Mihin yksi vuosi voi viedä

10.11.2021

Vuosi sitten tähän aikaan oli mun vuoden pelottavin päivä. Mun äiti meni sinä päivänä rutiinileikkaukseen johon oli odottanut aikaa jo hyvän tovin. Leikkauksen piti olla ihan muutaman tunnin läpihuutojuttu, mutta siinä ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi äiti joutui teho-osastolle, enkä saanut äitiin yhteyttä. Koko päivän vaan päivitin ja päivitin puhelinta, milloin äiti laittaa viestiä, että kaikki hyvin. Kun viestiä ei vaan kuulunut, lopulta soitin osastolle, jonne äidin piti mennä ja sieltä kerrottiin, että äiti ei ole mennyt sinne osastolle ollenkaan, vaan leikkauksesta suoraan teholle. Vasta seuraavana päivänä sain yhteyden äitiin ja pystyin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Mutta ne 24 tuntia siinä välissä, ne olivat pelottavat ja kaikenlaista kävi jo mielessä.

Viime vuonna marraskuu ei todellakaan ollut mitään herkkua. Äiti oli viikkokausia sairaalassa, koska komplikaatioiden vuoksi häntä ei voinut kotiuttaa. Lopulta hän pääsi vähän ennen joulua kotiin, oltuaan sairaalassa yli kuukauden. (Nämä kerrottu äidin luvalla jo viime vuonna). Huoli äidistä oli kova, mutta lisäksi oli muutenkin kurjaa. Koronatilanne paheni jatkuvasti ja kaikki oli todella epävarmaa, talous, joulu ja elämä ylipäätään. Silloin ei vielä oltu aloitettu rokotuksiakaan ja jotenkin koko se koronavuosi tuntui ihan loputtoman pitkältä ja synkältä, ulospääsyä ei ollut näkyvissä, kun sille ei ollut mitään konkreettista aikataulua.

Silloin haaveiltiin kovasti vauvasta ja oltiin annettu vauvalle lupa tulla, mutta vauvaakaan ei ihan vielä kuulunut. Kaikki se epävarmuus ja stressi sinä vuonna oli saanut meidät miettimään mikä meille tuo kaikkein eniten onnea, iloa ja rakkautta elämään ja yhdessä tuumin oltiin tultu siihen tulokseen, että se on meidän perhe. Lapset. Me haluttiin vielä yksi sellainen, yksi ihana pieni rakas, joka tuo loputtomasti onnea ja rakkautta lisää mukanaan. Toivottiin niin kovasti, että oltaisiin vielä kerran niin onnekkaita, että voitaisiin saada lapsi.

Silloin en tiennyt, että jo seuraavasta kierrosta tärppäisi. Marraskuu oli täynnä huolta, surua ja stressiä ja jotenkin sen kaiken jälkeen joulukuussa meidän vauva sai alkunsa. Aina sanotaan, että lopeta vain stressaaminen niin tulet heti raskaaksi. No voin kertoa, että minä kyllä stressasin ja murehdin kaikkea mahdollista vielä joulukuussakin, mutta jostain syystä tämä rakas tarttui mukaan juuri silloin.

Nyt kun katson vuoden taaksepäin, toivon, että voisin antaa ison rutistushalin itselleni. Että kyllä, kaikki todella järjestyi parhain päin niinkuin silloin yritin ajatella kovasti. Äiti pääsi kotiin ja toipui, maailma avautui vihdoin taas, työkuviot lähtivät korona-ajan jälkeen takaisin nousuun ja saatiin se vauvakin, jota niin kovasti oltiin toivottu.

