Eilisen ajopäivän ja touhun täyteisen hiihtolomaviikon jälkeen me päätettiin viettää tänään ihan vaan kotipäivää. Oltiin kaikki sen tarpeessa, että saa vaan olla. No, kaupassa käytiin aamupäivällä tekemässä viikoksi ruokaostokset. Siksi mulla vielä oli farkut jalassa näissä kuvissa, mutta sitten vaihdoin minäkin yökkärihousuihin ja chillailtiin koko päivä rennosti. Mä en osaa lähteä verkkareissa kauppaan vieläkään, mutta treenitrikoissa pystyn. Nyt mulla oli kuitenkin kaikki ne pesussa, niin ahtauduin aamulla farkkuihin. Onneksi nämä on mun mukavimmat farkut, tuntuu melkein verkkareilta jalassa.

Vuokrattiin Pikkujalka-elokuva, herkuteltiin poppareilla ja penkkarikarkkien jämillä (siis niitä on vieläkin ihan tuhottomasti jäljellä vaikka otettiin ne mukaan Ouluun), pelattiin muistipeliä, syötiin pastaa ja luettiin kirjoja. Täydellistä rentoa tekemistä koko perheelle. Pikkujalka me käytiin jo syksyllä katsomassa kutsuvierasnäytöksessä isojen tyttöjen kanssa, mutta se oli niin symppis ja hauska, että haluttiin näyttää se myös Otolle ja kuopukselle. Tykkäsivät muuten molemmat siitä! Siinä on ihanat musiikit ja tarina ja meidän perheelle ainakin kolahti ihan täysillä, voin katsoa vielä kolmannenkin kerran.

Välillä tällaiset kotipäivät tekee niin hyvää. On ihana nähdä kaikkia ja tehdä kaikkea hauskaa, mutta välillä hauskinta on olla vaan sohvalla koko perhe. Tänään oli juuri sellainen päivä. Onneksi lapsetkin tykkäsivät ideasta, ja taisivat nauttiakin siitä, että ei tehty mitään sen ihmeempää.

Huomiseksi meillä on suunnitelmissa brunssi keskustassa ja illalla ajateltiin keksiä vielä jotain hauskaa, joku viimeinen loppuhuipennus hiihtolomalle. Ehkä leffaan tai uimaan, tai sitten luistelemaan, jos on tarpeeksi kylmää. Täytyy vähän jutella vielä minien kanssa, että mikä olisi kaikkein mieluisinta. Sitten alkaa taas arki ja ihan uudet kujeet, sillä maanantaina me aloitetaan taaperon kanssa päiväkotiharjoittelu. Niin jännittävää!

Jos joku on muuten odotellut jo ihanat erilaiset perheet -sarjan seuraavaa osaa, niin huomenna klo 21.oo ilmestyy! Kannattaa silloin siis kurkata tänne blogiin. Mä olen ihan super innoissani tästä tokasta osasta, koska perhe oli niin ihana (niinkuin ekakin). Musta myös tuntuu, että nyt tokalla kerralla tämä kirjoitusprosessi oli itselleni helpompi, kun kyseessä ei ollut se jännittävä ensimmäinen kerta. Ekalla kerralla mua jännitti ihan hirveästi tehdä jotain uutta, ja toki mua nytkin jännitti se, että tykkäähän perhe siitä, mitä olen kirjoittanut. Mutta muuten ei jännittänyt enää niin paljon, enemmänkin on sellainen innostunut ja kutkuttava fiilis! Mutta huomenna siis, klo 21.00!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tykkäättekö tekin pitää välillä kotipäiviä? Mikä lasten / koko perheen leffa on viime aikoina ollut teistä hyvä? 

Meillä oli aivan ihana hiihtoloma varsin talvisissa maisemissa. Vaikka alkuviikosta Oulussakin jo lämpeni ja luisteltiin plus-asteilla, loppua kohden päästiin hytisemään 20 asteen pakkasissa eka kertaa tälle talvelle. Niiden jälkeen Helsinkiin viikonlopuksi luvatut +4 astetta tuntuvat varmaan suunnilleen kesältä.

Me päästiin Oulussa tekemään kaikkea talvista. Lapset kävivät poroajelulla, ratsastamassa ja suuressa pulkkamäessä, ollaan luisteltu yhdessä koko perhe ja leikitty leikkipuistossa jäätävässä viimassa, mutta upeassa auringonpaisteessa. Lisäksi ollaan vietetty paljon aikaa meidän läheisten kanssa, juuri niin kuin suunniteltiinkin. Ja pääsin myös sinne saunaan, aivan niin kuin toivoinkin. Kertakaikkisen ihana reissu, joka me kuvattiin myös videolle. Pääsette meidän mukaan Ouluun ensi viikolla, kunhan saan videon editoitua valmiiksi. Materiaalia kertyi satoja klippejä viikon aikana, niin siinä on vähän hommaa niitä läpikäydessä.

