Kun jokainen vuosi täysi-ikäistymisen jälkeen on sisältänyt jonkin elämän merkkipaalun odotusta, tuntuu hassulta kun ei yhtäkkiä olekaan mitään sellaista suurensuurta asiaa jota odottaa. Täysi-ikäistymisen jälkeen odotin vain että pääsen muuttamaan Helsinkiin. Seuraavana vuonna odotettiinkin vauvaa, sitä seuraavana myös. Viime vuosi odotettiin edelleen ensin vauvaa, ja loppuvuosi ja tämä kevät odotettiin ja suunniteltiin häitä. Häiden jälkeen seurannut tyhjä olo on jatkunut jossain määrin tähän päivään asti, tosin se on vaihtunut kuumeiseksi mietinnäksi tyhjän olon sijaan. Mitä uutta, merkittävää ja järisyttävää voisin nyt odottaa ja valmistella?

Tunnistan tämän tunteen itsessäni, siksi en ole kertaakaan ollut aikeissa oikeasti tehdä mitään hätiköityä, ottaa lemmikkiä, tai hakea työpaikkaa ulkomailta. Olen kyllä haaveillut, suunnitellut ja kartoittanut kaikenlaisia vaihtoehtoja, vaihtanut haavetta lennosta ja katsellut perheasuntoja Euroopan metropoleista. Mutta en kertaakaan tosissani. Olen kaivannut sitä yhtä the juttua, johon voisin paneutua ja jota voisin odottaa ja suunnitella. Sitä yhtä juttua, joka toteutuessaan on tajunnanräjäyttävää ja niin täynnä rakkautta. Miksi?

Miksi on niin kova tarve niille merkkipaaluille? Eihän elämän jokainen vuosi voi olla täynnä häiden tai vauvan tasoista tunneräjähdystä. Ehkä kyse on vain siitä, että kun jo niin monta vuotta on menty sillä meiningillä että joka vuosi on tosiaan tapahtunut jotain suurta ja merkittävää, tuntuu oudolta että tämä on tässä ja nyt, ja ne isot asiat eivät kuulu elämän jokaiseen vuoteen.

En kaipaa muutosta, mä rakastan meidän arkea ja elämää tällaisena kuin se on. Kaipaan sitä tunnetta, sitä mieletöntä tunnetta jonka niillä elämän tärkeimmillä hetkillä tuntee. Eihän mitään voi verrata siihen kun oman lapsen saa ensikertaa syliin, tai kun sanoo alttarilla elämänsä rakkaudelle tahdon. Vaikka arkielämäkin on rakkauden ja onnentäyteistä, ne hetket ovat vaan niin omaa luokkaansa. Mulla on niitä hetkiä ikävä.

Mutta elämää ei rakenneta niiden elämän hienoimpien päivien varaan, vaan se elämä rakennetaan arjen varaan. Näitä tunteita läpikäydessäni olen pysähtynyt miettimään sitä miten onnekas olen. Jo 23-vuotiaana olen löytänyt elämäni miehen, saanut kaksi ihanaa rakasta tytärtä ja löytänyt oman jutun, bloggaamisen. Vaikka joskus haaveilen siitä, että tämä kaikki ihana olisi vielä edessä, saisin tavata Oton uudelleen ja saisin kokea lasten syntymän uudelleen, mä olen kuitenkin ennenkaikkea maailman onnellisin siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken jo ja saan elää unelmaani tälläkin hetkellä.

Vaikka juuri nyt näköpiirissä ei ole suuria elämänmullistuksia, vaan sitä tasaista ja turvallista arkea, se ei tarkoita ettenkö vielä joskus saisi kokea niitä maailman suurimpia tunteita jonkin asian vuoksi elämäni aikana. Mä olen kuitenkin vasta 23-vuotias, mulla on koko elämä edessä, ja voin saavuttaa elämäni aikana haaveita, joista en ole ehtinyt edes haaveilemaan vielä. Mikään ei myöskään estä haaveilemasta mua vaikka jokapäivä, ja uskokaa pois kyllä haaveilenkin ihan kiitettävään tahtiin.