Aina kun tuntuu, että  on vaikeaa, pitäisi vaan keskittyä etenemään hetki kerrallaan, eikä ainakaan murehtia tulevaisuutta. Useimmiten se onnistuu multa ihan hyvin, mutta jos liikaa kasaantuu asiat, niin kyllä siinä voi välillä tulla sellainenkin ajatus mieleen, että apua, entä jos kaikki ei vaan järjestykään. Entä jos tulevaisuudessa onkin vaan lisää kurjia juttuja? Onneksi rinnalla kulkee sellainen järjen ääni kuin Otto, joka muistuttaa, että kyllä ne asiat aina järjestyy. Ja jos ei ihan kaikki aina järjestyisikään juuri niinkuin itse toivoo, niin hän on siinä rinnalla kuitenkin. Ottamassa mun kanssa vastaan mitä ikinä tuleekaan.

Marraskuun pimeät illat saavat miettimään kaikenlaista, ja ehkä myös se, että mun aikuiselämän rankimmat hetket ovat sattuneet juuri marraskuulle. Marraskuu on se kuukausi kun menetin mun mummun ja marraskuu oli todella rankka myös viime vuonna. Ne muistot palaavat marraskuussa herkästi mieleen. Tämän vuoden marraskuu on kuitenkin täynnä valoa ja iloa ja onnea. Kaikkea sitä, mistä viime vuonna vain haaveilin ja mitä pelkäsin menettäväni.

Joskus tulee niitä rankempia marraskuita ja joskus niitä marraskuita, kun kaikki on juuri kohdallaan. Vuosi voi tehdä valtavan eron. Etukäteen ei kannata murehtia, että entä jos ensi marraskuu onkin juuri se marraskuu, kun kaikesta tulee hankalaa. Koska silloin kun on vaikeaa, ei koskaan ajattele, että onneksi murehdin sitä etukäteen. Mutta jos sulla on juuri nyt siellä meneillään rankka marraskuu, niin ehkä sulle antaa toivoa ja iloa se, että vuoden päästä tilanne voi olla ihan toinen. Vuoden päästä voit olla juuri siellä, mikä on nyt vasta varovainen haave. Haleja kaikille teille ihanille siellä <3 


Heippa marraskuu, ei tule ikävä

30.11.2020

Olen niin iloinen, että tänään on marraskuun viimeinen päivä. Tämä on ollut stressaavin kuukausi varmaan moneen vuoteen ja olen itkenyt vuorotellen stressistä ja vuorotellen helpotuksesta. Olen yrittänyt keskittää kaiken mahdollisen energiani lasten kanssa jouluun valmistautumiseen, koska se tuo minulle iloa ja rentouttaa. Mutta moni työpäivä ja ilta lasten mentyä nukkumaan on kulunut murehtiessa. Koronaa, töiden epävarmuutta näinä aikoina ja huolta läheisistä.

Mun äiti on edelleen sairaalassa (tänään tulee kolme viikkoa siitä, kun hän sinne meni), enkä tiedä milloin hän pääsee sieltä pois.

Me ollaan tällä viikolla matkustamassa Ouluun pariksi päiväksi. Mulla on siellä monta kuukautta sitten sovittu työjuttu ja lisäksi mennään hoitamaan äidin asioita, että hän voi sitten kotiutua turvallisesti kun sen aika joskus on. Ei kuitenkaan saada tietenkään mennä katsomaan äitiä, koska Oulukin on nyt leviämisvaiheessa ja sairaalassa on täysi vierailukielto, mikä on toki hyvä asia turvallisuuden kannalta. Ihan hirveä ikävä ja huoli on ollut päällä. Ikävintä on se, että en tiedä koska voidaan nähdä äitiä taas turvallisesti. Meidän piti viettää joulua yhdessä Levillä (reissu varattu jo kesällä), mutta on erittäin todennäköistä, että ei voida sitä yhdessä viettää, koska tuskin tämä tilanne tästä muuttuu enää muutamassa viikossa. Tärkeintä on tietysti äidin turvallisuus ja se edellä mennään ihan kaikessa.

