Tämän päivän luukussa paljon toivottuja lasten lahjatoiveita. Me käytiin tänä vuonna lasten kanssa yhdessä pitkä keskustelu samalla, kun kirjoitettiin joulupukille kirjeitä. Keskusteltiin siitä, mikä on kohtuullinen määrä toiveita ja millaisia asioita  voi toivoa. Toki nyt jokainen saa periaatteessa toivoa mitä haluaa, mutta täytyy myös ymmärtää se, että pukki ei varmasti tuo kilometrin mittaisen lahjalistan koko sisältöä. Onneksi sellaisia ei tehtykään joulupukin kirjeisiin, vaikka lelukuvastoista monia leluja olikin merkattu raksilla ruutuun mielenkiintoisina. Se on ihan ok ja haaveilla saa. Lelukirjojen selaaminen oli suurta hupia mulle lapsena, ja kyllä mäkin sieltä aina raksitin puoli kuvastollista, vaikka tiesin, että en tosiaankaan niitä kaikkia saa.

Lapsilla oli itselläänkin tosi hyviä ajatuksia tähän keskusteluun, ja mulle tuli jotenkin niin hyvä ja lämmin fiilis siitä, että he oikeasti ymmärtävät, että joulussa ei ole kyse lahjoista. Ja ainakaan niiden kaikkien lahjojen ei tarvitse olla nimenomaan leluja. Mietittiin yhdessä juuri sitä, että myös yhteinen tekeminen on ihana lahja. Kyselin lapsilta, millaista tekemistä he toivoisivat lahjaksi, ja monet aiemman luukun aineettomista lahjaideoista, kuten luistelureissu Jääpuistossa, tulivatkin nimenomaan suoraan heiltä.

Meidän lapsilla on kaikilla kuusi kummia, ja meillä on paljon sukulaisia, joten määrällisesti lahjoja kertyy, vaikka me vanhemmat ei niitä kassikaupalla ostettaisikaan. Ei kenelläkään kummilla tietenkään mitään lahjavelvollisuutta ole, mutta monet kummeista haluavat muistaa kummilapsiaan, ja se on tietysti ihana asia, mistä ollaan kiitollisia niin me lapset kuin aikuisetkin.

Mä rakastan itse antaa lahjoja. Rakastan paketoida, rakastan jännittää vastaanottajan reaktiota, rakastan sitä tyytyväistä hymyä kasvoilla, kun lahja on osunut tismalleen nappiin ja ehkä onnistunut vähän yllättämäänkin. Lahjojen antaminen on mun mielestä yksinkertaisesti ihanaa. Olen kuitenkin viime vuosina päivittänyt sitä omaa lahjan antajan filosofiaani, ja tietoisesti vähentänyt reilulla kädellä lahjaostosten määrää omalle perheelle. Sen sijaan niitä lahjoja voi antaa niille lapsille, jotka eivät niitä muuten saisi. Näin saa kokea antamisen iloa ilman, että tarvitsee potea siitä huonoa omaatuntoa ja ahdistua hirveästä tavararöykkiöstä.

Mä rakastan antaa lahjoja ihan kaikille, ja yksi meidän rakkaimmista jouluperinteistä onkin viedä yhdessä lasten kanssa joululahjoja Hopen joululahjakeräykseen. Sinne ollaan menossa tänäkin vuonna, ja hyväntekeväisyyteen liittyen tulee tänäkin vuonna perinteinen joulukalenteriluukku.

Nyt kuitenkin niiden lahjatoiveiden pariin! Tänä vuonna päätin yhdistää isompien lasten lahjatoiveet yhteen, sillä käytännössä he toivoivat lähes tismalleen samoja asioita. Olisi tuntunut siis turhalta tehdä kaksi melkein samanlaista listaa.

5v:n ja 7v:n lahjatoiveet 2018

1. Kirjoja.

5v toivoi Sanna Manderin & Anna Sarven prinsessakirjaa sekä prinsessavärityskirjaa. 7v toivoi Linda Liukasin Hello Ruby -sarjan kolmatta osaa, joka häneltä vielä puuttuu. Kahdesta aiemmasta on tykännyt kovasti. Luulen, että meidän lapsetkin ovat ihastuneita siihen, mitä mä aina jouluaattoiltana teen, eli villasukat jalassa joululahjakirjan pariin syventymiseen.

2. Barbien ambulanssi

Tämä oli molempien ykköstoive, Barbien ambulanssi, joka muuntuu myös sairaalaksi ja odotushuoneeksi. Mun mielestä tämä on ihan mahtava lelu, jonka parissa voi leikkiä pitkiä ja tarinallisia leikkejä. Meidän lapset leikkivät barbeilla tuntikausia, ja tiedän, että tämä tulee todellakin käyttöön. Koska molemmat toivoivat tätä, he saavat sen yhteiseksi lahjaksi.

3. Flamingo Spa -lahjakortti

Tämä löytyi toisen lapsen lahjalistalta. Hän rakastaa uimista, ja tämä onkin tosi kiva idea. Toinen toivoi luistelureissua Jääpuistoon. Ihanaa yhteistä liikunnallista tekemistä.

4. Hoplop-lahjakortti

Lahjakortti sisäleikkipuistoon löytyy molempien toivelistalta. Tässä vielä mietitään, että mikä olisi hyvä vaihtoehto. Ehkä ostetaan oma perhelippu Hoplopiin jokaiselle lapselle pakettiin, niin jokainen saa kerran päättää milloin mennään koko perhe yhdessä Hoplopiin.

