Blogikuvat ennen vs. blogikuvat nyt

22.02.2018

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Olympuksen kanssa.

Toukokuussa tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä kun perustin tämän blogin. Se on aika kauan ainakin omasta mielestäni, ja kyllähän tässä ainakin jonkinlaista kehitystä on tapahtunut siitä, kun ensimmäiset kuvat ja sanat tänne postasin. Jo ekassa postauksessa mulla oli monta kuvaa, sillä vuonna 2011 oli kasvava trendi, että postauksessa on useita kuvia. Aiemmin monet muotibloggaajat pitivät muotiblogejaan jopa kasvottomina, ja rajasivat asukuvat vain kaulasta alaspäin. Vuonna 2011 yhä suurempi osa bloggaajista alkoi kuitenkin kirjoittaa avoimesti, omilla kasvoillaan, ja panosti kuviin myös sata lasissa.

Sen ajan ”sata lasissa” poikkesi silti täysin tästä muutaman vuoden valloillaan olleesta meiningistä, jossa osassa blogeista kuvat ottaa palkattu ammattilainen. Nekin blogit, joissa asukuvat eivät ole pääosassa, vaan meininki on lifestylempaa, ovat visuaaliselta sisällöltään aivan eri sfääreissä nykyään kuin edes ne ammattimaisimmat blogit silloin.

Millaisia olivat hienot blogikuvat vuonna 2011

Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa nykyään on aloittaa bloggaaminen ihan tyhjästä, kun erottuakseen pitäisi heti osata kaikki, ja omistaa kunnon kuvauskalusto. Toista se oli vuonna 2011, kun  laadukkaan blogin määritelmä kuului usein mm. näin: ”yhtä leveät kuvat kuin teksti, paljon kuvia, kuvat otettu kameralla eikä puhelimella”.  Lause lainattu oman 6,5 vuotta vanhan postaukseni kommenttiboksista, jossa kyselin lukijoiden blogimieltymyksiä ja hyvän blogin kriteereitä. Jotain tein siis oikein, kun kuvasin jo silloin Oton ikivanhalla järkkärillä, ja täytin postaukset isoilla kuvilla. Huom. kuvien laadusta ei sanottu mitään, ainoastaan koosta ja määrästä!

On aika tehdä pieni katselmus down the memory lane, ja vilkaista mistä sitä ollaankaan lähdetty, ja miten ollaan päädytty nykyisiin kuviin. Tämä matka on ollut pitkä. Se on vaatinut satoja ja taas satoja tunteja harjoitusta, valokuvaajien pitämiä koulutuksia, eksklusiivisia workshoppeja huippuammattilaisten johdolla, editoinnin opettelua kantapään kautta ja tietenkin kuvauskaluston päivitystä. Silti voin sanoa jo heti alkuun, että heti alusta asti hyvällä kameralla ja linsseillä, ja perusasioiden opettelulla, olisin päässyt ne ekatkin vuodet paljon helpommalla. Mutta joo, eipä mennä asioiden edelle, vaan todellakin tsekataan millaista visuaalista sisältöä tänne tuotin ekoina vuosina.

Blogikuvien alku

Aloitin blogiurani Oton 18-vuotislahjaksi saamalla järkkärillä, jota en osannut yhtään käyttää. Se pelitti pari vuotta, kunnes meni rikki, ja ostin uudemman version samasta kamerasta, jota en edelleenkään osannut käyttää. Kuvasin aina automaatti- tai puoliautomaattiasetuksilla, ja käytin jopa kameran omaa salamaa (suuri virhe). Vuoteen 2014 asti mun blogikuvat oli ihan ok, jos ne oli otettu päiväsaikaan tai ulkona, jolloin tuli luonnonvaloa. Rajaukset olivat ihan niin ja näin, eikä mulla ollut sellaista harjaantunutta silmää sille, mitä oli ok jättää näkymään kuvissa.

