Tein pari vuotta taaksepäin postauksen, ”Tätä kukaan ei kerro synnyttämisestä”, jolla halusin rikkoa perinteisiä rajoja ja kertoa synnytyksestä niitäkin asioita, mitä ei yleensä listata jokaisessa ”tätä kukaan ei kerro synnyttämisestä” -postauksessa tai listassa. Tänään mulla on sama periaate – haluan kertoa niitä asioita, jotka olen kirjaimellisesti saanut kohdata ihan yksin äitinä. Asioita, joista kukaan ei kertonut mulle äitiydestä etukäteen.

Vaikka näitä listoja on enemmän kuin viisitoista tusinassa, on silti olemassa monia asioita joista ei vaan puhuta, mutta sitten kun tulee kaverin kanssa puheeksi, käy ilmi että joku muukin on sitä samaa miettinyt. Varmasti myös monella on vähän eri asiat, joku kuulee jostain yleensä vaietusta asiasta, ja toinen taas ei kuule jostain, jonka joku toinen kokee olevan yleisesti tiedossa. Tässä siis kahdeksan asiaa, jotka mulle itselleni tuli ihan uutena äitiyden myötä. Nämä on ihan random -asioita, osa liittyy pikkuvauva-aikaan tai synnytykseen, ja osa äitiyteen yleisesti.

1. Tunteiden heittelyt molempiin suuntiin

Joka paikassa puhutaan kyllä baby bluesista, ja siitä miten tuoreet äidit herkästi itkeskelevät kun hormonit heittelevät. Harvoin puhutaan siitä, että tunteet kulkevat yhtä kovaa toiseenkin suuntaan: itse olen saanut meidän lasten kolmen vauvavuoden aikana myös kaikkein hysteerisimmät nauruhepulini, ja kokenut niin valtavan suuria onnen tunteita, että sydän on meinannut räjähtää. Välillä olen vaan ihmetellyt että miten en pysty hallitsemaan nauruani, se vaan jatkuu ja jatkuu.

2. Synnytyksen jälkeen kätilö tulee säännöllisesti painamaan käsillä kohtua

Tämä tuli mulle järkytyksenä, enkä ollut osannut siihen varautua. Ensimmäiset kerrat sattui ihan sikana! Kohdun painaminen on tärkeä ja hyvä asia, sillä kätilö varmistaa että kohtu supistuu takaisin eikä verenvuotoa ole liikaa. Mutta se oli pelottavaa, enkä ollut ollenkaan osannut varautua siihen! Musta tuntui oudolta ja ällöltä edes itse koskea omaan  mahaan, kun siitä oli yhtäkkiä poistunut muutama kilo vauvaa ja lapsivettä, ja yhtäkkiä joku muu tulee ja PAINAA kovaa juuri siitä.

3. Lantionpohjalihakset voivat olla paremmassa kunnossa kuin ennen äidiksi tulemista

Ennen kuin tulin raskaaksi ensimmäisen kerran 19-vuotiaana, en ollut uhrannut elämästäni ajatustakaan lantionpohjalihaksille, ikinä. Tai no sen verran, että hihittelin jos satuin törmäämään mainokseen jossa oli ”Geisha-kuulat.” Silloin aloin kiinnittää lantionpohjalihaksiin ensimmäistä kertaa huomiota, kun niistä puhuttiin perhevalmennuksessa, neuvolassa ja äitiysoppaissa. Kolmen lapsen jälkeen uskallan väittää että mulla on huomattavasti timmimmät lantionpohjalihakset kuin seitsemän vuotta sitten, enkä aio tulevaisuudessakaan unohtaa niiden treenailua. Lantionpohjalihakset siis voivat olla paremmassa kunnossa kuin ennen äidiksi tulemista, mutta eivät ilman harjoitusta. Jos niitä ei kuntouta ja treenaile, voi sanoa hello virtsankarkailulle ja heipat trampoliinille. Kuntouttaminen on tärkeää aloittaa jo heti synnärillä, ja jatkaa sitä hamaan tulevaisuuteen asti.

