Tänään äänessä on pitkästä aikaa Otto, joka kertoo omia tuntemuksiaan siitä, että meille on tulossa vauva. 

Iina pyysi mua pitkästä aikaa kirjoittamaan postauksen, koska “ihmiset kuulemma innolla odottavat mitä mieltä mä oon asioista”. Eikä siinä, puhun mielelläni asiasta. Musta on kuitenkin tässä vuosien mittaan kehkeytynyt niin perheenisä perheenisä, että se on yhtä vahva osa mun identiteettiä kuin ilmaiset ämpärit suomalaisuutta. Ennen kuin alan sen enempää avaamaan sanaista arkkuani ja käymään tunteitani asiasta läpi, haluan sanoa yhden asian.

Ei, en edelleenkään toivo poikaa. Ei sillä että toivoisin tyttöäkään. Kantani on sama, kuin se on viimeiset kymmenen vuotta ollut. Toivon että lapsi on terve.

Asiaan.

Mun tunteet meidän raskaudesta (kuten asia on korrektia ilmaista) on tällä hetkellä vähän ristiriitaiset. Ja sanon näin vain koska haluan pitää teidät, rakkaat vaimoni blogin lukijat, jännityksen äärellä siitä, että “mitä mieltä se Otto nyt oikein on”. Olen tottakai ehdottoman innoissani, ja tiedän jo esimerkiksi mitkä vaunut haluan. Pari nimiehdotustakin on tullut mietittyä jo valmiiksi.

Meidän viime raskaudesta on vaan kulunut jo sen verran aikaa, ettei oikein muista niitä omia tunteitaan viime kerrasta. Ja koska mun keho ei tälläkään kertaa ole käynyt läpi minkäänlaisia muutoksia, tuntuu musta vähän siltä, ettei mun primitiiviset aivot ole vielä oikein sisäistäneet asiaa. Iinan jatkuvasti kasvava mahakin on vasta juuri ja juuri ylittänyt sen rajan, ettei mahaa oikein voi enää laittaa belugabologneseturvotuksen piikkiin. Vielä vähän aikaa sitten minun pienpanimo-oluista koostuva mahani oli kuitenkin kokoluokkaa Iinan mahaa isompi.

Yksi syy miksi en vain ehkä vielä oikein huoku (huo’u? mitä helvettiä?) intoa, on se, että olen ollut viimeaikoina vähän väsynyt, ja vetänyt sellaisella päivä kerrallaan -asenteella. Joo, tiesin että raskauspahoinvointi on juttu, ja ei, ei tullut mitenkään yllätyksenä että saa vähän ottaa koppia asioista kun toinen kasvattaa uutta elämää. Itsehän päätin että nyt olisi sopiva hetki yrittää neljättä. Joka muuten on ehkä ainoa korrekti tapa ilmaista, että me nyt vähän vaimon kanssa tässä paneskellaan normaalia enemmän.

Iinan pahin vointi vain sattui näppärästi siihen samaan ajankohtaan jolloin itse palasin kahden vuoden opintovapaalta töihin, mikä on ollut aika sopeutuminen. Siihen päälle vielä se alkuraskauden verenvuoto ja siitä aiheutunut ylimääräinen stressi, niin johan on hapansilakkapyttipannu. Aloin esimerkiksi taas pelaamaan wowia pitkän tauon jälkeen, että siitä vähän osviittaa. Alusta alkaen oli kuitenkin tiedossa että tällaisia juttuja tulee, ja että ne ovat yleensä väliaikaisia. Nyt on jo helpottanut, ja osaa nauttia taas asioista. Arki on tällä hetkellä aika normaalia, mitä lie tarkoittakaan näin herran vuonna 2021.

Mutta joo, se tämänkertainen yrittäminen oli kuin olikin ihan mun oma keksimä juttu. Kukaan ei aseella uhaten pakottanut, eikä mua millään tavalla painostettu. Sanon tämän ehkä hieman suoraan, mutta kun tää juttu menee vähän samaan kategoriaan sen “toivot varmaan poikaa” vihjailun kanssa. Sanoin joskus kolmannen muksun kohdalla kun multa kysyttiin, että montako lasta haluan, että “näin on ihan hyvä”. Ja niinhän se oli. Silloin. Nyt taas neljän on ihan hyvä. Jos joskus päätän että nyt riitti niin siinä vaiheessa napsaisen piuhat poikki.

Mulla ei vaan koskaan ole ollut sellaista suunnitelmaa omalle elämän pelille. En ollut koskaan haaveillut prinsessahäistä, kuudesta lapsesta ja kultaisesta noutajasta, joten en osannut myöskään sen enempää sanoa montako lasta haluan. Autoon mahtuu nykyään vielä kaksi, joten kyllä sinne vielä yhden hyvällä omallatunnolla tunkee. Eikä ole kellään sitten omaa huonetta nykyisessä kämpässä. Kristillinen tasajako. Huomaatteko kuinka asiat mukavasti loksahtelevat paikoilleen? Ja Iina taas on krooninen vauvakuumeilija, joten jos se ois Iinasta kiinni niin meillä ois varmaan noin biljardi lasta. Per huone.

Eikä me muutenkaan lähdetä tähän touhuun mun mielestä mitenkään sillä asenteella että kyseessä olisi uusi seikkailu, vaan enemmänkin sillä ajatuksella, että lisää samaa ja hyväksi todettua. Jos kaikki menee hyvin, niin mä jään uudestaan vanhempainvapaalle, oon omasta mielestäni erinomainen koti-isä. Varsinkin kun korona-aikana tuli innostuttua ruoanlaitosta, ja olen opetellut mm. käsittelemään kalaa, ja sietämään erikokoisia kurkkusiivuja.

Että sillä lailla. Kuten varmaan huomaatte, on mun ajatuksenjuoksu ehkä vähän rönsyilevää, mutta pohjimmiltaan positiivista. Mun mielestä se kiteyttää aika hyvin mun ja meidän fiilikset tästä. Me ollaan kaikki todella innoissaan, myös allekirjoittanut. Vauva on tervetullut lisä meidän entuudestaan suureen perheeseen, eikä malteta odottaa kesää ja alkusyksyä, kun meidän kuopuksestakin tulee isosisko. Sen kyllä kuitenkin sanon, että raskauden kanssa me ollaan molemmat ihan sata pros varmasti done. Joo, Iinan satunnaiset sanasekoilut on ihan hauskoja, mutta muuten kaikki raskauteen liittyvä on jo aikalailla nähty. Toisaalta ihan hyvä että vielä kestää, niin ehtii hankkia kaiken tarvittavan.

Joten sen pidemmittä puheitta:

TL;DR: Kivaa kun tulee vauva, neljä lasta on hyvä alku, toivottavasti on terve vs. sukupuoli, ja innolla odotetaan että päästään kaikki nuuskuttelemaan “vauvan hajua”, kuten Iina sen mulle tänään aikaisemmin sen niin kauniisti ilmaisi.

Miten on mahdollista, että meidän nuorimmainenkin täytti jo neljä vuotta? Tämä on ensimmäinen kerta tässä tilanteessa, että meidän perheen nuorin lapsi on neljä. Silloin kun meidän keskimmäinen täytti neljä, oli kuopus vasta parin kuukauden ikäinen vauveli. Esikoisen täyttäessä neljä meidän keskimmäinen oli 2,5-vuotias vauhdikas taapero. Ja nyt se meidän kaikkein nuorimmainen on yhtäkkiä neljä. Yhtäkkiä meillä onkin aika isot lapset jo: 4-, 7- ja 9-vuotiaat. Ei olla vauvaperhe, ei taaperoperhekään. Ihan vaan lapsiperhe, jossa on lapset, jotka osaavat jo paljon itse. Pieniähän he toki ovat kaikki vielä ja äidin pieniä ikuisesti, mutta kyllä tämä nyt on aivan erilainen elämäntilanne kuin silloin kun meidän perheessä viimeksi oli 4-vuotias.

Meidän kuopus on maailman ihanin tyyppi (kuten kaikki meidän lapset) ja on etuoikeus saada seurata hänen kasvuaan. Miten valtavan paljon hän on kasvanut näiden vuosien aikana ja miten ihanaa on saada kuulla hänen ajatuksiaan ja vastata hänen kysymyksiinsä. 4-vuotiaat ovat niin mahtavassa iässä. He ymmärtävät jo niin paljon, mutta sitten kuitenkin ovat vielä niin ihanan pikkuisia hömppine juttuineen ja mielikuvituksineen. Ihan paras ikä!

On ollut ihanaa seurata miten kuopus on ottanut oman paikkansa perheestä. On vaikeaa edes kuvitella millaista elämä oli ennen häntä, niin tärkeä ja rakas osa meidän perhettä hän on.