Haaveilen koirasta, autosta ja omistusasunnosta. Haaveilen erilaisista koulutuksista, jotka kaikki kyllä keskittyvät markkinointiin jossain määrin. Haaveilen omasta pienestä toimistosta Helsingin keskustassa, työharjoittelusta Lontoossa ja shoppailumatkasta New Yorkiin. Haaveilen täydellisestä kunto-ohjelmasta ja ruokavaliosta. Haaveilen siitä täydellisestä laukusta, jota olen kuolannut jo vuoden, ja haaveilen vihkivalojen uusimisesta Hawaijilla viisikymppisenä, lastenlasten kirmatessa morsiusneitoina ja sulhaspoikina vierellä. Haaveilen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, ja se on ihanaa ja piristävää. Mutta osaan myös arvostaa sitä arkea mikä meillä on, ja nautin siitä ihan täysillä.

Ja sitten jos ja kun lähden niitä haaveita toteuttamaan, teen sen perheen ehdoilla, vaihtoehtoja tarkkaan punniten ja suunnitellen. Mä olen varma, että ensi vuodesta tulee ihan huikea. Vaikka vielä en tiedäkään mikä se the huikea juttu on, vai onko se monien mielettömien asioiden summa, mä tiedän, että ensi vuosi tulee olemaan maailman siistein. En suostu katkaisemaan elämäni parhaiden vuosien putkea!

Tunnistatteko näitä tunteita? Onko muilla ikävä elämän huippuhetkiä?

Mut on vallannut tämän flunssan aikana oikein megaluokan turhautuminen. Kotona öllöttäminen neljän seinän sisällä ei vaan yhtään ole mun juttu, ja nyt kun sitä on vuorotellen sairastelun takia jatkunut jo viikko perjantain pikkupaussia lukuunottamatta, tuntuu että kaikki turhauttaa. On huono omatunto siitä että ei voi lähteä ulos lasten kanssa, harmittaa kun ei saa tehtyä niin paljon hommia kun haluaisi, ja eritoten ärsyttää se että hyvin alkanut kuntoprojekti on paussilla jo kolmatta päivää. Lauantaina oli siis välipäivä joka sisälsi vain venyttelyn, ja sunnuntain ja maanantain olen jättänyt flunssan takia väliin.

Kauniit ilmat ovat hellineet oikein olan takaa, ja täällä me ollaan maattu sohvalla peittojen alla palelemassa. Onneksi huomenna on Tiaran kerhopäivä, niin hän pääsee vihdoinkin sinne kavereiden kanssa leikkimään edes hetkeksi, vaikka me Oton kanssa sairastellaankin. Mulla on itselläni myös menoa kerhon ajan, joten se varmaankin piristää vähän. En vaan osaa rauhoittua silloin kun olisi pakko. Sanokaa pliis etten ole ainoa? Silloin kun on kaikki maailman mahdollisuudet lähteä ja mennä ja tehdä ihan mitä tahansa, mä makoilen ihan mielelläni myös sohvalla.

Onneksi voin lohduttautua sillä että meillä on kiva viikko tulossa viimeistään ensi viikolla, kun mun äiti tulee meille, ja juhlitaan sekä mun, että Tiaran synttäreitä. Mä oon sellainen tyyppi, että rakastan jos on jotain odotettavaa. Vaikka tykkään arjesta, ja koen että se toimii, mun arkea piristää huomattavasti joku pieni projekti, kuten synttärit, joulun odotus, tai loman odotus. On kiva suunnitella, haaveilla, ja lopussa jo laskea öitäkin aina johonkin kivaan tapahtumaan. Tällä hetkellä odotellaan siis synttäreitä, mutta onneksi pian voi alkaa jo odottamaan joulua, ja ennen sitäkin on tiedossa vielä vaikka mitä kivaa.

Ei arjen tarvitse jatkuvaa juhlaa olla, eikä kaikkien odotettavien asioiden isoja. Pienikin breikki aina silloin tällöin, oli se sitten kahdenkeskinen illallinen, kesäloma tai kaverin häät, katkaisee kivasti arkipuuron ja tekee arjesta mielekkäämpää. Nyt kun kaikki sinällään isoimmat asiat kuten lasten syntymät, ja omat häät ovat jo takanapäin, on välillä tullut mieleen että onko vielä olemassa suuria asioita, joista voin haaveilla?

Onneksi haaveita tulee uusia, niiden jo saavutettujen tilalle. Tällä hetkellä mun suurimmat haaveet ja toiveet liittyvät uraan, koulutukseen ja tulevaisuuden mahdolliseen uuteen asuntoon. Näiden haaveiden toteutuminen on kuitenkin vielä pitkällä edessäpäin, ja se on oikeastaan aika jännittävää. Juuri nyt on sellainen fiilis, että kaikki on mahdollista. Mitään ei ole lyöty lukkoon, mitään isoa asiaa ei ole joka juuri nyt sitoisi juuri tiettyihin asioihin tulevaisuudessa, tietyssä paikassa. Sitä ei kuulkaas tiedä mitä me vielä keksitäänkään, jos oikein innostutaan!

