Lasten ollessa kesälomalla on ihanaa välillä antaa isompien lasten valvoa vähän myöhempään. Koulu- ja dagisarjessa meillä lapset menevät aina jo 20-20.30 aikaan nukkumaan, joten se että saa kesälomalla joskus vaikka valvoa kymmeneen on heille jo iso juttu. Silloin me vietetään isojen tyttöjen aikaa tai tehdään Oton ja isojen kanssa kaikkea siistiä, mihin taapero ei niin paljon jaksa vielä keskittyä. Katsellaan yhdessä leffoja tai Netflixin dubattuja esiteinisarjoja, pelataan rauhassa lautapelejä tai tehdään isoja palapelejä. Joskus luetaan pitkiä kirjoja, lakataan kynsiä tai ihan vaan jutellaan. Se on niin parasta! Vaikka meidän lapset on aina ollut ihania tyyppejä joiden kanssa hengata, niin jotenkin musta tuntuu että tämän ja viime kesän välillä isot ovat oikeasti kasvaneet niin paljon.

Ihan mahtavaa, miten hauskaa on hengailla kahden vanhimman kanssa. Ja en missään nimessä tarkoita, etteikö heidän kanssa olisi ollut ihanaa ja hauskaa ennenkin tai etteikö taaperon kanssa olisi tälläkin hetkellä. Todellakin on. Mutta kasvu tuo tosi paljon uusia ulottuvuuksia yhteiseen keskusteluun ja hengailuun. Se on samaan aikaan jännittävää, innostavaa ja hauskaa.

Tottakai lasten ollessa ihan pieniä on joskus miettinyt millaista se on sitten, kun he ovat isompia. Tai ehkä on joskus miettinyt millaista on sitten kun he ovat teinejä. Mutta loppupeleissä se etukäteen spekulointi on vähän hyödytöntä, kun lapset kuitenkin kasvaa ja kehittyy tosi omalla tavallaan. En olisi ikimaailmassa osannut etukäteen ajatella, että 6- ja 7,5-vuotiaiden kanssa voi olla jo näin siistiä. Ja jotenkin tässä koko ajan kasvaa vaan se fiilis, että samaan aikaan kun kauhistelee ajankulua ja toivoo lasten pysyvän ikuisesti äidin vauvoina, odottaa myös sitä, että saa oppia heistä vielä lisää.

Se on ihan älyttömän ihanaa ja helpottavaa miten paljon he jo ymmärtävät. On mahtavaa, miten armollisia he ovat meille vanhemmille. Jos jonakin iltana meitä vanhempia väsyttää, mutta lapset haluaisivat vielä valvoa sen jälkeen kun pienin menee nukkumaan, heille voi myös hyvin sanoa suoraan jos ei jaksa. Että tänään äiti ja isi on herännyt aikaisin taaperon kanssa ja tehnyt päivällä vuorotellen koulu- ja työjuttuja ja meitä väsyttää ja halutaan itsekin mennä nukkumaan, tai katsoa vähän aikaa aikuisten sarjaa. Ja he ymmärtävät.

He keksivät joko ratkaisun ”voidaanko mennä kahdestaan sitten omaan huoneeseen lukemaan vielä kirjoja”, tai sitten tsemppaavat ja kertovat ymmärtävänsä ja menevät nätisti nukkumaan. Ei tulee mitään ”Mikseiii miksei jooko jooko jooko pliiiiis me halutaan” -litanioita, vaan tulee armoa ja ymmärrystä meille, jopa myötätuntoa. Meidän lapset arvostavat sitä, että heille puhuu suoraan ja perustelee. Ja jos on perustelut, ne on helppoa myös ymmärtää. He myös tietävät, että se ettei jonakin iltana saakaan valvoa ei tarkoita, etteikö vaikka toisena iltana voisi hyvin taas höpötellä vähän myöhempään.

Mä oon jotenkin niin fiiliksissä tästä elämänvaiheesta just nyt. Isompien lisäksi myös taapero on kasvanut ihan älyttömästi tänä keväänä. 2v tahtoikä tuntuisi olevan tällä hetkellä jo vähän seesteisemmässä vaiheessa. On ihanaa seurata myös hänen kehitystään ja tällä hetkellä koko perheen kesken on super helppoa mennä ja nähdä ja kokea. Kaikki ovat kivassa iässä ja kehitysvaiheessa juuri nyt ja esim. reissaaminen on tosi helppoa. Me nautitaan tästä ihan täysillä ja otetaan kaikki irti tästä kesästä.

