Kuulumisia & juhannussuunnitelmia

18.06.2020

Meidän piti viettää tänään torstai-iltaa veneilemässä Oton perheen kanssa, mutta veneeseen olikin tullut joku vika ja päädyimmekin veneilyn sijaan illaksi rannalle uimaan ja syömään eväsleipiä. Ja oli kyllä niin ihanaa, vaikka ensin lapsia vähän harmitti kun ei päästykään veneelle, kun pelkkaritkin oli jo puettu päälle. Rannalla se harmitus unohtui kokonaan ja he pulikoivat monta tuntia aivan innoissaan. Onneksi yön hurja ukkossää talttui päivän aikana ja illaksi tuli tyyntä ja aurinkoista, oli oikein ihana ilma kun työpäivän jälkeen lähdettiin. Ja tulipahan testattua, että itsetehdyt tonnikalakolmioleivät toimivat vähintään yhtä hyvin rantaeväinä kuin veneilyeväinä! Oli onni, että heti venesataman vieressä oli ihana ranta ja uikkaritkin oli jo valmiiksi mukana, niin keksittiin hetkessä suunnitelma B.

Viime yö oli hieman haasteellinen, kun ensin yksi lapsista heräsi nenäverenvuotoon, joka ei millään meinannut talttua (kärsin itse aina samasta lapsena kesäisin, kun oli siitepölyallergia) ja sen jälkeen alkoikin ukkonen pauhaamaan ihan hulluna, eikä kukaan meistä meinannut saada unta kun meteli oli niin kova. Olisipa ollut kuulosuojaimet koko porukalle, heh. Valvottiin varmasti pari tuntia yöllä, ennen kuin saatiin taas unen päästä kiinni. Mutta onneksi aamulla sai sitten nukkua kuitenkin, niin sai edes vähän otettua yön valvomisia takaisin. Se on jännä, miten koville nykyään ottaa yksikin valvottu yö, kun niihin ei ole yhtään tottunut.

 

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet työn suhteen todella intensiivisiä ja siitä mun vapaasta pitkästä viikonlopustakaan ei viime viikolla tullut kyllä mitään, päin vastoin! Tein vielä sunnuntai-iltana lasten mentyä nukkumaan useamman tunnin töitä. Mutta ajattelin tänä viikonloppuna kokeilla uudella onnella, että jos vaikka juhannuksen ajan onnistuisi olla kunnolla vapaalla. Ainakaan mulla ei nyt viikonlopuksi ole tiedossa keskeneräisiä työprojekteja eikä deadlineja, joten ajattelin ottaa ihan levon kannalta ja päivittää sitten juhannuskuulumisia joko sunnuntaina tai maanantaina illalla blogin puolelle. Instassa olen varmasti aktiivisempi, joten siellä kannattaa seurailla @iinalaura.

Meille on tulossa juhannukseksi Emilian ja Topiaksen porukka Turusta ja en voi sanoin kuvailla, miten ihanaa on kun voi nähdä kavereita ja viettää rauhassa yhdessä aikaa. Suunnitelmissa on ainakin luonnonkukkien poimintaa ja kukkaseppeleiden tekoa, auringonlaskun ihailua, juhannustaikoja, pitkään valvomista, paljon naurua, lautapelejä ja ihan sikana grilliruokaa. Ja lapsille valtava siskonpeti meidän toiseen lastenhuoneeseen, jossa he saavat kikattaa sitten porukalla. En malta odottaa oikeasti, niin pitkä aika on siitä, kun ollaan viimeksi vietetty tällä tavalla aikaa yhdessä.

Löysin tänään meidän kodin läheltä täydellisen pienen luonnonkukkaniityn, jolta ajattelin käydä keräämässä hulluna erilaisia ihania kukkia meidän seppeleisiin. Juhannusseppeleiden teko on niin ihana perinne ja rakastan sitä ihanaa kesäfiilistä, mikä juhannusseppele päässä tulee. Huomenna onkin iso porukka, jolle askarrella seppeleitä.

Haluan toivottaa kaikille maailman ihaninta ja turvallista juhannusta ja paljon halauksia <3


Muutama sana spontaaniudesta ja onnellisuudesta

03.05.2018

Kuten ehkä meidän perheen tarinan alusta voi päätellä, mä olen aika spontaani ihminen. Olen sellainen tyyppi, joka pyrkii sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin, ja ottaa kortit vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Uskon sen olevan seurausta siitä, että olen kokenut monia asioita, joille en ole itse voinut mitään, mutta niillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, yhtenä esimerkkinä äidin vakava sairastuminen. Voisinkin korjata tuota alun lausetta niin, että pyrin sopeutumaan ja tiedostan elämän arvaamattomuuden, nykyään.

