Pian on kolme vuotta siitä kun synnytin esikoiseni. Ihanan, minikokoisen tyypin, 3010g ja 46 senttiä täyttä rakkautta ja täydellisyyttä. Vaikka ensisynnyttäjän liian aikaisilla 35+6 viikoilla käynnistyneessä perätilasynnytyksessä oli omat kommervenkkinsa ja riskinsä, tuo kokemus teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

Mun kroppa ei ole luotu raskaanaoloon, se on varma. Viimeksi kärsin ensin lähes päivittäisestä, hirveästä aurallisesta migreenistä ensimmäiset 16 viikkoa. Muutaman seesteisen keskiraskausviikon jälkeen makasin viikolta 25 asti vuodelevossa aina viikolle 34 asti säännöllisten 5-10min välein tulleiden ja 24/7 jatkuneiden, kipeiden supistusten vuoksi. Kuka tietää mitä ilman vuodelepoa olisi tapahtunut, kun tälläkin kertaa levon kanssa synnytin jo viikolla 37+0. Ensimmäisellä kerralla meinasin synnyttää myös jo viikolla 34+3, mutta supistuksia estävät lääkkeet hidastivat synnytyksen käynnistymistä kymmenellä päivällä.

Kolme tuntia ennen kuin Zelda syntyi, viimeinen mahakuva <3

Raskaus oli se asia mistä mä aina haaveilin lapsena ja vähän vanhempanakin. Se tuntui niin uskomattomalta ja ihmeelliseltä asialta, mitä se ehdottomasti onkin, mutta raskauden raskaus yllätti mut kuitenkin. En ollut varautunut siihen, miten rankkaa on makoilla kymmenen viikkoa paikoillaan, voimatta itse hoitaa rakasta esikoista. En myöskään ollut varautunut siihen, miten paljon voi pelätä, että omalle vauvalle sattuu masussa jotain. Miten halvaannuttavaa ja raastavaa se pelko voi olla.

Synnytys sen sijaan oli se asia, jota yritin visusti olla ajattelematta ensimmäiseen synnytykseeni asti. Se oli jotain pelottavaa, täysin hallitsematonta, ja taatusti hemmetin kivuliasta. Ensimmäinen synnytys kuitenkin käänsi kaiken päälaelleen, ja toinen vain vahvisti ajatuksia. Raskaudesta tuli mielessäni se pelottava, hankala asia, ja synnytys taas oli jotain niin uskomattoman hienoa ja ihmeellistä, että en usko että maailmasta voi löytyä mitään hienompaa kokemusta. Vaikka musta tuntuu että mun kroppa on viimeinen, jonka tulisi ikinä olla raskaana, synnyttämisen koen olevan ihan mun juttu.

En voi väittää, etteikö toisten kasvavat masut ja ultrakuvat herättäisi välillä sellaisia pieniä ”voi että, jos sittenkin vielä kolmas joskus” -ajatuksia. Mutta silti, mä en halua että meidän pienet joutuvat katsomaan vierestä kun äiti ei voi muuta kuin maata kuukausikaupalla, pahimmassa tapauksessa sairaalassa. En myöskään halua enää koskaan kokea sitä hirveää menettämisen pelkoa. Ainahan sitä sanotaan, että jokainen raskaus on erilainen, ja niin varmasti onkin. Mutta mulle kaksi raskautta samoine ennenaikaisuuden uhkineen, eivät mielestäni jätä enää tilaa riskinotolle. Raskautta en jää kaipaamaan, mutta synnyttämistä kyllä.

Mulla ei oikeastaan ollut punaista lankaa kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä. Mä vaan halusin kirjoittaa synnyttämisestä, koska synnytystä mulla on ikävä. Siihen tunteeseen voisi jäädä koukkuun, ehkä mä olenkin koukussa. Joskus olen kirjoittanut, että voisin synnyttää vaikka kerran kuussa, niin ihanaa se on, ja edelleen olen samaa mieltä. En ehkä olisi samaa mieltä, jos synnytykseni eivät olisi olleet kestoltaan neljä tuntia ja 1,5 tuntia, ei voi tietää. Mutta se tunne kuinka saa tehdä omalla kropalla töitä, ja kuinka kivusta huolimatta jotenkin vain kykenee toimimaan, ja vihdoin niin julmetun pitkän odotuksen jälkeen saa sen oman pienen ihmisen rinnalle, on vaan jotain sellaista, mitä mulla eivät riitä sanat kuvaamaan.

Suurin syy siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin oli se, että haluaisin lukea teidän synnytyksistä, jos te haluatte niistä kertoa! Mä voisin lukea synnytyskertomuksia vaikka joka päivä, niihin ei kyllästy ikinä. Vaikka toki se tunnelataus on omassa synnytyksessä obviously kaikkein suurin, niin kyllä toisten ihanat tarinat saavat vaan silmät kostumaan. Huomenna alkaa Livillä se Toisenlaiset äidit, joka ilmeisesti noudattaa aikalailla samaa kaavaa kuin viime vuosien Erilaiset äidit. Mä en malta odottaa sitä, sillä tiedän jo valmiiksi että mulla tulee itku joka jaksoa katsoessa. Ei siihen muuta tarvita kuin se synnytys.

Joten sana on nyt vapaa. Kertokaa ihmeessä omasta synnytyksestänne vaikka kokopitkä stoori jos haluatte. Tai kertokaa jos teillä on jäänyt jokin asia erityisesti mieleen. Mua kiinnostaa lukea ihan kaikenlaisista synnytyksistä, lyhyitä tai pitkiä kertomuksia, positiivista tai negatiivista, ihan mitä vaan!

PS: Mun omat synnytyskertomukset löytyvät TÄÄLTÄ(ensimmäinen) ja TÄÄLTÄ(toinen), jos ette ole lukeneet ja haluatte lukea!