5. Valkoinen pörröhuppari

Tämä löytyi koululaisen toivelistalta, ehkäpä siksi, että hänen isillään on sellainen. Ja onhan pörröisessä hupparissa nyt muutenkin mukavaa ja ihanaa olla. Hän on kasvanut niin nopeasti niin paljon pituutta, että vaatekaappi ei ole ihan pysynyt perässä, ja siellä olisi useammankin hupparin mentävä aukko.

6. L.O.L. Surprise Biggie Pet & L.O.L. Surprise Pets

Molempien toivelistalla on tämä suuri yllätyslemmikki sekä pienemmät lemmikit. L.O.L. Surprise tuntuu olevan tämän hetken suurin villitys ainakin koululaisten keskuudessa. Lasten mielestä on hauskaa avata kerros toisensa jälkeen, joista kaikista paljastuu yllätyksiä. Mä itse en ole yhtään innoissani L.O.L-ukkeleista, siis varsinkaan niistä, jotka ovat muka ihmisiä. Mun mielestä ne näyttävät todella kyseenalaiselta. Lemmikit ei ole ihan niin pahoja. Ne olivat molempien lasten toivelistan kärkipäässä sen Barbien ambulanssin lisäksi, ja mummu taisi kääräistä pakettiin ne. L.O.L-nuket tuntuvat olevan tämän hetken ”bratzit”, jotka olivat vanhempien mielestä kaiken pahan alku ja juuri silloin kun itse leikin vielä nukeilla. Bratzit olivat kuitenkin sentään teini-ikäisiä, mutta nämä ”ihmis” L.O.L-nuket esittävät meikattuja taaperoita minikokoisissa vaatteissa. Päällimmäisenä on vaan mielessä, että kuka nämä on keksinyt ja M-I-K-S-I?!

7. Scruff-a-luvs

Vuoden 2018 lelu -voittaja, eli Scruff-a-luvs -lemmikki löytyi myös molempien toivelistalta. Scruff-a-luvs on siis sellainen nuhruinen karvapallo, jota pitää kylvettää, hoitaa ja rakastaa, jolloin se muuttuu joko koiraksi, kissaksi tai pupuksi. Aivan ihana hellyyttävä idea. Tämä on varmaan mun lempparilelu tänä vuonna, koska se tuntuu niin suloiselta ja ihanalta kaiken muun rinnalla.

Kaikenlaiset yllätysjutut ovat tällä hetkellä the juttu lapsilla. Sen huomaa lelukaupoissakin. Kaupat on täynnä erilaisia yllätysleluja, kuten Pikmipopseja, L.O.L Surpriseja, Party Pop Teenieseja, Hatchimalseja, Scruff-a-luvseja, Unicorn Slime Surpriseja ja vaikka mitä muuta. Jotenkin hauskaa ja kauheaa, että lasten mielestä parasta on ”sika säkissä”, eli lelu, josta ei edes tiedä mitä sieltä tulee. Tämä ilmiö tulee ihan selkeästi YouTubesta, jossa yllätysmunien avausvideot nousivat jättihitiksi jo silloin kun meidän esikoinen oli vasta taapero. Nyt lelunvalmistajat seuraavat perässä.

Mä haluaisin opettaa, että yllätyksiäkin ihanampaa ovat asiat, joita oikeasti tarvitsee ja joista tulee hyvä mieli, ja on iloa pidemmäksikin aikaa. Toisaalta ymmärrän myös hyvin sen lapsen näkökulman: miten ihania yllätykset ovat. Rakastanhan itsekin sekä saada että antaa yllätyslahjoja. Mä yritän kuitenkin pitää meidän perheen oman lahjapanostuksen kohtuullisena, ohjenuorana jo aiemmilta vuosilta tuttu ”something you want, something you need, something to wear and something to read”.

Mitä teidän isompien lasten toivelistalta löytyy tänä jouluna? Mitä mieltä olette yllätysleluista?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.

Meidän lapset kirjoittivat innokkaasti kirjeet joulupukille jo muutama viikko sitten. Ekaluokkalainen raapusti pitkän kirjeen hienoilla pikkukirjaimilla, 5v kirjoitti kieli keskellä suuta upeasti kuluneesta vuodesta itse, ja pyysi sitten äitiä kirjoittamaan lahjatoiveet perään. Kuopus piirsi joulupukille hienon kuvan, ja yhdessä kirjoitettiin pukille kirje, jossa taapero toivoo punaista lahjapakettia. Hän ei ole esittänyt mitään muita lahjatoiveita, kuin ”punaisen lahjapaketin”.

Kirjeiden kirjoittaminen oli hyvä hetki jutella lasten kanssa siitä, mitä he itse ajattelevat kuluneesta vuodesta. Meillä on tapana aina kirjoittaa kirjeeseen vuoden kuulumisia, eikä vain tehdä kilometrin mittaista lahjalistaa lelukirja kourassa. On mahtavaa kuulla millaisia asioita lapset haluavat pukille kertoa.

