Instagramissa ja blogeissa on viime aikoina kiertänyt 5 faktaa haaste ja päätin tarttua aiheeseen itsekin. En ole tehnyt itse nyt pariin vuoteen faktapostausta, Otto sen sijaan jakoi musta faktoja myös viime vuoden helmikuussa. Mun mielestä näitä faktapostauksia on ihan super hauskaa tehdä ja ennen kaikkea lukea jälkeenpäin. Olen lukenut pari kertaa mun vanhat faktapostaukset, ja monet faktoista on muuttuneet vuosien saatossa aivan toisinpäin. En esimerkiksi enää kärsi emetofobiasta ainakaan pahasti, enkä nykyään enää kerää kuitteja lompakkoon kuten ennen. Nykyisin mulla on korttikotelo ja kuitit heitän suoraan roskikseen (paitsi ne mitä tarvitsen työn puolesta). Mutta outoahan se olisi, jos ihminen ei muuttuisi ollenkaan missään asiassa kahdeksan vuoden aikana.

1. Herään nykyään aina itse ennen herätyskelloa n. klo 7 aamulla.

Joka aamu, oli arki tai viikonloppu, menin sitten nukkumaan kymmeneltä illalla tai yhdeltä yöllä. Heräsin seitsemältä meidän yön yli -hotellitreffeillä, herään seitsemältä joka maanantai ja herään seitsemältä silloinkin kun on mun vuoro ”nukkua aamulla pitkään”. Joskus jos on ollut tosi huono yö, esim. lapset kipeänä ja on ollut muutama herätys, saatan pyytää, että saisin nukkua pitkään. Silloinkin on todella arpapeliä, että nukahdanko vai enkö ja saatan yrittää nukkua puolikin tuntia, eikä uni vaan tule. Sitten nousen ylös, ja ärsyttää, että ollaan sitten molemmat aikuiset väsyneitä. En siis enää torkuta joka aamu 15 minuuttia, niin kuin tein vielä vuonna 2015. Nykyään mulla on varmuuden vuoksi herätyskello 7.30 soimassa ja joka aamu herään ennen sitä.

2. Pelkäsin lapsena hämähäkkejä ja mulla on kerran murtunut jalka hämähäkin takia

Me oltiin äidin ja ystäväperheen kanssa mökillä, ja mökin yläkerrassa mun kaveri huomasi, että mun niskassa on hämähäkki. Lähdin juoksemaan portaita täysillä alas ja kiljuin, kun halusin, että äiti ottaa hämähäkin pois. Putosin kuuden portaan ja niiden edessä olleen portin yli lattialle, mutta nousin ylös ja jatkoin vaan juoksemista äidin luo, että äiti ottaisi sen hämähäkin pois. Hämähäkkiä ei enää löytynyt, mutta äidin luo päästyäni huomasin, että se jalka, jolla olin vielä hetki sitten juossut, olikin ihan hirveän kipeä. En muista olinko silloin 8- vai 9-vuotias, mutta jotain sellaista kuitenkin. Lääkärissä sitten selvisi, että mulla oli tosiaankin murtunut jalka, en vaan heti tajunnut sitä kipua kun mua edelleen ahdisti se hämähäkki niin paljon. Enää mä en pelkää hämähäkkejä, vaikka vähän ällöjä ne kyllä on.

3. En käytä enää ollenkaan hajustettua kosmetiikkaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen luopunut kaikista muista tuoksullisista kosmetiikkatuotteista, paitsi yhdestä käsisaippuasta, jossa on tosi mieto tuoksu. Tämä muutos on ollut mulle tosi iso, enkä tehnyt sitä omasta halustani vaan pakon edessä. Samalla olen kuitenkin huomannut vain positiivisia muutoksia omassa ihossani ja hiuksissani. Mun oma tukka on tällä hetkellä pidempi ja tuuheampi kuin viiteen vuoteen ja iho voi todella hyvin. Vaikka mulla on ikävä monia vanhoja tuoksullisia suosikkituotteita, olen löytänyt paljon myös uusia kivoja tuotteita ilman tuoksua. Toki kaipaan silti niitä suosikkeja, joitain on tosi vaikea korvata.

En usko, että esim. hiusten tuuheus ja pituus johtuu tuoksun puutteesta, vaan siitä, että olen siirtynyt pelkästään kosteuttaviin ja mahd. yksinkertaisiin tuotteisiin rakennepaikkaavien tuoksullisten tuotteiden sijaan. Rakennepaikkaavat tuotteet ei kertakaikkiaan sovi mun ohuelle suomalaistukalle, vaan ne jättävät hiuksen pinnan liian auki, ja siksi tukka katkeilee pahasti.