Kiitos meidän mahtityypeille että saadaan olla just teidän vanhempia. Ja kiitos kun sain lukea tän teille ääneen ja tykkäsitte <3

Huominen äitienpäivä laittoi mut pohtimaan omaa äitiyttäni jälleen kerran. Perinteisen syväluotaavan analyysin sijaan ajattelin kuitenkin tarkastella omaa äitiyttäni tällä kertaa vähän toisesta näkökulmasta. Nimittäin siitä, missä asioissa olen toiminut äitinä toisin, kuin etukäteen ajattelin. Meillä kaikilla äideillä varmasti on joku periaate, joku olettamus, joku juttu jonka aikoo äitinä tehdä tietyllä tavalla etukäteen. Mulla oli montakin, monen monta ajatusta ja periaatetta, joista olin ennen varsinaista äitiyttä tosi varma.

Mä haaveilin äitiydestä ihan pikkutytöstä asti. Mietin omaa äitiyttäni melko usein jo lapsena, millainen äiti tulisin olemaan ja millaisia mun lapset olisivat. Haaveilin neljästä lapsesta, seurasin julkkisäitejä lehdistä ja muodostin kuvaa äitiydestä lähipiirini äitien perusteella. Niiden pohjalta ehkä loin sellaiset omat ihanneäitiyden periaatteet, joiden mukaan mulla oli vankka aikomus toimia. Nyt mä kerron teille mitä kaikkia ajatuksia  ja periaatteita mulla etukäteen oli, jotka kuitenkin kumosin oikeasti äidiksi tultuani. Antakaa vähän armoa, olin tosi nuori kun musta tuli äiti. Olin siis aika periaatteellinen ennen äitiyttä, nuorena ainakin mulle asiat olivat paljon enemmän joko niin tai näin, kun taas nykyään näen mieluusti ne kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välissä.

1. Laitan lapset päiväkotiin viimeistään 1,5-vuotiaana.

Olin ihan varma tästä etukäteen, sillä ajattelin haluavani aikuisena ”palata töihin” melko nopeasti äitiys- ja vanhempainvapaan jälkeen, kuten niin moni äiti mun lähipiirissäkin teki. Meidän tarina meni vähän toisella tavalla kuten tiedätte, ja kuopuksen ja esikoisen pienen ikäeron vuoksi meidän esikoinen oli kotona jopa 3,5-vuotiaaksi ennen kuin aloitti päivähoidon. Eikä mulla ollut työpaikkaa mihin palata, vaan lasten päiväkotiura alkoi kun sain ihan uusia töitä startupissa vuonna 2015. Sitä ennen esikoinen kävi kyllä pari kertaa viikossa metsäkerhossa 2,5-vuotiaasta asti. Keskimmäinen ja kuopus ovat molemmat menneet päiväkotiin siinä n. 2-vuotiaana, toinen kuukautta vaille ja toinen kuukautta yli 2-vuotiaana. En koe edelleenkään, että siinä olisi mitään huonoa, että päiväkodin aloittaa vaikka 1-vuotiaana, mutta meillä vaan asiat menivät eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

2. Lapset nukkuvat alusta asti omassa sängyssä.

Esikoisen kanssa pidin tästä vankasti kiinni ja hän nukkuikin ihan alusta asti omassa sängyssä tosi hyvin. Keskimmäinen ja kuopus sen sijaan nukkuivat lähes koko vauvavuotensa meidän välissä ja sekin oli maailman parasta. Tähän vaikutti eniten se, että esikoisen kanssa imetys ei onnistunut ja nuorempien kanssa taas onnistui. Perhepeti oli yksinkertaisesti se vaihtoehto, jonka ansiosta meidän koko perhe sai imetysaikana eniten nukuttua ja siksi koettiin se hyväksi. Esikoinen nukkui jo reilusti alle puolivuotiaana yli 8h pätkiä unta, joten hänen kanssa oli helppoa pitää kiinni omassa sängyssä nukkumisesta, kun ei tarvinnut paljoa yöllä heräillä ja nousta. Tämä oli mulle todella sellainen juttu, josta aioin pitää kiinni ja ajattelin, etten koskaan voisi nukkua vauvan vieressä. Toisin kuitenkin kävi.