Silloin kun mä olin pieni, mun äiti tilasi mulle monena jouluna joulupukin kirjeen vähän ennen joulua. Muistan sen jännityksen ja ilon, kun kirje saapui! Ihan oikea kirje joulupukilta, MINULLE! En ollut edes muistanut tätä ihanaa mahdollisuutta, ennen kuin tänä vuonna mua kysyttiin mukaan tähän Postin kaupalliseen yhteistyöhön. Tämähän on aivan ihana juttu! Pieni vaiva, mutta suuri ilo lapselle. Lapsena en tietenkään tiennyt, että äiti sen oli mulle tilannut, mutta ei mua ollenkaan harmita näin aikuisenakaan vaikka sen nyt tiedän. Se toi sellaista ihanaa tainomaista fiilistä joulun odotukseen, juuri sitä joulun taikaa, jota rakastan ja jota haluan tuoda omien lastenkin jouluun.

Mun lapsuudessa kirjeen mukana tuli tarroja, ja mulla taitaa olla vielä mun muistojen laatikossa jokunen sellainen tarra ja ainakin yksi kirje tallessakin. Pitäisi käydä kaivamassa. Tänä vuonna kirjeen mukana tulee kiltteystodistus, sekä väritettävä kuvakortti.

Joulupukin Kirje lähetetään Napapiiriltä, Joulupukin omasta pääpostista. Kirjekuoressa on oikea postimerkki ja Napapiirin postin leima. Kirjeet personoidaan vastaanottajalle niin, että todistuksessa ja kirjeessä lukee vastaanottajan nimi. Muuten kirjeet ovat samanlaisia, eli jos tilataan vaikka useampi kirje, kuten meille tulee kolmelle lapselle, niin kirjeet ovat nimiä lukuunottamatta keskenään samanlaisia. Todistuksessa on sekä etu- että sukunimi ja kirjeessä etunimi.

Kirjeen hinta on 8,90 ja sen voi tilata 13 eri kielellä. Kirje tilataan suoraan postin verkkokaupasta. Kirjeen voi tilata myös ulkomaille. Joulupukin kirje pitää tilata kotimaassa viimeistään 16.12. verkkokaupasta, mutta mieluummin tietysti jo aikaisemmin. Jos tilaa kirjeen ulkomaille, täytyy toimia jo paljon aikaisemmin, heti joulukuun alussa. Kaukomaille kirjettä ei enää ehdi tilata, mutta Pohjois- ja Keski-Eurooppaan voi tilata vielä 11.12. asti. Kirjeet saapuvat kotiin postilaatikkoon vasta ihan lähellä joulua, viikolla 50-51. Ehkä se lieventää vähän jännitystä, ja auttaa odottelemaan joulua, jota ainakin meidän lapset odottavat aivan hurjan paljon!

Lapset rakastavat saada omaa postia, ainakin meillä. Muistan itsekin, miten ihanaa oli saada omia kirjeitä lapsena, koska niitä ei tullut niin hirveän usein. Aina kun postilaatikkoon kolahtaa postikortti kummeilta jostain päin maailmaa tai isovanhempien pieni yllätyskirje, lapset ovat aivan innoissaan. Joulupukilta he eivät edes osaa odottaa kirjettä, ja mä en itse malta odottaa, että näen millaiset reaktiot kirjeet saavat aikaan! Lasten ilo on maailman ihaninta katsottavaa, ja se tarttuu nopeasti aikuisellekin.

Me ei olla vielä päästy näkemään kirjettä, sillä niitä tosiaan postitellaan vasta juuri ennen joulua. Mutta innolla odotan, milloin lapset pääsevät lukemaan pukin terveisiä. Siitä tulee varmasti ihana muisto meille kaikille.

Oletteko te saaneet itse joulupukin kirjeitä lapsena, tai oletteko tilanneet niitä omille lapsille? Mitä lapset ovat tykänneet?

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille! Tämän päivän luukussa vähän syvällisempää asiaa, nyt nimittäin pohditaan, mitä suomalaisuus merkitsee minulle. Viime vuonna listasin 100 asiaa, joita rakastan Suomessa, mutta tänään kurkataan vähän syvemmälle ohi saunan ja juhannuksen.

Suomihan on maana sellainen, että me aina vähän nolostellaan ja vähätellään kaikkia meidän saavutuksia. Ainakin median perusteella suomalaisten tulisi ajatella, että vaatimattomuus on se meidän juttu. Muilla mailla on värikkäitä juhlia, meillä vuoden harmain päivä. Muut maat ampuvat itsenäisyyspäivänä ilotulituksia, me katsotaan ihmisiä kättelemässä. Muissa maissa ollaan lämpimiä ja mennään koko kylä kasvattaa -meiningillä. Meillä vihataan lapsia ja seisotaan vähintään 2m etäisyydellä muista bussipysäkillä. Ja sitten naureskellaan näille meidän omille hupsun hauskoille laimeille jutuille.

Oikeasti kuitenkin luulen, että aika moni suomalainen on suomalaisuudestaan ylpeä, kuten minäkin. Ei me nyt ihan niin tylsiä ja harmaita olla kuin äkkiseltään joku ajattelisi. Joo, bussipysäkillä seisoskellaan kaukana toisistaan, koska täällä osataan antaa omaa tilaa. Ehkä me täällä, varsinkin marras-joulukuun pimeydessä, kaivataan enemmän sitä omaa tilaa. Kaivataan tilaa olla aamuäreitä mörököllejä. Ei kaikki, mutta jotkut. Ja sitä annetaan. Kesällä ihmiset seisovat lähempänä toisiaan, sen olen huomannut. Lapsiystävällisyydessä on parannettavaa monissa asioissa, mutta monet asiat on huomattavasti paremmin kuin monissa muissa maissa.