Kyllä mä kävin teinivuosina läpi sen vaiheen, kun äidin sairastumista oli vaikea hyväksyä, ja se tuntui epäreilulta. ”Miksi juuri minun äiti, miksi juuri minä”. Silloin teki mieli lannistua, lopettaa kaikki, ajatella että ei mistään tule mitään ja kaikki on varmasti ihan paskaa nyt ja aina, eikä mulle voi tapahtua mitään hyvää. Onneksi tajusin nousta ylös ennen kuin oli liian myöhäistä. Sain kuin sainkin yo-lakin kouraan,  ja lähdin tavoittelemaan unelmiani Helsinkiin. Vaikka unelmat vaihtuivat hyvin nopeasti aivan toisiin, ei sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on se että en lyhistynyt ja luovuttanut, vaan pyrin eteenpäin ja avasin sydämeni kaikelle sille hyvälle, mitä elämässä voi tulla eteen kaiken odottamattoman ja ikävän lisäksi.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi hallita, ja sitten on se oma suhtautuminen, jota taas voi hallita ainakin jossain määrin. Esimerkiksi tullessani raskaaksi reilut seitsemän vuotta sitten, mulla ei aluksi ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin edes tekemässä. Olin ihan pihalla. Me päätettiin kuitenkin yhdessä, että raskaus on hyvä juttu, ja me haluttiin tarjota vauvalle niin hyvä koti ja perhe kuin meidän vain oli mahdollista. Sitten me vaan yritettiin parhaamme yhdessä, ja siitä huolimatta, että tilastojen perusteella meillä olisi minimituloisina nuorina vasta tavanneina vanhempina voinut olla katastrofin ainekset ilmassa, me uhmattiin niitä, ja tässä me nyt ollaan seitsemän vuotta myöhemmin.

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, pyrin ratkaisukeskeisyyteen. Pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mitä uskon voivani saavuttaa niillä resursseilla joita mulla on sillä hetkellä käytettävissä. Se on kantanut tähän asti ihan hyvin elämässä, vaikka toki mukana on ollut varmasti myös paljon hyvää onnea. En ole kuitenkaan koskaan haaveillut lottovoitosta, tai siitä että taivaasta tippuisi joku mahtava ratkaisu mun kaikkiin ongelmiin, koska harvallepa niin käy. Hyvään onneen ei koskaan voi luottaa etukäteen, mutta saamastaan onnesta voi olla kiitollinen jälkeenpäin. Siispä olen vaan pyrkinyt eteen ja ylös, niin ylös kuin pääsen.

Spontaanius ja sopeutuvaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mulla olisi unelmia tai haaveita, tai tavoitteita. On mulla, paljonkin. Mulla on jopa ihan pähkähulluja, järjettömän suuria unelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu. Mä en pety jos mun unelmat eivät toteudu, sillä yleensä toteutumattomien unelmien tilalle tulee jotain vähintään yhtä siistiä, mistä ei vaan osannut etukäteen haaveilla. Ja vaikka ei tulisikaan, se ei tarkoita, etteikö joskus vielä voisi tulla. Siksi en koe esimerkiksi mitään viisivuotissuunnitelmaa mun jutuksi, koska uskon, että jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.

En halua asettaa itselleni tiukkoja aikaraameja haaveideni suhteen, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En halua elää vain tavoitteisiin pyrkien, vaan haluan elää hetkessä. Määrätietoisuus on todella hieno piirre ihmisessä, kunhan sen takia ei unohda elää. Tavoitteet ja hetkessä eläminen eivät tietenkään sulje toisiaan pois, enkä sano että määrätietoinen pyrkiminen tavoitteita kohti olisi huono asia. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ehkä laittaa yhden kortin varaan.

Klisee ”do more of what makes you happy” on mun mielestä ihan totta. Enemmän kuin asioiden tavoitteluun, keskityn tekemään niitä asioita, jotka tekevät musta onnellisen, ja joiden tekemisestä tykkään. Jos kaikkien arkivelvollisuuksien, kuten pyykinpesun, imuroinnin tai ruokaostosten ulkopuolisen ajan käyttää niihin asioihin mistä pitää, en usko että voi mennä kovin pieleen. Ja ne arkivelvollisuudetkin voi tehdä itselle mahdollisimman mukavalla tavalla.

Mä voin myöntää, että mulle on ollut tosi pitkä matka uskaltaa olla täysillä onnellinen. Ehkä menneisyyden takia on kestänyt pitkään tajuta se, että suurin osa ihmisistä elää kuitenkin pitkän elämän ja että elämän ei automaattisesti kuulu olla välttämättä pelkkää vastoinkäymisistä selviämistä, sairauksia ja menetyksiä. Että elämä ihan oikeasti voi ja saa olla mukavaa ja että on olemassa esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, tai kohdanneet vakavaa sairautta läheltä, ennen kuin omat vanhemmat kuolevat vanhuuteen.

Mua vieläkin vähän pelottaa, kun sanon ääneen että olen onnellinen, aina siellä takaraivossa on se pieni pelko, että entä jos jotain tapahtuu, koska olen liian onnellinen. Mutta totuus on, että se että olisin nyt onneton, ei tekisi yhdestäkään tulevasta vaikeudesta helpompaa kestää. Eikä ne vaikeudet osaa lukea mun ajatuksia. Ei kukaan sairastu tai kuole siksi koska on liian onnellinen.

Huh, tällaisia mietteitä tähän iltaan. Näin käy kun juttelee viikon sisällä useaan kertaan syvällisiä ystävien kanssa, ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Onneksi on tämä blogi, johon voi tyhjentää ajatuksensa. Ja nyt mä haluaisin kuulla teidän ajatuksia! Onnesta, unelmista, suunnitelmista, vastoinkäymisistä, kaikesta. Te ootte ihania ja mahtavia <3