3. Opetan lapseni syömään tuttia, ettei mun tarvitse olla tuttina.

En koskaan ollut kuullutkaan, että tutti ei olisi kelvannut jollekin lapselle, ennen kuin meidän keskimmäinen ei huolinut tuttia. Ajattelin, että se on vanhempien valinta, että vauva ei syö tuttia vain jos vanhemmat eivät halua antaa tuttia. Sitten mulle selvisi, että monikaan vauva ei huoli tuttia, eikä oltu todellakaan mitenkään spesiaaleja. Vaikka kuinka yritin periaatteeni mukaisesti opettaa, hän ei tuttia huolinut. Eikä huolinut meidän kuopuskaan, häntä tosin en parin tarjoamisen jälkeen myöskään jaksanut yrittää opettaa. Molemmat olivat aika paljon rinnalla vauvavuoden aikana ja mä päädyin olemaan juuri se tutti, joka olin vakaasti päättänyt olla olematta.

Ekalla kerralla se tuntui tosi sitovalta alkuun, mutta pikkuhiljaa siihen tottui ja opin nauttimaan niistä ihanista hetkistä, kun vauva oli lähellä. Kuopuksen kanssa jopa odotin sitä tosi paljon etukäteen. Etukäteen oli niin helppo ajatella mustavalkoisesti, että voi niitä äitiraukkoja, jotka eivät pääse mihinkään kun vauva on vaan kiinni tississä. Ajattelin, että se on oikeasti vaan sitä tuttina olemista. Mutta sitten kun itse koin sen ihanan maagisen yhteyden ja läheisyyden imettäessä, en todellakaan ajatellut enää niin. Se oli niin paljon muutakin kuin vain sitä. Ajattelin, että se oli maailman paras ja ihanin juttu, että sain pitää vauvaa mun lähellä. Se aika on niin älyttömän lyhyt ohikiitävä hetki vain.

4. Annan vauvan yökylään jo pienenä.

Ja sitten en antanutkaan. Olin ihan varma siitä, että mä haluan aina antaa omat lapseni yökylään jo pienestä asti, koska on hyvä, että lapsilla on muitakin läheisiä aikuisia kuin vain vanhemmat. Ja onhan se, ihan super hyvä olla muitakin turvallisia aikuisia elämässä. Mutta sitten kun lapset syntyivät, en raaskinutkaan antaa heitä yökylään. Keskimmäisen ja kuopuksen kanssa se ei edes ollut mahdollistakaan imetyksen vuoksi, koska kumpikaan ei tutin lisäksi syönyt myöskään tuttipulloa. Mutta eihän se mitään haittaa. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat myös opettaneet, että sillä ettei yökyläile pikkuvauvana ei ole mitään (ainakaan negatiivista) vaikutusta siihen, onko lapsen elämässä muita turvallisia aikuisia vanhempien lisäksi.

5. Lähetän lapset yksin kauppaan ja asioille samassa iässä kun sain itse mennä lapsena.

Mä kävin jo 5-vuotiaana hyvinkin Ruoholahden metroaseman marketissa ostoksilla. Äiti pyysi tuomaan maitoa tai leipää tai mitä milloinkin. Reippaasti menin kauppaan ja jos en johonkin yltänyt, pyysin apua myyjältä tai muilta asiakkailta. Kaikki sujui aina hyvin, eikä siinä ollut mitään kummallista. Meidän lapsista kukaan ei ole vielä käynyt yksin kaupassa, vaikka esikoinen on pian 8v. Ollaan kyllä harjoiteltu esim. ostosten tekemistä niin, että olen itse ollut mukana kaupassa, mutta lapset ovat saaneet asioida kassalla. Mutta vielä ei olla lähetetty yksin kauppaan. En tiedä edes miksi meillä on mennyt näin, se ei oikeastaan ole ollut edes mikään tietoinen päätös. Niin on vain käynyt. En koe, että tässä olisi vielä mitään kiirettä, mutta kyllä varmaan päästäisin jo lapsen kauppaan jos hän itse pyytäisi. Varmasti siellä kaupassa oppii käymään kyllä, vaikka menisikin vähän myöhemmin.