Tavallaan se oli kirous, tavallaan siunaus. Oli helpompi kuvata ihan arkipäivää välittämättä mistään yksityiskohdista, ja se näkyi kuvissa. Roskat, sotkut, keltainen valo, pöly tai tahrat, kaikki sai näkyä. Pistorasiat, kummalliset taustaelementit – you name it, my pics got it. En vaan yksinkertaisesti osannut katsoa kuvia niin kuin katson niitä nykyään. Kuvasin enemmän päivän aikana kuin nykyään kuvaan viikossa. Kamera oli kaulassa oikeastaan koko ajan kun jossain liikuttiin. Silti hyviä kuvia sai etsiä kuin neuloja heinäsuovasta. Kuvaaminen oli enemmän dokumentaarista arkikuvausta, kuin visuaalisen sisällön tuottamista.

Valokuvaustaitojen käännekohta

Käännekohta mun valokuvaamisessa tapahtui suunnilleen lokakuussa 2014, jolloin sain ensimmäistä kertaa Olympus O-MD EM10 -kameran lainaan. Rakastuin siihen, opettelin ensimmäistä kertaa manuaaliasetusten käytön, ja mun kuvaaminen nousi aivan uudelle levelille. Silmän harjaantumisessa oli vielä paljon tehtävää, mutta pelkästään tarkkojen kuvien saaminen oli n. 2874849 kertaa helpompaa Olympus O-MD:llä kuin millään mitä olin aiemmin käyttänyt. Sen automaattitarkennus ja supernopeus olivat aivan eri luokkaa kuin mikään kokeilemani. Kaikki tekniset palaset vaan loksahtivat paikoilleen, ja kuvaamisesta tuli yhtäkkiä helpompaa.

Oli aika alkaa opetella kuvien rajaamista ja sommittelua, sitä toista puolta kuvaamisesta, jonka voi oppia vain harjoittelemalla, ja jolla on vähintään yhtä suuri merkitys kuin asetusten taitamisella ja kalustolla. Lainakameran palautuksen jälkeen kestiin viisi päivää vanhaa järkkäriä, ennen kuin kävelin Verkkokauppaan ja ostin itselleni ihan oman Olympus O-MD E-M10:n.

Rajaaminen, sommittelu & editointi

Rajaamisen ja sommittelun opetteleminen jatkuu vielä tänäkin päivänä, enkä usko että siinä voi koskaan tulla valmiiksi. Myös kuvaamisen trendit muuttuvat, ja pidän tällä hetkellä esimerkiksi aivan erilaisia kuvia kauniina, kuin pidin vaikkapa kolme vuotta sitten. Koen hallitsevani peruskuvauksen jo aivan hyvin, ja pystyn tuottamaan blogiini itse sellaista kuvallista sisältöä, johon olen tyytyväinen. Mulla on oma tyyli jota noudatan, ja koen että se tyyli sopii tähän mun blogiin. Ammattikuvaaja en ole missään nimessä, mutta pystyn tuottamaan sisältöä itselleni, ja myös muille kuten yritykseni kautta teen. On paljon mua taitavampia blogikuvaajia, joiden työtä ihailen ja josta inspiroidun joka päivä, mutta en koe enää huonommuudentunnetta, kuten vielä vuosia sitten verratessani itseäni muihin.

Editoiminen on kuvaamisessa tärkeä osanen myös. Ilman hyviä editointitaitoja ei vaan kaikissa tilanteissa pysty tuottamaan loistavia kuvia, vaikka olisi kuinka hyvä kamera. Hyvillä editointitaidoilla hyvästä kuvasta saa tehtyä loistavan, ja surkeissa kuvausolosuhteissa otetusta kuvastakin ihan ok:n. Myös editointia vasta harjoittelen, vaikka osaankin jo paremmin kuin esimerkiksi pari vuotta sitten. Siihenkin ovat auttaneet ammattilaisten opit, vaikka löytyy youtubestakin hyviä tutoriaaleja.