Näiden reissujen jälkeen on aina niin haikea olo, että ei tiedä miten päin olisi. On raastavaa, kun suunnilleen puolet elämästä on aina 600km päässä. Vaikka ikävä on välillä ihan hirveä, on toisaalta niin onnekas, kun on ihana perhe ja ystävät kahdessa paikassa, kaukana toisistaan tai ei. On onnekasta, että on ihmisiä keitä ikävöidä. Onnekas olen myös siinä, että Ottokin haluaa viettää aikaa Oulussa ja nauttii siellä olemisesta yhtä paljon kuin minä. Monesti se onkin Otto, joka Helsingissä toteaa, että olispa nyt just ihana ajaa vaan Ouluun viikoksi.

Me ollaan näiden vuosien aikana leikitelty ainakin tuhat kertaa sillä ajatuksella, että muutettaisiin joskus Ouluun. Mutta eihän se ratkaisisi mitään. Sitten olisi se toinen puoli elämästä taas 600km päässä. Kummassa tahansa asutaankin, aina saa ikävöidä. Paras ratkaisu olisi varmaan se SpaceX:n HyperLoop -tyhjiöputki, niin pääsisi edes moikkaamaan vähän nopeammin ja ekologisemmin vaikka joka viikko. Mutta sitä taitaa joutua odottelemaan vielä jonkin aikaa (jos ei ikuisesti), niin nyt on tyytyminen tähän. Nykyisin sentään on videopuhelut ja muut, silloin kun minä olin pieni niin me soiteltiin vaan lankapuhelimella mummun ja papan kanssa.

Tänään tultiin illalla takaisin Oulusta kotiin, ja täytyy kyllä taas olla kiitollinen siitä, miten hienosti matka sujui koululaisen, viisivuotiaan ja taaperon kanssa. Tyypit ovat niin tottuneita matkusteluun, että ne matkat menevät yleensä hyvin ilman sen suurempia kriisejä tai yllätyksiä. Niin myös tänään. Parasta oli kun ajettiin kotipihaan, niin isommat tytöt ihan ekana sanoivat taaperolle, että ”Sinä jaksoit niin hienosti koko matkan, me ollaan niin ylpeitä sinusta!” ennen kuin me aikuiset ehdittiin sanoa mitään. Siinä sai tippa linssissä kehaista kaikkia kolmea itsekin. Ihanat typpit!

Nyt on ihanaa olla kotona, ja nautitaan vielä viikonlopun ajan lomafiiliksistä lasten kanssa. Sitten onkin aika palata rytinällä arkeen, ensi viikko on täynnä touhua ja toimintaa! Viikonloppuna päästään vielä viettämään perheenjäsenen synttäreitä, mutta huomenna aiotaan ottaa vaan iisiä koko päivä, vuokrataan ehkä leffa ja syödään jotain super hyvää mutta älyttömän helppoa ruokaa. Mikähän sellainen olis?

PS: Käykää kurkkaamassa mun instatilillä mun top3:t kaikesta mahdollisesta. Ja saa vielä lähettää top3-kysymyksiäkin! Storiesissa tällä hetkellä mm. kolme parasta vitsiä, taaperon parhaita juttuja ja mun inhokkiruuat. Ja ainakin 50 muuta top3:a, joita multa kysyttiin!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 

Mikä siinä onkin, että aina siinä vaiheessa kun päivät jo vähän pitenevät ja aurinkokin hellii aina välillä, yhtäkkiä keltainen väri alkaa tuntua tosi houkuttelevalta. Oli ne sitten keltaiset tulppaanit kukkaliikkeessä, keltainen sisustustyyny lehdessä tai keltainen villapaita vaatekaupassa, ne vetävät mua puoleensa. Olen melko varma, että tämä on mulle joka keväinen ilmiö. Keltainen kausi. Kai se johtuu siitä valon ja ilon kaipuusta pitkän talven jälkeen. Keltainen on aivan selkeä vastaisku talven harmaudelle.

Siinä vaiheessa kun ulkona alkaa olla enemmän harmaata loskaa kuin puhtaan valkeaa lunta, on aika kaivaa keltaiset kamppeet naftaliinista ja tuoda kauniita värejä maisemaan itse! Mä olen tainnut viimeisen viikon ajan vuorotella tämän keltaisen neuleen ja pari postausta taaksepäin vilahtaneen vaaleankeltaisen paidan välillä. Aina kun mietin mitä laittaisin päälle, tulee mieleen uusia tapoja yhdistellä jompaa kumpaa niistä.