4. Järkyttävä kuolemanpelko

Mä olen aina suhtautunut jollain tasolla pelokkaasti kuolemaan, mutta vanhemmuuden myötä se pelko suorastaan räjähti. Varsinkin heti synnytyksen jälkeen iltaisin mulla oli todella vaikea saada unta, kun pelkäsin kuolemaa mitä ihmeellisimmistä syistä. Ajatuksissa pyöri vaan että kuka sitten syöttää meidän tissivauvaa jos kuolen ennen kuin hän syö kiinteitä, kun hän ei juo tuttipullosta (vaikka ei ollut mitään järjellistä syytä pelätä kuolemaa). Onneksi nämä pelot on hellittäneet, ja niihin pystyy jälkeenpäin suhtautumaan jo huumorilla.

5. Yöheräilyt tuntuvat rankemmalta vauvavuoden jälkeen

Tämä on varmasti ihan vauva- ja perhekohtaista, mutta meillä on ainakin mennyt niin, että vauvavuoden aikana sitä jatkuvaa heräilyä jaksaa, siihen tottuu, eikä se aiheuta sellaista kauheaa syvää väsymystä. Taaperoaikana sitten taas ehtii tottua niihin hyviin, kokonaisiin öihin, ja sitten jo yksi katkonainen yö aiheuttaa pahempaa väsymystä, mitä vauvavuonna tuli koettua. Tuntuu hullulta, että voi yhden kolmen herätyksen yön jälkeen olla väsyneempi, kuin puolen vuoden kuuden herätyksen öiden, mutta totta se on. Taaperovuonna hormonit eivät pelastakaan enää ihan samalla tavalla kuin vauvavuonna, vaikka imetys jatkuisikin. Osittain varmasti on myös tottumisesta kyse: kun tottuu jälleen nukkumaan kokonaisia öitä, tuntuu yksiki katkonainen yö rankalta.

6.  Tiukat housut aiheuttavat menkkakipuja ja turvotusta

Tätä kukaan ei oikeasti kertonut, ja ensimmäisen synnytyksen jälkeen olinkin ihan varma että mulla on joku gynekologi-käyntiä vaativa ongelma. Äidin ja muutaman synnyttäneen ystävän kanssa juteltuani selvisi, että kyseessä on ihan vain se, että kohtu on herkempi synnytyksen jälkeen, ja jopa tiukat vaatteet voi saada sen ärtymään. Tokalla ja kolmannella kerralla osasin jo varautua siihen, että vielä jopa vuosi synnytyksen jälkeen tiukka housujen vyötärö voi aiheuttaa menkkakipumaista jomottelua alaselkään ja alamahaan, ja jopa turvotusta. Mulla tämä on mennyt ohi yleensä 1-2 vuoden kuluessa synnytyksestä, mutta olen kuullut että jotkut eivät voi käyttää esim. farkkuja enää ollenkaan. En todellakaan ihmettele enää, miksi niin monet äidit pukeutuvat leggingsseihin ja tunikoihin.

7. Yllättävät edut joita ei olisi tullut heti ensimmäisenä ajatelleeksi

Kolmannen lapsen opittua istumaan, mulla on ollut yllättävän paljon aikaa sävyttää hiuksia colormaskilla, ja käyttää pre-shower itseruskettavaa, lapseni nimittäin rakastaa leikkiä suihkussa. Hän leikkisi suihkussa vaikka koko päivän niin että vesi valuu suoraan naamalle. Hän usein pyytää itse päästä suihkuun leikkimään, ja on aina valmiina suihkukaveriksi sille joka on menossa suihkuun. Hänen kanssaan ei ole ollut sitä ongelmaa että ”ei pääsisi suihkuun”, tosin yksin en yleensä edes yritä mennä koska tykkään käydä siellä yhdessä taaperon kanssa.