Tällä hetkellä yritän harjoitella eniten sisustuskuvaamista ja ruokakuvausta, jotka ovat aivan oma taiteenlajinsa. Arkikuvaaminen ja lasten kuvaaminen multa onnistuu jo omia tarpeitani vastaavasti, mutta näissä kahdessa yritän tulla paremmaksi joka päivä. Ruokakuvaus on tosi haastavaa, ja se vaatii multa edelleen paljon opettelua, mutta yritän parhaani. Mun mielestä valokuvaus on yksi mielenkiintoisimmista osista mun työtä, ja mä rakastan sitä intohimoisesti, enkä koskaan halua lakata kehittymästä.

Olympus Päivitä kamerasi 4K-aikaan -kampanja

Oletko aikeissa päivittää kamerasi parempaan? Jos tuot vaihtoon vanhan Olympus PEN-kameran, saat 300€ ostohyvityksen ostaessasi uuden OM-D E-M10 Mark III 4K -järjestelmäkameran. Ihan huikea diili! 300 euroa alennusta OM-D E-M10 Mark III €K -kamerasta on aika paljon ainakin mun mielestä, joten jos sulla on PEN niin tämä kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Mutta jos sulla ei ole PENiä, niin eipä hätiä! Nimittäin saat mistä tahansa vanhasta kamerastasi 150€ vaihtohyvityksen ostaessasi uuden OM-D E-M10 Mark III -4K-järjestelmäkameran.

Eli siis mikä tahansa (merkillä ei ole väliä) vanha digikamera, iso möhkälejärkkäri yms. tuo sinulle vähintään 150€ alennuksen kamerasta, ja sekin on jo mukiinmenevä säästö, jonka voi käyttää vaikka uuteen linssiin tai kunnon kamerajalustaan, tai vaikka editointiohjelmaan. Kamppis on Olympus Shopissa voimassa 15.3.2018 joten nyt kiireen vilkkaa ostoksille! Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet täällä.

Mulla on tuosta kamerasta edellinen versio tällä hetkellä, jonka ostin viime syksynä, kun vanha ja rakas ensimmäinen O-MD:ni putosi ja meni peruuttamattomasti rikki, koska se oli kokenut jo niin kovia ennen pudotusta. Onneksi siihen ostetut objektiivit toimivat myös uuden kameran kanssa, ja jouduin päivittämään vain rungon. Uutta kameraani olen pitänyt kuin kukkaa kämmenellä, ja olen siihen edelleen aivan rakastunut, vaikka se on ollut käytössä jo syksystä asti. En voi kuin suositella!

Miten blogikuvat on muuttuneet teidän mielestä? Vetoaako teihin ennemmin vanha, rosoinen tyyli ja vai nykyinen uusi ja valoisa look? Häiritseekö teitä kuvissa kummalliset taustalla pilkistelevät yksityiskohdat, vai ettekö huomaa niitä ollenkaan? Kuvaatteko itse paljon?


Pakkaspäivän neuleasu & perjantain kuulumiset

19.01.2018

Tällä viikolla on satanut aivan ihanan paljon lunta vihdoin myös tänne Helsinkiin, kun niin pitkään ollaan kaivattu sitä. Lumi piristää maisemaa heti aivan uskomattoman paljon! Nämä kuvat on kuitenkin napattu viime viikonloppuna, ennen kuin yhtään hiutaletta oli vielä satanut maahan, ja kun pakkanen ilman lunta tuntui luissa ja ytimissä.

Niin kuin kerroinkin, me käytiin vauva- ja perhekuvauksessa viime viikonloppuna, ja tämä asu mulla oli siis siellä päällä. Me haluttiin mätsätä koko perhe, ja mietittiin edellisenä päivänä asuvaihtoehtoja. Ei laitettu samaa väriä/samanlaisia vaatteita kaikille, mutta koitettiin vähän värikoordinoida niin että meidän vaatteet eivät ainakaan riitelisi keskenään.

Otolla oli päällä viiininpunainen kauluspaita ja keskisiniset farkut, ja mä valkkasin sitten tuollaisen babypinkin neuleen itselleni, melko saman sinisten farkkujen kaveriksi. Vaaleanpunainen ja viininpunainen sopivat kivasti yhteen ainakin meidän mielestä. Lapsilla oli tarkoitus olla alunperin myös vaaleanpunaista, viininpunaista ja denimiä, mutta lopulta heillä olikin kaikilla sellaiset hempeät mekot, yhdellä vaaleanpunainen ja kahdella luonnonvalkoiset. Uskon että nekin toimivat kyllä meidän asujen kanssa ihan kivasti yhteen.