Me ollaan oltu täällä Oulussa jo muutama päivä, ja täälläkin on ollut melko keväistä jo, vaikka nyt taisikin säätiedotus luvata pakkasta. Ollaan nautittu plus-asteista täysillä ja ulkoiltu oikein kunnolla. Tämän asun puin päälleni, kun me käytiin mun äidin kanssa syömässä blinilounas tänään. Olipa ihana istua äidin kanssa kahdestaan alas ajan kanssa ja jutella ja syödä kaikessa rauhassa. Helsingissä meillä on yleensä aina kunnon härdelli silloin kun äiti tulee käymään ja muutenkin touhutaan siellä enemmän koko porukalla. Yleensä äidin vierailut ajoittuvat aina niihin hetkiin, kun meillä on joko jonkun synttärit tai muut juhlat, tai sitten joulu tai joku muu ekstra-vaivaa vaativa juttu. Nyt ei ollut mitään ohjelmaa koko päivälle, muuta kuin rento ja pitkä lounas äidin kanssa, ja sen jälkeen luistelua lasten kanssa puoli päivää. Aivan ihanaa ja rentoa.

Mä pakkasin tänne Ouluun mukaan vaan yhdet kengät, nuo kuvissa näkyvät Timberlandit. Muuten olisin yhdistänyt tähän asuun ehdottomasti maiharit, mutta näillä nyt mentiin. Voin kertoa, että meidän perheen viikon tavarat ja siihen päälle viiden hengen luistelukamppeet veivät autosta sen verran tilaa, että ihan suosiolla pärjään näillä yksillä kengillä koko viikon. Ja ihan kivasti ja rennosti nämäkin menivät hameen kanssa, vaikka aiemmin mua pohditutti, että rohkenenko näitä hameeseen yhdistää.

Käytiin kuvaamassa saman ihanan talon edessä täällä Oulussa, jonka edessä kuvattiin viime kesänäkin asukuvia. Se sopi mun mielestä ihanaasti keltaisen neuleen värimaailmaan. Mä rakastan Oulun kauniita vanhoja rakennuksia, keskustassa on niin uskomattoman nättiä, oli talvi tai kesä!

Takki Zara | Neule Gina Tricot | Hame Zara | Kengät Timberland | Laukku Gucci |

Kengistä puheenollen, oon ollut tosi tyytyväinen näihin Timberlandin klassikkokenkiin. Ne on olleet mulla käytössä nyt marraskuun lopusta asti ja tosi hyvässä kunnossa ovat pysyneet. Alkuun mulla hankasi tosi paljon toisen jalan kenkä, mutta sinnikkäästi käytin niin n. viikossa se helpotti kun kengät muotoutuivat mun jalkojen mukaan. Siitä asti ovat olleet tosi hyvät ja tukevat jalassa. Ainoa miinus on se, että nämä ei ole mitenkään erityisen lämpimät talviulkoiluun jos on paljon pakkasasteita. Silloin valitsen edelleen Crocsin ikivanhat Duck Bootsit. Nämä on kuitenkin tosi tukevat ja hyvät liukkaillakin säillä, näillä pysyy hyvin pystyssä.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fazer Leipomot Oy:n kanssa ja minulla on suuri kunnia toimia Fazer Puikuloiden brändilähettiläänä tänä vuonna.

Kuten pari viikkoa sitten hääpäivänäkin kirjoitin, arjessa ei aina ole niin paljoa sitä parisuhdeaikaa kuin toivoisi. Niistä pienistä hetkistä kannattaa kuitenkin pitää kiinni. Silloinkin kun meidän päivän ainoa parisuhdeaika oli iltaisin vauvan nukkuessa rinnalla, me syötiin yhdessä iltapalaa, joka ilta. Nykyisin illat ovat taas vain sitä aikuisten aikaa, mutta pitkään meidän päivien ainoa yhteinen hetki oli kuitenkin se iltapala, silloin kun Otto vielä teki töitä ja opiskeli yhtäaikaa. Meidän iltapalahetket eivät yleensä ole mitään kovin gourmeeta, mutta toki joskus tykätään hifistelläkin. Yleensä meidän iltapalaleipien päällä on margariinia, juustoa ja kurkkua, tai sitten Otolla pikkelssiä, juustoa ja kurkkua. Otto ei koskaan ole oppinut käyttämään perinteisiä levitteitä leivän päällä.

