Meidän tytöt lähtivät eilen yöjunalla mun äidin ja Armas-koiran kanssa mummolaan Ouluun pariksi yöksi, ja me jäätiin Oton kanssa kahdestaan kotiin näin kesäloman alkajaisiksi. Tytöt viettävät mummolassa kaksi yötä ennen kuin me ajetaan perässä Ouluun ja pääsen kaappaamaan neitokaiset maailman isoimpaan halaukseen. Tytöt itse keksivät idean, he  halusivat mennä junalla Ouluun ja olla mummolassa yötä koska eivät ole ikinä olleet niin että itse muistaisivat. Me ei mahduta koko perhe yöpymään mun äidin luona kerralla, mutta lapset mahtuvat sinne oikein hyvin.

Mä vietin aina lapsena kesällä mummolassa vähintään pari viikkoa yksin ilman äitiä, ja mulla on niistä mummolakesistä ihania muistoja. Mä sain aina kunnon pitkän kesäloman, kun äiti lähetti mut etukäteen mummolaan ja sen jälkeen meillä oli aina vielä äidin neljän viikon loma yhdessä. Silti mulla puristi rinnasta eilen kun odoteltiin junaa juna-asemalla innosta tärisevien tyttöjen kanssa. Mä tiedän että heillä menee reissu tosi hyvin, ja yö junassa oli mennyt jo hienosti omassa makuuhytissä nukkuen, mutta silti mulla on ikävä, pakko myöntää. Ehkä se johtuu siitä, että lasten syntymän jälkeen me ei olla koskaan vietetty yötä kotona ilman lapsia, eivätkä lapset ole olleet yökylässä ennen, ainoastaan kotona yötä mun äidin kanssa niin että me ollaan oltu jossain. Eikai tämä siis eroa aiemmasta muuten, kuin että nyt mä olen ollut täällä tyhjässä kodissa yksin koko päivän kun Otto on vielä tänään töissä vaikka mulla alkoi jo loma.

Mun mielestä on tosi tärkeää että tytöt saavat viettää aikaa isovanhempiensa kanssa, ja myös muiden sukulaisten kanssa, jotta he saavat hyvät ja läheiset suhteet sukulaisiin. Mulle perhe ja suku on aina ollut kaikki kaikessa, ja olisi kauheaa jos meidän lapset olisivat vaan ”kaukaisia Helsingin pikkuserkkuja” tai muuta. Mä haluan että he saavat kokea sen saman lämmön ja ”koko suku kasvattaa” -meiningin niinkuin olen itsekin saanut lapsena kokea. Ja mun äiti on aina näyttänyt esimerkkiä, että ei se 600km välimatka ole matka eikä mikään.

Mä olen laiskotellut koko ensimmäisen lomapäiväni, olen makoillut sohvalla, syönyt jämäruokaa ja katsonut turhia ohjelmia telkkarista. En muista milloin viimeksi olisin rentoutunut näin. Tämä on ollut ihanaa ja olen kyllä ollut ihan tällaisen tarpeessa. On ollut tosi outoa olla ihan yksin kotona, vailla mitään  pakollista tehtävää, sellainen olo että voiko tämä edes olla tottakaan että tässä makaan sohvalla ja syön mansikoita ja katson huonoa telkkariohjelmaa keskellä päivää eikä mun tarvitsekaan tehdä mitään muuta. Ehdin viikata pyykit kaappiin myöhemminkin.

Otto tulee ihan kohta kotiin, ja sen jälkeen meillä on suunnitelmissa ajella, hakea jotain tulista ruokaa kotiin ja katsoa leffaa. Sellainen perjantai joita me usein vietettiin kahdestaan viisi vuotta sitten, kun vasta odotettiin Tiaraa. Paitsi silloin ei kyllä kovin usein haettu ruokaa kotiin ja ajeltiin lähinnä metrolla, mutta käytettiin paljon kotona chilikastiketta. Nostalgista! Musta tuntuu että tästä tulee aika kiva ilta. Parasta on se että aamulla saa nukkua pitkään, ei herätyskelloa eikä lasta ilmoittamassa että ”äiti kello alkaa jo seiskalla nyt voi herätä”, vaikka kieltämättä ne aamuseiskan pusuhyökkäysherätykset aika symppiksiä onkin.