On vaan niin hirveää ajatella, että äiti on siellä sairaalassa yksin ja vielä hirveämpää on ajatella, että hän viettäisi tämän joulun kokonaan yksin kotona. Mulle on aina ollut kunnia-asia se, että mitä tahansa me jouluna tehdäänkin, mun äiti on mukana meidän puuhissa. Oltiin me sitten kotona tai reissussa, oman perheen kesken tai isolla porukalla, me ollaan aina oltu pakettidiili. Meidän perhe ja mun äiti ja Armas. En ikinä haluaisi, että äiti olisi jouluna yksin, ei kenenkään pitäisi joutua olemaan jouluna yksin! Mutta tänä jouluna on luultavasti pakko. Se särkee mun sydämen.

Olen yrittänyt olla positiivinen koko vuoden ja edelleen yritän. En aio antaa harmille ja huolelle valtaa, vaan otan ilon irti kaikesta mistä voin. Mutta kyllä tämä silti surettaa kovasti ja saa surettaa. Tämä on suoraan sanottuna ihan paskaa. On ihan paskaa, että läheiset, joista kaikkein eniten välittää, joutuvat olemaan yksin. Olen niin kyllästynyt videopuheluihin ja siihen, ettei saa halata ketään! Mutta vielä on jaksettava. On jaksettava vielä pitää kiinni turvallisuudesta, käyttää maskia ja käsidesiä, olla halimatta ja koskettamatta. Ja joskus tämä kaikki on ohi, siihen on pakko uskoa.

Toivon, että jokainen tekee tässä tilanteessa ratkaisuja oman parhaan tietonsa ja THL:n suositusten mukaan ja huolehtii turvallisuudesta niin hyvin kuin mahdollista. Niin mekin toimitaan. Koko tämä reissua edeltävä viikko vältetään ihan kaikkia tapaamisia Helsingissä ja meillä on kuopus ollut myös dagiksesta kotona jo yli viikon ja on tämänkin viikon. Isommat ovat tietysti normaalisti koulussa päivät, mutta muuten ollaan koko perhe oltu ainoastaan kotona tai ulkoiltu tai hoidettu pakollisia kauppa-asioita maskeista, hygieniasta ja turvaväleistä huolehtien, ettei omalta osaltamme viedä enempää riskiä Ouluun kuin siellä jo on. Ja toki seurataan jatkuvasti THL & Valtioneuvoston ohjeistuksia, mikäli jotain muutoksia tai kotimaan matkustukseen liittyviä rajoituksia tulisi, niin sitten toimittaisiin niiden mukaan.

Sellaista. Mutta on tässä päivässä montakin positiivista asiaa ja niihin haluan päättää tämän postauksen! Ensinnäkin, tänään satoi lunta, enemmän kuin olen nähnyt pariin vuoteen. Ja se jos mikä piristi. Ja toinen positiivinen asia on se, että huomenna alkaa joulukuu ja blogijoulukalenteri! Huomisesta alkaen joka aamu klo 05.00 blogissa ilmestyy uusi blogijoulukalenterin luukku. Luvassa on tuttuun tapaan DIY-juttuja, jouluisia reseptejä, pohdintaa, joulun tunnelmaa, joulukoristeita ja vaikka mitä muuta! Joulukalenterin tekeminen on ollut yksi niistä asioista, joiden parissa olen voinut rentoutua marraskuunkin aikana. Onneksi on joulu, tänä vuonna tarvitsen joulua enemmän kuin koskaan ennen.

Ihanaa alkavaa joulukuuta kaikille!


Tänä päivänä tapahtui vuosina 2011-2020

18.11.2020

Marraskuu on jostain syystä vetänyt nostalgiselle mielelle ja päätin kokeilla tällaista hauskaa postausideaa: mitä meille on tapahtunut marraskuun 18. päivä viimeisinä kymmenenä marraskuuna? Onneksi on blogi, niin täältä voi hyvin luntata. Postauksia löytyi melkein jokaiselle marraskuun 18. päivälle näiltä vuosilta ja niistä oli aika helppo katsoa mitä meille on milloinkin kuulunut. Linkkasin tähän myös alkuperäiset postaukset, jos haluaa käydä nostalgisoimassa siihen, millaista sisältöä tuuttasin ulos vaikkapa yhdeksän vuotta sitten (OMG en suosittele)!