Mä oon halunnut kirjoittaa tän tekstin siitä asti kun sain vauvan ensimmäistä kertaa rinnalle, etten vain unohtaisi yhtäkään pientä yksityiskohtaa, mutta vasta nyt löysin keskittymiskykyä ja lievää aivotoiminnan palautumista sen verran että uskalsin yrittää kuvailla tuota uskomatonta kokemusta sellaisena kuin se oikeasti oli. Mä kovasti toivon etten unohda mitään tärkeää ja varmasti vielä monta kertaa tulen muistamaan jotain uutta ja ihanaa minkä unohdan tässä mainita, mutta yritän parhaani. Pakko muuten mainita että tätä kirjoittaessani tuo ihana pieni pallero nukkuu mun päälläni ja tuhisee tyytyväisenä, voiko mikään olla ihanampaa kuin unissaan tuhiseva pieni vastasyntynyt?

Lauantaiaamuna me heräiltiin tavalliseen tapaan Oton ja Tiaran kanssa, mulla oli oikein hyvä olo eikä edes supistellut niin paljoa kuin muina päivinä oli supistanut koko viime viikon ajan. Päätettiin lähteä yhdessä koko perhe käymään keskustassa Pizza Hutissa syömässä ja mahdollisesti pyörähtämässä Hulluilla päivillä ostamassa hoitoalusta pesukoneen päälle vauvaa varten kun sellainen oli vielä unohtunut ostaa. Mä kävin suihkussa ja meikkailin ja laittauduin reissua varten, mutta siinä kun valmistauduin niin mulla alkoi tulla tasaiseen tahtiin supistuksia, ihan samalla tavalla kuin muinakin päivinä.

Me odoteltiin että Tiara heräisi päiväunilta jotta päästäisiin lähtemään ja siinä odotellessa supistukset tihenivät ja alkoivat tulla 3-4 minuutin välein ja olla kestoltaan minuutin luokkaa. Kello taisi olla kaksi iltapäivällä ja me alettiin miettimään että uskalletaankohan me lähteä sittenkään keskustaan asti, että entäs jos synnytys käynnistyykin ja sitten meillä on Tiara mukana siellä ja kaikki menee ihan pipariksi jos synnytys etenee vauhdilla. Päätettiin että on sittenkin fiksumpaa jäädä kotiin ja seurata tilannetta, keskustaan kun kuitenkin on jonkinverran matkaa meiltä. Mua harmitti hirveästi ettei lähdettykään, olin nimittäin ihan varma että synnytys ei käynnistyisi vielä aikapäiviin ja me oltiin hukattu meidän hieno tilaisuus ravintolareissuun aivan turhaan.

Me päätettiin sitten lohdutukseksi Pizza Hutin sijaan tilata pannupizzat kotiin ja tilattiinkin. Siinä pizzalähettiä odotellessa supistukset jatkuivat edelleen kokoajan, tismalleen samanlaisina, kipeinä mutta ei niin kipeinä että olisin kokenut särkylääkettä tarpeelliseksi. Pizzat tulivat siinä viiden maissa, ja me syötiin kaikessa rauhassa niin että napa ruskasi, supistukset siis jatkuivat säännöllisinä jo neljättä tuntia mikä oli aika pitkään ottaen huomioon niiden tiheyden ja pitkän keston. Me sovittiin että katseltaisiin vielä tunteroinen kotona jonka jälkeen sitten soitettaisiin synnärille ja kysyttäisiin neuvoa.

Tunti tuli ja meni ja supistukset vain jatkuivat, tuntuivat ehkä himpun verran kipeämmiltä, sellaisilta että aloin kaipailemaan kuumavesipulloa tai kaurapussia joka kivasti helpottaisi aina supistuksen tullessa. Me soitettiin synnärille josta käskettiin tulla samantien näytille kun olin kuvaillut ”oireita”. Meidän ihana kaverimme tuli naapurista tänne Tiaran seuraksi, ja niin me sitten napattiin sairaalakassi varmuuden vuoksi mukaan ja hurautettiin taksilla sairaalalle. Olin aika varma että kotiin siinä vielä lähdetään joten ei otettu edes mitään juotavaa tai välipalaa mukaan, mikä osoittautuikin sitten suureksi virheeksi.

Synnärillä oltiin puoli seitsemän aikoihin illalla, pääsin heti käyrille ja kohdunsuu oli kuulemma 2-3cm auki, eli edistynyt keskiviikkoisesta neuvolalääkärin tilanteesta hieman. Supistuksia piirtyi käyrille niin voimakkaina että numerot loppuivat asteikosta kesken, mutta mä en silti tuntenut oikein mitään eikä kätilö ollut varma onko mulla synnytys käynnissä. Kätilö passitti meidät kävelylle ja kahville ja pyysi tulemaan tunnin kuluttua takaisin niin katsottaisiin tilanne uudestaan. Siinä vaiheessa mä olin ihan varma että ei tämä tästä edistyisi ja halusin vain lähteä kotiin Tiaran luokse, mutta päätin kuitenkin kuunnella kätilön neuvoa.

Me käytiin Oton kanssa hakemassa alakerran kanttiinista juotavaa ja hengailtiin sairaalalla tabletilta videoita katsellen, ja mentiin sitten puoli kahdeksan aikoihin takaisin synnytyssaliin ja uudestaan käyrille. Supistukset tulivat edelleenkin neljän minuutin välein eli eivät olleet kovinkaan paljoa voimistuneet, mutta kohdunsuu oli tunnin aikana auennut sentin lisää. Siltikään kätilö ei osannut sanoa, että synnytänkö vaiko en. Hän kävi kysymässä kollegoiltaan neuvoa ja lopulta he passittivat meidät Oton kanssa päivystysosastolle omaan huoneeseen odottelemaan että mitä tässä vielä tapahtuisikaan, kotiin mua ei kuulemma voisi enää päästää koska vauvan pää oli niin alhaalla että kunhan kunnon supistukset alkaisivat ja synnytys käynnistyisi, ei menisi kuin muutama hetki ja vauva olisi ulkona.