Tämän vuodenajan pimeys ja harmaus on tietty Suomelle ainutlaatuinen juttu. Marraskuussa sen harmauden oikein todella tunsi, ja välillä jo tuntui, että se tunkeutuu liian syvälle luihin ja ytimiin ja ei vaan jaksa. Teki mieli karata aurinkoon, mutta en voinut. Mutta siinä piileekin meidän suomalaisten hienous: me ollaan opittu selviämään siitä pimeydestä ja harmaudesta, vaikka välillä se yrittää ottaa ylivallan. Harmaan ja pimeän keskelle on tullut valoa, juhlaa ja iloa. Vuosi vuodelta marraskuukin on valoisampi, ainakin täällä Helsingissä. Kun kävelee upeiden jouluvalojen loisteessa Esplanadin puistossa tai Aleksanterinkadulla, ei voi muuta kuin huokaista ihastuksesta ja unohtaa hetkeksi sen pimeyden.

Oikeastihan Suomi on luonnon osalta suurten kontrastien maa, vaikka tähän vuodenaikaan vesisadetta ikkunasta tuijotellessa mieleen tulee harmaus ja tasapaksuus. Meillä on pimeää, kylmää ja harmaata, mutta meillä on myös lämmintä, aurinkoa ja väriloistoa. Suomi on ihan henkeäsalpaavan kaunis maa, ja mä olen tänäkin vuonna niin monta kertaa pysähtynyt ihailemaan eri vuodenaikojen kauneutta. Otto sai lokakuussa kuunnella kyllästymiseen asti mun ”oikeesti kato noita puita, ne on niin ihanan värisiä” -huokailuja. Kesällä ihailin villejä lupiineja ja kirkkaan keltaisia rypsipeltoja.

Uskomatonta luontoa enemmän mun fiilikseen suomalaisuudesta vaikuttaa kuitenkin yleinen asenneilmapiiri, ja mahdollisuudet, joita Suomi meille tarjoaa. Mä näen, että olen saanut hyvät eväät elämään kaikista kohtaamistani vaikeuksista huolimatta. Olen saanut ilmaisen peruskoulutuksen, kirjoja lukuunottamatta ilmaisen toisen asteen koulutuksen ja tukea opin tiellä silloin kun sitä tarvitsin. Vaikka mekin ollaan Oton kanssa perustettu perhe hyvin nuorena tilastoja uhmaten, me selvittiin siitä kunnialla. Jos yhteiskunta ei olisi tukenut mitenkään, ei välttämättä oltaisi selvitty yhtä hyvin tai päästy yhtä pitkälle. Toki tässä on paljon parantamisen varaakin, ja moni nuori tai vanhempikaan perhe ei ole yhtä onnekas. Suomessa on paljon parantamisen varaa siinä, että oikeat ihmiset ja oikea apu kohtaisivat.

Jatkuvasti suomalaisten keskusteluilmapiiri kuitenkin vapautuu, ja yhä useammista tärkeistä asioista puhutaan, enemmän ja enemmän. Lapsistrategia2040 on tästä erittäin hyvä esimerkki. Mä näen, että meillä on ihan mieletön voima ja yhteinen tahto kehittää Suomea vieläkin paremmaksi, hienommaksi ja avoimemmaksi maaksi ihan joka päivä. En tiedä elänkö jossain omassa kuplassani, mutta uskon meidän mahdollisuuksiin. Uskon, että vaikka Suomi ei todellakaan ole ongelmaton maa (kuten ei mikään), me pystytään yhdessä ratkaisemaan niitä ongelmia ja menemään eteenpäin. Parasta, mitä suomalaisena Suomessa voi tehdä, on mun mielestä tutustua mahdollisimman moniin erilaisiin ihmisiin ja levittää hyvää ympärilleen. Kohdata jokainen ihminen tasavertaisena, eroavaisuuksista huolimatta.

Jokainen meistä kokee suomalaisuuden omalla tavallaan. Eri vaiheissa elämää olen itsekin kokenut suomalaisuuden eri tavoin. Tällä hetkellä mä koen, että mulle on todellakin ollut lottovoitto syntyä Suomeen, kuten klisee kuuluu. Täällä olen voinut kaikkien mutkien kautta kuitenkin rakentaa itselleni ja perheelleni sellaisen elämän, joka tekee mut ja meidät onnelliseksi. Toivon kuitenkin, että jokainen suomalainen olisi yhtä onnekas ja saisi kokea elämässään samanlaisen tunteen. Sen, että riittää ja on hyvä juuri omana itsenään. Se on aika iso toive, mutta uskon, että se voisi olla joskus vielä mahdollista, jos me kaikki yhdessä halutaan ja tehdään Suomesta vielä nykyistäkin parempi ja tasa-arvoisempi paikka asua ja elää. 

Ihanaa Itsenäisyyspäivää teille kaikille <3 Mitä suomalaisuus merkitsee juuri sulle? 

Istuin viime viikon keskiviikkona koko illan muiden vaikuttajien sekä #lapsistrategia2040 -ohjausryhmän jäsenten kanssa puhumassa siitä, mikä tässä meidän yhteiskunnassa on vialla lapsiperheitä ajatellen, ja miten näitä asioita voisi korjata ja tehdä paremmin. Voin sanoa, että ilta oli heittämällä tärkein ja mielenkiintoisin, missä olen koskaan urani aikana ollut mukana. Lapsistrategia on mielestäni juuri sitä, mitä Suomeen tarvitaan: hallituskaudet ylittävä, pitkän ajan lapsistrategia, joka perustuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Strategia, jolla varmistetaan, että lasten ja perheiden tarpeet otetaan oikeasti huomioon perhe- ja lapsipolitiikassa, ja jolla kohdennetaan ne yhteiskunnan perheille varatut resurssit sinne missä niitä oikeasti tarvitaan.  