Mua vähän naurattaa lukea näitä mun omia periaatteita näin jälkeenpäin. Ei siksi, että niissä olisi mitään pahaa, vaan siksi, koska mulla oli niin selkeä tiukka kuva päässä siitä, millainen äiti musta tulee. Monessa asiassa olenkin juuri sellainen kuin ajattelin, mutta moni melko isokin asia on mennyt ihan toisella tavalla. Olen iloinen siitä, että en kynsin hampain pitänyt kiinni periaatteista, vaan otin vastaan sen mitä eteen tuli ja toimin sen pohjalta mikä tuntui milloinkin parhaalta. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat opettaneet myös sen, että ei tarvitse kiirehtiä. Ei ensimmäisiä kokemuksia, ei uusien asioiden opettamista, ei mitään. Aika menee jo itsessään niin pirun nopeasti lasten kanssa, että en todella halua kiirehtiä yhtään enempää.

Missä asioissa te olette toimineet vanhempana toisin, kuin etukäteen ajattelitte? Ja teille, jotka ette ole vanhempia, onko teillä jotain periaatteita, joiden mukaan haluaisitte mahdollisesti vanhempana toimia?

*Postauksessa näkyvät bOblesit on saatu Gefferiltä.

Mä olen aina uskonut siihen, että lasten täytyy antaa itse kokeilla ja kiipeillä ja rakentaa temppuratoja ja testata rajojaan. Vain kokeilemalla he oppivat hallitsemaan omaa kehoaan ja tiedostamaan mihin heidän kykynsä riittävät. Olen siis aina kannustanut lapsia kiipeilemään ja hyppimään ja juoksemaan, pienestä asti.

Olen vienyt heitä liikuntaharrastuksiin, metsään, kallioille, uimaan, tasapainoilemaan, leikkipuistoihin ja hoplopiin. Olen kannustanut kiipeilemään kalliolla ja hyppimään trampalla. Olen tarjonnut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja ja harrastaa huvin vuoksi tai tavoitteellisesti, ihan miten itse haluavat. Olen pyrkinyt myös itse näyttämään esimerkkiä liikkuvasta vanhemmasta liikkumalla itse ja lähtemällä mukaan lasten liikuttaviin leikkeihin. On opeteltu skibidiä, luisteltu, lenkkeilty ja pompittu trampoliinilla. Ollaan tehty kotona eläinjoogaa ja käyty koko perheen liikuntatapahtumissa.

Tekemällä oppii ja taidot karttuvat nopeasti. Olen myös tajunnut sen, että lapset kokeilevat ja menevät myös esim. koulussa ja päiväkodissa. Jos he eivät ole yhtään saaneet harjoitella kehon hallintaa ennen kuin kaikki mahdollisuudet avautuvat, he saattavat satuttaa itsensä pahastikin, kun eivät ymmärrä vaaraa. Joskus tietysti sattuu vahinkoja silloinkin kun saa harjoitella ja kokeilla rajojaan. Se on elämää ja se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka kop kop melko vähällä ollaan onneksi päästy.

Keskimmäisen taannoisen temppuratatapaturman jälkeen tuli kuitenkin sellainen kauhea pelko ja teki mieli vuorata koko koti pumpulilla. Eihän kukaan vanhempi halua, että oma lapsi satuttaa itsensä. Mä sain nopeasti sen jälkeen itseni kiinni sanomasta ”VARO!” ja ”Älä!”. Yhden tapaturman jälkeen tuntui hetken, että kaikki ne järkevät ajatukset siitä, että lapsen pitää saada kokeilla ja oppia itse oli kuin pois pyyhitty. Mun piti hieman käydä itseni kanssa keskustelua, jotta pääsin yli siitä pelosta ja pystyin taas ajattelemaan rationaalisesti.

Mulle itselleni sattui ja tapahtui lapsena jatkuvasti aina, kun äiti ei ollut vieressä sanomassa ”varo!”. Käsi murtui koulussa kukkulan kuninkaassa, aivotärähdyksen sain päiväkodissa kahteenkin kertaan ja nilkoista meni nivelsiteet kavereiden kanssa ulkoillessa kun kompastuin. Olin sellainen honkkeli pitkäraajainen ja kömpelö lapsi, joka ei hallinnut kehoaan yhtään. Ymmärrän hyvin sen, miksi vanhempana pelottaa se, että omalle lapselle tapahtuu jotain ja tekee mieli vaan kieltää kaikki yhtään kehonhallintaa vaativa toiminta. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan suojele lasta yhtään, päinvastoin.

Siksi mä olen halunnut vanhempana yrittää olla rohkea ja antaa lasten kokeilla. Ja vaikka se on nykyään pelottavampaa kuin ennen, mun täytyy yrittää olla rohkea jatkossakin.