Haaveilu on hyväksi, mutta kyllä mä nautin myös tästä hetkestä. En ehkä juuri tästä flunssaisesta hetkestä, mutta nykyisestä elämäntilanteesta kuitenkin. Meillä on kaikki hyvin, eikä pidä lannistua pienestä nuhakuumeesta. Ehkä mä voisin käyttää tämän flunssaillan hyväksi, kun ei oikein jaksa tehdä mitään järkevää, ja askarrella itselleni vaikka unelmakartan koneella.

Mistä te haaveilette?

Aamulla hehkutin, nyt on aika paljastaa. Mulle on tarjoutunut upea mahdollisuus tehdä sitä, mistä mä haaveilen, mitä mä haluan opiskella, mitä mä haluan tehdä ammatikseni. Jotain sellaista, mistä en koskaan osannut edes unelmoida,  ennenkuin aloitin bloggaamisen. Moni ehkä muistaakin kun kirjoitin haaveilevani urasta markkinoinnin parissa. Tällä hetkellä käyn valmennuskurssia hakeakseni opiskelemaan alaa, ja joka kerta kun mulla irtoaa ripsi, mä puhallan ja toivon että pääsen kouluun ja saan opinnot alkuun.

Kideblogit on ollut mun blogikoti nyt reilut puolitoista vuotta ja mä en vaihtaisi tätä kyllä mihinkään. Mulle on tänä aikana tarjottu muitakin hienoja mahdollisuuksia, joihin en ole tarttunut, sillä mikään ei ole ollut ylitse tämän meidän huikean porukan, ja sivuston jonka takana voin seisoa sataprosenttisesti. Kideissä on arvot ja tyypit kohdillaan, ja meidän portaalilla on hurjasti potentiaalia, ollaanhan me reilussa vuodessakin jo kasvettu ihan järjettömän paljon.

Blogissani ei ole tapahtumassa sen suurempia muutoksia, vaan kaikki jatkuu kuten ennenkin, älkää siis sitä pelätkö! Ylpeänä voin kuitenkin kertoa, että siirryn Kideblogien osakkaaksi ja liityn mukaan meidän huipputiimiin portaalin takana. Todellinen askel kohti unelmia, pääsen tekemään oikeastaan juuri sitä, johon mahdollisella tulevalla koulutuksellani pyrin. Markkinontia, viestintää, suunnittelua, saan olla mukana luomassa uutta, ja kehittämässä vanhaa.

Mulla on tällä hetkellä aivan huikea draivi päällä, ja ideat lentelevät päässä yötä päivää. Ei sillä, ettenkö olisi ylpeä meidän portaalista juuri tällaisena, todellakin olen, mutta en usko että kehitys on koskaan pahitteeksi. Toivon että mulla on paljon annettavaa Kideille, niinkuin mun innovatiivisilla kollegoilla, ja uskon että yhdessä meidän tiimi saa ihan huippuja juttuja aikaiseksi. Tällä hetkellä mä vasta opettelen kaikkea, mutta jo nyt tuntuu siltä, että tämä on sitä, mitä mä ehdottomasti haluan tehdä jatkossakin.

En voi tarpeeksi kiittää Kideläisiä siitä, miten paljon he ovat uskoneet ja uskovat muhun ottaessaan mut mukaan. Koskaan, en ikimaailmassa, olisi uskonut, että 22-vuotiaana olisin tässä, kahden lapsen äitinä, rakkaan aviomieheni vaimona, menestyvän blogiportaalin osakkaana. Pakko vielä kerran nipistää itseäni, että uskon sen olevan totta. Mä en tiedä tuntuuko tämä kenestäkään teistä lukijoista isolta asialta, ehkä joku ajattelee että ”huoh, ja tämäkö oli se suuri paljastus?”, mutta mulle henkilökohtaisesti tämä on suuri askel, yhden unelman täyttymys ja askel kohti vielä suurempia unelmia.