Lapsistrategian poikkihallinnollinen valmistelutyö perustuu laajasti tutkittuun tietoon. Strategian tavoitteena on vahvistaa tietoon perustuvaa toimintakulttuuria päätöksenteossa ja palveluissa. Valmistelutyössä kiinnitetään huomiota lapsen kasvun, oppimisen, hyvinvoinnin ja osallisuuden turvaamiseen yhteiskunnan eri toiminnoissa, perheiden ja vanhemmuuden tukeen sekä työelämän perheystävällisyyden vahvistumiseen.

Lapsistrategian valmistelulla tuetaan poliittisia toimijoita ja eduskuntavaaleihin 2019 valmistautuvia tahoja yli hallituskausien lapsipolitiikkaa uudistavien näkemysten muodostamisessa ja edistetään julkista keskustelua niistä linjauksista, joilla lasten ja perheiden asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa voidaan parantaa. (lähde: https://minedu.fi/lapsistrategia) 

Mä kyselin mun Instagram storyssa torstaina teidän kokemuksia siitä, mitä ongelmia olette lapsiperheenä kohdanneet Suomessa, ja miten asioita voisi hoitaa paremmin. Mun inboxi kertakaikkiaan RÄJÄHTI. Tuli sellainen fiilis, että lähes jokainen lapsiperhe Suomessa joutuu jossain vaiheessa tilanteeseen, jossa yhteiskunta ei pysty tukemaan toivotulla tai tarvitulla tavalla, jossa resurssipula vaikuttaa arkeen negatiivisesti tai jossa perhe ei pysty tekemään toivomiaan ratkaisuja byrokratiasta johtuen. Parannettavaa siis löytyy.

Illan aikana me jakauduttiin eri ryhmiin, jotka käsittelivät eri teemoja. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, perhe-elämän ja työn yhdistämistä ja vanhempien tukemista eri tahoilta. Itse olin mukana Marja Hintikan vetämässä ryhmässä, jossa käsiteltiin nimenomaan perhe-elämän ja työn yhdistämistä. Mä haluan ottaa nämä kaikki asiat puheeksi täällä blogissa, ja kuulla lisää teidän tarinoita, kokemuksia ja ajatuksia. Siksi aion kirjoittaa jokaisesta teemasta oman postauksensa, jonka kommenttiboksissa toivon, että te jaatte juuri niitä asioita ja vaikeuksia, joita teidän perhe on kohdannut. Mä toimitan vastaukset eteenpäin #lapsistrategia2040 -ohjausryhmälle, eli nyt on ihan oikeasti mahdollisuus saada ne omat kokemukset ja ongelmat niiden ihmisten tietoon, jotka voivat näihin asioihin vaikuttaa positiivisesti. Tänään käsitellään siis lapsiperhe-elämän ja työn yhdistämistä.

Kiintiömallit perhevapaissa eivät tue perheiden tarpeita

Me puhuttiin tietysti perhevapaista, ja siitä, miten perhevapaamalli tukisi parhaiten kaikkien perheiden tarpeita. Todettiin yhdessä, että ainoa tapa, jolla voi varmistaa kaikkien perheiden tarpeiden täyttymisen, on perheiden 100% valinnanvapaus siitä, miten vapaat käytetään. Tietty kiintiömäärä päiviä, jonka vanhemmat saavat jakaa ihan miten itse haluavat. Esimerkiksi tällä hetkellä yksi kaavailluista uusista malleista (joita kuulemma on jopa yli 20 erilaista), nk. 6+6+6 -malli, jossa kummallekin vanhemmalle on kiintiöity omat 6kk vapaata ja sen lisäksi on 6kk jonka saa jakaa kummalle haluaa, ei ole tarpeeksi joustava.

Esimerkiksi meidän perheelle nykymalli ei toiminut, ja ei toimisi myöskään tuo 6+6+6-malli, koska me oltaisiin toivottu kuopuksen kanssa, että Otto olisi voinut pitää kaikki perhevapaat, ja mä olisin tehnyt töitä kotoa käsin. Nykymallilla mä olin ekat kuukaudet vastasyntyneen kanssa kotona ja tein töitä samalla, koska Otto ei voinut isän äidin kanssa yhtäaikaa pidettävien 3vkon vapaiden lisäksi olla kotona ennen kuin mun pakollinen äitiysvapaakausi päättyi. ”Äitiysvapaan” aikana siis tein ihan normaalisti omaa duuniani, hoidin vastasyntynyttä ja sen lisäksi sain kelan äitiyspäivärahaa minimimääräisenä, koska tein töitä samaan aikaan. Meillä oli siis vastasyntynyt ja kaksi vanhempaa, jotka molemmat tekivät omia töitään normaalisti. Paljon enemmän kuin siitä minimirahasta, olisin hyötynyt siitä, että Otto olisi voinut olla koko sen ajan kotona meidän kanssa.