Perhekuvausten vaatteisiin löytyy tosi paljon kivoja ideoita esim. Pinterestistä, kun laittaa sinne vaan että ”family photo outfits”. Siellä on tosi simppeleitä havainnekuvia siitä, mitkä värit toimivat hyvin keskenään, kun haluaa värikoordinoida asut koko perheelle. Mä oon kyllä ihan koukussa Pinterestiin, ollut jo monta vuotta. Sieltä löytyy ihan kaikkea mitä vaan kuvitella saattaa, ja luulen että käytän sitä enemmän kuin Googlea. Ainoa huono puoli on se että sieltä inspiroituu vähän liikaakin ja tulee välillä aloitettua esim. kaiken maailman DIY-projekteja sitten, jotka jäävätkin kesken tai eivät onnistukaan mun taidoilla. Mutta silti, se saa mut innostumaan uudelleen ja uudelleen.

Tänään alkoi viikonloppu, ja sen kunniaksi lapset pääsivät lelukauppaan ostamaan omilla joululahjarahoillaan kineettistä hiekkaa, kun olivat sitä pitkään jo halunneet ostaa. He tekivät niin fiksusti että ostivat puoliksi ison pakkauksen, niin kummallekin jäi vielä vähän taskurahaa jäljelle ja saivat enemmän, kuin mitä olisivat saaneet jos toinen olisi vaan ostanut. Hiekalla oli tosi hauskaa leikkiä, mä vilautin meidän touhuja insta storynkin puolella. Hiekka oli paljon vähemmän sotkuista kun oletin, ja olisin voinut itsekin muovailla hiekkajuttuja vaikka aamuun asti kun se oli niin chilliä. Ehkä tässä koneen kiinni laitettuani hipsin vielä vähän hiekkamuovailemaan ja teen tytöille yllätyksen aamuksi hiekkalaatikkoon.

Takki Adidas / Neule Gina Tricot / Farkut Gina Tricot / Kengät Zara / Laukku Coach

Aivan ihanaa viikonloppua kaikille ja kiitos mielettömän ihanista viesteistä ja kommenteista joita olette tällä viikolla laittaneet! Mä yritän purkaa viesti- ja kommenttisumaa viikonlopun aikana ja vastailla niihin kaikkiin mihin en vielä ole vastannut. Ootte kyllä parhaita <3


Uusia työkuvioita – miten tässä näin kävi?

11.01.2018

Kun perustin yritykseni puolitoista vuotta sitten, mä listasin jo silloin toimialakseni myös sosisaalisen median konsultoinnin, ja sisällöntuotannon muille yrityksille. Tarkoituksena oli nimittäin, että sitten kun kuopus lähestyy kahta vuotta, eli ensi vuoden alussa, voisin pikkuhiljaa alkaa hankkimaan itselleni oman firmani ulkopuolisia asiakkaita.

Tulevaisuudessa aioin alkaa tuottamaan sisältöä myös muiden yritysten tarpeisiin, ja konsultoimaan sosiaalisen median  asioissa, sisällöntuotannossa, bloggaamisessa ja someyhteistöissä. Käytännössä samaa hommaa mitä tein ennen kolmatta raskautta, mutta vaan oman yritykseni kautta ja useammille yrityksille. Nyt kuitenkin kävi sillä tavalla, että mulla onkin ensimmäinen asiakas jo NYT, vuotta etuajassa.