Tällä hetkellä fiilis on vaan niin huikea, että ei sanat riitä. Ihan parasta torstai-iltaa kaikille<3

Toivepostausideoita kysellessäni esiin nousi meidän lapsiluku, josta toivottiin postausta. Usein on aiemminkin kyselty että onko tämä nyt tässä oikeasti vai aiotaanko joskus vielä toivoa saavamme lisää perheenjäseniä. Mä en oo mitenkään peitellyt teksteissä sitä että kaksi mukulaa on meille juuri sopiva määrä tällä hetkellä, päinvastoin; olen kirjoittanut viimeisen vauvan syndroomasta ja siitä kuinka ikävöin synnyttämistä ja harmittelen kun en todennäköisesti sitä saa enää koskaan kokea. Nyt ajattelin vihdoin avata vähän laajemmin meidän ajatusmaailmaa tässä asiassa, miksi kaksi?

Se on varmaan sanomattakin selvää, että meidän toiveena oli useampi kuin yksi lapsi. toinen vauva sai luvan tulla silloin kun Tipa oli samanikäinen kuin Zelda nyt ja pian me jo odotettiinkin toista vauvaa. Alusta asti me oltiin sitä mieltä, että haluamme enemmän kuin vain yhden lapsen. Sille on monta syytä leikkikaveruudesta sisarussuhteen rikkauteen ja toisten huomioonottamiseen, mutta ehkä päällimmäisenä syynä se, että mä olen itse ainut lapsi. En koe kärsineeni siitä suoranaisesti, mutta silloin kun mun äiti sairastui vakavasti mun ollessa 14, mä jäin aivan yksin. Ei mulla ollut ketään muuta perheenjäsentä, kuin äiti, vaan olin sukulaisten huomassa silloin kun äiti makasi teho-osastolla, ja mietin että onko mulla kohta perhettä enää ollenkaan.

En halua että meidän lapsi joutuu koskaan tuntemaan olevansa niin yksin, kuin mä silloin tunsin. Ja nyt meillä onneksi on kaksi lasta. Vaikka mulle tai Otolle tapahtuisi mitä tahansa ikinä, niin tytöillä on kuitenkin toisensa, ja se on uskomattoman huojentavaa. Ei sillä että me oltaisiin täältä Oton kanssa lähdössä edes kulumalla, mutta näin vanhempana sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Tytöillä on toisensa.

Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.

Kuten taannoin kirjoitin, nyt on opiskelun ja korkealle tähtäämisen aika, ja tässä yhtälössä ei ole tilaa taas uudelle raskaudelle ja vauvavuodelle. Mulla on kovat tavoitteet niin uran kuin opintojenkin suhteen, ja halu päästä opiskelemaan ja kehittymään päihittää 100-0 telkkarin vauvaohjelmia katsellessa iskevän hetkellisen mitä jos sittenkin -fiiliksen. Se että mä aion keskittyä nyt opiskeluun ja uraan, ei tietenkään poissulje itsessään sitä vaihtoehtoa että joskus tulevaisuudessa pyöräyttäisimme iltatähden.

Moni onkin kysellyt, miksi emme haluaisi kolmatta lasta vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Tietenkään se ei ole täysin poissuljettua, etteikö meille vielä joskus voisi tulla kolmatta lasta, mutta ainakin tällä hetkellä – viimeiseen hengenvetoon asti kahteen vauvavuoteen kaikkensa panostaneena, ajatus kaiken alusta aloittamisesta siinä vaiheessa kun molemmat tytöt ovat alakoulussa ei houkuttele sitten yhtään. Miksi aloittaa sama vaipparumba alusta kun vihdoin elämä alkaa taas olla vapaampaa ja helpompaa?

Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.

Tunneperäisten syiden lisäksi on tietenkin vielä ne järkisyyt sille miksi kaksi on sopiva määrä. Helsingissä on kallista asua, ja me ollaan jo nyt aika pian suuremman asunnon tarpeessa, sillä mun blogijutut (ja tulevat opiskelujutut) valtaavat alaa sen verran että niille olisi hyvä olla ihan oma huoneensa. Tytötkin tarvitsevat jossain vaiheessa omat huoneet, ja jos meidän nelihenkinen perheemme veisi jo neljä makuuhuonetta, niin useamman lapsen kanssa meille iskisi jo suunnilleen oman kartanon tarve aika pian. Me haluamme asua tilavasti, turvallisella, kauniilla ja lapsiperheystävällisellä asuinalueella, palveluiden läheisyydessä, mutta 6H+K:ta ei meilläkään olisi sellaisilta alueilta mahdollista ostaa Helsingin hintatasolla, ainakaan vielä useampaan vuoteen.