Me nautitaan parista vapaapäivästä, kahdenkeskisestä ajasta, aamulla pitkään (ainakin kasiin asti siis) nukkumisesta ja siitä että on aikaa jutella ja höpötellä keskeytyksettä aamusta iltaan kaikesta. Ja sunnuntaina ajellaan Ouluun ja aloitetaan kesäloma koko perhe yhdessä. Siitä tulee parasta!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Oton jälkeen mun on aina hankala tarttua näppikseen ja saada jotain ulos, ihan vaan koska mikään ei tunnu Oton kirjoituslahjoihin verrattuna olevan tarpeeksi hyvää. Siksi mä päästänkin tänään ääneen lapset,  niin saan vähän pehmennettyä tätä tietä itselleni, hahaa. Älkää ottako vakavasti, en mäkään ota oikeasti. Tämä vaan just nyt tuntui hyvältä tähän väliin.

Ja, fakta on myös se että viime aikoina lapset ovat taas väläytelleet mitä huvittavimpia juttuja ja päästäneet sisäiset sanasepponsa valloilleen. Mä aina yritän muistaa kirjoittaa parhaimpia juttuja ylös, sillä niille on niin hauskaa nauraa myöhemmin. Parhaita ovat juurikin sellaiset spontaanit laukaisut jotka saavat naurunkyyneleet valumaan yllättäen silmistä. Yleensä nämä tapahtuvat vähän hassuissa paikoissa, tai hassuissa tilanteissa, ja se lisää huumoriarvoa entisestään. Musta on ehdottomasti hauskaa haastatella lapsia, silloinkin he voivat yllättää, mutta ihan lemppareita on kyllä nämä varsinaiset älynväläykset joita he keksivät kokonaan itse. Tässäpä siis 10 viime aikojen suosikkia:

1. T: ”Mihin numeroon mun pitää soittaa jos mä haluun puhua intiaanien kaa?”

2. Z: ”Mummu, mä voin opettaa sun koiran pyöräilemään.”

3. T. ”Tämä on erittävän hyvää” totesi lapsi kun söi herkkupäivällistä. Erittäin ja erittävän taisi mennä sekaisin 😀

4. Z: ”Musta tulee pienenä ballerina, ja isona prinsessa.”

5. *Lauloin Dora The Explorerin tunnaria.* Z: ”Äiti! Älä laula, minun korvat on kipeät sinun laulusta!”

6. Z: ”Jag är så mätt att jag ska döööööö.” sanoi neiti ja kävi lattialle makaamaan päivällisen jälkeen.

7. T: ”Ja nyt nää barbiet menee treffeille.” ”Ai treffeille, mitä treffit tarkoittaa?” ”No treffeillä kilistellään laseja, käydään piknikillä ja teekutsuilla. Treffeillä ei saa riehua, lyödä, juosta tai töniä kovaa. Ja treffeillä voi silittää, mut vaan heppoja. Ja treffeille ei saa mennä paidassa ja housuissa vaan pitää olla ihan täydellinen mekko kaikilla.”

8. Z: ”Keittäisitkö äiti minulle iltapäiväteen kun se auttaa minun kuumeeseen?”

9. Z: ”Kato isi, mä tein tatuointeja ihan niinkuin sullakin on!” Ilmoitti lapsi ylpeänä, yltäpäältä sinisen tussikynän peitossa. Lisäsi vielä perään ”Mun jalassa on ukkeli, se on herra perunapää, katso!”

10. Z: ”Isi, sä oot vahvempi kun Hulk! Ollaaks bestiksii?”.

Kuvat nappastiin viime viikolla kun kuvasin Oton tatuointia, ja neidillä oli vielä jalassa omat mahtavat itsepiirtämänsä tatuoinnit, eli ukkeli nimeltä herra perunapää jalassa (ja kaikki muut hienot taideteokset). Taitaa toi isi olla aika kova idoli, ihana.

Nauruntäyteistä keskiviikkoiltaa kaikille <3

Olen ottanut ennenkin kantaa sukupuolirooleihin ja niiden tarpeellisuuteen blogissani, ja nyt tämä asia nousi jälleen mieleen kun törmäsin ihan muutaman päivän sisään pariinkin eri juttuun joista nousi vahvat tunteet.