Muistan kuin eilisen, miten malttamattomana olin helmikuussa 2017. Olin koko raskauden ajan ollut aivan varma, että vauva syntyy tammikuun puolella, koska aiemmat synnytykseni olivat  olleet viikoilla 35+6 ja 37+0. Tuntui ihan mahdottomalta, että muka raskaus voisi edetä viikolle 39 asti. Mutta mitä vielä, kuopuksella ei ollut mikään kiire. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia, että synnytys olisi käynnistymässä ja se turhautti. Vain pientä hetkeä ennen kuin lapsivedet menivät, sain kunnon meltdownin keittiössä lasagnea tehdessä. ”Ei se synny ikinä, en jaksa enää odottaa” ajattelin, kun viikkoja oli kasassa 38+4. Ja sitten mentiin sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta ja yhtäkkiä mahasta kuului kovaääninen ”NAPS”.

Ilmoitin nousevani nyt ja kipitin äkkiä meidän uuden maton poikki vessan oven eteen, johon lapsivedet sitten valahtivat. Se oli niin hassua! Kaksi aiempaa synnytystä olivat käynnistyneet supistuksilla ja vedet menneet vasta lopuksi, joten en osannut edes kuvitella etukäteen, että synnytys voisi käynnistyä vesien menolla. Vain kolme tuntia myöhemmin ponnistin kuopuksen maailman 51 minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi ja sain hänet rinnalle. Mikä ihana pieni ihminen! Miten nopeasti kaikki taas kävi ja miten yhtäkkiä ikuisuudelta tuntunut odotus oli päättynyt ja vauva sylissä. Siitä alkoi meidän yhteinen matka.

Nyt sitä matkaa on takana jo neljä vuotta ja olen jokaisesta päivästä ihan valtavan kiitollinen. Ollaan koettu yhdessä paljon mahtavia seikkailuja ja uskon, että niitä on edessä myös paljon lisää. Rakastan niitä hetkiä, kun 4v käpertyy sohvalla kainaloon ja paijaa äitiä. Ja rakastan niitä hetkiä, kun hän rohkeasti kokeilee uutta ja juoksee edellä niin innoissaan. Rakastan hänen mahtavia perusteluitaan, oivaltavia huomioitaan ja pisteliäitä kysymyksiään. Rakastan sitä, miten tiivis kolmikko meillä on. Usein kun vaan katselen meidän ihania tyttöjä, mulla nousee kyynel silmäkulmaan, kun olen vaan heistä niin uskomattoman kiitollinen.

Sinä olet empaattinen, hauska, mahtava, super, räjähtävä, innokas, suloinen, kiltti, kujeileva, nokkela ja miljoona muuta asiaa. Olet maailman ihanin 4-vuotias, josta olemme ihan super ylpeitä. Kiitos kun saamme olla sinun vanhempiasi ja kiitos kun juuri sinä olet meidän <3 Maialman eniten onnea meidän ihanalle 4-vuotiaalle!

Sain yhdeltä ihanalta pitkäaikaiselta seuraajaltani postaustoiveen siitä, mitä mieltä olen lasten meikkaamisesta. Hänen oma lapsensa oli alkanut kiinnostumaan meikkaamisesta nyt pikkukoululaisena, ja hän halusi kuulla, miten meillä kolmen lapsen kanssa suhtaudutaan tähän asiaan. No, meilläkin meikit kiinnostavat, tai ovat kiinnostaneet jo pari vuotta. Ensin vanhinta ja hänen myötä sitten keskimmäistä ja nuorintakin.

Minä olen meikkien suhteen mielestäni aika rento ja yritän suhtautua niihin fiksusti ja mahdollisimman neutraalisti. Meikit eivät ole keino ”tehdä itsestä kauniimpaa/parempaa/hyväksyttävämpää”, ne ovat vaan keino toteuttaa itseä, jos haluaa sillä tavalla itseään toteuttaa. Meikit ovat keino toteuttaa itseä ja omia intohimoja siinä missä vaatteet, musiikki tai maalaaminenkin. En koskaan sano, että minun pitäisi meikata näyttääkseni paremmalta tai voidakseni mennä johonkin tai tehdä jotain. En koskaan sano, että pitäisi näyttää tietynlaiselta voidakseen olla tai tehdä jotain. En myöskään arvostele toisten meikkejä tai meikkaamattomuutta, tai ulkonäköä ylipäätään.

Kuvassa minä kutosluokan syksyllä, ainakin huulikiiltoa on huulissa ja luultavasti poskipunaakin poskilla maltillisesti. 