Lisäksi mun molempien tyttöjen odotusajat ovat sisältäneet dramaattisia käänteitä, vuodelepoa ja loputtomasti piinaavia ajatuksia siitä syntyykö vauva ennenaikaisena, ja jos syntyy niin kuinka aikaisin. Tiara syntyi viikolla 35+6, sillä kahden viikon vuodelepo pitkitti synnytyksen käynnistymistä ja kerkesin saada keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit. Zeldan odotusaikana jouduinkin sitten vuodelepoon jo viikolla 26, ja viime kevät vuodelevossa, täysin toisten armoilla oli mun elämän rankinta aikaa. En halua enää koskaan kokea sitä stressiä ja hätää, joka kestää monta viikkoa, kun ei saa tehdä mitään ja jatkuvasti vain miettii että kuinka hyvät mahdollisuudet vauvalla olisi selvitä jos hän syntyisi viikolla 27 tai 31.

Aika tunnetusti kultaa muistoja, mutta onnekseni mulla on aina tämä blogi, mistä voin käydä vauvakuumeen iskiessä lukemassa viime kevään rankoista kuukausista, tai Zeldan vartin pätkissä nukkumista öistä kirjoitettuja postauksia, ja muistaa että meillä on tässä ja nyt kaikki mitä me tarvitaan. Vielä se kuume ei ole iskenyt, mutta jos se vielä joskus nostaa päätään, on hyvä pitää nämä asiat mielessä.

Mikä on teidän ihanne lapsilukunne? Miksi?

Multa on pitkään pyydetty postausta tulevaisuuden suunnitelmista, mutta en ole voinut tehdä sitä. Miksi? Koska en ole itsekään tiennyt mitä tulevaisuus mahdollisesti voisi tuoda tullessaan. Kuluneen syksyn ja talven aikana olen kuitenkin viimein saanut kiinni siitä, mitä haluan saavuttaa elämässä. Mä ajattelin tässä postauksessa kartoittaa vähän sitä, millaista on elämä nyt, ja mihin aion tästä tilanteesta pyrkiä.

Niiden kolmen vuoden aikana, jotka olemme Oton kanssa seurustelleet, mun elämä on saanut täysin uuden suunnan. Tasan, tismalleen kolme vuotta sitten, 17.2.2011 mä tein positiivisen raskaustestin, panikoin, iloitsin, pilkoin tärisevin käsin paprikaa ystävän luona tortillaillallista varten. Itkin, nauroin ja haaveilin, vaikka en oikeastaan edes ymmärtänyt mitä kaikkea ne kaksi viivaa tikussa tulisivat saamaan aikaan. Kolme vuotta, ja kaikki mun unelmat ovat täyttyneet, ja olen saanut paljon enemmänkin kuin koskaan uskalsin edes toivoa.

Mä olen saanut oman, ihanan perheen ja aviomiehen jollaisesta en osannut edes haaveilla. Kaksi ihanaa tytärtä, joista mä olen niin ylpeä ja onnellinen ettei mitään järkeä. Ja raskausaikana aloittamastani harrastuksesta, bloggaamisesta, on kasvanut myös suuri ja tärkeä osa mun elämää, ja jotain paljon enemmän kuin pelkkä harrastus. Koskaan, tämän kolmen vuoden aikana en ole edes harkinnut lopettavani bloggaamista, ja nyt saan nauttia määrätietoisuuteni hedelmistä.

Mun blogi on kokenut aikamoisen kasvupyrähdyksen kuluneen vuoden aikana. Keskikokoisesta äitiblogista bloggerissa on kasvanut paljon suurempi kuin ikinä osasin kuvitella edes. On ollut upeaa päästä ehdolle erilaisiin blogi awardseihin, ja jopa voittaa vuoden paras hääblogi 2014 -titteli. Hienot sanat paperilla tai tietokoneen ruudulla, eivät kuitenkaan ole mitään sen rinnalla miten mahtaviin ihmisiin mä olen blogin ansiosta tutustunut. Mä olen saanut uusia sydänystäviä, tutustunut mielettömiin neuvonantajiin, ja löytänyt paljon ihmisiä joita katsoa ylöspäin ja joista ottaa mallia. Olen myös tutustunut sellaisiin ihmisiin, joiden toivon olevan hienoja kontakteja mahdollista tulevaa uraani ajatellen.