Silmiini osui Facebookissa Kaksplussan nosto. Poikien äiti kirjoitti veljesrakkaudesta blogissaan, ja teksti herätti mussa paljon ajatuksia. Mä uskon, että erilaisia sisarusten välisiä suhteita on ihan yhtä monta kuin sisaruksiakin maailmassa. Toki eri sukupuolten välillä voi olla joskus havaittavissa tiettyjä erityispiirteitä, mutta ei kyllä voi yleistää. Olen itsekin kirjoittanut omien lasteni sisarussuhteesta blogissani, mutta olen pidättäytynyt siinä että kyse on nimenomaan meidän lapsista. Ei siskoksista yleensä. Omakohtainen kokemus ei nimittäin mielestäni riitä arvioimaan kaikkia yleisesti, eikä se anna oikeutta esittää omia fiiliksiä totena. Erityisen ikävää mun mielestä on, jos vielä vuonna 2016 tarkoituksella joku haluaa vahvistaa sukupuolistereotypioita ja iskeä kaikki pojat tai tytöt muottiin sukupuolensa perusteella.

Mä en missään nimessä halua hyökätä yksittäistä ihmistä vastaan, vaikka tämä oman postauksen idea osittain lähtikin tästä tekstistä liikkeelle. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, miten tiukassa ne sukupuolistereotypiat istuvat. Miten Suomen suurin vanhemmille suunnattu lehtikin jakaa tällaisia stereotypioita eteenpäin, mahdollisesti huomaamattaan.

Marja Hintikka, modernin vanhemmuuden sanansaattaja, jonka ajatuksia olen hehkuttanut blogissani aiemmin, jakoi tällä viikolla kuvan, ”Jalkapallo for mommies”. Koska eihän äidit ymmärrä yhtään mitään jalkapallosta, äitejä yleisesti turhauttaa tämä kuukauden kestävä pallonpyörittelyrumba, ja kaikki miehet tunnetusti ovat aivan intsinä jalkapallosta. Eivät muuten ole. Mä en sano, etteikö tällaisia hauskoja kuvia saisi tehdä, mutta miksi siinä ei lukenut ”Jalkapallo for dummies”. Miksi ei voi ajatella, että tehdäänpä tällainen hauska jalkapallokuva kaikille niille PUOLISOILLE, miehille tai naisille, joita jalkapalloon hurahtanut puolisko ja/tai lapset naurattavat tai turhauttavat.  Sofia kirjoitti blogissaan loistavasti tästä. Että vaikka se kuva on hauska ja moni nainen siihen samaistuu, ei tarkoita että äidit yleisesti eivät ymmärrä jalkapalloa tai että kaikki miehet hullaantuisivat siitä.

Olen aiemminkin kirjoittanut sukupuolirooleista blogissani, ja edelleen olen ihan samaa mieltä kuin silloin. Saa olla niitä stereotyyppisiä tyttöjen ja poikien juttuja, tyttö voi olla ihan rauhassa niin tyttömäinen kuin ikinä haluaa ja sama pojalle, vanhemman tehtävä on välttää ahtamasta itse lasta mihinkään muottiin. Halun olla jonkunlainen tulee lähteä lapsesta itsestään. Niin että kaikki voisivat tehdä mitä ikinä haluavat, pelkäämättä että toiset lapset kiusaavat päiväkodissa tai koulussa väärälle sukupuolelle tyypillisestä valinnasta. Tai ilman että kukaan äiti tai isä ajattelee, että ”olispa mun lapsi normaali, tykkäispä se jalkapallosta niinkun muutkin pojat”. Ilman että sanottaisiin että pojan kuuluu olla vahva ja tytön herkkä. Tärkeintä on että lapsi saisi olla sellainen kuin on, eikä kukaan kertoisi hänelle sanoin tai teoin millainen hänen kuuluisi olla.