Meidän lapset eivät meikkaa kouluun, eivätkä ole edes pyytäneet, että saisivat meikata koulupäivinä. Itse muistaakseni aloin laittamaan huulikiiltoa ja poskipunaa joskus vitosella. Vasta kutosella tai seiskalla laitoin päivittäin ripsaria ja puuteria ja pikkuhiljaa meikkivoidekin tuli yläkoulussa mukaan kuvioihin (never forget Maybelline dream matte mousse). Emme ole vielä keskustelleet siitä, milloin on hyvä aika alkaa meikata kouluun, koska se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Mutta tätäkin on varmasti tulevina vuosina hyvä miettiä.

Itse ajattelen kuitenkin, että meikki on vain meikkiä – ei mitään sen kummallisempaa tai suurempaa. Ainakin omasta lapsuudestani muistan sen, miten jotkut aikuiset suhtautuivat lasten meikkaamiseen pelokkaasti ja hieman tuomitsevastikin. Varsinkin kouluun meikkaamista piti lykätä ”mahdollisimman myöhään”, koska sen myötä ”lapsuus on ohi” ja muuta sheissea. ”Annetaan lasten olla lapsia”, ”miksi noin pienenä pitää jo yrittää näyttää aikuiselta” ja mitä näitä neronleimauksia nyt oli. En voinut ymmärtää sitä silloin, enkä ymmärrä nytkään. Itsensä etsiminen ja toteuttaminen, ensin leikin ja joskus myöhemmin jos itse niin haluaa, myös meikin, kautta on nimenomaan sitä lapsuutta ja kasvua. Meikkileikit voivat olla tärkeä keino testata uusia asioita ja katsoa mikä miellyttää omaa silmää ja fiilistä.

Kasiluokan syksyllä, kasvoilla ainakin: dream matte moussea, jotain anytimen edullista puuteria, huulikiiltoa, ripsaria ja kulmakynää, sekä tietty kulmat nypitty ohueksi. 

Itse opettelin meikkaamisen kantapään kautta. Testasin ensin kaiken mahdollisen mikä ei toimi ja sitten myöhemmin aloin vasta opetella niitä juttuja, jotka toimivat omilla kasvoillani. Siinä mielessä nykyajan nuoret meikkaajat ovat huomattavasti onnellisemmassa asemassa, sillä heillä on jo nyt saatavilla kaikki maailman tutoriaalit ja käyttökokemukset tuotteesta kuin tuotteesta. Ei tarvitse välttämättä tehdä niitä meikkimokia, joita itse tein.

Haluan myös tarjota omille lapsille mahdollisuuden harjoitella halutessaan meikkaamista kotona hyväksytysti, ettei heidän tarvitse sitten joskus ollessaan isompia aloittaa ihan nollasta, mikäli haluavat alkaa meikkaamaan enemmän. Ja jos niitä meikkimokia tulee, niitäkin on ehkä kivempi tehdä rauhassa kotona, kuin kouluaamuna kiireessä. Niin voi käydä jos on yhtäkkiä saanut vaikka 13-vuotiaana luvan meikata kouluun, mutta taitoja ei vielä ole yhtään, koska ei ole saanut edes harjoitella ennen sitä. Meillä siis saa meikata ja kokeilla kotona kaikin mokomin, ihan niin usein kun haluaa, mutta tosiaan toistaiseksi tätä tehdään vain kotioloissa, eli ei lähdetä vielä kouluun tai kauppaan tai diskoon näissä tuotoksissa.

Lukion ekalla meikkasin edelleen melko maltillisesti ainakin syksyllä. En nyt muista kyllä yhtään enää, että mitä tuotteita silloin käytin. Tuohon valokuvaan oli meidän lapset piirtäneet oranssilla kynällä joskus pienenä, siitä hienot efektit rinnassa.

Minä olen ostanut lapsilleni ihan oikeita meikkejä. Koen oikeat meikit huomattavasti turvallisemmiksi, kuin tahmaiset ”lelumeikit”, joita lasten lelukaupoissa myydään. Meidän lapsilla meikit ovat pääosin luonnonkosmetiikkaa tai hajusteetonta kosmetiikkaa. Heillä on erilaisia luomivärejä, kasvomeikkejä, ripsivärejä, rajauskyniä ja huulimeikkejä. Olen opettanut myös hygieniaa (esimerkiksi että ei saa käyttää liian vanhaa ripsiväriä, toisten meikkejä ei lainailla, meikit pitää aina puhdistaa kasvoilta kunnolla, siveltimien puhdistusta yms.). Nämäkin ovat erittäin tärkeitä juttuja, jotka on hyvä pitää mielessä alusta asti jos aikoo meikata.