Myös teidän vastauksista instagramissa tuli hyvin ilmi se, miten joustamattomia pakkokiintiömallit ovat nimenomaan pienyrittäjille, joilla ei usein ole mahdollisuutta jäädä kokonaan perhevapaalle. Oli yrittäjä perheessä sitten kumpi tahansa vanhempi, kiintiömalli harvoin tukee yrittäjäperheen tarpeita. Perhevapaita koskevista teidän vastauksista tuli hyvin esiin myös se, miten esimerkiksi opiskelevalle isälle voi olla mahdottomuus pitää ollenkaan isyysvapaata.

Jokaisella perheellä on oma tilanteensa, ja aina löytyy se perhe jota mikään standardimalli ei vaan tue. Siksi mä koen, että perheiden täysi valinnanvapaus olisi ainoa oikea ratkaisu. Se on kaunis ajatus, että kiintiöimällä isille 6kk isät olisivat enemmän kotona, mutta käytännössä se ei palvele kaikkia perheitä, koska kaikille se ei ole mahdollista. Meitä taas ei palvellut se, että osa oli kiintiöity ainoastaan äidille. Vain toiselle vanhemmalle kiintiöidyissä vapaissa häviävät kaikki ne perheet, jotka sen kiintiön takia joutuvat sitten laittamaan lapset hoitoon aiemmin kuin itse haluaisivat, tai muuten tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka eivät tue parhaalla mahdollisella tavalla oman perheen tarpeita.

Yrityksissä ei tueta isien kotiinjäämistä tarpeeksi

Monelta isältä löytyy nykyään jo halua jäädä perhevapaalle, mutta työelämä ei huomioi tätä halua vielä tarpeeksi. Meillä Oton perhevapaa onnistui hienosti, ja työpaikalta sitä tuettiin ihan 100%. Näin ei kuitenkaan ole kaikissa työpaikoissa. Isien kotiinjäämistä pidetään jopa ihan vitsinä, ja joillekin jopa ne täysin isälle korvamerkityt 56 päivää ovat aivan mahdottomuus. Jotkut isät kohtaavat myös inhottavaa kohtelua työyhteisöissä, mikäli jäävät perhevapaalle. Koti-iskä88 eli Ville Viholainen kertoi lapsistrategia-illassa, kuinka hänelle oli sanottu mm. että ”jäät sitten naiseksi taloon”. Ihan älytöntä!

Suurimmat syyt sille, että isät edelleen jäävät niin harvoin kotiin ovat varmasti a) raha, ajatellaan, että isän kotiinjääminen olisi liian suuri taloudellinen taakka ja b) työelämän joustamattomuus: koetaan, että isä on niin tärkeässä asemassa, että töistä vapaalle jääminen ei ole mahdollista, koska isä on töissä liian ”korvaamaton”. Todettiin kuitenkin illassa yhdessä, että suuri osa perheistä ei edes laske, miten isän kotiinjääminen vaikuttaisi perheen talouteen, vaan toteaa jo heti kättelyssä, että se on mahdotonta.

Tähän pitäisi tarjota tukea jonkun helpon laskurin muodossa, joka kertoisi, mitä se konkreettisesti tarkoittaisi tulojen kannalta, jos vanhempi x jää kotiin x ajaksi. Esimerkiksi veroprosenttiahan on mahdollista laskea perhevapaan ajaksi, kun tulotkin ovat pienemmät. Se saattaa tasoittaa tuloeroa, joka voikin lopulta jäädä aika pieneksi. Joissakin perheissä isän kotiinjääminen on oikeastikin täysi mahdottomuus tulojen kannalta, jos isän tulot ovat todella paljon suuremmat kuin äidin, eikä eurostakaan ole mahdollista luopua. Silti kaikilla vanhemmilla pitäisi olla mahdollisuus jäädä kotiin myös käytännössä, eikä vain teoriassa. Miten voisi tukea pienituloisia perheitä paremmin, jotta kaikki vanhemmat saisivat halutessaan olla lapsen kanssa kotona?

Mitä siihen työpaikalla korvaamattomuuteen tulee, niin sitäkin kannattaa pysähtyä pohtimaan. Jokainen vanhempi on varmasti ihan yhtä korvaamaton kuin työpaikalla myös sille omalle lapselleen. Ei kannata tyrmätä mitään ratkaisua heti, vaan pohtia miten oikeasti haluaa itse tehdä. Mikäli työelämässä tuettaisiin isien kotiinjäämistä paremmin, ehkä useammalla olisi myös sellainen fiilis, että oikeasti VOI jäädä kotiin ja on oikeus jäädä kotiin.

Työelämän joustamattomuus lapsen sairastaessa

Monet kertoivat siitä, miten monilla työpaikoilla on todella nihkeä suhtautuminen lapsen sairauden vuoksi poissaolemiseen. Myös teidän viestit vahvistivat tätä kokemusta. Me itse ollaan oltu tässä asiassa todella onnekkaita, sillä Otolla on työn puolesta mahdollisuus etätöihin, mikä vähentää sairaspoissaoloja tehokkaasti. Lisäksi tietysti itsekin teen töitä kotoa, jolloin voin hoitaa lapsia tarvittaessa siinä samalla, ellen sitten satu olemaan juuri silloin jossain muualla. Ollaan pärjätty aina hyvin sumplimalla, ja lisäksi Oton töissä on aina ollut tosi perhemyönteinen meininki, ja tarvittaessa myös poissaolo lapsen sairastaessa on aina onnistunut, mikäli lapsi on ollut niin kipeä, että etätyötkään ei onnistu. Monessa työpaikassa näin ei kuitenkaan teidän mukaan ole.