”Hyssyttely, varoittelu ja kieltäminen onnistuvat helposti karkottamaan ilon lasten toiminnasta. Kolhut ja pienet vahingot kuuluvat lasten leikkiin ja liikuntaan, niiden kautta me kehitymme. Liikkumalla lapsi oppii myös välttämään tapaturmia.” Näin sanotaan Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe -sivuston lasten liikuntasuosituksissa.

Ja mä en todellakaan halua karkottaa iloa lasten toiminnasta. Haluan rohkaista heitä liikkumaan juuri siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja löytämään ilon liikunnasta. Meidän lapset ovat aina liikkuneet paljon ja saaneet iloa liikunnasta. Liikkuminen on heille luontaista ja kotona tuntuu, että he ovat aina liikkeessä, paitsi silloin kun nukkuvat. Haluan edelleen tarjota mahdollisuuksia liikuntaan niin sisällä kuin ulkonakin. Siksi bOblesit pysyvät meillä olkkarissa ja terassilla ja niistä saa rakennella temppuratoja jatkossakin. Vaikka äitiä hirvittää, niin saan pitää sen hirvityksen omana tietonani. Aina välillä on (uudelleen ja uudelleen) hyvä käydä läpi, millaisia temppuratoja voi rakentaa ja millaiset rakennelmat ovat liian huteria, mutta he todellakin saavat rakentaa ja kiipeillä.

Gefferille tuli tänä keväänä uusia aivan ihania bObleseita herkullisissa väreissä ja mekin saatiin muutama uutuus lapsille testiin. Iso kala ja pieni kala ihanan vaaleanpunaisissa sävyissä, sekä mahtava rolleri, joka on meidän lasten ehdoton suosikki. Sillä kaikki kolme viilettävät vuorotellen ympäri alakertaa rullaillen. Yksi pötköttelee sen päällä lukemassa kirjaa ja samalla liikuttelee itseään jaloilla eteenpäin ja taaksepäin. Toinen liukuu mahallaan sen kanssa pitkiä liukuja. Kolmas istuu sen päällä ja potkuttelee eteen ja taakse. Kaloilla he harjoittelevat tasapainoa ja käyttävät niitä penkkeinä ja pöytinä.

Meidän lapsilla on todella hyvä kehonhallinta muhun verrattuna ja he osaavat monia sellaisia taitoja jo nyt, jotka itseltäni edelleen puuttuvat tai jotka olen oppinut vasta myöhemmällä iällä. Puhumattakaan siitä, miten notkeita he ovat verrattuna näkkileipä-äitiinsä. Heidän liikunnan iloaan on ihana seurata ja olen ylpeä siitä miten rohkeita ja taitavia liikkujia he ovat. Voin vain niellä jännitykseni ja katsoa vierestä, miten hienosti he kokeilevat rajojaan ja oppivat uutta. Tänään keskimmäinen sai viimein viiden viikon jälkeen kipsin pois ja käsi on loistavasti parantunut, onneksi. Tänään on meille ilon ja juhlan päivä ja lääkäriltäkin saatiin lupa ottaa käsi ihan normaalisti käyttöön.

Pelottaako teitä, että lapset satuttavat itsensä, kun lapset kiipeilevät ja riehuvat?  Toimitteko itse vanhempina eri tavalla kuin omassa lapsuudessanne toimittiin tässä asiassa? 

Huomenna sinä täytät kuusi vuotta. Olemme tienneet jo vuoden ajan, että tänä keväänä synttäreitäsi juhlitaan merirosvoteemalla. Tiedän jo ensi vuodenkin teeman ja sitä seuraavakin on jo kuulemma puoliksi lukkoon lyöty. Sinä rakastat haaveilla ja suunnitella, aivan kuin minäkin. Näen sinussa paljon itseäni, välillä tuntuu hassulta, miten samaa rataa sinun ajatuksesi kulkevat kuin itselläni samassa iässä. Sinäkin olet huomannut tämän: kun olen muistellut omaa lapsuuttani ääneen, olet todennut, että mehän ollaan äiti ihan samanlaisia. Saan olla maailman kiitollisin siitä, että ainakin tässä vaiheessa elämää äidin muistuttaminen joissain asioissa on sinulle ilon ja ylpeyden aihe.

