Minun kymmenes äitienpäivä ja fiiliksiä äitiydestä juuri nyt

10.05.2020

Tänään on minun kymmenes äitienpäivä, jos raskausajan äitienpäiväkin lasketaan. Ja lasketaanhan se, kun olen silloin kirjoittanut jo tänne blogiinkin äitienpäivästä. No okei en laske sitä siksi, vaan siksi, että olinhan silloin kuitenkin jo matkalla äidiksi. Vatsassani kasvoi meidän esikoinen. Ensimmäisenä äitienpäivänäni hän oli ehkä jonkin pienen hedelmän kokoinen, mutta jo suuri osa meidän elämää. Hänen ansiostaan olin onnistunut ottamaan elämälle ihan uuden suunnan, mitä en vielä muutama kuukausi aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. 

Kuuntelin tällä viikolla lenkkeillessäni Olohuone-podcastin jaksoa epäsuosituista mielipiteistä, jossa Janne ja Valtteri keskustelivat mm. nuorena äidiksi tulemisesta. Muistaakseni Janne Naakka puhui hyvin siitä, että monelle voi käydä myös niin, että jos saa nuorena lapsen, niin sen myötä saa oman elämänsä järjestykseen ja tavallaan löytää sen, mitä haluaa elämältä. Mulle kävi juuri niin. Äitiys antoi mulle jonkin järkevän tarkoituksen elämässä, joka sai mut punnitsemaan tarkkaan sitä, mitä muuta elämältä haluan ja tekemään töitä sen eteen. 

Koen olevani paljon muutakin äiti, ensisijaisesti olen ihan vaan minä. Mutta äitiyttä on kiittäminen paljosta siitä, mitä muuta tänä päivänä olen ja teen. Äitiys auttoi mua löytämään itseni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. 

Joka vuosi äitiys muuttuu ja yksi kenties vaikeimpia ikinä tekemiäni päätöksiä näin vanhempana oli juuri tämä meidän asunnon etsintä -prosessi. Miten kovasti otinkaan paineita siitä, että löydämme koko meidän perheelle parhaan ratkaisun. Reilua kuukautta muuton jälkeen voin tyytyväisenä taputtaa itseäni (ja Ottoa) olalle, että onnistuimme ja teimme hyvän ratkaisun, johon kaikki ovat tyytyväisiä. 

Silloin etsintä-aikana koin kuitenkin suurta epävarmuutta siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikeinta vanhemmuudessa mulle on aina ollut suurien, muidenkin elämää koskevien päätösten tekeminen. Yhä edelleen tuntuu niin hurjalta, että mä olen se äiti, se turvallinen vanhempi, jonka pitää tehdä koko perheen elämää koskevia päätöksiä. Minä, joka en joskus ennen osannut päättää edes kahden hoitoaineen väliltä kaupassa, vaan saatoin ihmetellä siellä ties kuinka pitkään. Miten mulla voikaan olla niin suuri vastuu! 

Mutta olen ylpeä siitä, että olen oppinut. Vaikka edelleen harkitsen todella tarkkaan vaihtoehtoja ja mietin kaikilta kannoilta, kykenen tekemään isojakin päätöksiä. Ja ei siitä harkitsemisesta haittaa ole, kunhan ei harkitse liian pitkään, ettei tilaisuus mene ohi. Tällä kertaa onneksi ei mennyt. Päätöksentekokyky on ehkä suurimpia asioita, joita vanhemmuus on pakottanut mut oppimaan. 

Jotain sen sijaan vanhemmuudessa on, jota mun ei ole tarvinnut opetella sekuntiakaan. Se on rakkaus. Joka ikinen päivä mä pysähdyn miettimään, miten käsittämättömän paljon mä rakastan mun lapsia. Kun he menevät nukkumaan, me monesti vielä Oton kanssa muistellaan jotain hauskaa juttua, jonka joku heistä oli sanonut tai tehnyt päivän aikana, tai myhäillään yhdessä, kuinka ihanat ja rakkaat lapset meillä on. Toki joskus on niitäkin iltoja, kun huokaistaan raukeana, että ah, vihdoinkin hetken rauha ja hiljaisuus. Mutta enemmän me vaan myhäillään onnesta.

Äitiys on mun kaikkein suurin ja mahtavin vastuu. On niin palkitsevaa seurata sitä, kun lapset kasvavat ja oppivat ilmaisemaan itseään ja kiinnostuksen kohteitaan. Kun mä kuuntelen meidän lasten keskustelua keskenään tai luen heidän kirjoittamia tarinoita, mä vaan aina ekana mietin, että he ovat maailman siisteimpiä tyyppejä. On ihanaa, että heidän ajatuksistaan on nähtävissä ne arvot, jotka meillä kotona on. 

Juuri ne ajatukset ja asiat, jotka olen toivonut heidän omaksuvan, ovat heillä niin vahvoina siellä, että meinaan pakahtua ylpeydestä. Vaikka tiedän, että elämässä voi tulla esiin vaiheita (teini-ikä), kun vanhempien arvot ovat viimeinen asia, joka lapsia kiinnostaa, olen kiitollinen siitä, että ne asiat ovat siellä juuri nyt. Ja omasta kokemuksesta olen melko varma, että vaikka me kohdattaisiin joskus aivan hirveä teinivaihe (tai kolme), ne tärkeimmät asiat luultavasti pysyvät siellä jossain taustalla ajatuksissa ja kantavat lopulta pitkälle elämässä.

Vaikka takana on jo pian yhdeksän vuotta äitiyttä, olen vasta aivan äitiyden alkumetreillä. Tästähän se seikkailu vasta alkaa! Joka päivä saan tutustua paremmin meidän lapsiin ja se tuntuu aina yhtä upealta. Mä toivon, että myös seuraavina kymmenenä äitienpäivänä voin olla kiitollinen niistä asioista, joista olen kiitollinen juuri nyt.

Lasten valtavan suuresta pyyteettömästä rakkaudesta. Niistä aamuista, kun joku muksuista tepsuttelee meidän huoneeseen ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Siitä tikahduttavasta naurusta, joka heistä kaikista kolmesta lähtee joskus yhtäaikaa. Niistä lämpimistä ja rutistavista haleista, joita saan. Keskusteluista, jotka loksauttavat mun leuan lattiaan ja saavat epäilemään, että lapseni on lukenut enemmän kuin minä. Niistä hetkistä, kun saan seurata vierestä, kuinka lapsi oivaltaa jotain uutta ja merkittävää. Siitä, kun lapsi uskoutuu minulle tärkeästä asiasta, jota on miettinyt. Kaikista niistä tunteista, joita lapset uskaltavat näyttää. 

Kiitos, että saan olla äiti <3 

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle rakkaalle Anne-äidilleni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta<3


Viikon arkikuva 11/52

28.03.2020

Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe