Muutama sana spontaaniudesta ja onnellisuudesta

03.05.2018

Kuten ehkä meidän perheen tarinan alusta voi päätellä, mä olen aika spontaani ihminen. Olen sellainen tyyppi, joka pyrkii sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin, ja ottaa kortit vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Uskon sen olevan seurausta siitä, että olen kokenut monia asioita, joille en ole itse voinut mitään, mutta niillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, yhtenä esimerkkinä äidin vakava sairastuminen. Voisinkin korjata tuota alun lausetta niin, että pyrin sopeutumaan ja tiedostan elämän arvaamattomuuden, nykyään.

Kyllä mä kävin teinivuosina läpi sen vaiheen, kun äidin sairastumista oli vaikea hyväksyä, ja se tuntui epäreilulta. ”Miksi juuri minun äiti, miksi juuri minä”. Silloin teki mieli lannistua, lopettaa kaikki, ajatella että ei mistään tule mitään ja kaikki on varmasti ihan paskaa nyt ja aina, eikä mulle voi tapahtua mitään hyvää. Onneksi tajusin nousta ylös ennen kuin oli liian myöhäistä. Sain kuin sainkin yo-lakin kouraan,  ja lähdin tavoittelemaan unelmiani Helsinkiin. Vaikka unelmat vaihtuivat hyvin nopeasti aivan toisiin, ei sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on se että en lyhistynyt ja luovuttanut, vaan pyrin eteenpäin ja avasin sydämeni kaikelle sille hyvälle, mitä elämässä voi tulla eteen kaiken odottamattoman ja ikävän lisäksi.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi hallita, ja sitten on se oma suhtautuminen, jota taas voi hallita ainakin jossain määrin. Esimerkiksi tullessani raskaaksi reilut seitsemän vuotta sitten, mulla ei aluksi ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin edes tekemässä. Olin ihan pihalla. Me päätettiin kuitenkin yhdessä, että raskaus on hyvä juttu, ja me haluttiin tarjota vauvalle niin hyvä koti ja perhe kuin meidän vain oli mahdollista. Sitten me vaan yritettiin parhaamme yhdessä, ja siitä huolimatta, että tilastojen perusteella meillä olisi minimituloisina nuorina vasta tavanneina vanhempina voinut olla katastrofin ainekset ilmassa, me uhmattiin niitä, ja tässä me nyt ollaan seitsemän vuotta myöhemmin.

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, pyrin ratkaisukeskeisyyteen. Pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mitä uskon voivani saavuttaa niillä resursseilla joita mulla on sillä hetkellä käytettävissä. Se on kantanut tähän asti ihan hyvin elämässä, vaikka toki mukana on ollut varmasti myös paljon hyvää onnea. En ole kuitenkaan koskaan haaveillut lottovoitosta, tai siitä että taivaasta tippuisi joku mahtava ratkaisu mun kaikkiin ongelmiin, koska harvallepa niin käy. Hyvään onneen ei koskaan voi luottaa etukäteen, mutta saamastaan onnesta voi olla kiitollinen jälkeenpäin. Siispä olen vaan pyrkinyt eteen ja ylös, niin ylös kuin pääsen.

Spontaanius ja sopeutuvaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mulla olisi unelmia tai haaveita, tai tavoitteita. On mulla, paljonkin. Mulla on jopa ihan pähkähulluja, järjettömän suuria unelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu. Mä en pety jos mun unelmat eivät toteudu, sillä yleensä toteutumattomien unelmien tilalle tulee jotain vähintään yhtä siistiä, mistä ei vaan osannut etukäteen haaveilla. Ja vaikka ei tulisikaan, se ei tarkoita, etteikö joskus vielä voisi tulla. Siksi en koe esimerkiksi mitään viisivuotissuunnitelmaa mun jutuksi, koska uskon, että jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.