4. En juo kahvia klo 16.00 jälkeen

Mulla on ollut tämä ”sääntö” teinistä asti. Jos juon kahvia neljän jälkeen iltapäivällä, en saa unta, vaikka menisin tosi myöhään nukkumaan. Uskon, että unettomuus on täysin psykosomaattista, eikä sillä oikeasti ole mitään väliä unen kannalta, jos juon kahvia vaikka vielä klo 17. Mutta joka tapauksessa, aina kun joustan tästä omasta ikivanhasta tavastani, mä kärsin seuraavana yönä unen saamisen vaikeudesta. Siksi siis kieltäydyn kohteliaasti kahvista, jos kello näyttää 16.00 tai enemmän.

5. Otan blogiin suuren osan kuvista itse.

Esimerkiksi tämän postauksen kuvat olen ottanut itse, vaikka itse niissä esiinnynkin. Se onnistuu siten, että asetan kameran jalustalle ja liitän mun kameran wi-fillä mun puhelimessa olevaan sovellukseen, jolloin voin käyttää puhelinta kaukolaukaisimena. Näen puhelimen näytöltä saman, mitä kameran näytöllä näkyy. Multa on joskus kysyttykin, että kuka ottaa esim. koko meidän perheen tai mun ja Oton yhteiskuvat. Se olen lähes aina minä, ellei toisin mainita. Otto ottaa mun asukuvat, mutta mä laitan aina kaikki asetukset valmiiksi ja neuvon Oton asettumaan niihin kohtiin seisomaan, mistä haluan, että hän ottaa kuvan. Otto kuvaa myös paljon arkikuvia kotona ja jos ollaan yhdessä liikkeellä jossain ilman jalustaa, hän yleensä ottaa ne kuvat missä mäkin olen mukana. Tämä toimii mulle itselleni parhaiten ja helpoiten.

Sellaisia faktoja tällä kertaa. Tuon kahvinjuonnin aikataulun en kyllä usko muuttuvan ikinä, kun jostain 15-vuotiaasta asti on tällä menty. Mutta ei sitä tietty ikinä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Löytyykö teiltä samoja juttuja? Jakakaa tekin joku hauska fakta itsestänne, jos haluatte! Niitä olisi tosi hauskaa lukea! 

 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Panda Lumous kanssa.

Panda Lumous haastoi mut tässä kaupallisessa yhteistyössä miettimään mun omaa mielenmaisemaa, sellaista happy placea, johon mieli vaeltaa välillä arjen kiireissä tai silloin kun kaipaa rauhaa.

Arki ja elämä kolmen lapsen kanssa on ihanaa. Se on intensiivistä, täynnä rakkautta ja meininkiä. Me ollaan pyritty rakentamaan meidän arjesta sellaista, joka tekee meidät onnelliseksi. Fakta on kuitenkin se, että kolmen lapsen kanssa arki on välillä myös toiminnan ja aikataulujen täyteistä. Meidän viikoissa on varsinkin ne kaksi arkipäivää, jolloin isommilla lapsilla on peräkkäisinä päivinä omat rakkaat harrastukset illalla (ja toisella toinen harrastus koululla vielä oppituntien jälkeen, jonka takia häntä ei voi hakea aiemmin). Vaikka yritetään aina laittaa kaikki valmiiksi hyvissä ajoin, jotta harrastukseen ei tule kiire kummallakaan kumpanakaan päivänä, aika usein meillä kuitenkin tulee vähän hoppu. Usein myös meillä vanhemmilla sattuu jotain omia koulu- tai työtapaamisia samalle päivälle, ja nähdään Oton kanssa toisiamme niinä päivinä usein vaan sellaisella läpsystä vaihto -meiningillä.

Lapset eivät sitä hoppua onneksi edes huomaa, kun he keskittyvät vaan omaan osuuteensa. Heillä on aina harrastuksissa hauskaa ja harrastusten jälkeen kotiin tulee aina innostuneita ja iloisesti pulputtavia tyyppejä. Meille vanhemmille ne harrastus-illat on kuitenkin juuri niitä, jolloin välillä tulee tsempattua itseä fiilistelemällä niitä vähemmän hektisiä iltoja, jotka loppuviikosta taas odottavat.

Mä haluan elää täysillä hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä, enkä halua paeta arkea tai odota, että olisipa joku hetki vaan ohi jo. En myöskään näinä harrastuspäivinä ajattele niin. Mä näen lapsista, miten älyttömän paljon he nauttivat harrastuksistaan ja sitä on ihana katsoa. Siinä on kaikki syyt pyörittää sitä harrastusrumbaa, joka niin monille muillekin vanhemmille on tuttua. En halua missata harrastuspäivinä yhtään tärkeää oivallusta tai taitoa tai iloista hymyä siksi, että olisin keskittynyt ennemmin ahdistumaan arjen kiireestä.