Päivystysosastolla me katseltiin edelleen niitä videoita Oton kanssa, ja mua turhautti kun olin ihan varma että joudun jäämään yksin osastolle ja Otto lähtemään kotiin koska synnytys ei ole vielä käynnissä. Tunnin päästä päivystysosaston kätilö tuli tsekkaamaan kohdunsuun tilanteen taas ja se oli auenunt jo neljään sentiin ja niin meidät siirrettiin takaisin synnytyssaliin, synnytys kuulemma oli käynnissä. Musta ei edelleenkään tuntunut miltään, mutta olin helpottunut siitä etten joutuisi jäämään sairaalaan yksin yöksi vaan Otto saisi olla mun kanssa koska päästiin osaston sijaan synnytyssaliin.

Synnytyssalissa tunsin oloni niin tyhmäksi! Toisista huoneista kantautui ”oikeita” synnytysääniä, huutoa ja vauvan itkua ja olin varma että ollaan aivan turhaan siellä salissa ja mä joudun vielä ilman vauvaa kotiin. Mä makoilin aina vähän väliä käyrillä ja supistukset olivat edelleen todella maltillisia, tulivat n. 3 minuutin välein eivätkä olleet kivuliaita. Otto nukahtikin vähän ennen kahtatoista pariksi tunniksi ja sillä aikaa mä meikkailin ja otin peilikuvia itsestäni kun en muutakaan keksinyt enkä oikein jaksanut keskittyä katselemaan leffaakaan. Kohdunsuun tilanne kuitenkin edistyi kokoajan, ja kahden aikoihin yöllä se oli auki jo 6cm. Mun mielestä se oli todella hassua, koska en edelleenkään tuntenut minkäänlaista muutosta supistusten laadussa tai muutenkaan mulla ei ollut sellainen olo että synnyttäisin.

Kahden jälkeen menin käymään vessassa ja yhtäkkiä mulla tuli aivan jumalaton supistus! Mä pyysin heti kätilön paikalle ja sanoin että haluan ilokaasua, että nyt mulla on ihan sellainen olo kuin viimeksi kun mä synnytin. Sain ilokaasumaskin ja yhtäkkiä supistukset voimistuivat todella paljon ja tuntuivat ihan kamalilta. Supistuksia alkoi tulla alle kahden minuutin välein ja ne olivat todella pitkiä kestoltaan. Kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen uudelleen vaikka edellisestä kerrasta oli vasta vartti ja olin auki 7cm. Päätin pyytää epiduraalia, koska halusin olla varma että tällä kertaa epiduraali ehtisi vaikuttaa toisin kuin viimeksi. Mua alettiin heti valmistelemaan ja anestesialääkäri pääsi paikalle antamaan epiduraalia vähän ennen klo kolmea yöllä.

Sain epiduraalin, lääkäri kertoi sen vaikutuksen alkavan hiljalleen seuraavan viidentoista minuutin aikana ja odotin että vihdoinkin se jumalaton kipu helpottaisi hetkeksi. Mä koitin kokoajan ajatella positiivisesti että enää muutama minuutti, seuraavalla supistuksella helpottaa ja samaan aikaan puristin Oton kättä ja roikuin ilokaasumaskissa kuin viimeistä päivää. Ilokaasu helpotti pahinta kipua vähän, mutta ei tarpeeksi. Viidentoista minuutin kuluttuakaan kipu ei kuitenkaan ollut hellittänyt ollenkaan, päinvastoin! Mua alkoi ponnistuttaa ihan hulluna ja kätilö katsoi kohdunsuun joka olikin sitten täydet 10 cm:iä auki eli sain alkaa ponnistaa. Sitä ennen puhkaistiin kuitenkin kalvot koska lapsivesi ei ollut vielä mennyt ja heti kalvojen puhkaisun jälkeen mä sitten aloin ponnistamaan!

Mua jännitti etukäteen tosi paljon se että vauva olikin oikeinpäin, mulla kun oli kokemusta ainoastaan siitä perätilasynnytyksestä. Kuulostaa ehkä naurettavalta, koska tottakai on turvallisempaa ja yleisempää synnyttää raivotarjonnassa oleva vauva kuin perätilavauva, mutta mun mielestä yhä edelleenkin se perätilasynnytys oli helpompi ja vähemmän kivulias! Nyt kun kokemusta on molemmista, mä oon sitä mieltä että perätilavauva oli helpompi ponnistaa koska sen tunsi itse selvemmin että kuinka paljon on vielä ponnistettavaa jäljellä. Raivotarjontaisessa synnytyksessä mun mielestä pahin kohta oli se kun pää oli jo ulkona, mutta olkapäät ei ja piti odottaa seuraavaa supistusta!!

No mutta, helppoa tai ei mä kuitenkin sain ponnistettua ja kätilöt kovasti kannustivat ja kehuivat miten hyvin mä jaksan ja tsemppaan! Kaksitoista minuuttia, pari kirosanaa ja pari karjaisua ja niin mä sain viimeinkin meidän ihana neidin rinnalle kello 3.27 ja alettiin Oton kanssa itkemään molemmat.

Eipä sitä maailmasta löydy toista yhtä mieletöntä tunnetta kuin se pakahduttava rakkaus jota sillä hetkellä tuntee kun sen oman pienen saa pitkän odotuksen jälkeen syliin. Siinä me vain ihasteltiin vauvaa ja se puristi mua sormesta niin tomerasti ja tuijotteli. Fiilis oli ihanan kiireetön, toisin kuin viime synnytyksessä jossa mä menin suunnilleen heti tikkauksen jälkeen suihkuun ja Otto kylvettämään Tiaraa. Tällä kertaa vauva sai olla tissillä ensimmäiset pari tuntia ihan rauhassa ja me tutustuttiin toisiimme ja ihmeteltiin kolmisteen siellä ennen kuin mä sitten vihdoin menin suihkuun ja vauva pesulle ja mitattavaksi ylpeän isin kanssa.