En halua asettaa itselleni tiukkoja aikaraameja haaveideni suhteen, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En halua elää vain tavoitteisiin pyrkien, vaan haluan elää hetkessä. Määrätietoisuus on todella hieno piirre ihmisessä, kunhan sen takia ei unohda elää. Tavoitteet ja hetkessä eläminen eivät tietenkään sulje toisiaan pois, enkä sano että määrätietoinen pyrkiminen tavoitteita kohti olisi huono asia. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ehkä laittaa yhden kortin varaan.

Klisee ”do more of what makes you happy” on mun mielestä ihan totta. Enemmän kuin asioiden tavoitteluun, keskityn tekemään niitä asioita, jotka tekevät musta onnellisen, ja joiden tekemisestä tykkään. Jos kaikkien arkivelvollisuuksien, kuten pyykinpesun, imuroinnin tai ruokaostosten ulkopuolisen ajan käyttää niihin asioihin mistä pitää, en usko että voi mennä kovin pieleen. Ja ne arkivelvollisuudetkin voi tehdä itselle mahdollisimman mukavalla tavalla.

Mä voin myöntää, että mulle on ollut tosi pitkä matka uskaltaa olla täysillä onnellinen. Ehkä menneisyyden takia on kestänyt pitkään tajuta se, että suurin osa ihmisistä elää kuitenkin pitkän elämän ja että elämän ei automaattisesti kuulu olla välttämättä pelkkää vastoinkäymisistä selviämistä, sairauksia ja menetyksiä. Että elämä ihan oikeasti voi ja saa olla mukavaa ja että on olemassa esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, tai kohdanneet vakavaa sairautta läheltä, ennen kuin omat vanhemmat kuolevat vanhuuteen.

Mua vieläkin vähän pelottaa, kun sanon ääneen että olen onnellinen, aina siellä takaraivossa on se pieni pelko, että entä jos jotain tapahtuu, koska olen liian onnellinen. Mutta totuus on, että se että olisin nyt onneton, ei tekisi yhdestäkään tulevasta vaikeudesta helpompaa kestää. Eikä ne vaikeudet osaa lukea mun ajatuksia. Ei kukaan sairastu tai kuole siksi koska on liian onnellinen.

Huh, tällaisia mietteitä tähän iltaan. Näin käy kun juttelee viikon sisällä useaan kertaan syvällisiä ystävien kanssa, ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Onneksi on tämä blogi, johon voi tyhjentää ajatuksensa. Ja nyt mä haluaisin kuulla teidän ajatuksia! Onnesta, unelmista, suunnitelmista, vastoinkäymisistä, kaikesta. Te ootte ihania ja mahtavia <3


14 Responses to “Muutama sana spontaaniudesta ja onnellisuudesta”

  1. Tanja sanoo:

    Kiitos Iina! Niin hyvä kirjoitus jälleen :)

    Olen itse oppinut elämään ja suhtsutumaan asioihin paljon positiivisemmin. Vaikea sairastuminen kahden pienen lapsen äitinä, pitkä toipuminen sai aluksi minut tosi negatiiviseksi ja oli paljon ”miksi minä?”-kysymyksiä. Kun opin hyväksymään sen että tämä kulkee matkassani lopun elämää, joudun aina sillointällöin leikkaukseen tai useampaan, syön lääkkeitä lopun elämää jne niin elämä on ollut paljon iisimpää.

    Olen saanu 2 lasta lisää, kuopuksen selviytyminen ei ollut varmaa ja pitkään oli epävarmaa saako hän syntyä terveenä. Kun sain elävän lapsen syliini se oli jotain käsittämätöntä. Sen jälkeenkin elämä on heitellyt moneen suuntaan mutta meidän tiivis perhe selviytyy yhdessä ja osaa nauttia niistä arjen pienistä asioista; auringonpaisteesta, uutuusjäätelöistä kauppareissulla, mökkireissusta, voikukista, lumen alta keskellä talvea näkyvästä ”kesämaasta”. Haaveillaan me siitä lottovoitostakin mutta tulevaisuuden haaveet, suunnitelmat ja toiveet ei rakennu sen varaan ja toisaalta aina niihin lottounelmiin liittyy pohdinta; mitä hyvää me voitais lottovoiton turvin tehdä muille? Niitä haaveillaan sitten suuressa mittakaavassa ja lapsetkin ymmärtää että lottovoitto on ns. höpsöhaave ja paljon hyvää ja positiivista voidaan tehdä pienemmässä mittakaavassa <3

  2. Nimetön sanoo:

    On hienoa, että pystyt ajattelemaan positiivisesti. Hyvä kerää ympärilleen hyvää, kiitollisuus onnellisuutta.
    Kaiken lisäksi voit joka päivä opettaa tuota hienoa asennetta myös kolmelle pienelle ihmiselle, mikä on aika mahtavaa!