Välillä on kuitenkin ihanaa karata ajatuksissa sekunnin sadasosaksi sinne, missä on aina rauhallista: Oman rakkaan luo, missä ei ole ikinä kiire mihinkään. Niinpä silloin, kun odotan pukuhuoneessa muiden vanhempien kanssa lasta harrastustunnilta, matkustan välillä ajatuksissani Oton kainaloon meidän omalle vaaleanpunaiselle sohvalle. Siinä mieli rauhoittuu ja tulee aina hyvä fiilis. Se on maailman paras paikka. Se on mun mielenmaisema.

Panda Lumous on ihana herkku, jota voi nautiskella välillä sen arjen keskellä. Kotimainen, vegaaninen ja gluteeniton Panda Lumous Tummasuklaavadelma on vadelmasoseesta ja tummasta suklaasta tehty makeinen. Tumma suklaa on ihanan täyteläistä ja vadelma taas tosi raikasta. Ne on ihan loistava yhdistelmä, johon jää vähän tuhan iisisti koukkuun! Mä valitsen näitä itselleni välillä viikonloppunameiksi ja lapsetkin ovat valinneet joskus nämä omiksi viikonloppunameikseen, kun ne on niin hyviä. Täytyy tunnustaa, että välillä näillä tulee herkuteltua ihan arkipäivänäkin, mutta ei tietenkään liian usein.

Mä en itse ole niin paljoa sellaisen perinteisen karkin ystävä, vaan tykkään enemmän ihan muista herkuista, tai sitten suklaasta. Panda Lumous Tummasuklaavadelma on siksikin yksi mun tän hetken lemppariherkuista, kun se ei maistu sellaiselta keinotekoiselta ”karkilta”. Se maistuu oikeasti tummalta suklaalta ja oikeasti vadelmalta. Sellaiselta aidolta ja hyvältä. NAM!

Mun mielestä oli ihanaa pohdiskella tätä aihetta, siitä tuli niin hyvä fiilis. Kuinka onnekas sitä onkaan, kun on olemassa sellainen paikka maailmassa, jossa voi aina tuntea olevansa turvassa ja olla täysillä oma itsensä.

Tekstin kuvat on otettu jo ylläoleva teksti on kirjoitettu jo ennen viime viikonlopun tapaturmaa. Voin sanoa, että sen jälkeen olen vielä tuhat kertaa kiitollisempi siitä, että on ylipäänsä lapsilla mahdollisuus harrastaa ja tehdä asioita, jotka heitä kiinnostavat. Ei todellakaan haittaa rumba-illat, paljon ikävämpi vaihtoehto on se, kun ei voikaan tehdä mitään. Ja kätensä murtanut 5v sai piristykseksi maistella vähän näitä herkkuja!

LUKIJAKILPAILU: VOITA PANDA LUMOUS TUOTEPAKETTI

Mikä on sinun mielenmaisemasi? Minkä paikan ajattelu tuo sulle onnellisen ja rauhallisen fiiliksen? Kommentoi oma vastauksesi ja olet mukana Panda Lumous -tuotepaketin arvonnassa. Arvonta-aikaa on 26.3.2019 klo 23.59 asti ja arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ.

Onnea arvontaan kaikille!

Voisiko tässä olla seuraava somehitti-ruoka? Ehkä, ainakin se on meidän perheen ehdoton arkiruokahitti. Kun lähtee miettimään supersuosioon nousseita reseptejä, niitä kaikkia yhdistää se, että ne ovat pastoja. Niitä kaikkia yhdistää myös nopeus, helppous ja se, että ne ovat täynnä vahvaa makua (eli valkosipulia ja chiliä). Jos siis teidän helppojen arkiruokien arkistossa on tilaa vielä yhdelle superhyvälle arkiruualle, tsekatkaa tää! Ja kyllä, tämäkin on pasta, valmistuu nopeasti ja yksinkertaisista ainesosista ja maistuu vaan niin hyvältä.

Kun tarvitsee jotain tajunnanräjäyttävän herkullista mutta älyttömän helposti ja nopeasti valmistuvaa, mun vastaus on Oton sitruuna-chilipasta. Me syödään pastaa yleensä MSC-sertifioitujen jättikatkaravunpyrstöjen tai valkoravun pyrstöjen kanssa, mutta toimii loistavasti ilmankin, tai vaihtamalla ravut johonkin vegevaihtoehtoon (en itse ole perillä mereneläviä parhaiten korvaavista vaihtoehdoista, mutta saa vinkata kommenttiboksiin). Tämä pasta on niin täynnä makua, chilin, sitruunan ja valkosipulin ansiosta, että toimii loistavasti myös esim. flunssassa. Nenä aukeaa ja maistaakin jotain!