Synnytyksen on papereihin merkitty alkaneen klo 02.00 yöllä jolloin kunnolliset synnytyssupistukset alkoivat, eli synnytyksen kesto oli 1,5h. Kätilö oli siis oikeassa alusta asti pelätessään että en ehtisi ajoissa takaisin sairaalaan jos lähtisin kotiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä, mä kun en olisi lähtenyt ennen kuin vasta niiden kivuliaiden supistusten ilmaannuttua. Onneksi siis jäätiin sairaalaan tarkkailuun!

Suihkun jälkeen me syötiin vielä aamupalaa ja vauva nukkui Oton sylissä tyytyväisenä, ennenkuin siirryttiin sitten lapsivuodeosastolle vauvan kanssa ja Otto lähti hakemaan Tiaraa kotoa siskoa katsomaan. Mun olo oli synnytyksen jälkeen ihan uskomattoman hyvä, ei nukuttanut vaikka olin valvonut lauantain aamu seitsemästä saakka ja oikeastaan tuntui siltä kun ei olisi synnyttänyt ollenkaan. Mä en saanut edes yhtään tikkiä tai nirhaumaa mihinkään eikä olo ollut muutenkaan kivulias ja olisin ollut valmis lähtemään kotiin vaikka samantien. Heti kätilön aamukierroksella kysyinkin että koska voidaan kotiutua ja onneksi kätilö lupasi että jos kaikki menee hyvin niin päästään jo seuraavana aamuna kotiin ja niinhän me sitten päästiinkin.

Sunnuntaina heti aamusta Tiara ja Otto tulivat sitten katsomaan meitä ja ylpeä isosiskokin sai antaa vauvalle ensimmäisen pusun. Tiara oli ihana sairaalassa, kun neiti näki vauvan ekaa kertaa levisi naamalle sellainen naantalin aurinko -hymy että en ole ennen nähnyt vaikka Tiara ilopilleri onkin! Mä en sairaalassa pahemmin viihtynyt ja oon tosi iloinen että päästiin niin nopeasti kotiin. Vauvan paino ei ollut laskenut kuin alle 5% kotiinlähtötarkistuksessa ja muutenkin kaikki oli tosi hienosti ja me sitten kotiuduttiin maanantaina vauvan ollessa 30h ikäinen. Huomenna meillä on vielä kontrollikäynti koska kotiuduttiin niin nopeasti mutta täytyy toivoa että kaikki on edelleen hienosti vauvalla. Ainakin hän syö todella paljon ja hyvin ja voin ilokseni ja ylpeydekseni ilmoittaa että ainakin tällä hetkellä vauva kasvaa täysin mun antimillani!

Toivon että osasin tällä tekstillä välittää edes miljoonasosan siitä häkellyttävästä onnen tunteesta ja rakkauden määrästä jota tuota pientä ihmistä kohtaan tunnen. Synnytys oli tälläkin kertaa aivan mielettömän ihana kokemus ja voisin synnyttää uudelleen vaikka joka päivä. No ehken ihan jokapäivä, mutta kuitenkin! Haikeudella muistelen sitä euforista fiilistä joka synnytyksen jälkeen vallitsee, vaikka sitä en kyllä kiellä etteikö olo olisi aivan pakahduttavan onnellinen edelleenkin.

Kiitos kaikille ihan mielettömän paljon ihanista onnitteluista ja kauniista sanoista<3 Mä palailen tuoreiden kuvien kanssa kunhan kerkeän! Hyvää yötä <3

Nämä masukuvat on otettu viime sunnuntaina ennen babyshowereita kun mulla tuli 36+0 täyteen! Nyt ollaan siis raskaudessa sellaisilla viikoilla jonne asti en viimeksi päässytkään, kun Tiara syntyi juuri päivää ennen. Ei tämä kyllä mitään herkkua enää ole. Vaikka nyt ei tarvitsekaan enää levätä ja varoa aiheuttamasta supistuksia, ei tämä jatkuva 24/7 -supistelu ja ”jokohan nää kohta olis niitä synnytyssupistuksia?” -ajattelukaan helpolta tunnu. Kokoajan jännittää että koska alkaa tapahtua ja turhauttaa kun mitään ei jatkuvista oireista huolimatta tapahdu.

Tänään kävin neuvolalääkärillä ja tilanne on kuulemma jo erittäin kypsä ja käytännössä synnytys voi käynnistyä milloin tahansa, ”jee”. Onhan se tavallaan helpottavaa kuulla, mutta toisaalta myös turhauttavaa. Jos tilanne ei olisi edistynyt ollenkaan olisin voinut suosiolla luovuttaa ja ajatella että tässä kestää vielä viikkoja, mutta koska asiat kuitenkin ovat edistyneet on mulla kokoajan odottavan jännittynyt fiilis. Ja vaikka asiat ovatkin edistyneet, ei sekään käytännössä takaa sitä että raskaus ei menisi vaikkapa yliajalle, kaikkihan on ihan mahdollista edelleen.

Masupallo on ihana ja haikealla mielellä luovun siitä sitten kun aika koittaa, mutta kyllä se halu saada oma pikkuinen sieltä masusta jo syliin on ihan hirvittävän kova! Mä katselen synnytysohjelmia haaveillen siitä täydellisestä hetkestä kun saa oman vauvan ensimmäistä kertaa rinnalle. Suunnittelen innoissani ristiäisiä vaikka niihin on vielä viikkokausia ja mietin että pussaileekohan Tiara yhtä innokkaasti vauvaa sen synnyttyä kuin mun masua nyt.