Mulla on siis viimeiset kuukaudet ollut tukka ojennuksessa ja rusketus kunnossa paremmin kuin esim. hektisessä kahden työn arjessa ennen kolmannen lapsen syntymää. Ei kannata ajatella etukäteen että joutuisi luopumaan kaikesta äitiyden vuoksi, vaan olla avoimin mielin ja kokeilla. Tämä on vain yksi pieni ja hieman hupsu esimerkki sellaisista yllättävistä kivoista asioista, joita vanhemmuus on tuonut tullessaan. Niitä on miljoona muutakin, ja jokaisella ne on omanlaiset. Niihin voi johtaa myös seuraava kohta:

8. Voit olla juuri sellainen äiti kuin itse haluat

20-vuotiaana ensimmäisen lapsen kohdalla koin voimakasta tarvetta olla sellainen äiti, kun äitien nyt vaan odotettiin olevan. Otin paineita joka asiasta, stressasin ja yritin miellyttää muita. Inhosin sitä kuinka mua katsottiin kaupungilla, ”tuolla tuo nolo teiniäiti menee”, ja inhosin sitä, miten joka tuutista tuli neuvoja ja paineita siitä miten mun pitää tehdä ollakseni oikeanlainen ja hyvä äiti. Onneksi olen löytänyt oman tapani toimia kaikessa. Tärkein neuvo mikä mulla on tuleville vauvaperheille on, että löytäkää juuri ne omat tavat toimia ja ne ratkaisut, jotka sopii juuri teidän perheelle, vauvalle ja parisuhteelle tai parisuhteettomuudelle.

Äitiys on myyttejä täynnä, ja jokainen kokee sen ihan omalla tavallaan. Vaikka jokainen maailman äiti kirjoittaisi tällaisen listan, jäisi silti varmasti asioita kertomatta, koska monet jutut on myös niin yksilöllisiä, ja jokainen kokee äitiyden omalla tavallaan. Mä en ole liiallisen pelottelun kannalla, enkä ainakaan itse halunnut lukea mitään kauhukertomuksia ennen yhtäkään synnytystä. Olenkin aina pyrkinyt tuomaan omassa blogissani omia kokemuksiani esiin realistisesti, mutta positiivisesti. Tämä lähestymistapa pätee mulla ihan kaikkeen. Tässä listassa halusin listata nimenomaan sellaisia juttuja, joita en ole nähnyt millään muulla niistä miljoonasta lukemastani listasta, eli jätin tietoisesti pois kaikki ne yleisimmät jälkivuodot, maidonnousut, rajattoman suuren rakkauden ja synnytyksen jälkeisen kakalla käynnin (ei ollu muuten paha).

Mitä sellaista sinä haluaisit kertoa äitiydestä, mitä et ole kuullut mistään muualta? Mikä on järkyttänyt tai ilahduttanut sua äitiydessä?

Minua kymmenisen vuotta vanhempi kollegani kutsui minua tänään “konkariksi”. Ei siksi että olisin jotenkin häntä parempi työssäni, tai siksi että olisin häntä vanhempi. Mitä en ilmiselvästi todellakaan ole, sillä kuten juuri sanoin, hän on minua noin kymmenen vuotta vanhempi. Hän kutsui minua konkariksi, kun kerroin hänelle siitä kuinka nukun nykyään sukat jalassa.

“Ei kyrsi niin paljoa nousta yöllä hoitamaan vauvaa kun ei jalat jäädy”, perustelin kantani.

Kollegani on meinaan juuri saanut esikoisensa. Häntä vastapäätä istuvan kollegamme vaimon laskettu aika taas on kuukauden päästä. Esikoinen sielläkin.

Tästä inspiroituneena ajattelin, tällaisena “konkarina”, jakaa muutaman asian jotka olen itse oppinut tässä vuosien varrella. Vanhemmuuteen asennoituminen ei meinaan välttämättä aina ole se maailman helpoin etappi. Vaikka me vaimoni kanssa päätimmekin ottaa pienen varaslähdön, on monilla muilla tuoreilla vanhemmilla takana vuosien parisuhde. Pienen ihmisen alun tunkeminen siihen yhtälöön on valtava muutos. Muutamasuhde kun ei toimi ihan samalla tavalla, kuin parisuhde. Toki se pieni ihminen on valtava muutos ihan kaikissa tilanteissa, ja nämä vinkit sopivatkin ihan kenelle vaan.

Kuvassa vastaherännyt ja vielä vähän uninen synttärisankari viime viikolla. 