Oton sitruuna-chilipasta (4 annosta) valmistusaika 15min

500g pastaa (esim. fettucinea tai linguinea)

1 sitruunan raastettu kuori ja mehu

1 punainen chili

1 prk kuohukermaa/kaurakermaa

3-4 valkosipulin kynttä

oliiviöljyä

voita (tai kasviöljyvalmistetta)

rucolaa

suolaa & mustapippuria

(jättiravun pyrstöjä tai valkoravun pyrstöjä)

(Parmiggiano reggianoa tai pecorino romanoa (grana padanokin käy))

Valmistus: Pese sitruuna hyvin. Raasta kuori ja purista mehu. Pilko chili ja valkosipuli pieneksi. Mikäli haluat miedompaa makua, jätä chilin siemenet pois. Keitä pasta ohjeen mukaan hyvin suolatussa vedessä. Lisää pannulle voi sekä sitruunankuoriraaste, chili ja valkosipuli. Anna paistua pari minuuttia. Kaada sekaan sitruunan mehu ja kuohukerma sekä suola ja pippuri ja keitä kokoon muutama minuutti. Lisää pastan sekaan oliiviöljyä, jotta se ei tartu klimpiksi. Sekoita kastike pastan sekaan ja lisää halutessasi ravunpyrstöt. Tarjoile rucolan ja juustoraasteen tai -lastujen kanssa.

Älyttömän simppeliä ja nopeaa, ja niin herkullista. Yleensä ei vaan voi mennä pieleen, jos ruoka on kyllästetty chilillä ja valkosipulilla. Mikäli käytät ravunpyrstöjä, niin ei-pakastetut tai sulaneet ravut kannattaa lisätä kattilaan vasta juuri ennen kun pasta tarjoillaan, jotta ne eivät mene koostumukseltaan sitkeäksi. Kastikkeen joukkoon voi yhtäaikaa kerman kanssa hyvin lisätä myös desin tai puolitoista valkoviiniä, jos sellaista sattuu kaapista löytymään.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille! Tästä tsemppiruoka niihin kiirepäiviin, kun ruuanlaitolle ei ole kuin se vartti aikaa, mutta haluaa syödä silti hyvin. 

Meidän viikonloppu sai vähän erilaisen ja odottamattoman käänteen, kun 5-vuotias horjahti ja putosi muurahaiskarhu-bOblesin päältä lattialle niin, että käsi vääntyi alle. Pudotus ei ollut korkea edes, mutta hän putosi sellaisessa kulmassa, että käsi murtui. Meidän lapset ovat rakennelleet temppuratoja vuodesta toiseen ja ikinä ei ole mitään sattunut kenellekään, mutta tällä kertaa temppurata sitten koitui käden kohtaloksi. Tosi harmillinen juttu ja suretti niin, kun toista kävi kipeästi.

Onneksi murtuma meni todella siististi ortopedin mukaan ja paranee täysin ennalleen. Mitään ei tarvinnut vetää paikalleen vaan pelkkä kipsaus riitti. Tällaisessa tilanteessa saa olla kyllä ihan älyttömän kiitollinen lasten sairaskulu- ja tapaturmavakuutuksista. Päästiin heti lääkärille, suoraan röntgeniin, röntgenistä suoraan takaisin lääkärille, joka heti katsoi kuvat ja sen jälkeen odotettiin 5 minuuttia kipsaukseen pääsyä, kun edellä oli toinen kätensä murtanut potilas. Koko käyntiin meni n. tunti.

Lapsi sai hienon punaisen kipsin (sai itse valita värin), josta hän on kuulemma tosi ylpeä. Murtuma on onneksi sellaisessa kohtaa, joka ei muuten ole kipeä, kuin ainoastaan koskettaessa. Eli nyt kipsin kanssa lapsella ei kuulemma ole kipua ollenkaan, kun ei siihen murtumaan osu suoraan mikään.  Hän hihitteli röntgen-kuvaa otettaessa, miten hassu iso kamera oli ja jutteli iloisesti kipsaavalle hoitajalle. Häntä kuulemma harmittaa vain se, että ei pääse nyt harrastukseen muutamaan viikkoon. Hän odottaa kovasti, että kaverit piirtävät kipsiin kuvia. Ruuaksi hän tilasi tänään pizzaa, kun sitä voi hyvin syödä yhdellä kädellä ja iltapalajugurtti teipattiin maalarinteipillä kiinni pöytään, että pysyi paikoillaan.

Voin kuvitella, että kyllä siihen kipsiin ehtii taatusti vielä kyllästymäänkin, mutta ihanaa, että ainakin näin aluksi hän osasi ottaa koko homman noin positiivisesti.

Onneksi ei sattunut mitään pahempaa ja selvittiin pelkällä kipsauksella. Kyllä tämä silti taas pysäytti miettimään, miten kiitollinen saa olla niistä kaikista aivan tavallisista arkipäivistä, kun ei tapahdu mitään sen kummallisempaa. Toivotaan, että käsi lähtee tästä paranemaan nopealla vauhdilla ja 5v pääsee juhlimaan 6v-synttäreitään jo ilman kipsiä. Hyvä, että tämä sattui nyt kun taivaalta sataa vielä loskaa ja vettä, eikä esim. kesällä, jolloin olisi tosi inhottavaa, kun ei pääsisi uimaan. Nyt tämä ehtii hyvin parantumaan vielä ennen kesää, niin hän saa nauttia kesämeiningeistä aivan tavalliseen tapaan.