Pieniä tai no aika suuriakin pelkoja on herännyt; meneehän kaikki hyvin, syntyyhän vauva terveenä, selviänkö itse ilman sen suurempia komplikaatioita. Kuinka kauan joudumme olemaan sairaalassa, saadaankohan me perhehuonetta? Pääsenköhän synnyttämään sinne minne toivoisin kun sulkuja tuntuu olevan joka puolella kokoajan ja pian Naistenklinikkakin menee remonttiin ja se vaikuttaa kaikkiin HUS:in synnäreihin. Kaikki asiat mietityttävät todella paljon! Mutta täytyy vain toivoa että kaikki kääntyy parhain päin ja me saadaan terve vauva terveeseen syliin mahdollisimman turvallisesti!

Tässä on nyt viimeiset masuvertailu -kuvat Tiaramasuun, koska enempää niitä ei enää ole! Ensikatselulla musta tuntui että masuthan ovat ihan identtiset, mutta eipä se niin vain olekaan. Kun katsoo tarkemmin niin sen huomaa selkeästi kuinka Tiaramasu on ylempää paljon pyöreämpi ja ”täydempi” koska Tiara oli perätilassa ja neidin pää pyöristi mun masua ylhäältä päin. Vastaavasti taas masu on alhaalta paljon pienempi ja vähemmän ulkoneva. Nyt mulla on tietysti juuri toisinpäin koska vauva on raivotarjonnassa kuten kuuluukin.

Tänään on siis viikkoja 36+3, muutaman tunnin päästä jo 36+4! Se jää nähtäväksi miten suuriksi nuo luvut tuosta ehtivät vielä kasvaakaan. Kiitos teille ihanille tsemppareille kaikesta tuesta ja teidän kauniista sanoistanne<3 koska olen todennut jo miljoonaan kertaan että te olette parhaita vertaistukijoita, kysynkin nyt:

Miten teidän synnytykset ovat käynnistyneet? Millä viikolla? Millaisia oireita teillä on ollut ennen synnytyksen käynnistymistä? Miten toinen synnytys on eronnut ensimmäisestä?

Kuten kertoilinkin tuossa viikonloppuna, on sairaalakassi suurilta osin jo pakattu valmiiksi. Mä kävin tänään neuvolassa ihan rutiinitarkastuksessa jonka jälkeen sain lähetteen vielä lääkärillekin ja nyt täytyy sanoa että hyvä että kassi on täydessä valmiudessa! Ei, en mä vielä tänään tai lähipäivinä todennäköisesti ole onneksi synnyttämässä, mutta merkkejä siitä ettei välttämättä sinne toukokuulle asti mennä on jo selkeästi ilmassa. Vauva voi oikein hyvin masussa ja on kuulemma jo kiinnittynyt pää alaspäin lähtökuoppiinsa, mikä tuntuu todella helpottavalta viimekertaisen perätilasynnytyksen jälkeen. Vaikka synnytys sujuikin hienosti niin tietenkin normaali alatiesynnytys on turvallisempi.

Edelleenkin käskynä on vain sitä lepoa, lepoa ja vielä vähän lisää lepoa ja se todella tuntuu jo aika puuduttavalta. Mutta tottakai mä silti lepään kun kerran käsky käy, en halua ottaa turhia riskejä. Onneksi on ihania ystäviä, ihana äiti, ihana Otto ja maailmankaikkeuden ihanin Tiara jotka jaksavat aina piristää. Tänäänkin Tiara on kyllä saanut multa kyyneleen silmäkulmaan mahtavilla oivalluksillaan ainakin tuhat kertaa, ehkä se on vähän hormonienkin syytä mutta on se vain niin ihana neiti! Mutta nyt sitä sairaalakassin sisältöä vihdoinkin, johan tässä on menty aiheen vierestä ihan turhan kauan.

Viimeksi me oltiin sairaalassa aika kauan, yhteensä seitsemän yötä, ja toivon todella ettei tällä kertaa siellä niin kauan tarvitsisi oleskella. Tavaraa on silti tulossa mukaan ihan hyvän kokoinen arsenaali! Viimeksi sairaalassaoloaikana kaikille tavaroille todella oli käyttöä kun Tiara lähinnä vain nukkui ja nukkui sinivalolampun alla (paitsi söi kolmen tunnin välein) ja meillä oli hurjan tylsää. Tämä tyyppihän saattaa olla aivan erilainen tapaus, mutta en koe sitä huonona asiana ollenkaan että tylsyyteenkin on varautunut mukavalla tekemisellä.

Viimekertaista roinamäärää kuitenkin vähentää huomattavasti se että nykyään meillä on Samsung Galaxy Note 10.1 tabletti eikä tarvitse raahata tietokonetta, leffoja, lehtiä ja kirjoja mukaan kun tuo yksi laite korvaa kaiken yllämainitun. Tabletin lisäksi mukaan tulee tietysti puhelimet, kuulokkeet (niitä kaksin kappalein että riittää molemmille), kamera (joka pääsi kuvaan mukaan heijastuessaan tabletista), neuvolakortti sekä lompakko. Ja tietysti myös laturit kaikille vempeleille.

Mukaan kassiin pakkaan tietysti kaikki perus hygieniatarvikkeet hammasharjasta meikkipussiin. Lisäksi otan omat shampoot, hoitoaineet ynnä muut tökötit, mutta niitä varten mun täytyy vielä hommata niitä pikkuruisia matkapulloja koska mun shampoo ja hoitoaine on sellaisissa kampaamokokoisissa pumppupulloissa. Lisäksi tietysti Tangle teezer kesyttämään takkuja ja pinnejä sekä pompuloita jotta hiukset saa pois kasvoilta varsinkin synnytyksessä.