Nuku sukat jalassa

Ironista kyllä, tämä ei ollut omasta päästä, vaan vaimoni suusta, joka muuten inhoaa sukkia. Siitä huolimatta että olen itse sukkien fanikerhon puheenjohtaja, ja kuljen kesät talvet päivisin sukat jalassa, en jostain syystä ollut keksinyt tätä pientä kikkakolmosta. Itkevän lapsen lohduttaminen keskellä yötä, varsinkin talvisaikaan, ei ole lähelläkään niin turhauttavaa kun ainoastaan väsyttää ja pissattaa, eikä palele. Lisäbonuksena vielä se, että sukkien ansiosta herkkäuninen lapsi ei herää siihen että jalat tahmaavat kiinni lattiaan. Lämmittämään voi heittää paidankin vielä päälle, jos tykkää nukkua epämukavasti. 

Ennakoi aina

Ihan sama mistä on kyse, varaa aina yksikkö ylimääräistä. Kauppareissu edessä? Ota ylimääräinen kauppakassi. Pitkä matka ajettavana? Varaa ylimääräinen tunti ajomatkaa. Pakkasitko varavaipan? Ota herranjestas kolme lisää. Otitko mukaan yhden sosepussin? Ota myös puuro ja smoothie ja maissinaksut. Kun ei aseta itselleen liian tiukkoja tavoitteita, ja pitää huolen että on vähän pelivaraa, pysyy hermot kurissa pidempään, ja perhe kasassa.

Hamstraa “pyllypyyhkeitä” eli babywipeseja

Täytyy varmaan kohta perustaa jokin uskonlahko, kun tuntuu että saarnaan näistä ihmepyyhkeistä useammin kuin Arman Alizad poraa telkkarissa. En vain pysty tarpeeksi painottamaan näiden tärkeyttä. Näillä lähtee niin kakat pyllystä, kuin meikit naamasta ja maalit seinästä. Aivan se ja sama onko lapsia vai ei, näitä tulee aina löytymään paketti meidän huushollista.

Pyhä kolminaisuus

Pienet vauvat osaavat yllättävän hyvin kertoa mikä kalvaa, se kun on yleensä yksi kolmesta asiasta: väsy, nälkä tai jöötit vaipassa. Ennenkuin ahdistuu itkua ja huutoa, kannattaa nämä kolme käydä ensin läpi. Ja vaikka mikään niistä ei natsaa, ei siltikään kannata hermostua. Pieninkin epämukavuus mitä vauva tuntee, on kirjaimellisesti hirveintä mitä hän on koskaan kokenut. Onko mikään ihme siis jos ei aina ole kivaa.

Chillaa

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, chillaa. Liika hermoilu ei johda mihinkään muuhun, kuin ennenaikaiseen kaljuuntumiseen ja harmaisiin hiuksiin. Jos tuntee olevansa pihalla, voi vaikka jonkin vanhemmuuden oppaan selata ohimennen läpi. Kunhan muistaa että nekään eivät ole mitään raamattuja. Vauva kyllä hengittää, vaikka nukkuukin oudot pitkät päikkärit. Sillä ei ole ebolaa vaikka nokka vuotaa, etkä sinä ole maailman paskin vanhempi, ellet nyt jostain kumman syystä tarkoituksella siihen pyri. Tuskin silloinkaan.

Lastenhoito ei ole mitään rakettikirurgiaa. Suurin osa ahdistuksesta kumpuaa enemmän omasta epävarmuudesta, kuin taitamattomuudesta. Neuvola kyllä auttaa perusasioissa, ja loput opitaan sitten askel kerrallaan. Sydänkohtaus toisensa jälkeen.

Uutena vuotena tulee seitsemän vuotta siitä, kun me Oton kanssa tavattiin. SeItSeMäN! Se tuntuu niin oudolta, että siitä on oikeasti jo niin kauan. Ennen Ottoa en ollut seurustellut koskaan kunnolla, ja muistan kuinka olin ylpeä jo siinä vaiheessa kun oltiin oltu yhdessä puoli vuotta. ”Wau, tää on mun pisin parisuhde ikinä”. Nyt naurattaa, kun mietinkin sitä, se tuntui niin hienolta saavutukselta silloin. Nyt tajuan että eihän se mikään saavutus ollut, ja että seitsemän vuottakaan ei ole pitkä aika, eikä varsinkaan tunnu pitkältä, kun vierellä on oikea ihminen.