Jos teillä on jotain kipsin kanssa elämää helpottavia vinkkejä, niin saa jakaa! Vielä ei ole tullut mitään sen suurempia ongelmia vastaan, mutta jos teillä tulee mieleen joku hyödyllinen neuvo, niin huikatkaa ihmeessä. Kiitos jo etukäteen <3

PS: Jos haluatte lähettää paranemisterkkuja tai vaikka hassuja vitsejä meidän 5v:lle niin mä luen niitä hänelle ääneen piristykseksi huomenna <3

Multa on pitkään toivottu postausta siitä, miten toimin erilaisissa ristiriitatilanteissa lasten kanssa. Mä aloin ensin jo naputtelemaan tätä kylmiltään, mutta sitten keksin, että postauksesta tulee paljon mielenkiintoisempi ja myös helpompi mulle toteuttaa, jos kysyn esimerkkitilanteita nimenomaan TEILTÄ. Kysyinkin siis instagramin puolella teiltä esimerkkitilanteita, joita lasten kanssa voisi tapahtua ja joihin haluaisitte kuulla mun reaktion tai toimintatavan. Näitä esimerkkitilanteita tuli ihan älyttömän paljon, joten valtavan suuri kiitos teille kaikille, jotka niitä lähetitte! Koska niitä tuli niin valtavasti, päätin selvyyden vuoksi jakaa postauksen kahteen osaan. Ekassa osassa käsittelen 0-7-vuotiaiden kanssa mahdollisia tilanteita, ja tokassa osassa sitä, miten toimisin vähän vanhempien lasten kanssa mahdollisissa tilanteissa.

Seuraavaksi luvassa siis teidän keksimiä esimerkkitilanteita ja sitten mun reaktioita niihin. Miten toimisin tilanteessa X. Omat reaktioni pohjautuvat siihen, miten itse toimin omien lasten kanssa tai miten olen toiminut aiemmin esim. hoitolasten kanssa tai mitä olen itse kokenut lapsuudessani. Mutta iso osa näistä esimerkeistä on tietty sellaisia, joita en koskaan ole itse oikeasti kokenut ja spekuloin vain omaa mahdollista toimintatapaani. Osa oli niin absurdeja tilanteita, että en oikeasti tiedä, mitä sellaisessa tilanteessa tekisin. Pystyisinkö reagoimaan niinkuin toivoisin itseni reagoivan? Olisiko mun ajattelemasta toimintatavasta mitään apua? En tiedä. Haluan myös muistuttaa, että minä olen vaan yksi äiti muiden joukossa, enkä suinkaan mikään kasvatusalan ammattilainen, joten mun esimerkit pohjautuvat vain omiin kokemuksiini ja ajatuksiini.

Mitä tekisin, jos lapsi kyselisi kovaan ääneen julkisella paikalla lisääntymisestä tai kysyisi muita kiusallisia kysymyksiä?

Vastaisin mahdollisimman rauhallisesti ja ikätasoon sopivasti. Näin mulle on itse asiassa käynytkin kerran! Se oli kuumottavaa, miljoonat katseet selässä bussissa (tai ehkä sittenkin vain pari mummoa matkalla kauppaan, mutta tuntui miljoonalta) ja lapsi kysyy ”äiti, mistä niitä vauvoja tulee?”. Vastasin silloin muistaakseni n. -3 tai 4-vuotiaalle lapselleni, että äidin mahaan laitetaan vauvan siemen, joka kasvaa kohdussa vauvaksi. Ja lupasin, että voidaan lukea kirjasta illalla päiväkodin jälkeen paljon tarkemmin, että miten se tapahtuu ja miten vauva tulee ulos. Tämä riitti silloin siinä tilanteessa hyvin ja illalla todellakin luettiin sitten. Olen huomannut sen, että jos yrittää kierrellä jotain itseä nolottavaa kysymystä julkisella paikalla, niin sieltä tulee sitten usein jotain vielä jännempää kysymystä perään! Parempi vaan siis vastata suoraan ja häpeilemättä.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi pukemaan vaatteita ja on hirveä kiire, ja toinen lapsi itkee kuumissaan jo puettuna?