Lukion kakkosella alkoi meikkaamisen kultakausi, oi että. Tästä meni vielä aika monta vuotta, että löysin tieni itselleni sopivien tuotteiden pariin ja meikkaamiseni alkoi muistuttaa nykyistä tyyliä. 

Etenkin kasvojen puhdistus on tärkeää meikkaamisen jälkeen, joten meiltä löytyy kotoa hellävaraisia hajusteettomia puhdistustuotteita sitä varten. Meillä lapset hyvin harvoin meikkaavat ihoa, vaan he keskittyvät ennemmin glitteriin ja mielikuvituksellisiiin silmämeikkeihin. Joskus he innostuvat ja meikkaavat monena päivänä, toisinaan meikkejä ei muisteta moneen viikkoon tai kuukauteen. Ja niin se on hyvä ollakin. Heillä on halutessaan mahdollisuus kokeilla ja opetella, mutta ei koskaan pakkoa. Kaikki heidän tekemänsä meikit ovat myös minun  mielestäni hienoja. Vaikka neuvon ja opastan pyydettäessä, en koskaan arvostele lopputulosta.

Aion suhtautua meikkaamiseen niinkuin kaikkeen muuhunkin lasten kasvatuksessa. Arvostavasti, lasta kuunnellen, tukien, kehuen ja opastaen. Kenenkään lapsista ei ole pakko meikata ikinä, mutta jos he joskus haluavat, autan ja neuvon ja tarjoan välineitä sitä varten. Samalla opastan myös lapsiani siitä, että kenenkään toisen meikkaaminen tai meikkaamattomuus ei kuulu heille ikinä. Koen myös, että minulla yksin ei ole oikeutta määrittää mikä on sopiva ikä alkaa meikkaamaan kouluun. Eivät ne ole minun kasvoni, eivät minun meikkini. Tässä asiassa seuraan ennen kaikkea lasteni omaa fiilistä – milloin heistä tuntuu siltä, että he haluavat alkaa meikkaamaan kouluun. Katsotaan tuleeko sellaista fiilistä joskus ja jos tulee, mikä on oma fiilis silloin?

Jatketaan keskustelua IG:ssä! Missä iässä sinä aloitit meikkaamisen? Miten suhtaudut omien lastesi mahdolliseen meikkaamiseen? Käy vastaamassa IG Storiesin kyselyyn!

Eilisen nostalgiapostauksen vuoksi yksi ajatus on nostanut hyvin vahvasti päätään: Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että tulin äidiksi juuri silloin kun tulin, eli 20-vuotiaana. Koska:

1. Olin niin nuori, että en ollut ehtinyt rakentaa itselleni mahtavaa ja tyydyttävää aikuiselämää ilman lapsia. En ollut ehtinyt tottua siihen, että matkustellaan, luodaan täysillä uraa, harrastetaan monta kertaa viikossa omia harrastuksia etc. Olin kuin tyhjä kirja, jonka oli helppo lähteä vauva-arkeen, koska se ei vienyt multa pois mitään. Teinivuosien bilesekoiluja en laske mahtavaksi ja tyydyttäväksi aikuiselämäksi – niistä oli enemmän kuin helppoa luopua kun sai paljon parempaa tilalle. En joutunut luopumaan mistään, vaan aloin rakentaa omaa mahtavaa ja tyydyttävää aikuiselämääni vauva-arjen rinnalle ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Toimii!

2. En osannut pelätä mitään, vaan ajattelin, että kaikki kyllä varmasti järjestyy. Nuoruuden peloton asenne oli valtava etu äidiksi tullessa.

3. Elintaso ei laskenut edes hetkellisesti vauvan myötä, koska se ei koskaan ollut korkea ollutkaan. Päin vastoin – säännöllinen minimi-äitiysraha oli suurin tulo, jota olin koskaan saanut. Pärjäsin sillä siis ihan riittävän hyvin. Vauvan myötä aloimme nuorena perheenä vasta pyrkimään eteenpäin ja nostamaan meidän elintasoa. Vauva ja vanhemmuus kannustivat tähtäämään korkealle, koska halusimme tarjota lapsille parasta.