Seitsemän vuoden kriisistähän sitä puhutaan yleisesti, mutta jotenkin en osaa nähdä että meillä olisi sellaista näköpiirissä. Meidän parisuhteen isoimmat mullistukset: yhteenmuutto, ensimmäinen, toinen ja kolmas lapsi, kihlautuminen & häät ovat kaikki jo takanapäin, ja niistä ei ole tarvinnut yrittää ”selvitä” vaan niistä on nautittu yhdessä. Mielettömän hienoja hetkiä ihan jokainen, joita on ilo muistella. Yhdessä ollaan koettu myös surua ja rankkojakin juttuja. Ja niistä ollaan myös selvitty yhdessä, tiedän että Otto on aina mun tukena, tapahtui mitä tapahtui. Silloin kun on ollut rankkaa, ollaan turvauduttu toisiimme, ja saatu toisistamme voimaa, eikä ajauduttu kauemmas.

Edessä mä näen seesteistä arkea ja yhdessäoloa, joita ollaan ehditty kokemaan jo aimo annos kaikkien isojen juttujen välissä. Tiedän että en tarvitse jatkuvia huippuhetkiä viihtyäkseni Oton kanssa, vaan se yhdessäolo ja tasainen rakkaudentäyteinen arki on meidän suhteen liima.

Me ollaan juuri vietetty puoli vuotta tiiviisti toistemme kanssa yhdessä, enkä juksuta yhtään jos sanon, että voisin hyvin viettää Oton kanssa tiiviisti yhdessä seuraavatkin puoli vuotta, tai vaikka puoli vuosikymmentä. Enkä kyllästyisi, en ikinä. Otto on kuin osa mua, eikä mikään nenä tai edes raaja, vaan vähintään puolet. Kun mä kirjoitan tätä, Otto on töissä, ja kun ajattelenkin vaan näitä asioita, mulla tulee lämmin tunne, ja ikävä Ottoa. Ja tiedän että en ole meidän suhteessa tämän tunteen kanssa yksin. Aina kun jommallakummalla on ollut joku reissu, tai ollaan jouduttu olemaan pidempään erossa toisistamme, on käynyt hyvin selväksi että molemmat ikävöivät toista vähintään yhtä paljon.

Me ollaan kasvettu teineistä aikuisiksi yhdessä, ja koko aikuisikäni olen viettänyt niin että Otto on seissyt mun rinnalla. En osaisi edes kuvitella mitään muuta, enkä missään nimessä haluaisikaan. Me ollaan kasvettu yhteen, ja luotu yhdessä meidän elämä.

Oton vanhempainvapaan aikana me ehdittiin viettää aikaa yhdessä kunnolla melkeinpä joka päivä. Käytiin kävelyllä tai lounaalla, ja koska sain työt tehtyä päiväsaikaan, olivat illat meidän yhteisiä aina lasten nukkumaanmenon jälkeen. Me ehdittiin puhua, puhua ja puhua. Eikä edes aina mistään tärkeästä, mieheni käyttämä termi keskinäiselle höpöttelyllemme olisi kaunis ”paskanjauhanta”. Sitä ehdimme harrastaa aivan kaikessa rauhassa. Ja se on ihan parasta.

Mä tiedän että Oton kanssa multa ei voi ikinä loppua jutut kesken, kun me puhutaan ihan yhtä sujuvasti feminismistä, Spice girlsistä, uusista nuudeleista, politiikasta kuin meidän parisuhteestakin. Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta aina ymmärretään toista. Ja sehän on just parasta kun tajuaa että ei tarvitse olla ihan samaa mieltä, vaan voi olla myös kaksi eriävää, mutta ihan yhtä hyvää mielipidettä. Toki kaikista tärkeistä asioista ollaan tasan samaa mieltä, meillä on samat arvot ja kasvatusperiaatteet, ja samanlainen moraali. Ja monissa asioissa ollaan ajan kanssa ajauduttu olemaan samoilla linjoilla, toisen inspiroimana. Mutta ne pienemmät jutut joista ollaan eri mieltä, ovat opettaneet loistavasti ymmärtämään ja ihailemaan erilaisuutta.