Jos tilanne olisi toistuva joka-aamuinen juttu, kokeilisin ekana tarrataulua, että lapsi saa hyvin sujuneesta aamusta tarran ja x määrästä tarroja on sitten vaikka jotain kivaa yhteistä tekemistä. Jos kyseessä olisi yksittäinen huono aamu, antaisin lapselle vaihtoehdoksi pukea joko itse, tai että äiti pukee. Sitten hän joko pukisi itse, tai sitten minä pukisin hänet. Joskus muutama vuosi sitten on tullut kiireaamuina puettua kaksi huutavaa spagettia hikikarpalot otsalla. Tarrataulu tuli meille silloin pari vuotta sitten käyttöön juuri muutaman sellaisen aamun vuoksi. Mä koin sen hyväksi keinoksi meillä silloin, mutta ei se tietty kaikilla varmasti toimi. Tässä auttaa se, että tietää sen helpottavan iän myötä tosi paljon. Tällaisia aamuja ei ole ollut sen jälkeen, kun molemmat isommat lapset oppivat pukemaan kunnolla itse kaikki vaatteet.

Mitä tekisin, jos taapero heittelisi huvikseen ruokaa lattialle tai sotkisi muuten ruokaillessa tahallaan, vaikka tietää, että ei saisi?

Ottaisin ruuan hetkeksi pois, kävisin läpi miten ruokaillessa toimitaan ja pyytäisin lupaamaan, että hän ei enää sotke. Sitten antaisin ruuan takaisin. Jos sama meno jatkuisi jälleen, toistaisin tämän vielä toisen kerran. Jos jatkuisi edelleen, nostaisin lapsen pois pöydästä ja antaisin ruokaa seuraavan kerran sitten seuraavaan ruoka-aikaan, koska ainakin meidän lapset kyllä syövät silloin jos heillä on oikeasti nälkä.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi antamaan iPadia?

Kertoisin, että jos iPadia ei anna pois silloin kun yhdessä sovittu aika loppuu, ei seuraavana päivänä saa käyttää sitä ollenkaan. Meillä ei ole koskaan ollut tässä mikään kovin tiukka meininki, vaan yleensä, jos lapset pyytävät lisäaikaa, he saavat sitä. Sitä ei kuitenkaan tapahdu kovin usein, että pyytäisivät lisäaikaa. Yleensä he siirtyvät mielellään tekemään jotain muuta iPadin tai puhelimella olemisen jälkeen.

Meidän lapsille laitteet itsessään eivät tunnu olevan mitenkään erityisen koukuttavia. Jos lapselle on tarjolla jotain muuta mielekästä tekemistä kuin se laite, hän siirtyy ihan mielellään tekemään sitä. Esimerkiksi jos lapsi on ollut puhelimella ja kysyn, että pelataanko porukalla Kimbleä tai haluaako hän piirtää Top Model -hahmoja siskonsa kanssa, niin hän aika varmasti tulee pelaamaan tai piirtämään mielellään, vaikka aika ei edes olisi lopussa. Sen sijaan jos esim. itse makaisin sohvalla selaamassa puhelinta ja samaan aikaan kieltäisin lasta muuten vaan olemasta puhelimella, se voisi tuntua lapsesta epäreilulta.

Mitä tekisin, jos lapsi hajottaisi tietokoneeni?

Riippuisi ihan täysin lapsen iästä. Jos taapero tahallaan hajottaisi mun tietokoneen, niin eipä siinä auttaisi muu kuin sanoa, että ei saa rikkoa ja kertoa, että nyt äiti ei voi tehdä töitä, kun tietokone on rikki. Pyytäisin myös taaperoa pyytämään anteeksi. Sitten täyttäisin vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön ja kiroilisin mielessäni. Jos hän rikkoisi sen vahingossa, pyytäisin olemaan jatkossa varovaisempi ja sanoisin, että se ei haittaa. Jos isommat lapset vahingossa hajottaisivat tietokoneen, mä sanoisin, että ei se haittaa mitään ja vahinkoja sattuu. Toki pyytäisin heitäkin olemaan jatkossa varovaisempia. Sitten täyttäisin sen vahinkoilmoituksen ja kiroilisin mielessäni. En osaa kuvitella tilannetta, jossa isommat lapset tahallaan hajottaisivat tietokoneen.

Mitä tekisin, jos lapsi saisi jonkun lahjan ja sanoisi sen olevan ihan tyhmä lahjan antajan kuullen?

Sanoisin lapselle, että ei ole ok sanoa niin. Muistuttaisin lasta siitä, että kenenkään ei ole mikään pakko antaa lahjoja, vaan se on aina vaan kivaa ekstraa, jos joku haluaa jotakin antaa. Yrittäisin tuoda lapselle esiin jonkin hyvän puolen lahjasta, oli se mikä tahansa. Lisäksi pyytäisin lasta pyytämään anteeksi lahjan antajalta ja pahoittelisin itsekin kovasti ikävää käytöstä, sekä kiittäisin lahjasta.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi tekemään iltatoimia?