4. Ei oltu ehditty luoda parisuhteen sääntöjä ja rutiineja kunnolla ennen vauvan tuloa. Ei siis oltu ehditty kangistua mihinkään tiettyihin kaavoihin – eikä vauva muuttanut meidän parisuhdetta juuri mitenkään. Lähes suhteen alusta asti rakennettiin yhteistä elämää vanhemmuuden ympärille ja valmistauduttiin siihen, että vauva on osa sitä. Tuoreessa suhteessa oli helppo löytää parisuhteelle aikaa myös vauva-arjen keskellä, koska meillä oli kunnon honeymoon-vaihe vielä meneillään. Ja kun huomasi, että sitä aikaa järjestyy kyllä jos haluaa, siitä on tullut pidettyä kiinni tähän päivään asti, eikä se honeymoon-vaihe ole oikein koskaan päättynytkään. Se on jatkunut yhden, kahden ja kolmen vanhempina, kaikkien vuosien ajan.

5. Mediassa ei vielä ollut nykyisen kaltaista negatiivista stigmaa vanhemmuuden ympärillä. Kaikki omat käsitykseni vanhemmuuteen liittyen tulivat esim. sukulaisilta, jotka myös olivat tulleet nuorena vanhemmiksi. Lähes poikkeuksetta vanhemmuus oli kaikilla sujahtanut vaan osaksi elämää, eikä siitä tehty mitään valtavaa ”juttua”, tai en ainakaan nuorena osannut sellaista huomata. En siis ehkä osannut kiinnittää myöskään huomiota mihinkään negatiivisiin juttuihin tai etukäteen ajatella, että vauvan kanssa ei varmasti saa nukkua (tämän koin kyllä myöhemmin itse yhden vauvan kanssa), kaikki on tosi rankkaa, vauva muuttaa koko elämän, vauva pilaa parisuhteen tms. Olin avoimin mielin ja koin vanhemmuuden luontevaksi osaksi elämää.

6. Oma lapsuus on edelleen suhteellisen tuoreessa muistissa. On helppoa samaistua lasten tunteisiin ja ymmärtää niitä, kuin muistaa ne omalta kohdalta. Pystyn helposti olemaan empaattinen, kun lapsi ei vaikka millään jaksaisi siivota omaa huonetta, koska muistan hyvin sen, miten ärsyttävää se oli omasta mielestä vaikka 8-vuotiaana. Muistan myös helposti omia lapsuuden lempileikkejä ja niitä juttuja, mitä oli kiva tehdä vanhemman kanssa. On tosi helppoa keksiä miten voisi ilahduttaa omia lapsia esim. yhteisellä tekemisellä, kun muistaa mistä kaikesta itse nautti ja mikä kiinnosti. Ja pystyn suhtautumaan ymmärtävästi myös sellaisiin juttuihin kuten ”mutku kaikki muutkin” -perustelu.

7. Kun esikoisemme täyttää 18, olen juuri täyttänyt 38. Meillä on koko yhteinen elämä edessä ja olen nuori ja energinen! Voin vaan kuvitella mitä kaikkia seikkailuja me tullaan yhdessä kokemaan sittenkin kun meidän lapset ovat aikuisia.

8. Puhumattakaan siitä, miten paljon meillä on Oton kanssa sitten edessä parisuhdeaikaa, kun meidän lapset on isoja. Vuosikymmeniä!

9. Jos olen joskus niin onnekas, että minusta tulee mummu, olen silloin varmasti vielä melko nuori. Jos lapseni tulisivat vanhemmiksi joskus, niin vaikka he olisivat itse esim. 30-vuotiaita, olisin minäkin vasta 50+. Jaksaisin siis hyvin leikkiä lastenlasten kanssa ja minulla olisi luultavasti edessä vielä paljon hyviä mummuvuosia, joiden aikana voisin olla tuki ja turva lapsille ja lapsenlapsille. Olen myös niin nuori, että en ole mitenkään voinut välttyä siltä keskustelulta, että ei koskaan ole ok painostaa omia lapsia tai olettaa tai edes vitsailla, että he tulevat tekemään minusta mummun. Heillä ei ole minkäänlaista velvollisuutta siihen, vaikka kuinka toivoisin lapsenlapsia.

10. Olin teini vielä kymmenen vuotta sitten. Ei siitä niin kauan ole. Kun lapseni lähestyvät pikkuhiljaa teini-ikää, pystyn suhtautumaan siihen toivottavasti lempeän armollisesti ja ymmärtävästi. Voin peilata omaa vanhemmuuttani siihen, mitä itse toivoin teininä vanhemmalta, millaisia rajoja olisin kaivannut ja mitkä asiat saivat mut kunnioittamaan äitiä teini-iän myrskyistä huolimatta, koska muistan sen kaiken hyvin. Muistan myös, että paljon tuli sählättyä – ja siitä huolimatta everything turned out well. Toivottavasti pystyn siis suhtautumaan myös positiivisemmmin ja luottavaisemmin kaikkeen. Että vaikka teinin vanhempana olisin huolissaan, luultavasti kaikki tulisi kuitenkin menemään hyvin.