Kuva: Shutterstock

Tuoreen Psychology of Women Quarterly -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan yhä edelleen valtaosa naisista ja miehistä uskoo siihen, että tytöt ovat kiltimpiä ja pojat kilpailunhaluisempia, siitäkin huolimatta että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet että todellisuudessa sukupuolten väliset erot ovat todella pieniä tai olemattomia. Kilpailunhaluisia löytyy yhtä paljon naisista kuin miehistä, ja molemmat sukupuolet olisivat ihan yhtä herkkiä, jos saisivat siihen luvan. Yhä edelleen tutkimukseen vastanneiden mielestä on olemassa naisten ammatteja ja miesten ammatteja, harrastuksia ja luonteenpiirteitä, mikä tuntuu pöyristyttävältä kun ajattelee mitä vuotta me eletään. Vaikka erot ovat mitättömiä, ihmiset itse antavat niille suuret mittasuhteet ja liioittelevat niiden merkitystä. Tutkimusta oli analysoitu loistavasti tänä keväänä julkaistusssa Women’s Health Magin artikkelissa. Kannattaa käydä vilkaisemassa.

Näennäisesti tasa-arvoinen on tämän hetken yleisin suuntaus. Moni kohkaa siitä, että kyllä homot on ihan yhtä hyviä vanhempia miksi ne ei saa adoptoida ja kyllä nyt on voi voi kun naisen euro on vaan 80 senttiä. Mä olen ihan samaa mieltä! Mutta ne avaimet näiden asioiden muuttamiseen paremmaksi on meidän omissa käsissä. Vastuu on meillä kaikilla. Erityisesti se on niillä joilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Suurilla aikakauslehdillä, suosituilla bloggaajilla, yleisradion tv-juontajilla, toimittajilla, ja ennenkaikkea vanhemmilla. Se ei riitä, että aina kohun tullen mennään muiden mukana ja ollaan tasa-arvon asialla.

Näihin asioihin pitää kiinnittää huomiota arjessa, jatkuvasti. Silloinkin kun kirjoitetaan iloisia otsikoita kesäkuun kasvatusekstraan, ja silloin kun jaetaan hassuja kuvia. Kyse on niin pienistä asioista että niitä ei huomaa jos ei huomioi, mutta joilla on suuri vaikutus pitkässä kaavassa. Sanoista. Ja on taidon puutetta, jos ei itse osaa kirjoittaa kaikkia kunnioittavasti. Aina ei tarvitse pyllistää johonkin suuntaan, kyse on sanavalinnoista ja pienistä vivahteista. Ei mistään sen vaikeammasta. Tämä pätee myös silloin kun ollaan lasten kanssa ostoksilla, ja lapsi ihastuu omasta mielestä väärän sukupuolen vaatteeseen tai leluun, ja silloin kun mietitään miten suhtaudutaan lapsen itkuun, harrastukseen, kiinnostuksen kohteeseen tai kuvaillaan oman lapsen luonnetta muille. ”Meidän Maija nyt on sellainen poikatyttö ja tykkää vaan poikien jutuista ja me annetaan sen leikkiä autoilla” on ihan yhtä stereotypisoivaa kuin se että sanoisi että naiset ei ymmärrä jalkapalloa tai että ”pojat nyt on poikia ja vähän villejä”.

Usein kun nämä asiat ottaa puheeksi, se kuitataan tuhahtelulla, naureskelulla tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Aivan kuin tasa-arvo olisi vastenmielistä. On tiedonpuutetta jos kuvittelee, että sillä ei ole mitään merkitystä että ahtaa omaa tai muiden lapsia sukupuolirooleihin. Sillä on kaikki merkitys. Ja vaikka se oma lapsi olisi maailman stereotyyppisin lapsi kaikessa mitä tekee, se ei ole häneltä pois että häntä tai muita ei kasvateta tietoisesti tiettyyn rooliin, päin vastoin. Se on suuri rikkaus, kaikille. Se mahdollistaa sen että jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, sillä lapset itse eivät opi osoittelemaan erilaisuutta sormella, ellei joku sitä ensin heille näytä.

Mä toivon vaan että niihin näennäisesti pieniltä tuntuviin asioihin kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Ne on tärkeämpiä kuin moni uskoo.