18.11.2011

Meidän esikoinen oli melkein kahden kuukauden ikäinen (kahta päivää vaille). Päivä oli perjantai ja mun äiti ja mummo ajoivat silloin Oulusta pakettiautolla meille tuomaan meille äidin vanhaa ruokapöytää. Ihanat! Mun mummo näki silloin ekaa kertaa meidän esikoisen, se oli ihana hetki. Oltiin siihen asti eletty ilman ruokapöytää ja syöty aina olkkarissa! Kirjoitin postauksen, jossa myös pohdiskelin sitä, kuinka me tehtiin aina jonkun mielestä ”kaikki väärin” lapsen kanssa.

Meillä oli esikoisen kanssa kylpyrutiini joka ilta, eli hän kävi (pelkkä vesi) kylvyssä aina illalla ennen nukkumaanmenoa ja se oli osa iltarutiinia samalla tavalla kuin vaikkapa iltasatukin. Oltiin saatu blogin kommenteissa palautetta, että kylvetämme esikoista liian usein. Joku oli myös ollut huolissaan, kun en ollut pessyt alle 2kk ikäiselle vauvalle lahjaksi annettua pehmolelupupua ennen kuin asetin pupun vauvan viereen babysitteriin. En kestä! Siis tätähän se on ollut jo vuonna 2011, että aina on jollain jotain sanottavaa. Onneksi näin yhdeksän vuotta myöhemmin voin huojentuneena todeta, että ihan hyvä siitä lapsesta tuli vaikka raukka joutui joka ilta kylpemään ja vielä hengailemaan pesemättömän pupun vieressä hetken! Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2012

Esikoinen oli vuoden ja kaksi kuukautta ja mahassa kasvoi meidän keskimmäinen. Kirjoitin silloin meidän esikoisen kuulumisia ja iloitsin omasta energisestä keskiraskaudestani. Esikoinen tuntui puhuvan ja ymmärtävän paljon puhetta jo silloin. Mun alkuraskaus oli mennyt rankan väsymyksen ja päänsärkyjen kourissa, joten oli ihanaa kun olo alkoi helpottaa pikkuhiljaa. Oltiin vasta muutettu uuteen kotiin ja koti oli vielä ihan kaaoksen vallassa. Tekstistä paistaa läpi sellainen ihana innostunut fiilis, jonka muistan. Kaikki oli niin ihanaa – uusi kiva koti, vauva tulossa, hyvin nukkuva taapero ja lempivuodenaikani joulukin vielä oli tuloillaan. Sellaista perus sillisalaattifiilistelyä! Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

 

18.11.2013

Tälle päivämäärälle löysin vaan sepostuksen meidän viikon ruuista, mutta 19.11. Otto oli kirjoittanut kantaaottavan mielipidetekstin koskien lasten pelaamista, mikä on pakko jakaa! Koska teksti oli mun mielestä niin hyvä ja edelleen se on ajankohtainen. Teksti on niin ottomaiseen tyyliin tehty, että purskahtelin nauruun sitä lukiessani. Hyvä ja tarpeellinen kannanotto pelaamisen puolesta ja edelleen aivan asiaa.  Me ollaan tekemässä Oton kanssa yhdessä pelaamiseen liittyen uusi postaus tässä ihan lähiaikoina, kunhan Oton koulujutut on valmiina, koska aiheesta kysytään usein. Postauksessa vinkataan eri-ikäisille lapsille sopivia pelejä ja muutenkin annetaan vinkkejä siihen, miten meidän mielestä voi vanhempana sekä tukea pelaamista että pitää huolen sopivista rajoista. Meidän keskimmäinen oli vuonna 2013 tänä päivänä seitsemän kuukauden ikäinen ja muistan, että nukuttiin pätkissä silloin. Oton alkuperäisen tekstin löydät TÄSTÄ.