Olet positiivisin tyyppi kenet tunnen. Kun sait kipsin viime kuussa käteesi temppurata-onnettomuuden jälkeen, keksit heti ainakin kahden käden sormien verran syitä, miksi kipsi oli kiva, hauska ja jännittävä juttu. Myöhemmin tuli pieni turhautuminen: siihen, että ei pääse luisteluharjoituksiin ja siihen, että ei voi pyöräillä, vaikka kadut on jo lakaistu. Käsittelit turhautumista hienosti ja yhdessä mietittiin, miten nopeasti se aika kuitenkin menee. Ja nopeasti se toden totta meneekin, reilun viikon päästä sinun pitäisi taas olla ihan kipsitön tyyppi, entistä ehommalla kädellä varustettuna.

Toivoit syntymäpäivälahjaksi ihan oikeaa luistelupukua jo talvella ja pitäydyit toiveessasi, vaikka et ole päässyt harjoittelemaan yli neljään viikkoon, etkä vielä pääsekään. Ja ihan oikean luistelupuvun sinä myös sait. Olet päättäväinen: kun jotain päätät, sinä myös pysyt siinä päätöksessä, vaikka eteen tulisi haasteita tai hidasteita. Itse olisin varmaan vaihtanut synttärilahjatoiveen luistelupuvusta lapsena ainakin sata kertaa jo johonkin mitä olisin kaupassa nähnyt, varsinkin, jos en edes olisi voinut käyttää pukua harjoituksissa heti. Siinä mielessä me ollaan siis erilaisia. Olet uskomattoman kärsivällinen ja pitkäjänteinen ollaksesi vasta pian kuusivuotias. Tai sitten olin itse vaan tosi ailahtelevainen.

On valtavan suuri etuoikeus saada seurata sinun ja siskojesi kehitystä aitiopaikalta. On myös valtavan suuri etuoikeus saada olla teidän vanhempia. Tuntuu vieläkin aika hämmästyttävältä, että teitä tosiaan on kolme ja me ollaan saatu teidät aikaiseksi. Kolme maailman siisteintä ja rakkainta tyyppiä.

Keskimmäisen paikka ei aina ole se helpoin mahdollinen, mutta sinä handlaat sen loistavasti. Te opetatte toisillenne aivan älyttömän paljon joka päivä. Rakkaudesta, elämästä, jakamisesta, keskustelusta, maailmasta. Sinulla on mahtavat neuvottelutaidot ja se räjähtävän suuri rakkaus, joka teissä kolmessa toisianne kohtaan näkyy, on kaunein asia mitä mun maailmassa on. Toivottavasti se säilyy aina.

Sinä olit meidän perheen game changer ja olet opettanut vanhemmuudesta meille ihan älyttömän paljon. Me otimme toisen lapsen vastaan nuoruuden jäätävällä perusteettomalla itsevarmuudella siitä, että me yhden lapsen jälkeen tasan tiedetään miten vauvat saa nukkumaan ja rauhoittumaan. Opetit, että se ei todellakaan ole kiinni aina siitä, mitä vanhemmat tekevät, vaan jokainen lapsi on yksilö. Vaikka joskus niinä yön pimeinä tunteina vauvavuonna valvoessani ei todellakaan tuntunut siltä, että onpa hienoa valvoa tässä, kun opin olemaan sallivampi ja ymmärtäväisempi ihminen, olen kiitollinen siitä nyt jälkeenpäin. Sinä opetit, että monenlaisista kokemuksista ja aluista voi kasvaa ihan yhtä ihana, onnellinen ja rakkaudentäyteinen perhe. Ja ekan vuoden jälkeen olet nukkunutkin aina hyvin.

Muistan, kuinka ihan vasta olit se pieni hömpppä kaksivuotias, jonka tukan sai juuri ja juuri kiinni ja jolla oli jo silloin lennokkaat jutut. Nyt pikkusiskosi on se perheen pieni hömppä kaksivuotias ja sinä olet jo kuusi. Ensi syksynä aloitat eskarin ja tiedän, että se menee varmasti paremmin kuin hyvin. Ajatus sinusta kevätjuhlassa laulamassa ”Hejdååå, dagis hejdååå” saa mut silti itkemään jo nyt. Ei mennä siihen vielä.