Niin, se ura. Se mitä mä haluaisin tehdä isona, ei ole ”olla kokopäiväinen bloggaaja”. En tarkoita että siinä olisi mitään vikaa, mä teen tälläkin hetkellä blogiin liittyviä juttuja varmasti lähestulkoon perus kasistaneljään -päiväduunin verran seitsemänä päivänä viikossa, ja se on palkitsevaa ja upeaa. Mä haluan kuitenkin saavuttaa myös paljon muuta. Bloggaamisesta tuskin tulen lähitulevaisuudessa luopumaan, se on mulle liian rakasta. Enkä aio jarrutella siksi että en haluaisi missään nimessä tehdä tätä työkseni, jos blogi menee eteenpäin niin menkööt ja niin menen ehdottomasti minäkin, mutta haluan saada itselleni myös aivan oikean ammatin sen lisäksi.

Mä haluan opiskella markkinointia. Bloggaajana tulee sekä vaihdettua lukemattomia sähköposteja PR-toimistojen kanssa, että pyörittyä paljon erilaisissa PR-tilaisuuksissa. Sen lisäksi että mä niissä tilaisuuksissa keskityn ottamaan kuvia, syömään herkullisia coctailpaloja ja tutkimaan esiteltäviä tuotteita, mä olen tutustunut moniin alan ammattilaisiin. Olen päässyt näkemään läheltä, millaista markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisen työ voi parhaimmillaan olla, ja todennut että se on juuri sitä mitä mä haluan tehdä.

Kun ymmärsin itse tämän asian, kaikki loksahti paikoilleen mun päässä. Sehän on tavallaan juuri sitä mitä teen nytkin, mutta toisinpäin. Entä jos itse markkinoisinkin uusia tuotteita bloggaajille, lehdille tai vaikkapa tavarataloille? Se kuulostaa ihan mahtavalta ainakin mun korvaan, mulla olisi omakohtaista kokemusta ja alan tuntemusta, ja pääsisin kokemaan myös sen toisen puolen asioista. Nyt kun olen tehnyt tätä jo pitkään, solminut lukuisia yhteistöitä ja tavannut erilaisia ihmisiä, mä olen tullut haaveestani entistä varmemmaksi. Tämä on pisimpään kantanut urahaaveeni sitten lapsuusvuosien muotisuunnittelutoiveiden, eikä tämä haave ole hiipumassa mihinkään vaan nälkä päästä tekemään ja toteuttamaan sitä oikeasti kasvaa kokoajan.

Hauskaa tässä on se, että ei se omena kauas puusta putoa jos vertaa markkinointia ja muotisuunnittelua. Samaa trendien luomista ja suunnan näyttämistä pääsee tekemään molemmissa. Taisin siis oikeasti tietää jo lapsena mitä elämältä haluan, ja onneksi löysin takaisin oikealle tielle vaikka muutamalla harhapolulla tulikin asteltua. Nyt jäljellä on enää työn tekeminen haaveen toteuttamiseksi, ja sitä odotan innolla. Aion hakea ensi syksyksi ammattikorkeakouluun opiskelemaan liiketaloutta. Noin, nyt se on sanottu. Kun haaveen sanoo ääneen, siitä tulee totta, ja sen saavuttaminen on askeleen lähempänä.

Kaikki yksityiskohdat tulevaisuudesta eivät ole mulle itsellenikään vielä selvillä, sillä tällä hetkellä ne ovat vasta päivän polttavana aiheena meidän perheessä. Tavoitteena on kuitenkin kyetä suorittamaan opintoja niin, että ainakin Zelda voisi olla vielä kotihoidossa koska on niin pieni, Tiara sensijaan menisi varmasti jo mielellään tarhaan 3-vuotiaana, vaikka ei varmasti kokopäiväisesti. Katsellaan mitä tapahtuu, koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan ja aina tilanteet eivät järjesty niinkuin itse eniten toivoisi, silloin pitää vain valita mahdollisista vaihtoehdoista se vähiten kökkö.

Syksyyn asti keskityn kuitenkin pääsemään bloggaamisessa eteenpäin, imemään itseeni niin paljon informaatiota kuin vain mahdollista ja viettämään mahdollisimman paljon aikaa tyttöjen kanssa. Haluan vielä nauttia tästä ihanasta ajasta kun saan olla heidän kanssaan jokaikinen päivä ja nähdä kaikki uudet asiat joita he oppivat.

Mistä te haaveilette?