  3. LPP sanoo:

    Onni ja onnellisuus on mun mielestä rakennettu pienistä ja yksinkertaisista asioista ja niiden näkeminen jokapäiväisessä elämässä ei ole välttämättä aina helppoa. Siihen pitää opetella :) Mutta kun se onnen fiilis hyökyy yli, siihen kannattaa tarttua. Oli se mikä tahansa!

    ps. meillä on muuten mun miehen kanssa vähän vastaava alku kuin teillä :) takana kohta 14 vuotta yhteiseloa <3 esikoinen täyttää elokuussa 13 :D

  4. Elisa sanoo:

    Moikka Iina,

    Tämä teksti ja sen ajatukset olisivat voineet olla minun, huh! Luulen ymmärtäväni tasan tarkkaan mitä tarkoitat noilla ydin ajatuksilla ja tavoilla elää, ainakin täältä minun vinkkelistäni tarkasteltuna.

    Tunnistan monia yhtäläisyyksiä omasta elämästäni. Olin elänyt noin 16 vuotta onnellista elämää, sellaista höpsön teinin elämää ilman murheita. Sitten ystäväni teki itsemurhan. Yritin aikuistua aika sekavissa tunnelmissa, ja se oli todella todella vaikeaa. Olin ihan kaikelle ja kaikille vihainen, oli vain niin paha olla. Muistan olleeni vihainen myös elämälle siitä, että ”jouduin” elämään elämäni ”parhaat vuodet”, nuo railakkaat nuoren aikuisen vuoteni ohi kiitäen, mitään muistamatta. Olin aivan äärettömän ahdistunut ja elin omassa ansassani. En uskaltanut iloita yhtään mistään, olin aivan varma, että kaikki mahdollinen hyvä vietäisiin minulta pois. Pelkäsin joka ikistä puhelinsoittia miettien, että kuka nyt on kuollut. Olin parisuhteessa kuusi vuotta näennäisen onnellisena, mutta suhde ei toiminut mm. sen vuoksi, etten uskaltanut luoda mitään yhteistä tulevaisuutta, koska omasta mielestäni sellaista ei koskaan tule. Olin myös aivan varma, että kaikki asiat, jotka minulle tapahtuiva, tapahtuivat tahdostani riippumatta. Ei siis kannattanut laittaa tikkua ristiin, kun olihan elämä aikaisemminkin osoittanut, että se tekee mitä lystää. Olin myös alkanut hyväksyä, että sellaista roskaa elämäni tulisi kaiketi olemaan loppuelämäni. Huh, kammottavaa ja surullusta miettiä, että kaksikymppiminen minä mietti tuolla tavalla.

    Muistan yhden kevään, nyt ehkä noin 4 vuotta sitten. Päätin, että nyt heitän tämän kivirepun selästäni, en enää jaksanut sitä kantaa. Opiskelin vielä silloin, ja olin aina haaveillut, että lähtisin ulkomaille vaihtoon. En kuitenkaan ollut aikaisemmin mitään tehnyt asialle, koska eihän minun kuulunut juurikaan mitään kivoja asioita tehdä, pettyisin vielä jos en pääsisi. Tämä oli kuitenkin jollain tapaa käänteen tekevä hetki: Älysin, että en todellakaan pääse vaihtoon, ellen kirjoita hakemusta. Siis haloo, jos minä itse en kirjoita, niin ei ne tule kotoakaan hakemaan. Tuona keväänä aloin älytä, että minä olen oman onneni seppä. Kirjoitin kahemuksen, lähdin vaihtoon, huomasin pärjääväni, olin onnellinen, mitä hemmettiä, olin kaiken tuon loskan keskellä kasvanut kuitenkin aikuiseksi, niin hankalaa kuin se olikin ollut.