Kyräilyä työkavereilta, avautumista siitä kuinka työntekijän poissaolot aiheuttavat vain lisätöitä kollegoille, uhkailua siitä, että poissaolojen jatkuessa työpaikka voi olla vaarassa.  Moni on kohdannut tällaista, ja jopa vielä monet kertoivat kohdanneensa tätä nimenomaan naisvaltaisilla aloilla. Ihan uskomatonta, ja niin yleistä.

Mä ymmärrän sen, että mikäli työntekijällä on todella paljon sairauspoissaoloja lapsen takia, se voi olla suuri ja kohtuuton taakka esimerkiksi pienyrittäjälle, tai pienessä yrityksessä työntekijän kollegoille. Mutta tässä ei pitäisi mielestäni kohdistaa syyttävää sormea siihen, jonka lapsi on kipeänä, vaan meidän yhteiskuntaan. Miten yrittäjiä voisi tukea paremmin perheellisten työntekijöiden työllistäjinä? Miten mahdollistettaisiin se, että vanhempi saa rauhassa jäädä kotiin hoitamaan kipeää lastaan, niinkuin laissa on määritelty, silloin kun tilanne sitä vaatii?

Yksi mahdollisuus on toki myös ulkopuolinen hoitaja. Mua itseäni hoiti usein MLL:n lastenhoitaja, kun mä olin pienenä kipeänä. Mun yksinhuoltaja-äidillä oli vastuullinen asema töissä, ja usein hän ei voinut jäädä kotiin, vaan oli palkattava ulkopuolinen hoitaja. Tämä kuitenkin asettaa perheet eriarvoiseen asemaan, sillä kaikilla ei ole varaa hankkia ulkopuolista hoitajaa. Muutamat lähettivät myös viestiä, että heidän työpaikat tarjoavat tätä samaa mahdollisuutta. Eli työpaikan puolesta palkataan kotiin ulkopuolinen hoitaja, jotta työntekijä pääsee töihin silloin, kun ei ole mahdollista olla pois. Sehän on aivan super hieno juttu, mutta näin on kuitenkin vain murto-osassa työpaikoista.

Silloin kun lapsi on vielä tosi pieni, ei välttämättä myöskään haluta palkata ulkopuolista hoitajaa, mikäli lapsi on liian kipeä menemään tuttuun ja turvalliseen päiväkotiin. Sekin on hyvä huomioida. Isompien lasten kanssa voisi kuitenkin mun mielestä toimia sellainen ratkaisu, että kunta tarjoaisi x määrän lastenhoitoapua sairastapauksissa perheille. Jokaisella pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus järjestää oman sairaan lapsensa hoito niin, että siitä ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa mihinkään suuntaan.

Yksi hyvä lisä tähän keskusteluun oli myös se, että oikeus jäädä lapsen kanssa kotiin päättyy lapsen täyttäessä 10 vuotta. (edit. tänä vuonna on tullut lakimuutos, että oikeus jäädä jäädä kipeän lapsen kanssa kotiin päättyy lapsen täyttäessä 12 vuotta). Mutta 10-vuotias on vielä todella pieni. Joo, kyllä 10v pikkuflunssasta selviää jo yksinkin vanhemman ollessa töissä, mutta mitä jos esim. 15-vuotias sairastuu vakavasti? Vanhemmalla ei ole mitään oikeutta jäädä silloin pois töistä, mutta 15-vuotias tarvitsee vanhempaansa vielä todella paljon, mikäli sairastuu esimerkiksi vakavaan mielen sairauteen. Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Miten tällaisessa tilanteessa voisi tukea perheitä paremmin?

Perhetilanteesta ei kertakaikkiaan saa kysyä työhaastattelussa

Yksi kuvottavimmista ilmiöistä, jonka te toitte esiin, on perhetilanteesta kysyminen jo ennen palkkaamista työpaikalle. Erityisesti me nuoret naiset kohtaamme tätä. Työnantajat pitävät meitä ”riskinä” ja sanovat sen usein myös ääneen. Perhetilanteesta ja lisääntymisen toiveista kysellään työhaastattelussa, vaikka se on laissa kiellettyä.

Myös tässä ymmärrän hyvin pienyrittäjän näkökulman. Mikäli esimerkiksi pienessä viiden työntekijän yrityksessä kolme työntekijää jäisi yhtäaikaa äitiysvapaalle, voisivat työnantajan kustannukset nousta korkeiksi, ja siitä olisi todellakin aivan kohtuutonta haittaa ja konkreettisia tulojen menetyksiä yrittäjälle. Pahimmassa tapauksessa se voisi suistaa yrityksen vararikkoon.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nuoria naisia saisi tai kannattaisi palkata, tai etteikö meillä olisi oikeus lisääntyä. Eikä se todellakaan tarkoita, että niitä kysymyksiä saisi esittää työhaastattelussa. Ei saa!  Se tarkoittaa, että yhteiskunnan pitäisi maksaa perhevapaiden kustannukset, ei pienyrittäjien.

Näiden suurten teemojen lisäksi olisi tärkeää puhua myös varhaiskasvatuksesta: miten mahdollistettaisiin se, että lasten päivähoitopäivät eivät veny kohtuuttoman pitkiksi pitkien työmatkojen ja 8h työpäivien vuoksi kenelläkään? Miten lisättäisiin joustavuutta päivähoitoon, jotta se palvelisi perheiden tarpeita paremmin? Varhaiskasvatuksessa on resurssipulaa joka puolella Suomea, ja haluan puhua tästä enemmän vielä omassa postauksessaan, joka käsittelee lapsiperheiden tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Mutta mikäli teillä on kokemuksia työn ja perheen yhdistämisen hankaluudesta varhaiskasvatuksen kannalta, niin kommentoikaa ihmeessä niitäkin kokemuksia tähän postaukseen.