Oton mielestä maailman paras tapa viettää yksin vapaahetkeä on pelata, ja mun mielestä askarrella kuivatuista appelsiineista koristeköynnöstä. Kumpikaan ajanviete ei ole toista huonompi tai parempi, koska me molemmat nautitaan siitä mitä tehdään. Osataan arvostaa niitä asioita, mitkä tuottavat toiselle hyvää fiilistä, omista kiinnostuksen kohteista riippumatta. Ja sen lisäksi että meidän suhteessa on vapaus tehdä itse niitä asioita mistä nauttii, ilman että toinen ärsyyntyy tai nalkuttaa, meillä on myös vahva halu viettää aikaa toistemme kanssa. Ja tietysti myös koko perhe yhdessä. Ja siksi meidän suhde toimii. Ei tarvita mitään sääntöjä tai sopimuksia, kun kumpikin haluaa että molemmat saavat omaa aikaa, ja yhteistä aikaa.

Arki ei tunnu raskaalta, kun sen saa jakaa Oton kanssa. Hän ottaa puolet arjen taakoista kantaakseen, ja arjen ilot taas tuplaantuvat kun ne saa jakaa toisen kanssa. Siinä on yksi suuri syy siihen, miksi arki tuntuu niin nautittavalta: koska saan jakaa sen juuri Oton kanssa. Tottakai arki lasten kanssa on muutenkin parasta, mutta kyllä mä tunnen valtavaa iloa siitä että saan lähettää sen whatsapp-viestin Otolle töihin, että ”katso kun kuopus nukahti tonttulakki päässä”, ja hän vastaa että ”ihana sydänsydän”.  Ja suurta helpotusta, kun oksennustaudissa se toinen voi käydä äkkiä hakemassa kaupasta mehujäitä ja mustikkakeittoa, kun itse ei pysty mihinkään (paitsi jos molemmat on kipeänä yhtäaikaa, niinkuin viimeksi. Se vasta oli hirveää, kuusiviikkoisen vauvan kanssa vieläpä). Mutta siitäkin selvittiin, yhdessä. Yhdessä me selvitään kaikesta, tuli vastaan mitä vaan.

Olen ylistänyt Ottoa moneen kertaan täällä blogissa, ja ylistän myös ihan suoraan hänelle itselleen, ja meidän kaikille läheisille. Meidän suhteesta on turhaa yrittää etsiä draamaa, kun me ollaan vieläkin niitä ällösöpöjä jotka laittaa joka viestin perään sydämen, ja pussailee ja kikattelee ruokakaupassa kuin vastarakastuneet. Seitsemän vuotta takana, ja ainakin 70 edessä, tai kyllä mä sanon että juhlitaan mun 100v-synttäreitäkin yhdessä kikatellen, vaikka ei ois enää hampaita suussa ja se näyttäisi vähän hassulta. Siihen me tähdätään.

Ihanaa iltaa kaikille <3

Me ollaan pesitty viimeiset puoli vuotta Oton kanssa tosi paljon vaan täällä kotona, ellei sitten olla oltu Oulussa. Ollaan tehty kaikki koko ajan joka päivä yhdessä, ja oltu ihan kiinni toisissamme. Vaikka olen tehnyt päivisin paljon töitä, Otto on kuitenkin ollut koko ajan siinä vierellä, ja läsnä. Harvassa on ne päivät, kun jompikumpi on käynyt jossain ilman toista. Meillä on ollut ihan todellinen vauvakupla, ja tänään se sitten puhkesi.

Otto palasi tänään vanhempainvapaalta töihin. En voi väittää etteikö tämä suuri arjen muutos olisi jännittänyt etukäteen, ehkä vähän kauhistuttanutkin. Meillä on ollut niin ihanaa, sellaista elämän parasta aikaa & lottovoittajafiilis aamusta iltaan, kun on vaan saanut olla toisen kanssa niin paljon. Vielä näin jälkeenpäinkin se tuntuu uskomattomalta, että meillä oli tämä hieno mahdollisuus viettää puoli vuotta yhdessä 24/7, ja olen siitä ihan äärettömän kiitollinen. Nyt se aika on kuitenkin ohi, ja on aika kääntää katse eteenpäin. Uusi arki on alkanut.