Vauvalle ajattelin ottaa muutaman harson myöskin, sekä omat tutit mukaan (jotka täytyy vielä keittää valmiiksi). Itselleni liivinsuojia jotka ainakin viimeksi tulivat todella tarpeeseen kun maito nousi. Viímeksi Otto raukka joutui niitä ostamaan käydessään kotona, mutta tällä kertaa olen varustautunut Ainun ja Myllymuksujen kestosuojilla jo valmiiksi.

Mun omaksi kotiutumisasuksi valitsin hyväksi havaittua, pehmeää ja mukavaa eli *mamamia.fi -verkkokaupasta* saadut Sobean Yoga-housut, -hupparin ja niiden kanssa Cesilija S.n imetyspaita. Paidan alle H&M:n perus imetysrintsikoita parit kappaleet. Imetysliivejä en ajatellut pukea kaksia päällekäin mutta ne likaantuivat ainakin viimeksi mulla aika äkkiä liivinsuojista huolimatta kun maito nousi joten on hyvä olla vaihtoliivitkin varmuuden vuoksi. Cesilija S.n imetyspaidasta kerron lisää kunhan olen päässyt sitä tositoimissa testaamaan!

Sairaalassa mä aion pukeutua niihin ihaniin pinkkeihin sairaalakaapuihin ihan suosiolla, mutta tulevalle vauvalle me puetaan omat vaatteet kuten Tiarallekin aikoinaan. Tiaraa puimme omiin vaatteisiin ikäänkuin vahingossa (alunperin vauvanvaatteita tuli mukaan paljon vain siksi etten kiireessä osannut päättää vauvan kotiutumisasua ja heittelin vain kassiin mun lemppareita) mutta nyt tuntuisi tosi vieraalta pukea uutta tulokastakaan sairaalavaatteisiin, on ne omat paljon kivempia enkä koe sitä ylitsepääsemättömän rasittavaksi että pesen supersuloisia pikkuvaatteita päästyäni sairaalasta kotiin.

En viitsinyt tuon enempää vielä pakata mukaan koska toivon että meidän ei tarvitsisi sairaalassa oleskella kuin pari yötä korkeintaan, mutta saahan niitä sitten lisää jos tarve vaatii. Voi olla että mikäli sairaalakassille ilmenee tarvetta vasta lasketun ajan tienoilla/sen jälkeen niin nappaan nuo pienemmät vaatteet pois ja vaihdan isompaa tilalle, mutta tällä hetkellä kassin sisältö on tälläinen:

Kaksi bodya koossa 44 ja kolme bodya koossa 50. Housuja on kolmet koossa 50 ja yhdet koossa 44. Yökkäri on kokoa 50 ja neuleet myös. Tuo haalaripussi on myös kokoa 50, sen pukemisesta en tosin ole varma koska ei vielä tiedä millainen säätila silloin on kun vauva syntyy. Jos on kovin lämmintä niin silloin saatan sen tilalle keksiä jotain muuta. Ja vaikka me ollaankin kolmessa eri ultrassa tyttölupaus saatu niin silti pieni skeptikko mun sisälläni halusi pakata mukaan mahdollisimman neutraaleja vaatteita varmuuden vuoksi ja vain kaksi bodya, yhdet sukat ja yhdet villasukat ovat siksi vaaleanpunaisia.

Kotiutumisasuksi valitsin vauvalle Po.Pin vaaleanpunaraidallisen eco-malliston kietaisubodyn ja samaisen merkin vaaleanharmaat tähtikuvioiset pökät. Sukiksi Lindex Hello Babyn ihanat ballerinasukat, joiden päälle sitten mun mummun kutomat ihanat villasukat. Pöksyihin sopiva Nextin ihana tähtikuvioinen pipo ja maailman suloisin lammasneulehuppari vielä ja niin on supersuloinen asu valmis! Ja tämäkin saattaa muuttua vielä moneen kertaan riippuen juuri vauvan koosta, säästä ynnä muusta, mutta tällä hetkellä fiilis on tämä.

Listamuodossa sisältö näyttäisi siis tältä:

• Neuvolakortti ja lompakko
• Kamera, tabletti ja puhelin latureineen sekä kuulokkeet
• Shampoo, hoitoaine, suihkugeeli, kasvojenpuhdistusvälineet & sheiveri
• Meikit, kosteusvoiteet, deodorantti
• Hammasharja ja -tahna
• Pompuloita, pinnejä ja hiusharja
• Tutit ja harsot
• Imetysliivit ja liivinsuojat
• Kotiutumisvaatteet mulle
• Vauvalle vaatetta muutaman päivän tarpeisiin
• Lisäksi riippuen siitä saadaanko perhehuonetta vai ei niin Otolle mukavat oleskeluvaatteet, hygieniatarvikkeet ym.
• Pientä syötävää ja juotavaa
• Turvakaukalo vauvalle ja neuleviltti

Saatoin unohtaa jotain hyvin oleellista tai mahdollisesti en ole vielä tajunnut tarvitsevani jotain tärkeää, eli jos huomaatte jonkin megalomaanisen puutteen listassa niin huomauttakaa toki! Mieluummin nimittäin liikaa kuin liian vähän tavaraa.

Ihanaa huomista torstaipäivää kaikille<3 Mä palailen mahdollisimman pian ihan normikuulumisten kanssa, nyt kun on ollut aika aihepainotteisia postauksia viime aikoina. Olette parhaita!

Multa on viimeaikoina kyselty paljon siitä miten mun keho on palautunut nyt kun synnytyksestä on neljä kuukautta jo kulunut. Mä aattelin että teen sitten ihan postauksen kuvineen kaikkineen ja kerron mitä mieltä itse oon. Oikeestaan aika kiva itsekin ottaa kuvia ja kartottaa että mitä sille keholle oikeen onkaan tapahtunut. Kuvituksena siis kuvia mun vartalosta (ja pissismeikeistä UUH) ennen raskautta, sen aikana ja sen jälkeen.