Jep, niin siinä vaan kävi, että kun mua pyydettiin pari kuukautta sitten, en voinut enkä halunnut sanoa ei, vaikka en sillä hetkellä tiennytkään, että miten saan kaikki arjen palaset loksahtelemaan kohdalleen. Ja jos totta puhutaan, en ihan vieläkään tiedä, sillä olen juuri aloittanut homman vuoden alusta. Teen jatkossa 40 tuntia kuukaudessa töitä yritysasiakkaan tarpeisiin, ja se on ihan mahtavaa, virkistävää ja juuri sitä mitä olen kaivannut. Se fiilis, kun saa tehdä kaikkea sitä mitä rakastaa, mutta ei tarvitse vastata siitä omalla persoonallaan ja omalla henkilökohtaisella elämällään, vaan saa keskittyä olennaiseen! Voin kertoa että se on jotain ihan uskomatonta, voimaannuttavaa ja ihanaa. Ja samalla siitä saa energiaa ja inspiraatiota, ja sellaista objektiivista suhtautumista myös tähän omaan blogiin ja sen tekemiseen.

Meidän hoitokuviot ei siis toistaiseksi muutu mitenkään, eli minä olen edelleen kotona kuopuksen kanssa, ja taiteilen tätä työpalapeliä jotenkin siinä samalla päiväuniaikoina, iltaisin ja viikonloppuisin, ja Otto käy normaalisti omissa päivätöissään. Jos tuntuu että aika loppuu kesken, niin sitten olen miettinyt osa-aikaisen assarin palkkaamista itselleni, joka hoitaisi kaikkia niitä juoksevia asioita, joihin mulla kuluu myös paljon aikaa. Mutta katsotaan miten tämä tästä lähtee sujumaan, toistaiseksi ainakin ihan hyvin.

Tarkoitus siis on että kuopus menee osa-aikaisesti dagikseen aikaisintaan vuoden kuluttua keväällä, ja siihen asti en kyllä pysty ottamaan enää yhtään nykyistä enempää työtä vastaan vaikka kuinka innostuisin. Mutta musta on tosi mahtavaa ja upeaa ja hienoa että mut haluttiin juuri tähän hommaan juuri nyt, ja on suuri etuoikeus saada tehdä sitä. On myös tosi hyvä pitää yllä kokemusta myös oman blogin (ja somen) ulkopuolisesta sisällöntuotannosta, kun tarkoitus on kuitenkin tehdä sitä jatkossa sitten enemmänkin.

Ensimmäiset työtunnit on jo tehty, ja mulla on niin loistava fiilis tästä! On suuri etuoikeus saada tehdä työkseen juuri sitä mistä nauttii kaikkein eniten, ja vielä kahdella eri tapaa. Sekä omaa blogia ja somea, että sitten toisille asiakkaille. Mun mielestä nämä kaksi täydentävät toisiaan ihan täydellisesti, ja hyödyttävät myös. Esimerkiksi tässä yritysasiakkaan tarpeisiin asioita selvitellessä olen oppinut monta sellaista uutta juttua, joita en muuten olisi välttämättä huomannutkaan, ja ne hyödyttävät myös omissa henkilökohtaisissa töissäni. On myös hauskaa, kun saa tehdä jotain ihan täysin eri tyylillä kuin sitä omaa blogia, johon on hioutunut itselle se tietty tyyli josta ei halua liikaa poiketa. Sekin avartaa ajatuksia ja inspiroi!

Saan kyllä olla kiitollinen siitä, että työkuviot on näin hyvällä mallilla, ja todella olenkin. Hienojen mahdollisuuksien lisäksi olen kuitenkin kaikkein eniten kiitollinen siitä, että pystyn tekemään kaiken kotoa, ja joustavasti omien aikataulujeni mukaan. Se on pikkulapsiarjessa aivan korvaamattoman arvokas juttu. Tästä vuodesta voi tulla kyllä aika timanttinen, kun se on alkanut jo näin hienosti! Ainakin mä uskon ja toivon niin.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3


Luukku 22: Meidän joulukortit 2017

22.12.2017

Mä tilasin meidän joulukortit jo monta viikkoa sitten, mutta saatiin ne vasta tän viikon maanantaina postilaatikkoon. Onneksi kerkesin vielä just lähettämään ykkösluokan merkeillä tervehdykset perille läheisille ystäville ja sukulaisille. Osalle me annetaan kortit samalla kun nähdään vielä ennen joulua.