    Nykyään olen onnellinen, ja tekisi mieli taputtaa olalle tuota rikkinäistä nuorta minua. Niin ällistyttävää kuin se onkin, ja kliseistä, niin nykyään olen kiitollinen että tämän polun kuljin. Ystäväni kuitenkin haluaisin takaisin. Mutta senkin olen käsitellyt keskenäni jo. Oon törkeän ylpeä itsestäni, ja tänään olen paras versio itsestäni. Tällainen haluan olla. Olen myös aika ällistynyt, että olen vielä tosi nuori hehee, että ei ne nuoruuden vuodet menneetkään hukkaan, elettävää vielä riittää.

    Kirjoitit, että asioita tapahtuu, ja kaikelle ei vain mahda mitään. Mutta omiin päätöksiin ja asenteeseen voi vaikuttaa. Aamen. Näin minäkin tänään mietin. Ymmärrän, että ihan kamaliakin asioita voi tapahtua ihan milloin tahansa, ja joskus yhä pelkään kun puhelin pirahtaa, tosi paljon harvemmin tosin. Mutta ennen ikäviä asioita tapahtuu myös aika ihania asioita, jos niille antaa vain tilaa. Arvostan tänä päivänä elämää, vaikka olenkin tullut nöyräksi sen edessä. Tiedän mitkä asiat ovat minulle tärkeitä, ja tiedän mitkä asiat eivät. Priorisoin niihin kivoihin asioihin. Jaan myös lauluopettajani sanaleikin, jonka mukaan minä pyrin elämään: ”Ihminen voi valittaa, tai valita. Kahden kirjaimen ero, päätä sinä.”

  5. Laura sanoo:

    Mä olen aina ollut iloinen ja positiivinen ihminen. Elämässä on ollut vastoinkäymisiä, mutta niistä on aina noustu ylös. Tämä kulunut vuosi on ollut elämäni raskain. Olin viime kesänä onnettomuudessa, jonka takia jalkaani kuntoutetaan edelleen. Vuoden sisällä on mennyt terveys heikommaksi ja liikunnalliset harrastukset, jotka olivat ennen henkireikäni ovat jääneet. Työpaikkakin meni määräaikaisuuden loputtua vaihtoon. Rehellisesti voin myöntää että tällä hetkellä väsyttää ja hieman pelottaa mitä tuleman pitää kun on ollut niin paljon muutoksia. Osa ystävästä on etääntynyt, kun eivät oikein tiedä mitä sanoa vastoinkäymisten jatkuttua. Yritän löytää iloisia asioita jokaisesta päivästä ja jaksaa niiden hyvien asioiden voimin nousta täältä kuopasta ylös. On tärkeää voida myöntää, että väsyttää ja tehdä asialle jotain, jotta taas jaksaa. Sinulla oli hyviä ajatuksia kirjoituksessasi, niistä saa itsekin ajateltavaa. Mukavaa viikonloppua :)

  6. Meiksi sanoo:

    Moikka, pakko kommentoida ekaa kertaa ikinä! Olen lukenut useamman vuoden blogiasi ja inspiroit positiivisuudellasi. Itsekin olen optimisti ja viimeksi eilen puhuttiin mieheni kanssa että meillä on juuri nyt asiat niin hyvin kuin voitaisiin ikinä kuvitella, ja se pelottaa. Pelottaa ajatus siitä, että tästä tuskin voi onnellisemmaksi enää tulla, että kauanko tätä voi kestää? Koska alkaa väistämätön alamäki? Vai oltaisiinko jo menneisyydessä molemmat koettu ehkä tarpeeksi menetystä, että voitaisiin nyt vaan olla aina onnellisia? Ehkä ei niinkään, mut täytyy nauttia elämästä just nyt. Eikä maalailla liikaa piruja seinille. Olen samaa mieltä kanssasi, että elämä on aika paljon siitä kiinni miten siihen suhtautuu. Ärsyttää jatuva turha valitus jota monet harrastaa.. Kiitos blogistasi ja kaikkea hyvää teidän ihanalle perheellenne!:)