Tänä aamuna heräsin seitsemältä, kävin suihkussa ja keitin pannullisen kahvia. Isommat lapset & Otto heräsivät puoli tuntia myöhemmin, kuopuksen vetäessä sikeitä melkein kahdeksaan asti. Kun Otto ja tytöt olivat lähteneet, me keiteltiin aamupuurot ihan rauhassa, ja laitoin pellillisen appelsiinin siivuja uuniin kuivumaan. Sen jälkeen pesin pyykkiä. Ripustin niitä kuivumaan pienen apulaisen kanssa, joka ojenteli mulle pudonneita ja pyykkikorista kaivamiaan sukkia, ja ojentaessaan sukkaa hän aina nyökytteli kovasti ja sanoi ”tiitti!”. Eli kiitti, se on the juttu tällä hetkellä: antaa kaikille tavaroita, ja sanoa kiitti. Aivan ihana neiti.

Sitten tultiin meidän sänkyyn hengailemaan kirjakasan kanssa, ja luettiin yhdessä. Vauveli rakastaa kaikkia kirjoja joista kuuluu musiikkia, ja hän kääntää jo niin reippaasti itse sivua. Tänään hän myös eka kertaa osoitteli kirjasta juttuja, se oli niin söpöä! Hän aina osoitti, ja sitten päästi sellaisen kysyvän äännähdyksen, ja piti kertoa mikä eläin tai asia on kyseessä.

Yleensä päivisin lyhytuninen kuopuksemme nukahti tänään kerrankin omaan sänkyynsä aamupäikkäreille, ja veteli melkein kolme tuntia sikeitä. Sain siis melko pehmeän laskun tähän uuteen arkeen, sillä kerkesin tehdä päikkyjen aikaan ihan hyvin hommia. Mulla on aika hyvä fiilis, tästä tämä taas lähtee.

Vauvakuplassa kotona on ollut aivan ihanaa, mutta ihanaa on myös tehdä ja mennä ja kokea vauvan kanssa, ja olla aktiivisempi päivisin. On ollut ihan parasta olla Oton kanssa, käydä kävelyillä ja lounailla, ja tietty keskittyä töihin, mutta nyt on kiva taas käydä enemmän tapahtumissa, nähdä ystäviä kahvin tai lounaan merkeissä, tai mennä vaikka vauvakerhoon tai -muskariin. Työt teen päikkäriaikaan tai illalla, ja uskon että se onnistuu hyvin, ainakin tänään on onnistunut.

*poroleggingssit saatu blogin kautta. 

Takana on kiva päivä, ja edessä varmasti monta muuta kivaa päivää. Mä lähden loistavalla fiiliksellä tähän normi-arkeen ja katsotaan mitä se tuo tullessaan, varmasti paljon kaikkea mahtavaa! Otsikkoon viitaten: vaikka sanonkin että vauvakupla on puhjennut, niin kyllä mä taidan vieläkin olla vauvakuplassa. Nyt se kupla on vaan erilainen.

Ja onneksi meillä on aina se takaportti, että jos tuntuu että arki on liian kuormittavaa, Otto voi jäädä vaikka osittaiselle hoitovapaalle tai ihan kokonaan kotiin, tässähän on vielä yli kaksi vuotta aikaa siihen että kuopus on kolme vuotta ja oikeus tähän päättyy. Katsotaan mitä seuraavat viikot, kuukaudet & vuodet tuovat tullessaan. Juuri nyt ainakin tuntuu hyvältä just näin, ja näillä mennään.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3

Vauva-arkea kolmannella kierroksella on takana pian viisi kuukautta, ja musta tuntuu että ollaan saatu kokea jo aika paljon niitä vauvojen hassuja ominaisjuttuja. Toki tässä on vauvavuodesta vielä reilut 7 kuukautta (onneksi) jäljellä ja paljon ihan uusia vainvauvajuttuja vielä tulossa, mutta ajattelinpa nyt kasata yhteen näitä hassutuksia mitä vastasyntyneestä alle puolivuotiaaseen asti vauvoilla usein on, tai ainakin meidän vauvoilla on ollut. Postaukseen saa ehdottomasti kommentoida omat #vainvauvajutut, koska tästä listasta aivan varmasti puuttuu vaikka ja mitä.