Tämä postaus on pyörinyt mulla luonnoksissa kuukausikaupalla, sillä olen halunnut kerätä rauhassa niitä vanhemmuuden tähtihetkiä, jolloin todella tiedät ja tunnet olevasi vanhempi. Vanhemmuus on äärettömien tunteiden summa, ja jokaiseen päivään mahtuu ainakin jonkinlainen tunteiden vuoristorata. Välillä se on lasten vuoristorata, välillä aikuisten, varmaa on vain se että yksikään päivä ei ole samanlainen.

1. Meillä ei ole ollut enää kahteen vuoteen vauvaa, mutta silti edelleenkin joka ikinen kerta kun menen suihkuun, kuulen vauvan itkua taustalla. Vaikka missään ei olisikaan itkevää vauvaa. Kai se suihku on aina kuulostanut ihan vauvan itkulta mutta vasta äitiyden myötä sen äänen on erottanut sieltä virtaavan veden liplatuksesta.

2. Vain toinen vanhempi ymmärtää, kun puhun sukkapiiloista. Eli niistä jo kerran tarhassa jalassa olleista sukista, jotka ovat täynnä epämääräistä pikkutavaraa paperisilpusta kindermunaleluihin ja barbien kenkiin, ja joita löytyy sängyn alta, kirjahyllyn takaa, sukkalaatikosta ja nukenvaunuista. Niitä sukkapiiloja, joita löytyy aina vielä se yksi siinä vaiheessa kun olet jo huokaissut helpotuksesta että koko huone on siivottu ja kaikki tavarat paikoillaan. ”Mut kun ne on niin kivoja säilytyspusseja” T. 3-vuotias

3. Vasta vanhemmuus saa tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä ettei ole muovaillut tarpeeksi muovailuvahalla, leikkinyt tarpeeksi barbeilla, rakentanut tarpeeksi isoa legotaloa tai lukenut tarpeeksi montaa kertaa sitä yhtä ja samaa Pikku Eetu -kirjaa.

4. Vasta vanhemmaksi tultuani olen oikeasti oppinut mitä huono omatunto tarkoittaa. Kyllä sitä joskus aiemminkin vähän kalvoi rintalastassa jos ei jaksanut nähdä kaveria tai jos oli pitämässä hauskaa vaikka olisi pitänyt tehdä läksyjä. Vanhempana huono omatunto saa kuitenkin aivan uuden merkityksen: se on asia joka kuuluu vähän jokaiseen päivään. Aina on huono omatunto jostain lapsiin liittyvästä, ja se huono omatunto on jotain syvempää ja raastavampaa.

5. Tiimalasinkääntäjä. Tiesittekö että se on maailman tärkein luottamustehtävä? En mäkään ennen. Vanhempana olen oppinut että Alias-peliä tai muuta tiimalasin sisältävää peliä pelatessa se kuka saa kääntää tiimalasia on verrattavissa lottovoittajaan. Ja se kuka ei saa kääntää tiimalasia, ilmaisee tyytymättömyytensä oikein kuuluvasti. Yhtä cooleja luottamustehtäviä ovat mm. hissin nappulan painaja (se on parempi joka saa tilata hissin kuin se joka ”vain” valkkaa kerroksen) sekä telkkarin avaaja.

6. Munavideot, luojalle kiitos niistä. Jos et tiedä mitä ovat munavideot, et ole luultavasti vanhempi tai sitten lapsesi on vielä alle 2-vuotias. Videot joissa avataan yllätysmunia ovat jokaisen lapsen suosikkeja, niissä on jotain sellaista mitä mä en ainakaan tajua mutta mitä lapset ympäri maailman rakastavat. Kaikki eivät tykkää samoista piirretyistä tai elokuvista, mutta munavideoista tykkää jokainen mukula.

7. Numero seitsemän on maaginen. Ensin siitä tulee kellonaika, johon et enää koskaan usko pääseväsi nukkuen heräämättä kertaakaan yön aikana. Sitten siitä tulee kellonaika, jonka nähdessäsi kiljut riemusta: ”ME NUKUTTIIN KOKO YÖ!”. Muutaman vuoden kuluttua huomaat että kello seitsemän on ja pysyy vaikka lapset ovat oppineet nukkumaan pidempään. Mikä pitkään nukkuminen? Missä? Ei meillä. Menitpä nukkumaan kymmeneltä illalla tai kolmelta yöllä, silmät aukeavat viimeistään seitsemältä.