Kiitos kun sinä olet juuri sinä. Kiitos, kun annat aamuhalin joka aamu ja kiitos kun kerrot meille niin paljon sun ajatuksista, haaveista ja tavoitteista. Kiitos, kun me saadaan olla mukana seuraamassa sun kasvua ja kehitystä. Kiitos kaikista kysymyksistä, joista syntyy mahtavia keskusteluita. Kiitos kun olet niin ihana kaveri ja välittävä sisko. Kiitos, kun inspiroit meitä joka päivä sun rohkeudella ja periksiantamattomuudella. Kiitos kun jaksoit kuunnella tämän koko pitkän tekstin kun luin sen sinulle ääneen ja vielä kiitit siitä lopuksi. Paljon onnea äidin ja isin maailman rakkaimmalle kuusivuotiaalle, sä oot ihan paras<3

Multa toivottiin postausta yksin olemisesta: ”Oon saanut blogisi perusteella sellaisen kuvan susta, että saat virtaa nimenomaan ihmisistä ympärilläsi. Olisi kiinnostavaa kuulla suhteestasi yksinoloon: koetko tarvitsevasi omaa aikaa arjessa jaksamiseen ja kuinka paljon, miten onnistuu perhe-elämän ja oman ajan yhdistäminen, millaisia asioita teet mieluummin yksin kuin yhdessä toisen kanssa jne.”

Tää oli musta aivan mahtava aihe, josta mielelläni kirjoitan ja siksi tartuinkin heti ideaan. Eli yksinolo, tykkäänkö ja osaanko olla yksin? Kyllä ja kyllä. Tykkäänkö kuitenkin enemmän olla yhdessä? Kyllä. Ja se on todellakin totta, että saan virtaa ihmisistä mun ympärillä.

Mä rakastan olla aamuisin yksin. Mun mielestä se on ihanaa, kun herää ihan yksin ennen kaikkia muita ja saa lukea rauhassa kirjaa tai naputella yksin tietokoneella ajatuksia ylös. Rakastan myös välillä ottaa sen pienen hetken ja selata yksin rauhassa puhelinta: lukea uutisia, katsoa inspiroivien tyyppien Insta storyja tai tsekata puhutuimmat blogipostaukset.  Mä tykkään myös siivota yksin ja koen olevani yksin siivotessani tehokkaampi kuin silloin, kun me siivotaan yhdessä. Ehkä siksi, että silloin kun siivotaan yhdessä, ei tehdä sitä sillä tavalla ”tehokkaasti” vaan enemmän jutellaan ja höpötellään samalla + käyn välillä auttamassa lapsia ja tsekkaamassa, kuinka heillä etenee siivous.

Yksin on ihanaa käydä kävelemässä tai juoksemassa, mutta nautin siitä kyllä myös kaverin tai Oton kanssa. Yksin on ihanaa matkustaa julkisilla ja vaan antaa ajatusten virrata. Näin tein usein ennen, katselin vaan ikkunasta ulos ja mietiskelin kaikkea. Nykyisin ehkä enemmän priorisoin: julkisilla matkustaminen vie yleensä aikaa ja silloin on kätevää esim. soittaa äidille tai jollekin kaverille ja vaihtaa kuulumiset pitkän kaavan mukaan. Mulle on tosi tärkeää pitää yhteyttä esim. äitiin päivittäin, koska tiedän, miten paljon se mun äidille merkitsee, kun hän asuu niin kaukana meistä ja on yksin. Usein kotona ollessa puhelut on kuitenkin suht lyhyitä tai sitten soitetaan yhdessä lasten kanssa mummulle videopuhelu. Silloin itse harvoin saa suunvuoroa, hah. Siksi on kiva soitella ihan rauhassa välillä niin, että ehtii jutella kaikkea ihan turhaa hömppääkin eikä vaan asiaa.

Töitä tykkään tietenkin myös tehdä yksin, muuten en varmaan jaksaisikaan mun työtä, koska se on joinakin päivinä todella yksinäistä. Toki se on välillä myös super sosiaalista, kun on kaikkia tapahtumia ja tilaisuuksia. Mutta se perus kirjoittaminen ja kuvaaminen on melko yksinäistä ja mä nautin siitä. Vaikka me ollaan usein Oton kanssa lasten dagis- ja koulupäivän ajan kahdestaan kotona, 99% työajasta me kuitenkin vaan naputellaan hiljaa. Tai sitten Otto naputtelee ja mä kuvaan. Heitetään me välillä tyhmää läppääkin tai käydään halaamassa toista, mutta pääosin keskitytään vain siihen itse asiaan, yksin. Lounasta syödään monesti yhdessä. Näin kotioloissa sekin vie yleensä vain sen 10-15 minuuttia, kun äkkiä laittaa jotain ja syö. Tietysti viikoissa on yleensä myös päiviä, kun jommalla kummalla tai molemmilla on menoja koulun tai työn puolesta. Silloin ollaan muutenkin yksin.