Iltapala on alusta asti ollut se meidän yhteinen juttu. Vaikka tehtäisiin muuten koko ilta omia juttujamme, me syödään aina iltapala yhdessä. Iltapalan verran on aina aikaa, vaikka sen sitten ottaisi yöunista. Mä uskallan väittää, että yhteiset iltapalahetket ovat pelastaneet meidät monelta turhautumiselta ja riidalta parisuhteessa. Ihan niinkuin lapsi tarvitsee tutkimusten mukaan vanhemmaltaan sen vartin täysin jakamatonta huomiota päivässä tunteakseen itsensä rakastetuksi ja huomioiduksi, myös puolisot tarvitsevat toisiltaan pienen hetken.  Tai näin ainakin mun logiikka sanoo. Kun ehtii keskittyä toisiinsa edes sen pienen vartin iltapalahetken verran joka päivä, saa vaihdettua kuulumiset, saa kerrottua toiselle, että toinen on tärkeä ja mikä parasta: saa mahan täyteen herkullista iltapalaa. Se vartti riittää aivan hyvin silloin, kun enempää ei ole.

Me aina tehdään yhdessä iltapalaa, välillä jo ihan väsyneenä ja silmät unihiekkaisina. Sitten otetaan iltapalat mukaan olkkariin, ja höpötellään, tai katsotaan jotain sarjaa josta tulee hyvä mieli, jos ollaan ehditty jo höpötellä muutenkin. Leipä on sopivan iisi iltapala, ja sen saa tehtyä nopeasti, kun ei illalla useinkaan enää jaksa alkaa väkertämään mitään sen vaivalloisempaa. Ja leipä on myös hyvää! Me tykätään molemmat tosi paljon syödä leipää.

Leipä on meille nautinto siitä huolimatta, että syödään ihan tavallisia juusto-kurkkuleipiä. Kun leipä on tarpeeksi hyvää, on yksinkertainenkin usein herkullista. Fazerin uudet Puikula Pehmeämpi 100Kaura -leivät ovat nimensä mukaisesti kaurasta valmistettuja, ja aivan älyttömän pehmeitä leipiä. Nyt aiheena on meidän aikuisten iltapalat, enkä edes vielä lähde siihen, mitä meidän lapset sanoivat tästä uudesta leivästä maistettuaan sitä. Mutta sanonpahan vaan, että he kuulostivat aivan Puikula-mainokselta.

Puikulat ovat tuttuja jo omasta lapsuudestani, ja voisin sanoa, että olen varmaan maistanut jokaista erilaista Fazerin Puikulaa elämäni aikana. Se on ainakin meille sellainen arjen perusleipä, jota aina tulee ostettua kaupasta. Nyt Puikula-perheeseen on tullut aivan uusi suosikki, ja se on tämä Puikula Pehmeämpi 100Kaura. Se on oikeasti varmaan pehmein leipä, mitä olen ikinä syönyt, ja se on pehmeää vielä parasta ennen -päivän lähestyessäkin.

Pehmeyden salaisuus on siinä, että leipä on leivottu haudutettuun kaurapuuroon. Se pitää leivän tuoreen makuisena ja tuntuisena useammankin päivän. Nimensä mukaisesti 100Kaura on valmistettu kaurasta ja 100Kaura sisältää 6,6% kuitua ja 15g proteiinia 100 grammassa. Leivän jauhoista, jyvistä ja hiutaleista 100% on kotimaista kauraa.  Leipä ei kuitenkaan ole gluteeniton, sillä siinä on käytetty puuron lisäksi myös vehnägluteenia tuomassa pehmeyttä rakenteeseen.

Me ollaan aivan ihastuneita tähän leipään koko perhe, eikä sen ilmestymisen jälkeen ole taidettu edes ostaa muuta leipää kuin tätä. Ainoa miinus mikä leivässä on, on sen pieni pakkauskoko: meidän perheellä pussi loppuu heti aamupalan aikana. Voitteko siis pliis muutkin maistaa 100Kauraa ja toivoa tähän isompaa pakkauskokoa, niin jospa sellainen saataisiin. Puikuloitahan on vaikka kuinka paljon erilaisia, mutta tämän herkun tunnistaa söpöstä kelta-valkoraidallisesta pussista kaupoissa!

Mä uskon, että me tullaan syömään yhdessä iltapalaa vielä sittenkin kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä, ja meillä on kaikki päivät aikaa toisillemme. Me tykätään yhteisistä tavoista, ja tämä on yksi ihanimmista yhteisistä tavoista, joita meillä on. Siksi haluan pitää siitä kiinni nyt ja aina!

Joko olette ehtineet maistamaan tätä herkkua? Syöttekö te iltapalaa yhdessä puolison kanssa?