8. Vaikka luulet että muistat lasten huvittavimmat kommellukset ikuisesti, olet väärässä. Kirjoita ne ylös, heti. Kun luet vauvakirjaa puolen vuoden jälkeen, saatat yllättyä. ”Ai sanoiko se oikeasti Puuha-Peteä Kuuka Kekeksi?”.

9. Meidät vanhemmat on suunniteltu niin että ne  kaikkein traumaattisimmat kokemukset unohtuvat ihan huolella. Ajan kuluessa niistä kuitenkin irtoaa yleensä suurin hupi. Älä siis lannistu kun lapsesi kakkaa niskakakat Citymarketin kassalla kurkku suorana huutaen, vaan poistu paikalta tyylikkäästi, kirjoita tapahtuma ylös vauvakirjaan ja naura kolmen vuoden kuluttua niin että kyyneleet valuvat ja poskiin sattuu. Lapsesi ei ehkä usko sinua kun kerrot, mutta viimeistään 30:n vuoden kuluttua voit sanoa ”mitä mä sanoin” kun lapsellasi on lapsia. Tai ainakin voit lohduttautua ajattelemalla näin.

10. Lapsille Sylkevä Kameli -pelin säännöt ja vanhemman työpuhelu ovat samanarvoisia. Kun ne säännöt tulevat mieleen ”JA sitten minä painan sitä nappia ja jos se on väärä niin sitten se kameli sylkee mun päälle mut jos se on oikee niin saan ottaa pullon!” niin ne on vaan saatava sanoa ääneen, ja vielä varmistettava että vanhempi on varmasti ymmärtänyt ne.

11. Valikoiva kuulo on ihan perusjuttuja. Kun juttelet kaverin kanssa puhelimessa henkilökohtaisia juttuja ja luulet lapsen värittävän keskittyneenä värityskirjaa, hän kysyy puhelun jälkeen erittäin henkilökohtaisia kysymyksiä joihin vastaaminen saa hien nousemaan otsalle.  Mutta kun muistutat muistuttaneesi jo kahteen kertaan oman huoneen siivouksesta tai iPadiajan loppumisesta, ovat korvat yllättäen olleet ihan hukassa.

12. Lapsen brutaali rehellisyys on toisaalta virkistävää, toisaalta masentavaa. ”Mummu, sä et kyllä yhtään osaa ajaa autoa.” aamuruuhkassa ei kirvoittanut kovin suurta hymyä äitini kasvoilta. Itse yritän vielä pysyä positiivisena kun kuopus toteaa mahani olevan ”ihan iso” ja ruoan olevan ”ei ihan minun makuuni”. ”Isi älä viitsi laulaa kun mun korvia alkaa särkeä” on jo aika paha. Toisaalta, kun lapsi sanoo rakastavansa, tykkäävänsä jostain ruuasta tai että vanhempi on maailman paras, siitä tietää että hän todella todella tarkoittaa sitä eikä käy mielessäkään kyseenalaistaa sitä.

13. Kiusalliset kysymykset ruuhkabussissa ovat tulleet tutuksi. Miten se ihmisen biologia alkaakin aina askarruttaa juuri julkisilla matkustettaessa? Ehkä se on se kun paikalla on erilaisia ihmisiä ja asiat alkavat mietityttämään mukulaa. Ei siinä muuta vikaa kuin hitsin kovat suorituspaineet omaa vastausta miettiessä kahdenkymmenen silmäparin tuijottaessa. Vanhemman paineensietokyky on varmasti ihan omaa luokkaansa muutaman vuoden vastailun jälkeen.

14. Kun lapsi opettelee elämäntaitoja, on rankkaa olla vaan hiljaa ja puuttumatta. Eihän se lapsi koskaan opi ottamaan itselleen juotavaa jos hänen ei anna yrittää. Siispä ole vaan kieli keskellä suuta ja hymyile kauniisti, kun lapsi ensin ottaa haarukan yltääkseen avaamaan hanan haarukalla, sitten toteaa ettei se onnistu, hakee tuolin ja raahaa sitä pitkin lattiaa, kiipeää tuolille, ottaa kaapista mukin ja pudottaa toisen samalla, ottaa mukin piripintaan täyteen vettä ja kaataa ne päälleen hörpätessään. Lopuksi hän vie paita märkänä hanaan koskeneen ja mahdollisesti lattiallekin tippuneen haarukan takaisin laatikkoon, ja katsoo kysyvänä ”Enkö osannutkin hienosti ottaa vettä?!”.