11. En ole ihan pihalla somesta tai nuorison kielestä tai trendeistä, vaikka en niitä trendejä tai sanoja välttämättä itse käytäkään aktiivisesti. Tietty olen varmasti monen 13-vuotiaan mielestä jo ihan vanha (ja yksi mun serkku sanoi mulle kerran ok boomer, vaikka olin silloin 28 enkä edes sanonut tai tehnyt mitään, mikä olisi oikeuttanut tämän heiton!). Mutta kuitenkin olen ainakin jonkun verran pysynyt kelkassa, kaikki nuorison sanat eivät ole mulle ihan hepreaa ja törmään useimpiin viraali-ilmiöihin melko nopeasti niiden synnyttyä. En todellakaan aio yrittää olla mikään cool mom, mutta aion ainakin yrittää pysyä kärryillä nuorten menosta, jotta voin itse suhtautua ymmärtävämmin ja olla messissä, enkä tulla jätetyksi kokonaan ulkopuolelle, ”koska en kuitenkaan ymmärrä.”

Teini-ikä on toki sellainen juttu, joka meidän lapsilla on vasta edessä ja tämä on toistaiseksi vain arvailua pilke silmäkulmassa. Voihan se olla, että viiden vuoden päästä olen ihan pudonnut kelkasta ja oma nuoruuskin tuntuu jo kovin kaukaiselta, hah! Mutta ainakin yhdeksän ekaa kohtaa pitää paikkansa. Koen, että nuorena äidiksi tuleminen on parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut. Se auttoi asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, luomaan tavoitteita ja keskittymään siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Se on auttanut mua tutustumaan ja luottamaan itseeni ja luomaan kestävän parisuhteen. Montaa asiaa elämässä saan kiittää äitiydestä. Joten kiitos, että saan olla äiti ja kiitos kun sain tulla äidiksi itselleni juuri oikeaan aikaan.

DISCLAIMER: Huom! Nämä ovat omia subjektiivisia kokemuksiani omasta elämästäni, enkä tässä ota kantaa kenenkään muun elämän valintoihin tai vanhemmuuteen tai ikään, jolloin tulee tai on tullut vanhemmaksi. Varmasti joka iässä vanhemmaksi tulemisessa on omat hyvät ja huonot puolensa, enkä usko, että mikään ikä on toista parempi. Jokainen kokee vanhemmaksi tulemisen täysin omalla tavallaan ja jollekin toiselle nuorena äidiksi tulo voi olla vaikka hirveintä ikinä. Ja moni minua vaikka 20 vuotta vanhempi äiti on varmasti perillä nuorisokulttuurista tai muistaa hyvin oman lapsuutensa, vaikka omalla kohdallani koen, että nuorella iälläni on ollut siihen vaikutusta. Nuorena vanhemmaksi tulemisen negatiivisista puolista kuitenkin on jo paljon puhetta mediassa (enkä kiellä etteivätkö nekin olisi totta joidenkin elämässä), joten varmasti myös yksi positiivinen listaus mahtuu joukkoon. 

Monesti ollaan lasten kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa halittu kaikki yhdessä ja juteltu kuluneesta päivästä. Usein ollaan tehty niin, että jokainen on saanut vuorollaan kertoa vaikkapa kolme kivaa asiaa omasta päivästä, joista tuli hyvä mieli tai joista on kiitollinen. Tämä ihana tapa on ollut meillä käytössä säännöllisen epäsäännöllisesti jo monta vuotta. Aina kun on vaan tullut jollain mieleen, että voisi tehdä näin, ollaan tehty.

Muutama viikko sitten istuttiin lasten kanssa iltapalapöydässä. Kysyin heiltä, että miten heidän päivänsä on mennyt ja haluaisiko jokainen kertoa kolme kivaa asiaa omasta päivästään. Se oli jälleen tosi ihanaa ja selkeästi etenkin yksi lapsistamme innostui tästä isommin. Sen kerran jälkeen hän on nimittäin joka ilta halunnut, että syödään kaikki yhdessä iltapalaa ja jutellaan aina samalla niistä päivän kivoista asioista.