Iina 17v

Ennen raskautta mä olin aika hoikka, oon aina ollut. Paino oli ensimmäisellä neuvolakäynnillä maaliskuussa 2011 tasan 45kg ja pituutta mulla on semmoset 167cm eli painoindeksi oli 16,1. Harrastin 7-vuotiaasta 16-vuotiaaksi useita eri tansseja (showjazz, hiphop, show&funk, locking) ja lenkkeilyä, sen jälkeen mun into liikuntaharrastuksiin loppui. Lukion kakkosella kävin puoli vuotta ahkerasti salilla monta kertaa viikossa mutta sitten sekin ”vaan jotenkin jäi”.
                     Oon aina syönyt todella paljon ja ihan mitä mieli tekee joten anoreksiaa mulla ei oo ollut alhaisesta painosta huolimatta. Joskus yläasteella jouduin käymään vuoden ajan painokontrolleissa mutta kun paino ei sitten liikkunut suuntaan eikä toiseen niin ne luovutti ja totes että ”no joo ei sulla taida olla anoreksiaa”.  Mua ärsytti se että ne kokoajan kyttäs koska mulla ei mitään ongelmaa edes ollut, mut onhan se tietenkin hyvä seurata koska joillekin paino on oikeesti vaikea asia ja eihän ne kouluterveydenhoitajat voi tietää että kelle se on ongelma ja kelle ei.

Joulukuu 2010

Helmikuu 2011

                         Neuvolassa mulle sanottiin ensimmäisellä käynnillä että mulle suositeltava painonnousu raskauden aikana ois 17-20kg ja se lukema kuulosti ihan hullulta! Että minäkö muka painaisin yli 60 kiloa ensimmäistä kertaa elämässäni? Mä aattelin että voi veikkoset en todellakaan ole lihomassa noin paljoa, mutta toisin kävi. Viimeisellä neuvolakäynnillä synnytyspäivänä mä painoin tasan 62kg. Eli painoa sitten loppujen lopuksi tulikin se 17 kiloa. Raskauden aikana mä kumminkin sopeuduin ihan hyvin siihen että painon nyt vaan kuuluu nousta ja söin ihan normaalisti enkä mitenkään yrittänyt estää painoa nousemasta.
                       Alkuraskaudessa söin tosi terveellisesti, mulla teki mieli kauheesti vaan raikkaita salaatteja ja vihanneksia ja join pelkkää vettä kun kaikki limut sun muut ällötti mua. Loppuraskaudessa taas ruokamieliteot kääntyi toisinpäin ja mussutin mokkapalaa ja omenapiirakkaa harva se päivä. Välillä join limua ruokajuomaksikin, ei kovin terveellistä mutta ei onneksi aiheuttanut mitään raskausdiabetestä tai muuta mulle. Kertaakaan ei ollut sokerit koholla. Mulle ei edes tehty sokerirasitustestiä missään vaiheessa raskautta, mikä ihmetyttää mua koska eikö se yleensä tehdä kaikille raskaanaoleville? Mutta oon kyllä onnellinen etten joutunut sitä sokerilitkua lipittämään.

rv 17

rv 22

                       Mulla lähti paino nousuun oikeastaan aika nopeasti ensimmäisen neuvolan jälkeen, toisessa neuvolassa raskausviikolla 17+0 painoin jo 49,9kg ja sitä seuraavassa neuvolassa rv 22+0 paino oli jo 52,8kg. Muistaakseni tuolloin rv 22+0 neuvolassa neuvolatäti (joka oli vaihtunut ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen koska muutettiin) sanoi mulle että ompas tullut reilusti painoa ja voisit kyllä nyt pitää huolta että syöt terveellisesti. Mulle tuli niin paha mieli, päätin hormonihuuruissani lopettaa syömisen kokonaan mutta niin siinä vaan kävi että taisin syödä herkkuja sinäkin iltana. Ihmettelin tuota kommenttia koska toinen neuvolatäti oli sanonut että paino saa ihan huoletta nousta. Sen käynnin jälkeen mua alkoi aina pelottaa se vaa’alle meno seuraavilla käynneillä.
                      Onneksi tuon käynnin jälkeen mun painoa ei kommentoitu enää kertaakaan negatiivisesti neuvolassa, vaikka täällä blogissa sainkin monta kertaa viikossa kommentteja turvonneesta naamastani ja ties mistä. Ei ne kauheesti mieltä lämmittäneet, mutta kyllä mä niistäkin selvisin kun tirautin muutaman kyyneleen ja Otto sano mulle että en oo yhtään turvonnu (vaikka olinkin :D). Suurin syy siihen miksi pystyin ja pystyn edelleen hyväksymään kehon muutokset on kyllä se että mulla on ihana rakastava mies ja ei mee päivääkään etteikö se kehuis mun ulkonäköä tai jättäis lohduttamatta jos mulla on joku kamalan kauhea ulkonäkökriisi meneillään.

rv 31?

rv 35+6

                       Synnytyksen jälkeen sairaalassa me yhdessä naurettiin mun mahalle, se oli ihan oikeesti niin huvittavan näköinen kun se oli ihan niinku raskaana ollessakin mutta valahtanut kilometrin alaspäin ja paljon löysempi. Vähän niinku kantais jalkapalloa kangaskassissa, siltä se näytti. Silloin en paljoa mahasta murehtinut kun oli tuo pieni tuhisija ihmeteltävänä, ei mulla ollut aikaa eikä halua miettiä mitään muuta kun Tiaraa. Kun päästiin kotiin mun maha alkoi jo muistuttaa enemmän normaalia, ainakin se pallo-osa oli jo hävinnyt. Sairaalaan multa jäi 11kg eli paino oli Tiaran ensimmäisellä neuvolakäynnillä mulla 51kg.