1. Kun vastasyntynyt vauva on “maitokoomassa”, silmät seisovat päässä ja maidot on poskella

2. Kun vastasyntynyt vauva kesken unien käy hetken kevyemmässä unen vaiheessa ja avaa silmät muka pätevänä mutta ne katsovat ihan eri suuntiin

3. Kun vauva pitkien päiväunien jälkeen tulee syömään ja tissit on aivan täynnä maitoa, mutta vauva intoutuu hetken syötyään hymyilemään todella aurinkoisesti nänni suussa, ja maidot suihkuavat joka suuntaan

4. Kun vauva alkaa muuten jo kaljuuntua, mutta päälaelta puskee viisi 20x muita hiuksia pidempää karvaa. Olen alkanut ymmärtää piirrettyjen bebejä joilla on aina joku kolme karvaa päässä

5. Kun vauvan paras höpöttelykaveri on mustavalkokuvioinen peitto, tai kattolamppu

6. Kun yrität laittaa vauvalle vaippaa ja juuri silloin vauva päättää harjoitella jalkojen suoristamista tehden vaipan kiinni laittamisesta mahdotonta.

7. Kun vauva tarraa kiinni vanhemman nenästä luullen sen olevan irtoava osa

8. Kun luulet että vauva on valmis nukahtamaan ja sänkyyn viedessä alkaakin armoton höpötys

9. Kun vauva hämmentyy naamalla olevasta asiasta: oli se sitten oma pehmokirja, rättipupu tai sukka, hän hämmentyy ja huitoo vimmatusti kun onnistuu laittamaan jotain naamalleen

10. Kun vauva löytää nyrkkinsä ensi kertaa, laittaa sen suuhun ja irvistää kun se maistuu oudolta

11. Kun vauva löytää korvansa, tarttuu siihen kiinni ja koettaa sekä irroittaa että muotoilla sitä uudelleen yllättynyt ilme kasvoillaan

12. Kun vauva päästää suustaan jonkin uuden äänen josta hän hämmentyy itsekin, välillä jopa säikähtää

13. Kun vauvan lempipuuhaa on tissipeukalo – syödä tissiä ja peukaloa yhtäaikaa

14. Kun vauva leikkii onnesta soikeana tutilla – kunnes tutti menee suuhun ja vauvaa yökkäyttää

15. Kun vauvan lempiruokaa on oma mekon helma

16. Kun vauvan on aina pakko ottaa sukat pois jalasta, tai vielä parempaa: repiä sukkahousut niin että sukkisten polvitaive on varpaiden kohdalla

17. Kun vauva voi tuijottaa vaikka tunnin räpäyttämättä silmiä kertaakaan

18. Kun vauvan on ihan pakko punkea itsensä istumaan sitterissä, turvakaukalossa, vaunuissa ja sylissä, vaikka ei vielä saisi

19. Kun vauva on jo nukahtanut mutta herää koska on kääntynyt mahalleen, eikä osaa laittaa päätä alas nukkuakseen, vaan hengailee käsiensä varassa hätääntyneenä

20. Kun vauvan mahaa päristää ja hän kiljuu ilosta joka kerta kovempaa ja kovempaa

21. Kun nälkäisenä vauva yrittää syödä ihan kaikkea äidin olkapäästä isin nenään

22. Kun vauva leikkii piilosta ja kääntää aina sylissä nauraen pään toisen vanhemman pään taakse piiloon, kun toinen vanhempi kurkkaa

23. Kun vauvaa nostelee ilmaan selällään makoillessa  ja saa ihanan kuolayllätyksen silmään tai suuhun

24. Kun vauva makoile sohvalla ja rapsuttaa onnesta soikeana selkänojan karheaa kangasta josta kuuluu kiva ääni

25. Kun vauva nukahtaa kesken leikkien ja huitoo vielä puoliunessa lelujaan

Musta tuntuu että melkein kaikki mitä vauvat tekevät on jollain tavalla hauskaa, ja arki on täynnä naurua kun hihittelee kuopuksen toilailuille. On nuo pienet höpsöt vaan ihan parhaita, vaikka eipä kyllä kommelluksilta välty isompien ihanuuksienkaan kanssa <3

Jakakaa ihmeessä teidän parhaat vainvauvajutut!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3