18.11.2014

2014 meillä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset, 3-vuotias kävi metsäkerhossa ja mä tein osa-aikaisesti blogin kautta töitä. Tienasin silloin joitakin satoja euroja kuukaudessa blogin avulla ja panostin blogiin jo selkeästi enemmän. Tänä päivänä 6 vuotta sitten jaoin asukuvia ja kirjoitin lähinnä siihen asuun liittyen, joten kuulumisia postauksesta ei hirveästi irti saanut. Mutta nähtävästi oltiin käyty ainakin ulkona asukuvaamassa, sillä silloin yleensä tein sisältöä tosi ”reaaliajassa”, eli jos kuvasin jotain, julkaisin sen heti samana päivänä. Sisällön suunnittelu oli täysin tuntematon käsite mulle silloin vielä. Alkuperäiseen asupostaukseen TÄSTÄ.

18.11.2015

Sinä syksynä olin aivan loppu, siis aivan loppu, vaikka sen päivän postauksesta sitä ei ehkä huomaa. Tein kahta työtä – sillä keväällä 2015 blogini oli siirtynyt Indieplacelle ja lisäksi olin aloittanut osa-aikatyöt markkinointiassistenttina startupissa kolme päivää viikossa. Assarin hommiini kuului käytännössä siis kaikki sisällöntuotanto mitä oli eri kanaviin, sekä lisäksi testaamista ja asiakaspalvelua, joten tein ihan muuta kuin assaroin. Sen työn lisäksi tein omaan blogiin n. 30 postausta kuussa ja instaakin päivitin melko aktiivisesti. Tänä päivämääränä julkaistussa postauksessa pohdiskelin blogijoulukalenteria ja mä haluaisin vaan antaa halauksen ja rutistaa sen aikaista itseäni! Että ei mun olisi ollut pakko rutistaa sitäkin vielä siihen päälle. Mutta tein sen silti. Onneksi nykyään osaan ja voin levätä enemmän, koska jokainen tarvitsee lepoa. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2016

Odotettiin meidän kuopusta ja oltiin jo käyty rakenneultrassa. Tiedettiin, että hän on pikkuinen tyttö! Löysin 18. päivältä vain kaupallisen yhteistyön, jossa ei ollut kuulumisia, mutta seuraavalle päivälle olin tehnyt postauksen myös. Siinä kerroin, kuinka vietimme Ota lapsi mukaan töihin- ja anna lapsesi pukea sinut -päiviä samana päivänä. Hauskaa! Ja lapset olivat valinneetkin mulle aika hienon asun, joka koristi hienosti mun isoa mahaa. Kirjoitin postauksessa enemmänkin omasta työstäni ja siitä, miten olin ”ottanut lapset mukaan töihin”. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2017

Kuopus oli yhdeksän kuukauden ikäinen, esikoinen eskarissa ja keskimmäinen oli 4-vuotias. Mua itketti kun luin tämän päivän postausta, sillä silloin oltiin Oulussa menossa mun mummon hautajaisiin. Se oli niin surullista aikaa meille. Onneksi saatiin kuitenkin olla rakkaiden ihmisten ympäröimänä Oulussa ja selvittiin siitäkin. Seuraavalta päivältä löytyy muistokirjoitus, jonka kirjoitin mun rakkaalle mummolle. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2018

Vuoden harmaimman päivän perään vietettiin marraskuun aurinkoisinta viikonloppua. Käytiin lasten kanssa Kaivarissa ulkoilemassa ja leikkipuistossa. Arki oli ihanan tasapainoista, vaikkakin hektistä myös. Olin vielä 1,5-vuotiaan kuopuksen kanssa kotona, vaikka samalla tein töitä yrittäjänä täysillä. Otto oli aloittanut opinnot ammattikorkeassa, mutta teki vielä syksyn ajan töitä ennen kuin jäi sitten seuraavana keväänä opintovapaalle. Leivottiin lasten kanssa pipareita, syötiin ruuaksi teriyakilohta ja nautittiin elämästä selkeästi. Ainakin oltiin paljon ihanammissa tunnelmissa kuin vuotta aikaisemmin. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2019

