

Toivon että osasin tällä tekstillä välittää edes miljoonasosan siitä häkellyttävästä onnen tunteesta ja rakkauden määrästä jota tuota pientä ihmistä kohtaan tunnen. Synnytys oli tälläkin kertaa aivan mielettömän ihana kokemus ja voisin synnyttää uudelleen vaikka joka päivä. No ehken ihan jokapäivä, mutta kuitenkin! Haikeudella muistelen sitä euforista fiilistä joka synnytyksen jälkeen vallitsee, vaikka sitä en kyllä kiellä etteikö olo olisi aivan pakahduttavan onnellinen edelleenkin.

Kiitos kaikille ihan mielettömän paljon ihanista onnitteluista ja kauniista sanoista<3 Mä palailen tuoreiden kuvien kanssa kunhan kerkeän! Hyvää yötä <3

Sunnuntaiaamuna klo 3.27 meidän pikkutyyppi päätti sitten syntyä ja tässä hän nyt on<3 Rakkaalla oli painoa 3270g ja pituutta 51cm. Tumma tukkakin löytyy sekä ihanat pienet sormet ja varpaat, silkkaa rakkautta koko tyttö<3 Me päästiin eilen aamupäivällä kotiin ja nyt ollaan vain nautittu ihanasta neitosesta joka ainakin toistaiseksi vaikuttaa yhtä rauhalliselta ja tyytyväiseltä kuin isosiskonsa, lähinnä siis syö ja nukkuu vain. Sekä minä että pikkuneiti voidaan oikein hyvin ja Tiarakin on ottanut pikkusiskon ihanasti vastaan. Taidetaan olla koko perhe sekaisin onnesta! Mä palaan synnytyskertomuksen ja kuulumisten kanssa kunhan jaksan keskittyä muuhunkin kuin vauvan nuuskutteluun, siihen asti meitä voi helpoiten seurata instagramista nimimerkillä @iinalaura, kuten iso osa on jo tehnytkin! Kiitos kaikille onnitteluista, olette ihania <3

En voi tarpeeksi ylistää sitä miten tervetullut tämä neljän päivän pääsiäisloma rankan kevään jälkeen on! Vaikka eilen kulutin itseni aivan loppuun viettämällä kaksi tuntia Itiksessä hoitamassa viimeisiä pakollisia ostoksia (josta melkein puolet ravintolassa ”syömässä”, toisinsanoen ähisin kipeiden supistusteni kanssa ja koitin samalla ahtaa muutaman haarukallisen napaan) tänään herätessä tuntui siltä että mulla on energiaa vaikka muille jakaa ja aurinkokin paistoi ihanasti. Tiara nukkui tunnin normaalia pidempään, vissiin oli neitikin vaihtanut lomavaihteelle, tai sitten Tipaakin väsytti eilinen shoppailu.

Mä pyöräytin aamusta koko perheelle smoothieta tuoreesta ananaksesta, banaanista, limestä ja appelsiinimehusta ja voi hitsit se oli hyvää! Kaikki vain sekaisin keskenään ja juhlan kunniaksi lorautin omaan annokseeni vielä pikkuisen hunajaa makeuttamaan. Tiaran kanssa leikittiin sen uusilla Lumikki-legoilla ja nautin ”kahvia” ja ”leivoksia” Tiaran uusista leluastioista kun Tipa päätti pitää äidille leivoskutsut isin vielä nukkuessa. Sitten mentiin yhdessä herättämään Ottoa ja köllöteltiin sängyssä ja Tiara selitti meille ummet ja lammet, oli ihana vaan olla ja öllötellä ihan rauhassa, rauhalliset ja hitaat aamut ovat ehdottomasti niitä parhaita.

Eilen saatiin viimein ostettua Tiaralle melkein kaikki loputkin välikausivarusteet, jotka tässäkin postauksessa parissa kuvassa pilkistävät, mutta joista kerron lisää myöhemmin tänään omassa postauksessaan. Niiden lisäksi mukaan tarttui Tiaralle myös ihana muffinssipaita Polarn O. Pyretistä, keltaiset farkkuleggingsit Kappahlista, pimentävä rullaverho (viimeinkin, jos vaikka sen asennuksen jälkeen aamut alkaisivat taas normaaliin aikaan) ja uudet pussilakanat. Tiara oli innoissaan uusista vaatteistaan ja halusi laittaa ne päälle jo heti tänään.

Pikkutyypille käytiin hakemassa Pentikistä oma lammaspehmo, mulla kun meinasi yhtenä iltana jo tulla hätä kun supisteli kovasti ja tihrustin Otolle hormoneissani itkua että ”jos vauva syntyy nyt niin sillä ei ole edes omaa pehmolelua, oon maailman surkein äiti!”. Jälkeenpäin dramaattisuuteni tuntuu hieman huvittavalta, mutta onpahan nyt pienemmällekin neidille oma supersuloinen lammas. Mun ei pitänyt vauvalle ostaa lampaan lisäksi mitään muuta, mutta Kappahlissa en voinut vastustaa kiusausta ja nappasin maailman söpöimmät mintunvihreät ”farkkuleggingsit” (=unelmanpehmeää trikoota) vielä Tiaran keltaisten housujen seuraksi.

Meillä pääsiäisenvietto ei taida kotona näkyä tänä vuonna muuten kuin parina kinder-munana ja tipukuvioisina servetteinä. Mä rakastan askartelua ja rakastan koristella kotia sesonkien mukaan, mutta pajunkissojen etsiminen metsästä tai pääsiäiskoristeiden onkiminen varastosta viikon takia ja niiden roudaaminen sinne takaisinkin ei tässä tilassa vaan tuntunut tarpeeksi tärkeältä. Ensi vuonna me askarrellaan maailman hienoimmat virpomisvitsat tyttöjen kanssa, koristellaan koti täyteen rairuohoa, tipuja ja koristemunia, järjestetään pääsiäismunan etsinnät ja kokkaan pääsiäislammasta, mutta tänä vuonna kuljen sieltä mistä aita on matalin. Onneksi Tiara ei ymmärrä vielä ja sille luksusta on sekin että ollaan yhdessä kotona koko perhe, leikitään, höpsötellään ja syödään hyvää mutta helppoa ruokaa.

MiniMint-arvontaan voi osallistua vielä tämän päivän ajan, eli klo 23.59 asti! Huomenna arvon 100 euron lahjakortin onnekkaan voittajan!

Ihanaa, aurinkoista ja iloista pääsiäistä kaikille<3