  7. Tämän aamun teehetki on ollut varsin ihana, sillä jo toinen blogiteksti, johon sufrraan sattumalta ja joka koskettaa tarttumapinnallaan – ja menossa on vasta ensimmäinen kupillinen :)

    Kaikkein lohdullisinta on, että onnellisuus ei tuo onnettomuutta ihmisen luokse. Eikä onnettomuudet osaa haistaa pelkoa ihmisessä. Kun moni asia jää sattuman varaiseksi, joutuu toki taiteilemaan siellä vuoren harjalla, jossa tunnelmat voivat hetkessä kääntyä pelon unohtamisesta sen mielen valtaamiseen. En ole aivan varma mitkä asiat saavat ihmisen unohtamaan pelon ja vapauttamaan mielen onnelle. Onko se aika ja onnistuneiden kokemusten putki? Voiko pelon unohtamista tahdon voimalla nopeuttaa? Vai onko se sitä, että hyväksyy pelon osana elämää ja luottaa siitä huolimatta siihen, että elämä kantaa niin kauan kuin sitä vain on.

    Kauniita kevätpäiviä teidän perheelle <3

  8. UllaL sanoo:

    Hei! Kiitos ihanasta pohdiskelevasta postauksesta. Tämä kolahti mulle tosi lujaa ja varsinkin tämä lause: ”jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.” Se jää mun huoneen tauluksi muistuttamaan, että en olisi liian määrätietoinen unelmien kanssa, koska liian suuri ja inteniivinen unelmointikin loppuviimein kääntyy ahdistukseksi ja stressiksi. Kiitos ajatuksista! :)

  9. Hienoa pohdiskelua. Elämä on arvaamatonta. Todella arvaamatonta, vaikka me kuinka ajatellaan, että pystytään sitä kontrolloimaan. Tietenkin joillakin meidän teoilla on selvä syy-seuraussuhde, mutta paljon tapahtuu ilman meidän suoraa vaikutusta.
    Meidän onnellisuus ei vaikuta siihen tapahtuuko jotain. Ehkä siinä on se, että saattaa ”pudota” korkeammalta syvään suruun tai pahaanoloon, mutta toisaalta se onnellisuus ja taito nähdä asiat positiivisesti auttaa myös hankalien vaiheiden läpi.

  10. Sofia sanoo:

    Halusin vaan sanoa sulle kiitos. Tää tuli tänään tarpeeseen<3

  11. Elisabeth sanoo:

    Kävin lukemassa blogikirjoituksesi ”minun äiti” ja kyneleet nousivat silmiini. Niin hienosti kirjoitit, ja tunnistin myös itseäni monesta kohtaa. Itsekin kirjoitin äidistäni, kun menetin hänet 2016 http://helsinkidragonfly.blogspot.fi/2016/11/grief.html. Tiedän ettei vaikeuksia voi verrata, koska koskettavat niin henkilökohtaisella tavalla, mutta haluan kiittää sinua siitä, että jaat tarinasi meidän lukijoiden kanssa. Minulle tarinasi antoi voimaa, vaikka itse työstän surua vielä. Se mikä tarinassasi kosketti, oli juuri se, että osasivat kirjoittaa vaikeuksistasi. Myös minulla oli rankka lapsuus, ja en ole vielä sitä pystynyt täysin työstämään. Vanhempien menettäminen 27- ja 30-vuotiaana sai aikaan sen, että työstin lapsuuttani uudestaan. Kyllä se vain menee niin, että kun asioista puhuu, niin puhuminen auttaa. Mutta koska olen kokenut vaikeuksia, niin ymmärrän hyvin tuon tunteen – ettei uskalla olla onnellinen.
    Ajattelen myös samoin siitä, että kannattaa elää hetkessä ja nauttia elämästä & arjesta. Itse haluan ajatella, että ihmiset, jotka ovat kohdanneet vaikeuksia, niin ovat vahvempia – eivät välitä pienistä jutuista enää. Vaikeudet ns. antaa perspektiiviä. Näin, koska kuten sanoit, kaikki kohtaavat sairautta ja kuolemaa jonain päivänä. Itse pyrin äitinä olemaan sellainen, että juttelen myös vaikeista asioista tyttäreni kanssa kun hän kasvaa. Se on ainoa asia, joka harmittaa, etten puhunut vanhempini kanssa enemmän tunteistani. Mutta se pitää lapsuuden aikana tulla vanhemman puolelta, koska lapsen ei kuulu vanhempaa opettaa ja johdattaa. Se vaatii liikoja lapselta.
    Itse teen kyllä suunnitelmia ja toivelistoja, mutta keskityn ennen kaikkea nauttimaan arjestani. Pyrin myös puhumaan surustani avoimmin ja jatkan lapsuuden työstämistä rakkaiden ihmisten kanssa puhuen.