Kiinnostaako hömppä vielä, vai pitääkö aina ottaa kantaa? Tätä samaa on tullut pohdittua tänäkin vuonna ja olen nähnyt monen muunkin bloggaajan/sisällöntuottajan pohdiskelevan samaa. Nykyinen super-kantaaottava meininki on kaukana siitä, mistä bloggaaminen aikanaan lähti. Toki on hyvä ottaa kantaa ja antaa tilaa tärkeille asioille, mutta edelleen olen sitä mieltä, että aina ei ole pakko ottaa kantaa, eikä jokaiseen aiheeseen ole pakko tarttua. Jokainen oman jaksamisensa mukaan. Viime marraskuusta on vasta vuosi, mutta se tuntuu jotenkin tosi kaukaiselta. Kai elämä silloin oli kuitenkin monella tapaa samanlaista kuin nyt. Otto opintovapaalla, mä teen töitä, lapset koulussa/hoidossa. Vaikka toki paljon on vuodessa myös muuttunut, kuten meidän koti. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2020

Tänään 18.11.2020 olikin aurinkoinen päivä, vaikka säätiedotteet lupailivat muuta. Ihanaa nauttia auringosta. Yritin kuvata mahdollisimman paljon työjuttuja varastoon, koska pimeitä päiviä on varmasti vielä luvassa. Kirjoitin myös tämän postauksen, editoin ison kasan kuvia ja videoita ja vastasin työsähköposteihin. Söin ruuaksi italianpataa lounaalla ja illalla bolognesea. Kaksi kertaa spagettia samana päivänä, mutta ei se mitään. Lapset olivat koulussa ja hoidossa, Otto teki omia kouluhommia päivällä ja illalla oltiin koko perhe yhdessä. Ihanan tavallinen päivä.

Sellainen katsaus! Aika erilaisia marraskuun 18. päiviä on tullut vietettyä vuosien varrella. Iloja, suruja, rakkautta, huumoria. Juuri sitä, mitä elämä yleensäkin on. Eniten tasaista arkea, mutta joukossa myös isoja iloja ja isoja suruja. Jotenkin tosi lohdullista ja konkreettista, että suurtenkin surujen jälkeen elämä jatkuu ja tulee niitä parempia päiviä.


Nyt saa jouluttaa!

01.11.2019

En kestä, mulla soi päässä se Samu Haberin Vain Elämää -versio Elastisen Nyt saa tuulettaa -biisistä, mutta arvaatte varmaan mikä sana tuon tuuletuksen tilalla on. Marraskuu, nyt on lupa antaa joulun tulla. Tämä on siis henkinen lupa itselleni, kyllähän kenellä tahansa on lupa juhlia joulua vaikka kesäkuun puolivälissä halutessaan. Mä itse kuitenkin tykkään aloittaa kunnon joulutuksen marraskuussa, perustuen mun ja Oton ikuisuus sitten tehtyyn sopimukseen siitä, että marraskuussa on hyvä hetki antautua täysillä jouluhulluudelle. Silloin kauan sitten Otto ei ollut vielä yhtään jouluihminen ja mä olin henkeen ja vereen juuri sitä. Nykyään Otto on kuitenkin se, joka googlailee glögireseptejä syyskuussa ja hyräilee joululauluja lokakuussa.

Ei ole vielä edes siivottu halloween-koristeita pois kotoa, mutta mieli on jo joulussa. Tänään ostin piparitaikinaa, katsoin videon huikeasta piparitalosta, joka oli ennemminkin piparikasvihuone ja aloin kuunnella joululauluja. Sunnuntaina viimeisten halloween-juhlien (ja niitä varten kuvattujen asujen) jälkeen sanotaan halloweenille lopulliset heipat ja ripustetaan tunnelmavalot olkkariin ja pihalle. Ehkä myös kranssi ikkunaan?