15. Varpaat naamalla onkin ihan kiva juttu. En olisi kuvitellut ennen vanhemmaksi tuloa että joskus haluaisin nuuskuttaa jonkun varpaita. Mutta totta se on. Aamulla kun herään siihen että kolmevuotiaan varpaat ovat mun naamalla ja hän tuhisee vieressäni minionia puristaen, ei eka ajatus todellakaan ole että hyi hitto vie ne varpaat pois. Vaan sitä vaan hymyilee tyytyväisen onnellisena kun on sellainen tuhiseva pikkukaveri siinä niin ja sillä on vielä niin söpöt varpaat, ihan kuin isällään mutta minikokoiset ja vähemmän karvaiset.

Näin meillä, miten teillä? Kuulostaako tutulta?

Kenen mielestä otsikko kuulostaa lapselliselta, käsi ylös? Täällä nousi ainakin. Ja se oli tarkoituskin, koska mun mielestä on tärkeää että vanhemmat heittäytyvät välillä lapsen tasolle. Otsikkona toimiva lause on mun tärkein ohjenuora kasvatuksessa rakkauden osoittamisen, turvallisuuden takaamisen ja rajojen asettamisen lisäksi.

Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Saako meillä lapset tehdä mitä vaan ja vastataanko me aina kaikkeen kyllä? Ei suinkaan. Mutta en halua koskaan vastata automaattisesti ei, punnitsematta eri vaihtoehtoja ja miettimättä asiaa ennenkaikkea lapsen kannalta, mikäli kyseessä on asia joka ei uhkaa kenenkään turvallisuutta tai terveyttä tai aiheuta pahaa mieltä kenellekään. Aina kun lapsi pyytää jotain, pyrin miettimään miksi vastaisin joo tai miksi vastaisin ei. Usein ei-vastaus tulisi ikäänkuin luonnostaan, jos ei sitä sen kummemmin miettisi.

Zeldan paita saatu Lindexiltä.

”Äiti, saanko tehdä meille itse herkkuaamupalan?” ”Ei nyt kun siitä tulee sotkua.” vai ”Tee vaan kulta, ihana ajatus!”?

”Voidaanko rakentaa barbien koti olohuoneeseen?” ”Ei kun omaan huoneeseen, se on leluja varten.” vai ”Tehkää vaan kunhan siivoatte sitten kun äiti ja isi pyytää.”?

”Voidaanko hankkia sisälle ihan oikea keinu?” ”No eiks keinut kuulu ulos?” vai ”Laitetaan vaan, vähänkö se olisi kivaa!”

”Äiti saanko laittaa tämän prinsessamekon päiväkotiin?” ”Ei nyt kun se menee sotkuun eikä ole hyvä ulkoleikeissä.” vai ”Laita vaan, voit laittaa alle legginssit ja paidan niin saat mekon otettua pois kun lähdette ulos ja puette ulkovaatteet.”?

Joskus on niin kiire että ei ehdi tehdä herkkuaamupalaa. Joskus on tulossa vieraita, eikä barbietalo olohuoneen lattialla ole se paras ajatus.  Ja joskus prinsessamekkokin on tahraisena pesussa eikä sitä saa laitettua päälle silloin kun haluaa. Se on elämää, ja lapsi ymmärtää sen oikein hyvin, koska tietää että vanhempi ei sano ei vaan ein sanomisen ilosta, vaan että kiellolle on oikeasti joku syy. 99% ajasta meidän lapset hyväksyvät kieltävän vastauksen mukisematta, koska kiellolle on yleensä perustelu, joku järkevä syy joka selitetään heille niin että hekin sen ymmärtävät.

Donitsi ja keinulisäosa saatu bOblesilta blogin kautta.