Viikko synnytyksestä

n. 2,5kk synnytyksestä

                      Viikossa-parissa muutos oli jo ihan huikea enkä ollut uskoa silmiäni, mä luulin että raskauden jälkeen mun maha ei ois enää koskaan lähellekään entisensä, ainakaan ilman monen kuukauden salirääkkiä ja mehudieettiä. Mä hihkuin onnesta kun entiset housut meni jalkaan ja piilotti löllön  mahanahkan, mähän näytin melkeinpä normaalilta! Tästä ilahtuneena mä annoin itselleni luvan herkutteluun ja yhtäkkiä paino lähtikin taas nousuun ja mä turposin, en mahtunutkaan vanhoihin housuihin vaikka pari viikkoa synnytyksestä ne oli olleet ihan sopivat. Musta tuntuu että hormonit sekotti mun aineenvaihdunnan, koska kaikki mitä mä suuhuni laitoin näkyi mun mahassa ja reisissä vaikka koskaan ennen ei ollut mitään vaikutusta.
                      Ruokailutapoja mä en mitenkään oo muuttanut koska oon syönyt ihan normaalisti kokoajan, mutta joulukuussa paino alkoi taas tippumaan ja vaatteet mahtumaan päälle. Kai mun aineenvaihdunta alkoi pikkuhiljaa palautua hormonien jäljiltä normaalille tasolleen. Sen jälkeen mulla on pysynyt vartalo saman kokoisena ja samat vaatteet menneet kokoajan päälle, mutta kiinteytystä on tapahtunut huomattavasti. Eilen Otto puristi mun mahaa ja sanoi että ”herran jumala nainen sä oot kiinteytyny, enhän mä pysty ees puristamaan sun mahaa enää kunnolla!” Voitte arvata että mulle tuli niin hyvä mieli tosta kommentista, mä tiesin että Otto oli rehellinen eikä vaan koittanu piristää mua koska se kommentti tuli niin spontaanisti ja yllättyneen kuuloisesti. Kengurupussi on vihdoin hävinnyt! Ja kiinteytyminen on tapahtunut itsestään, ellei vaunulenkkejä ja vauvan nostelua lasketa, sillä ainoa ”oikea” liikunta mitä mä oon raskauden jälkeen harrastanut oli puolen tunnin zumba kotona kerran joskus marraskuussa.Mä en oo käynyt vaa’alla jälkitarkastuksen jälkeen, eli kolmeen kuukauteen mutta uskoisin että painoa on tippunut vielä ainakin pari kiloa, ehkä enemmänkin. Mutta painolla ei ole mulle mitään väliä kunhan vaatteet mahtuu päälle, siksi en itseäni vaa’alla kiusaakkaan!
                         Kuntokin on lähtenyt parantumaan, Tiaran ollessa muutaman viikon vanha mä hengästyin jo parin metrin ylämäessä vaunulenkillä, nykyään en hengästy kovin helposti vaikka pitäis juosta bussiin äkkiä tai jotain muuta vastaavaa. Mä kovasti puhuin synnytyksen jälkeen salille menosta ja ryhmäliikuntatunneista sun muista harrastuksista, mutta puheen tasolle ne on jääneet ainakin toistaiseksi. Mulle riittää se että mä kehtaisin kyllä ihan helposti mennä vaikka nyt bikineissä rannalle jos pihalla ei olis kuutta astetta pakkasta.
                      Mä meen salille tai aloitan muun liikuntaharrastuksen sitten kun mulle tulee semmonen fiilis että mä oikeesti jaksan siellä käydä, koska ainakin mun mielestä on turhaa ottaa se kallis kortti ja käydä pari kertaa siellä ja sen jälkeen lösähtää sohvan nurkkaan taas kuukausiksi maksaen samalla sitä korttia. Mulla ei riitä vielä itsekuri siihen että alottaisin säännöllisen liikuntaharrastuksen, mutta toivottavasti se liikuntakärpänen purasee muakin vielä joku päivä. Oishan se terveellistä että harrastais muutakin kun kokkailua ja bloggailua.

Tänään. Tältä näyttää seistessä

Toi kuvassa näkyvä arpi on siis mun umpisuoliarpi joka on tullut 5-vuotiaana

Ja tältä jos istun

Mutta mitä muita merkkejä raskaus sitten jätti mun kehoon? No raskausarpia, en mä niiltä välttynyt vaikkei niitä mahaan tullutkaan. Mulla on molemmissa jenkkakahvoissa arpia, toisessa kunnon liuta ja toisessa muutama. Mutta ei ne mua häiritse, mä en edes itse nää niitä koska ne on selkäpuolella ja mun mielestä ne on aika pieni paha siitä että sain maailman ihanimman tyttären. Vaikka mulla ois jääny maailman löysin kengurupussi mahaan ja tsiljoona arpea niin se kaikki ois silti ollut tuon ihanan neidin arvoista. Mikään maailmassa ei oo Tiaraa tärkeempää ja parempaa<3

En tiiä miksi blogger käänsi nää väärinpäin mut tässä siis mun vasen jenkkakahva

Ja tässä oikean puolimmainen

 Siinäpä se mun kehosta! Ei tullutkaan viel hiusremonttipostausta koska remontti on kesken. Oton hiukset saatiin kuntoon tän päiväisiä Rock-teemaisia duunipaikan pikkujouluja (kyllä, ne vietää pikkujoulujaan tammikuussa :D) varten mutta mun hiukset on kesken. Netta, Tiaran ihana kummitäti tulee tänään meille Jyväskylästä ja vietetään tyttöjen ilta kolmisteen kun Otto on pikkujouluissa. Luvassa ainakin paljon leikkiä Tiaran kanssa (Netta oli ensimmäinen ihminen jolle Tiara jokelsi ja nauroi, eli aika kovis kummitäti ;D)ja mulle ripsien ja kulmien värjäys. Tiaran mentyä nukkumaan voisi luvassa olla kenties joku ällöromanttinen tyttöjen leffa. Jos on leffaideoita niin kertokaa ihmeessä!

Hauskaa viikonloppua kaikille ihanille<3