Taaperon kanssa vaihtoehdot ja yllärit usein toimivat meillä parhaiten. Jos hän ei esimerkiksi halua pestä hampaita, pyydän valitsemaan peseekö hän hampaat isin vai äidin kanssa. Silloin hän yleensä valitsee tyytyväisenä kenen kanssa pesee hampaat ja sitten ne pestään. Lupaan myös, että hän saa lopuksi pestä itse. Sama jos hän ei halua syödä iltapalaa, ”en halua syödä iltapalaa!!!” annan kaksi iltapalavaihtoehtoa, joista hän saa valita ja silloin hän yleensä tyytyväisenä valitsee jomman kumman.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi jäämään omaan sänkyyn nukkumaan vaan tulisi sieltä koko ajan leikkimään?

Tämä on paha, en oikeasti tiedä miten lapsen saisi siinä tilanteessa jäämään sänkyyn. Meillä kaikki kolme ovat vaan jääneet sänkyyn aina siitä lähtien kun ovat lastensänkyyn siirtyneet. Ei ole siis kokemusta karkailuista. Varmaan yrittäisin palauttaa lapsen vaan aina takaisin sänkyyn, ehkä hän jossain vaiheessa nukahtaisi?

Mitä tekisin, jos lapseni kieltäytyisi syömästä raakoja kasviksia?

En pakottaisi syömään niitä. Tarjoaisin kypsennettyjä kasviksia useammin ruualla raakojen lisäksi, sekä tietty hedelmiä ja marjoja. Kannustaisin rohkeasti maistamaan ja kehuisin vuolaasti aina jos lapsi maistaisi.

Mitä tekisin, jos lapsi purisi/löisi/muuten satuttaisi tahallaan toista lasta?

Kertoisin lapselle, että toisia ei saa koskaan purra/lyödä/satuttaa, koska se ihan oikeasti käy kipeää ja on ehdottoman väärin. Pyytäisin lasta pyytämään anteeksi satuttamaltaan henkilöltä ja lupaamaan, että ei enää tee niin.

Mitä tekisin, jos lapsella ei olisi yhtään kavereita?

Ihan ekaksi juttelisin tästä varmasti päiväkodissa tai koulussa aikuisten kanssa ja kyselisin siitä, millainen tilanne on silloin kun lapsi on siellä ja selvittäisin, että kaverittomuuteen ei liity kiusaamista. Pyytäisin, että aikuiset kiinnittävät tähän huomiota esim. päiväkodissa tai iltapäiväkerhossa ja rohkaisevat muita lapsia ottamaan lapsen mukaan leikkiin. Rohkaisisin myös lasta pyytämään muita lapsia leikkiin kanssaan. Lisäksi varmaan koittaisin järjestää paljon leikkitreffejä tuttavaperheiden kanssa, joissa on lapsia. Jos niitä kavereita löytyisi sitä kautta kuitenkin.

Yrittäisin järjestää lapselle positiivisia kokemuksia yhdessä muiden lasten kanssa, jotta hän innostuisi itsekin aktiivisemmin hakeutumaan toisten seuraan. Harrastustoiminnasta saa helposti myös kavereita ja kannustaisin lasta myös naapuruston muiden lasten kanssa leikkimään, jos sellaisia naapurustossa olisi. Pienempien lasten kanssa voisin lähteä mukaan esim. perhekerhoon tai avoimeen päiväkotiin tms. joissa voi tavata muita samanikäisiä lapsia. Tämä on toki varmasti todella paljon kiinni lapsen persoonasta myös, eikä mulla ole omakohtaista kokemusta siitä, että lapsella ei olisi yhtään kaveria, tai että lapsi olisi tosi ujo. Näitä lähtisin ekana itse kokeilemaan, mutta voihan se olla, että olisin ihan hakoteillä.

Mitä tekisin, jos lapsi jäisi joka kerta äänekkään itkun saattelemana päiväkotiin?

Tämä olisi varmasti aivan sydäntä särkevää. Itse en ole kokenut sellaista jatkuvaa äänekkäiden itkuaamujen sarjaa, mutta muutama itkuinen aamu on tullut päiväkotivuosien aikana vastaan. Joka kerta se on tuntunut vanhempana yhtä raskaalta ja itseäkin on alkanut itkettää. Jos lapsi olisi vasta aloittanut päivähoidon, yrittäisin vaan jaksaa ja pyytäisin henkilökuntaa aina laittamaan esim. viestiä, kun itku on loppunut. Ainakin meillä niinä itkuisina aamuina itku on kuulemma loppunut aina heti, kun vanhempi on hävinnyt näköpiiristä, eli viestiä on tullut heti. Se on tuonut mielenrauhaa ja auttanut jaksamaan päivän ajan, vaikka eron hetki itkuinen olisikin.