Mä olin niin haaveillut siitä, että tänä jouluna meillä olisi ikioma koti, jossa viettää joulua. Haaveilin aivan övereistä jouluvaloista omalla pihalla ja haaveilin korkeasta huonekorkeudesta ja joulukuusesta, joka olisi niin iso, että tähden kiinnittämiseen tarvittaisiin tikkaat. Ne nyt jäivät haaveeksi ja tätä joulua vietetään vielä ainakin tässä kodissa, ehkä ensi jouluakin. Onneksi joulu on kiinni asenteesta ja seurasta, ei siitä millainen joulukuusi tulee tai missä sitä edes viettää. Olen varma, että meille tulee tänäkin vuonna ihana joulu, vaikka se ei olekaan ehkä juuri sellainen kuin etukäteen haaveilin.

Mä olen aloittanut jouluun valmistautumisen perusteellisella vaatekaappien siivouksella: kaikki kesäjutut on pesty ja viikattu ylähyllylle pois tieltä ja alas on nostettu jouluneuleet, talven juhlavaatteet ja kaikki lämmin ja pörröinen. Jouluyökkäritkin on kaivettu esiin. Huonekuusi pitäisi ostaa, en ole vielä nähnyt niitä missään, mutta heti kun näen niin ostan kyllä. Ja glögiä, sitä täytyy ostaa ainakin tai sitten voisin keittää lämpimät alkoholittomat joulusiiderit sillä reseptillä, jonka jaoin täällä muutama vuosi sitten. Se oli ihan super hyvää! Yksi meidän lapsista on nukkunut trikoinen tonttulakki päässään siitä asti kun se putosi viikko sitten ylähyllyltä lattialle. Hänellä on kuulemma jo niin joulufiilis, aikoi nukkua niin jouluaattoon asti. Ei kuulemma tule kuuma, vaan lakki lämmittää just sopivasti.

On onni, että muut perheenjäsenet on samanlaisia jouluttajia kuin minä, muuten olisin hullutteluineni aivan yksin. Onneksi mä saan fiilistellä joulua niin paljon kuin sielu sietää ja aina löytyy omasta kodista seuraa jouluhullutuksiin. Mulla on blogijoulukalenterin suunnittelu ihan loppusuoralla ja osa on jo toteutusvaiheessa, mutta kysyn nyt vielä teiltä: onko teillä toiveluukkuja joulukalenteriin? Mitkä ovat olleet suosikkiluukkujanne aiemmilta vuosilta? Mä itse toki näen lukujen perusteella suosituimmat luukut blogin analytiikasta ja niiden pohjalta olen kalenteria pitkälti suunnitellut, mutta kiinnostaisi silti kuulla onko teillä jotain ajatuksia siitä, mitä spesiaalia toivotte kalenteriin.

Ihan mielettömän ihanaa marraskuun ensimmäistä ja viikonloppua kaikille! Kuinka moni on aloittanut joulufiilistelyt tänään tai jo aiemmin?


Vihdoinkin: marraskuun viimeinen päivä

30.11.2018

Marraskuussa:

Olen päässyt puhumaan tärkeistä asioista ja osallistumaan hienoihin tilaisuuksiin, joissa mua on oikeasti kuunneltu.

Olen kokenut väsymystä ja riittämättömyyden tunteita.

Olen viettänyt ihania pieniä ja isompia hetkiä meidän perheen kanssa, ja nauranut aivan vedet silmissä meidän minien jutuille.

Olen itkenyt ja surrut, sillä tässä kuussa tuli vuosi siitä kun menitin rakkaan mummuni.

Olen tuntenut, että mun ote lipeää, enkä pysty tuottamaan sellaista sisältöä, mitä juuri sillä hetkellä olisin halunnut.

Olen kirjoittanut lukemattomia postauksia, jotka ovat edelleen lukemattomia (heh), koska en ole uskaltanut julkaista niitä.