Vaikka luettelin tässä monia hetkiä, jolloin nautin yksinolosta, en kuitenkaan varsinaisesti kaipaa erikseen sellaista aikaa, että saan olla ihan yksin. On ihan kivaa, jos just olen vaikka yksin jonain aamuna pari tuntia hereillä, tai jos Otto on koululla ja mä teen yksin kotona töitä. Mutta en koe varsinaisesti kaipaavani sitä, että saan olla yksin. Kaipaan välillä ”aikuisten aikaa” niin kuin esim. eilisessä hotellipostauksessakin mainitsin, mutta en koe erikseen tarvetta mun omalle ajalle olla ihan yksin. Kaipaan aikuisten aikaa Oton kanssa ja kaipaan aikuisten aikaa kavereiden kanssa enemmän, ja prioirisoin ne yksinolon yli ihan koska tahansa. Parasta on mun mielestä just se, että saa olla yksin ihan ilman järjestelyä aina välillä, ja sitä järjestettyä aikuisten aikaa voi sitten järkkäillä Oton kanssa tai kavereiden kanssa (tai yhdessä yhteisten kavereiden kanssa).

Mulle perhe-elämän ja oman ajan yhdistäminen on aina ollut melko helppoa, koska mun rinnalla on aina ollut toinen aikuinen. Olen siitä ihan älyttömän kiitollinen, että olen ollut niin onnekas. Olen päässyt lenkille aina silloin kun olen halunnut ja olen päässyt viettämään tyttöjen iltaa aina kun olen halunnut. Otto on aina kannustanut mua ottamaan omaa aikaa niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin silloin kun sitä olen tarvinnut ja sama toisin päin. Otto itse tykkää esim. pelata ja pari tai muutaman illan viikossa Otto käyttää pelaten. Silloin mä luen kirjoja tai teen töitä ja nautin siitä.

Koska mun työ on mulle niin suuri intohimo ja alunperin lähtenyt harrastuksesta, koen saavani tosi paljon irti siitäkin ajasta kun työskentelen. Se on mulle omalta osaltaan myös sitä ”omaa aikaa”, kun saa keskittyä täysillä tekemään sitä, mitä rakastan. Eli kirjoittamista, kuvaamista ja ideoimista. Nautin myös työhön liittyvissä tapahtumissa käymisestä todella paljon. Voi olla, että kaipaisin omaa aikaa enemmän, jos käyttäisin joka päivä 8 tuntia sellaiseen työhön, josta en nauttisi yhtään tai kokisi saavani mitään irti. Työ on niin suuri osa elämää, että olen tosi kiitollinen siitä, että saan käyttää sen osan asioihin joista nautin täysillä.

Se on ihan totta, että saan energiaa ihmisistä mun ympärillä. Mä rakastan olla yhdessä koko perhe ja mä rakastan nähdä kavereita ja sukulaisia. Mun mielestä on ihanaa kun ympärillä on paljon ihmisiä ja siksi viihdyn niin hyvin aina Oulussakin koko isolla porukalla. Mun mielestä toisten tapaaminen ja jutustelu ja yhdessä hengailu on ihan parasta, eikä yhtään kuluttavaa. En tykkää määritellä itseäni mitenkään: Mä olen vain minä ja mun ajatukset ja tarpeet ja mielipiteet voi vaihdella suurestikin elämän aikana. Jos kuitenkin pitäisi miettiä olenko ekstrovertti vai introvertti, niin ei ole kyllä epäilystäkään siitä kumpaan suuntaan kallistuisin ainakin tällä hetkellä.

Mä osaan olla yksin, eikä yksin olo ole mulle mitenkään vastenmielistä. Jos saan itse valita olenko yksin vai olenko yhdessä, olen silti aina mieluummin yhdessä, koska se on musta vaan yleensä hauskempaa.

Tykkäättekö te enemmän olla yksin vai yhdessä? Mitä teette mieluiten yksin ollessanne? Kaipaatteko omaa aikaa arjessa?