Hän on halunnut, että jokainen kertoo neljä kivaa asiaa joka ilta niiden kolmen sijaan, joita minä olin alunperin ehdottanut. Ja parasta on se, että aina kun ollaan tehty täysi kierros ja jokainen on kertonut ne omat neljä asiaa, hän vielä viittaa ja kysyy saako kertoa vielä toiset neljä kivaa asiaa. Tietenkin saa! Nyt tämä tapa on siis tullut meille rutiiniksi ja olen siitä todella iloinen monestakin syystä.

Mun mielestä on mahtavaa opettaa lapsia jo pienestä asti huomaamaan ne hyvät ja ihanat asiat, joista olla kiitollinen. Onnellisuus tulee juuri niistä pienistä hetkistä ja kokemuksista arjen keskellä. Ne täytyy vaan huomata. Miten hyvää tekeekään pysähtyä joka päivä miettimään, mitkä ovat niitä sen päivän ihania asioita. Jokaisessa päivässä on jotain, mistä olla kiitollinen. Joskus ne voivat olla ihan tosi pieniä juttuja, joskus isompia, mutta aina löytyy jotain. Kun opettelee jo pienenä etsimään ja löytämään omasta elämästä asioita, joista olla kiitollinen, se on aikuisenakin helpompaa. Sitten ei tarvitse ehkä yrittää täyttää elämää huippuhetkillä ja megalomaanisilla kokemuksilla ja ahdistua jos ei ”tapahdu mitään”, kun sisältöä löytyy siitä arjesta.

Tottakai on myös päiviä tai hetkiä, joissa on jotakin huonoa tai ikävää. Tästäkin ollaan keskusteltu. Ei joka päivä, eikä joka kerta, mutta aina välillä muistutan, että muistavathan lapset myös, että jos päivässä on ollut jotain ikävää, siitäkin ehdottomasti saa puhua. Yleensä kuitenkin jos jotain sellaista on ollut, se asia on käsitelty jo aiemmin päivällä, heti tuoreeltaan. Näin ei ole tarvinnut enää illalla juuri ennen nukkumaanmenoa miettiä niitä juttuja, mitkä harmittaa, vaan on voinut keskittyä tuntemaan kiitollisuutta ja hyvää mieltä. Koska niissäkin päivissä, joissa kaikki tuntuu menevän pieleen (ja joita jokaisella varmasti joskus on), voi löytää pieniä kiitollisuuden aiheita.

Joitakin poimintoja meidän perheen kivoista kiitollisuuden aiheista viime viikoilta:

– Käytiin yhdessä kävelyllä pimeällä.

– Pelattiin Kimbleä.

– Halittiin sohvalla.

– Videopuhelu ystävän kanssa.

– Sai paljon kouluhommia tehtyä päivän aikana.

– Jumpattiin yhdessä.

– Oli riisipuuroa iltapalaksi.

– Katsottiin leffaa ja se oli hyvä.

– Kaveri sanoi jotain kivaa koulussa.

– Tehtiin ruuaksi lapsen toiveruokaa.

– Käytiin isoisän luona.

– Majan rakennus.

– Kivan työjutun vahvistuminen.

– Kotona tehty brunssi.

– Soitettiin yhdessä mummulle.

– Oli ystäväperhe kylässä ja hauskat leikit.

– Käytiin saunassa ja kuunneltiin musiikkia.

– Laulettiin Let’s Singiä.

– Lapsen kahdenkeskinen aika äidin kanssa, kun käytiin ostoksilla ja kävelyllä.

– Luettiin yhdessä kivaa kirjaa.

Tästä voi huomata, että nämä eivät ole mitään maailmaa mullistavia asioita. Vain ihania pieniä hetkiä sieltä täältä. Itse olen kaikkein kiitollisin siitä, että lapsille tulee joka päivä mieleen näitä ihania asioita. Tuntuu hyvältä, että he nauttivat niistä ja arvostavat niitä. Olen iloinen siitä, että tästä on tullut meille päivittäinen tapa. Ei se haittaa jos se joskus unohtuu tai jää välistä, mutta olen kiitollinen lasteni johdonmukaisuudesta. Heidän ansiostaan tämä jäi meille pysyväksi tavaksi, he muistavat kyllä, vaikka itsellä meinaisi unohtua.

Koen tärkeäksi sen, että vanhempana annan meidän lapsille työkaluja hyvinvointiin. Että opetan heidät käsittelemään tunteita ja puhumaan niistä, löytämään hyvää itsestään, toisista ja elämästä ja puhumaan rohkeasti, jos joku ei tunnu hyvältä tai oikealta. Kiitollisuus on yksi tärkeä osa elämää ja kun sen ymmärtää, on ainakin minun mielestäni tosi paljon helpompaa olla onnellinen.