Olen kirjoittanut vuoden luetuimman ja kehutuimman postaukseni, jonka ansiosta tuntui, että löysin oman ääneni vahvempana kuin koskaan.

Olen kokenut aivan älyttömän flow-tilan, jossa tuntui, että pystyn tuottamaan juuri sellaista tekstiä jota olen aina halunnutkin tuottaa.

Olen ottanut kantaa lapsiperheiden asioihin, ja saanut uusia tärkeitä kontakteja ja hienoja ihmisiä ympärilleni.

Olen päässyt mukaan luomaan tulevaisuuden Suomea.

Olen ensin ujostellut ja hävennyt, ja sitten uskaltanut olla rohkeasti minä.

Olen saanut uusia ystäviä.

Olen yrittänyt uusia asioita ja epäonnistunut.

Olen yrittänyt epäonnistumisen jälkeen uudelleen ja onnistunut.

Olen vaihtanut ajatuksia satojen teistä kanssa, ja tälläkin hetkellä instagramin inboxi näyttää 99+ viestipyyntöä. Mä rakastan puhua teidän kanssa ja kuulla teidän kokemuksia. Kiitos kiitos kiitos, että jaatte niitä.

Olen harmitellut pimeyttä ja imenyt irti jokaisen auringonsäteen jonka olen saanut.

Olen syönyt enemmän konvehteja kuin kehtaan myöntää edes itselleni.

Olen ollut luokkakokouksessa ja pikkujouluissa.

Olen viettänyt lukijailtaa ja alkanut suunnitella jo seuraavaa.

Olen luullut olevani kiireinen, sitten ottanut kalenterin käteen, järjestänyt sen ja samalla ajatukseni, ja todennut, että ei. Mä en ole kiireinen, mulla on paljon tekemistä, mutta hallitsemalla mun menot kalenterissa ja pään sisällä, selviän niistä ilman kiirettä.

Olen syönyt kalaa ainakin kolme tai neljä kertaa joka viikko. Tuntuu, että kroppa oikein vaatii D-vitamiinia kun on ollut niin pimeää.

Olen kirjoittanut ylös kaikkea hauskaa mitä meidän kuopus on sanonut ääneen. Tässä kuussa hänen puheensa on aivan räjähtänyt, ja juttua tulee enemmän kuin stand up -koomikoilla.

Olen kerännyt kuopuksemme kenkiä ja sukkia lukuisia kertoja hypermarketin käytäviltä ja pukenut niitä uudelleen, sillä hän haluaa istua ostoskärryssä aina paljain varpain, ja heittää kengät ja sukat iloisesti aina jonnekin.

Olen kauhistellut kuinka meidän lapset vaan kasvavat. Toiselta irtosi jo neljäs hammas, ja toiselta alkoi juuri heilumaan kaksi ensimmäistä.

Olen ollut ylpeä siitä, miten taitavia, fiksuja ja oma-aloitteisia meidän lapset ovat.

Olen viettänyt lukuisia iltoja tehden blogini joulukalenteria. Se on tuottanut mulle valtavasti iloa ja hyvää mieltä.

Kiitos marraskuu, kaikessa pimeydessäsi ja ristiriitaisuudessasi saatoit olla vuoden hienoin kuukausi. Nyt alkaa kuitenkin vuoden paras aika, ainakin mun mielestä. JOULU. Joulukuu.

Huomisesta alkaen blogissa ilmestyy joka ikinen aamu klo 6.00 joulukalenterin uusi luukku. Kalenteri on tehty täysin teidän toiveiden ja edellisvuosien suosikkien pohjalta, ja mä toivon, että tämä on hienoin joulukalenteri jonka olen koskaan tehnyt. Siellä tulee olemaan videoita, haastatteluja, kertomuksia, muistoja, herkkuja, lahjavinkkejä, Ottoa ja kaikkea muuta. Kiitos, että saan tehdä sitä taas jälleen kerran teille.

Maailman ihaninta marraskuun viimeistä teille jokaiselle, ja KIITOS.