Alun perin suunnitelmissa oli laittaa kortteihin kuva meidän kaikista kolmesta lapsesta, mutta lopulta sain napattua vahingossa niin ihanan kuvan kuopuksesta, että kysyin meidän tytöiltä haittaisiko, jos joulukortissa on vain kuopuksen kuva tänä vuonna. Heitä se ei haitannut ollenkaan, ovathan he itsekin olleet yksin vauvavuotensa joulukorttien kuvissa. Eli siksi meiltä lähti nyt vain kuopuksesta kuva korteissa. Enemmänkin he ihmettelivät mun kysymystä, mutta mä kun olen tällainen hömppä niin mieluummin varmistan etukäteen että asia on varmasti heille ok, kun selittelen jälkeenpäin jos jotain kysymyksiä olisi herännyt sitten kun he näkisivät kortit.

Kuva on niin ihana että mua itkettää kun katson sitä, varmasti ihanin kuva mitä olen koskaan ikinä elämässäni saanut napattua.  Täynnä tunnetta ja rakkautta ja niin söpö. Vaikka tottakai lapsia nyt on aina ihana kuvata ja omien kuvat saavat monestikin tipan linssiin, mutta harvoin sattuu vahingossa niin täydellisiä olosuhteita kuin tässä, että lapsi nukahtaa sopivasti kuusen eteen ja vieläpä tonttulakin kanssa (jonka riisuin heti pois kun olin ottanut kuvan, kun se on niin pitkä). Instagram storiesissa silloin juuri kuvasin ”Päivä videoina” kun nappasin tämän kuvan, ja silloinkin hämmästelin yhdessä teidän kanssa, että miten hän saattoikin nukahtaa niin suloisesti. Ihana minityyppi kyllä<3

Vauvavuosi on niin lyhyt, onneksi ollaan ikuistettu se moniin kuviin ja videoihin, ja meillä on siitä paljon upeita muistoja, tämä kuva ehdottomasti yksi niistä. Vaikka eletään vuoden pimeintä aikaa, on valoa onneksi ollut joinakin päivinä riittävästi, ja tämäkin kuukausi on saatu tallennettua kameran muistikortille.

Toivottavasti meidän joulukortit ilahduttavat heitä joille sellainen kolahtaa postiluukkuun. Mun mielestä joulukorttien lähettäminen on aivan ihana perinne, ja aion kyllä lähettää paperiset joulukortit hamaan tulevaisuuteen asti, vaikka tuntuu että niiden itse saatujen korttien määrä väheneekin vuosi vuodelta, kun ihmiset siirtyvät toivottamaan hyvät joulut ennemmin sosiaalisessa mediassa. On ne toivotukset ihania sielläkin tietysti, mutta rakastan ripustaa kortteja jääkaapin oveen esille, niiden kuvat ja lämpimät toivotukset saavat hymyilemään aina kun niitä vilkaisee.

Tähän päivään mennessä joulukortit on toivottavasti tulleet perille, eikä yllätys mennyt pilalle postauksen takia! Siksi jätin tämän näin viime tippaan, haha. En voi uskoa, että joulu on jo ylihuomenna, ollaan koko perhe aaaaaivan täpinöissään. Huomenna on kinkunpaistopäivä, ja voin jo haistaa nenässäni mielettömän tuoksun joka valtaa alakerran kun kinkku siellä paistuu monta tuntia.

Ihanaa päivää kaikille <3


Syyskuvaukset tyttöjen kanssa

01.10.2017

Käytiin tällä viikolla tyttöjen kanssa kuvaamassa tuossa lähimetsässä vähän syksyisiä kuvia. Syksyn värit ovat pian kauneimmillaan, ja nytkin jo kellertää ihanasti niin että sai kuvista sykyisiä. Tuossa metsässä jossa käytiin ei ole vaahterapuita ollenkaan, joten pitää ehdottomasti pitää vielä toinen syksyinen kuvauspäivä tälle vuodelle tyttöjen kanssa, että saadaan kauniit vaahteranlehdet punasävyineen myös ikuistettua.