Meidän lapset eivät koskaan ole hermostuneet kaupan karkkihyllyllä koska eivät ole saaneet karkkia. Se ei johdu siitä että ostettaisiin karkkia aina kun he sitä pyytävät, koska niin se ei tosiaankaan ole. Meillä on karkkipäivä kerran viikossa, jolloin lapset saavat valita yhdet pienet karkkijutut itselleen, tai pienen karkkipussin puoliksi. He eivät hermostu siitä että eivät saa karkkia, koska he tietävät että sille yhdelle karkkipäivälle on järkevä syy: sokeri on pahaksi hampaille. Syy ei ole se että ”Tänään ei ole karkkipäivä”, vaan se, että karkki- tai herkkupäivä on vain kerran viikossa koska liika sokeri aiheuttaa hampaisiin reikiä. Ja se on sellainen syy jonka lapsetkin ymmärtävät.

Lapset on oikeasti aika fiksuja, he kyllä ymmärtävät, kun heille selittää lapsentasoisesti, ja näkee sen vaivan että jaksaa perustella ja ymmärtää myös heitä. Toki nyt puhutaan sen ikäisistä lapsista jotka tajuavat jo syy-seuraussuhteita, 1-vuotiaalle on turha alkaa kertomaan sokerin vaaroista jos hän kiljuu karkkihyllyllä rapisevan pussin perään.

Koska mä haluan olla mieluummin kiva kuin tylsä äiti, mä saatan joskus:

..Laukata Iso Roobertinkadulla lasteni kanssa eteenpäin. Kyllä, laukata.

..Syödä aamupalaa olkkarin lattialla viltin päällä.

..Kirota sitä miten perkeleen iso sotku voi tulla barbieleikistä olohuoneessa.

..Puhaltaa saippuakuplia kymmenen asteen pakkasessa.

..Antaa lasten meikata mut oikein kunnolla.

..Pukeutua tyllimekkooon ja lähteä siinä lasten kanssa ulos.

..Leipoa yhdessä lasten kanssa, vaikka siitä tuleekin isompi sotku kuin yksin leipomisesta.

..Antaa lasten ottaa kuvia mun järjestelmäkameralla, vaikka se onkin kallis enkä halua että se menee rikki.

..Ja miljoona muuta asiaa, jotka jonkun mielestä näyttävät höpsöltä, ovat idioottimaisia, turhia tai hankalia.

Se että on kiva, ei tarkoita rajojen unohtamista missään nimessä, eikä rajojen noudattaminen tee tylsäksi. Mutta joskus on hyvä asettua miettimään omia tarkoitusperiä silloin kun on kieltämässä jotain. Mä en halua kieltää mitään vain siksi että se on mulle helpompaa. Mun tarkoituksena ei ole tehdä mun elämästä vanhempana mahdollisimman helppoa, vaan meidän koko perheen elämästä mahdollisimman mukavaa, turvallista, rakkaudentäyteistä ja hauskaa kaikille perheen jäsenille. En ole kuitenkaan mikään viihdytysautomaatti, ja siksi ylläolevien esimerkkien alussa on sana joskus. Joskus mäkään en jaksa laukata, lähteä ulos tai sotkea. Ja sekin on ihan fine, silloin mä sanon ihan rehellisesti että mä en nyt jaksa, tehdäänkö niin joku toinen päivä. Ja se kelpaa yleensä sellaisenaan.

Mun mielestä tärkeintä on että lapsilla on mahdollisuus ehdottaa, tulla kuulluksi ja tulla vakavasti otetuksi. Lapsella on oikeus tuntea itsensä tärkeäksi ja tasavertaiseksi perheenjäseneksi, jonka mielipiteillä, toiveilla ja ideoilla on merkitystä, olivat ne kuinka hupsuja tahansa. Kun lapsi ehdottaa jotain, pyrin kehumaan siitä että hän on itse ajatellut jotain tai keksinyt jonkin hauskan jutun, riippumatta siitä mikä vastaukseni ehdotukseen tulee olemaan. Lapsella on myös oikeus saada kunnon perustelu kiellolle.

Uskon että olen oikealla tiellä, koska meillä asuu kaksi onnellista, tyytyväistä ja rohkeaa neitiä, jotka ehdottavat, kyseenalaistavat, höpsöttävät, osoittavat rakkautta ja osaavat keskustella ja ottaa muut huomioon.