Yrittäisin tukea lasta parhaani mukaan niin, että hänellä on mahdollisimman turvallinen olo jäädä hoitoon. Perheen valokuva ja oma tärkeä unilelu tai rätti tai jokin muu esine tuovat lapselle turvaa hoitopäivän aikana. Kotona kävisin lapsen kanssa aina etukäteen läpi, mitä hoitopäivän aikana tapahtuu ja milloin vanhempi tulee hakemaan. Pienikin lapsi ymmärtää helpommin, jos kertoo, että tulee vaikka silloin kun välipala on syöty tai että tulee sitten, kun lapsi on ehtinyt leikkiä iltapäivällä vähän aikaa ulkona.

Jos kyse olisi vanhemmasta lapsesta, selvittäisin tarkasti, ettei päiväkodissa ole mitään sellaista, joka tekee siellä olemisesta ikävää lapselle. On tosi hyvä vaihtaa muutenkin lapsen kanssa kuulumisia aina päiväkotipäivän jälkeen ja jutella miten siellä menee yleisesti.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi keräämään leluja?

Riippuu täysin sotkun määrästä ja lapsen iästä. Jos kyseessä on taaperon olohuoneessa levällään olevat lelut, yritän houkutella keräämään yhdessä mun kanssa. Yleensä taapero alkaa keräämään leluja, kun näytän itse esimerkkiä ja muistutan, että ei voi levittää seuraavaa leikkiä, ennen kuin edellinen on kerätty. 3-4-vuotiaiden kanssa muistan, että meillä toimi tosi hyvin siivouksen pelillistäminen. Laitettiin munakellosta aikaa ja lapset siivosivat sen aikaa kun kello tikitti. Jos he ehtivät siivota kaiken, he saivat esim. tarran tai aloittaa jonkun kivan uuden leikin, jota ei ihan joka päivä leikitty. Nykyään meillä riittää, kun pyytää nätisti isompia siivoamaan omat huoneensa. Välillä menen myös mielellään avuksi, jos näen, että huone on tosi sotkuinen ja taakka tuntuu lapsesta yksin ylivoimaiselta. Välillä nyt vaan tulee enemmän sotkua ja silloin on kiva, jos vanhempi tulee avuksi.

Mitä tekisin, jos lapsi oksentaisi mun päälle kaupassa?

Tää olis kyllä mun pahin painajainen! Olen itse joskus pienenä oksentanut ruokakaupassa limuosastolla (olin silloin 2-3-vuotias ja muistan edelleen tilanteen). Mutta ei kai siinä auttaisi muu, kuin infota henkilökuntaa mikäli sotkua on tullut muuallekin kuin mun päälle, ja lähteä mahdollisimman  nopeasti pois ihmisten ilmoilta tartuttamasta muita.

Mitä tekisin, jos lapsi kiroilee?

Mikäli kyse olisi taaperoikäisestä, en kiinnittäisi mitään huomiota. Vaikka naurattaisi, yrittäisin vaan pitää pokan. Tämä me ollaan koettu kyllä ja tämä on ollut toimiva keino. Kiroileminen ei ole pienestä lapsesta mielenkiintoista jos kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Yksikään meidän lapsista ei ole kiroillut sen jälkeen kun on täyttänyt 2v, vaan sen jälkeen heistä on ennemminkin tullut sellaisia kirosanapoliiseja, jotka paheksuvat jos aikuiset päästävät joskus vahingossa ärräpäitä. Nuorempana mä itse kiroilin enemmän, nykyään taas kirosanoja pääsee lähinnä jos varvas osuu johonkin pöydän kulmaan tai joku muu asia menee lahjakkaasti pieleen. Ei siis ole mitenkään päivittäistä tai edes viikottaista. Pyydän aina anteeksi, jos päästelen rumia sanoja lasten kuullen. Mutta sanoja ne kirosanatkin vain on, eikä ne kyllä ketään satuta. Jos isompi lapsi kiroilisi vastaavassa tilanteessa, jossa itse joskus kiroilen, niin olisin varmaan vain ymmärtäväinen.

Jatko-osa eli Mitä tekisin jos… 7v+ ilmestyy mahdollisimman pian! Otin kaikki esimerkit talteen ja vastaan niihin mitä pikimmiten. Kiitos vielä ihan älyttömän paljon näistä kaikista esimerkkitilanteista!

Koska monia näistä tilanteista en ole itse edes kokenut, mutta moni tuntui kaipaavan sellaisiin tilanteisiin vinkkejä tai neuvoja, pyytäisinkin nyt teitä jakamaan neuvoja ja kokemuksia! Miten te toimisitte tai olette toimineet em. tilanteissa? Ei tarvitse vastata kaikkiin kysymyksiin tietenkään, mutta etenkin jos teillä on omakohtaista kokemusta jostakin näistä tilanteista, ja olette keksineet toimivia keinoja tilanteiden ratkaisuun, olisi varmasti monelle kultaakin kalliimpaa lukea niitä kokemuksia.