    xxx
    E
    http://helsinkidragonfly.blogspot.fi/

  12. Miia sanoo:

    Moi, täydellinen kirjoitus!
    Oon tässä viime päivät taas vaihteeksi masistellut, kun asiat ei mee niin kuinka haluaisin. Meillä on yksi lapsi, jonka saamiseen meni 5 vuotta. Hän on nyt 3-vuotias ja jo pari vuotta ollaan toivottu toista, mutta sitä ei vaan kuuluu. Mulla on aina ollut unelma, että monta lasta pienillä ikäeroilla ja se unelma ei vaan toteudu. Pahimmalta tuntuu, että en itse voi asialle mitään. Vielä pahemmalta tuntuu, että miksi en keskity nauttimaan yhdestä täydellisestä lapsestani vaan väkisin haluan niitä lisää, vaikka tiedän että se on vaikeaa. Olisin vain halunnut tarjota omille lapsilleni läheiset sisaruussuhteet, koska minulla ei ole sellaisia ollut.

    Synkimpinä hetkinä toivoisin, että voisin keskustella näistä vaikeista asioista oman äitini kanssa, mutta vakava sairaus vei hänet pari vuotta sitten aivan liian aikaisin.

    Kaikesta huolimatta pitäisi vain nauttia hetkestä eikä murehtia sellaisista asioista, joille ei voi mitään, mutta vaikeaa se on. Tuntuu, että joka paikassa on raskaana olevia ja perheitä, joissa on monta pientä lasta. Ja huomaan olevani heille todella kateellinen.

  13. Lellu sanoo:

    Puit sanoiksi sen, mitä usein ajattelen :) tulevaisuus toki mietityttää aina, kun haluaisi omille pienilleen tarjota mahdollisimman fiksut kortit elämään, mutta ei se meidän elämään muuten vaikuta. Me mennään eikä meinata, maailmassa on just niin paljon nähtävää ja opittavaa, mitä on valmis ottamaan vastaan. Ihanaa kevättä teidän porukalle!

  14. Amanda sanoo:

    Kuulostaa niiiiin tutulta. Mulla myös äidin sairastuminen on tuntunut tosi pahalta ja se roolien muuttuminen on ollut ihan tosi raskasta. Vieläkin tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten vietä äitin kanssa tarpeeksi aikaa tai pidä tarpeeksi hyvin huolta. Mun äitiin sairaus jätti isot jäljet ja on ollut tosi vaikeeta sopeutua siihen ettei äiti oo enää oma vanha itsensä eikä se pysty enää olemaan mulle äiti samalla tavalla. Mutta pikkuhiljaa on yrittänyt alkaa luottamaan siihen, että hyviäkin asioita vielä tapahtuu eikä se onnellisuus heti johda siihen että jotain pahaa tapahtuu. Kiitos tästä kirjoituksesta, se oli hyvä muistutus taas itselle :)

Kommentoi