Mä rakastan valokuvaamista ja tykkään kyllä tosi paljon kuvata myös lapsia, mutta lapsivalokuvaajaksi musta ei ikinä olisi! Musta tuntuu että mulla ei ole siihen puuhaan oikeanlaisia hermoja ja persoonaa, hah. Lapsia ei ole ollenkaan niin helppoa kuvata kuin ruokia tai sisustusta, vaan siinä tarvitaan salamannopeita sormia, hyvää silmää ja sopivasti hölpötystä jotta lapset jaksavat keskittyä edes hetken katsomaan kameraan. Se on ihan ok aina joskus ja jouluna, mutta jatkuvalla syötöllä mä en varmasti siihen pystyisi, ja siksi en koskaan ole edes harkinnut että ryhtyisin valokuvaajaksi, vaikka aktiivisesti kameraa käytänkin. Mä nostan todella hattua kaikille jotka kuvaavat lapsia työkseen, heillä on ihan mielettömät rautaiset hermot ja ennen kaikkea taidot.

Omia lapsia on helppoa kuvata kun heidät tuntee kuin omat taskunsa, ja he ovat vieläpä tottuneita kameran läsnäoloon. Heille kuvaaminen on tuttua puuhaa, ja he tykkäävät hurjasti ottaa kuvia, vaikka eivät aina jaksakaan keskittyä. He saattavat jopa itse ehdottaa että mennään ottamaan asukuvia ulos, tai ihan mitä vaan kuvia. Siitä huolimatta kuvastilanteet menevät menevät kaikilla meillä usein ihan plörinäksi ja hihitykseksi. Varsinkin sen jälkeen kun kuvattavia alkoi olla kahden sijaan kolme, ovat ne onnistuneet ruudut yhä harvemmassa, haha. Ei ole niin helppoa saada kolmea alle kouluikäistä keskittymään yhtäaikaa, mutta ei se ole niin justiinsa.

Toisaalta isommat tytöt kuvaavat myös itse toisiaan, ja ovat siinä itse kuvaamista harjoitellessa oppineet että kuvia saa helpommin otettua, kun kuvauksen kohde pysyy paikoillaan ja keskittyy. Lasten toisistaan ottamat kuvat ovat aivan ihania, ja aion tehdä kummallekin isot portfoliot joihin kerään kaikki heidän ottamansa kuvat vuosien varrelta.

Yleensä kuvaan itse meidän lapsista lähinnä tilannekuvia, vaikka ne eivät niin ammattimaisilta näytäkään. Niistäkin tulee kuitenkin useimmiten ihan kivoja, kun on nopealla tarkennuksella varustettu kamera. Tilannekuvat on helppoja, koska niiden ottaminen on mulle nopeaa ja lapsille vaivatonta. Mutta aina välillä on kiva ottaa sisaruksista tällaisia ihan kunnon yhteiskuvia, etenkin kun syksyn värit ovat kauneimmillaan. Niitä voi sitten jaella mummeille ja kummeille, ja teettää vaikka taulun seinälle. Eikä meillä näidenkään kuvien ottamiseen mennyt kuin kymmenisen minuuttia, omien lasten kanssa on helppo toimia.

Valokuvauksen näkökulmasta syksy on varmaan kaikkein paras vuodenaika, silloin luonto tarjoaa niin upeat puitteet kuviin. Valo on kauneimmillaan, sillä aurinko ei paista liian kirkkaasti. Päivänvaloa riittää vielä sopivasti, ja mahdollinen golden hour on järkevään aikaan eikä keskellä yötä. Nämä kuvat otettiin pilvisenä päivänä, jolloin ei paljoa aurinkoa näkynyt. Ehkäpä siis ne vaahteranlehti-kuvat pitäisi ottaa aurinkoisena päivänä, alkuillasta? Saisi vähän erilaista lookia.

Pahoittelut jättimäisestä kuvatulvasta, en vaan osannut karsia enää näistä kun oli niin söpöjä <3

Oletteko te käyneet ottamassa lapsista syyskuvia? Missä on Pääkaupunkiseudun kauneimmat vaahterapuut? Kertokaa ihmeessä, mäkin haluan päästä ikuistamaan ne! Ihanaa sunnuntaita kaikille <3