Tulevat aiheet liittyen lapsistrategiaan ovat siis: 

Isyyden tukeminen yhteiskunnassa

Vanhempien tukeminen yhteiskunnassa sekä arjessa että kriisitilanteissa

Lapsiperheiden yhdenvertaisuus ja tasa-arvo

Näitä aiheita käsittelen tulevissa postauksissa. Toivon, että mikäli teillä on ajatuksia niihin teemoihin liittyen, kommentoitte niistä sitten niihin tuleviin postauksiin, jotta vastaukset pysyvät hallinnassa ja ne on helppo toimittaa eteenpäin lapsistrategian ohjausryhmälle.

Nyt mä haluaisin kuitenkin kuulla niin laajasti kuin mahdollisuutta TEIDÄN kokemuksia työelämän ja perhe-elämän yhdistämisestä, tai opiskeluiden ja perhe-elämän yhdistämisestä tämän päivän Suomessa. Millaisia hankaluuksia olette kohdanneet? Miten asioita voisi hoitaa paremmin? Mitä päättäjien pitäisi ottaa huomioon uutta perhevapaamallia mietittäessä? Miten te olette järjestäneet perhevapaat omassa perheessä? Onko pienyrittäjien näkemyksiä tähän asiaan, mitä pitäisi tehdä, jotta nuorten naisten palkkaamista ei tarvitsisi ”pelätä”? Millaisia kokemuksia teillä on sairaan lapsen kanssa kotiin jäämisestä? Miten isien kotiinjäämistä voisi tukea parhaiten?

Luodaan yhdessä parempaa tulevaisuuden Suomea, ja mietitään, miten lapsiperheiden asiat voitaisiin järjestää vieläkin paremmin, jotta mahdollisimman moni lapsiperhe saisi elää juuri oman perheensä näköistä perhe-elämää. Kiitos hurjasti jokaiselle, joka jakaa omia kokemuksiaan ja näkemyksiään!

Jo alusta asti joulukalenterissa on ilmestynyt luukku nimeltä meidän joulukuusi. Joka vuosi mä esittelen meidän kuusen. Joulukuusen koristelu on mulle tärkeä ja rakas perinne. Kuten pidempiaikaiset seuraajat tietävätkin, mun lapsuudessa koristeltiin joulukuusi aina itsenäisyyspäivänä. Silloin kultaisella 90-luvulla me oltiin ne ”kummajaiset” jotka koristelivat kuusen ihan liian aikaisin! Kaikki muut koristelivat kuusen aina vasta juuri ennen aattoa tai jopa vasta aattona. Me koristeltiin kuusi aina aikaisin, jotta ehdittiin nauttia siitä, koska ei koskaan vietetty joulua kotona.

Viimeisen 10 vuoden aikana tilanne on kuitenkin hiljalleen muuttunut, ja nykyään tuntuu olevan yhtä yleistä koristella kuusi jo marraskuun puolella, tai viimeistään joulukuun ensimmäisenä päivänä, kuin vasta aaton alla. Nykyisin me ollaan melkein mattimyöhäisiä tämän itsenäisyyspäiväperinteen kanssa, ja tällaisena jouluintoilijana kieltämättä mustakin tuntuu ihanalta ajatus siitä, että kuusta saa katsella vielä vähän pidempään koristamassa olohuonetta. Tänä vuonna me yllätettiin siis lapset, ja jo perhejoulukalenterin tokasta luukusta löytyi riemunkiljahduksia aiheuttanut lappu ”KORISTELKAA JOULUKUUSI”.

Viime sunnuntaina siis koristelimme jo muutaman vuoden vanhan valkoisen kestokuusemme yhdessä lasten kanssa. Myös taapero sai osallistua koristelutuokioon, ja hän aivan yllätti mut hellävaraisuudellaan. Yksikään koriste ei rikkoutunut koristelun tuoksinassa. Tietenkin yritin vältellä antamasta hänelle lasipalloja, mutta hän näppäränä tyyppinä löysi kyllä niitä ihan itsekin. Onneksi hän osasi ripustaa ne yllättävän taitavasti, ja oli ihanaa katsella hänen intoaan.

Tänä vuonna meidän kuusen teema noudatteli aika tarkasti meidän olohuoneen värejä: kultaista, valkoista, viiniinpunaista ja vaaleanpunaista. Joka vuosi lapset saavat valita yhdet uudet koristeet, ja tänäkin vuonna heidän valintansa olivat aivan hellyyttäviä. Esikoinen valitsi lasipallon punaisella tekstillä ja paljeteilla, keskimmäinen valitsi suloisen pehmeän pingviinin ja taaperon valinta oli hurmaavan värikäs lentokone. Ensiksi hän meinasi valita astronautin, mutta vielä kassalla hän ilmoitti, että ”ehkä sittenkin minä haluan sen”. Kysyin että minkä sen, ja hän vastasi ”no sen lentokoneen minä haluan!”. Ja niin sitten kipitin vielä vaihtamaan astronautin lentokoneeseen. Nämä joka vuosi valitut koristeet, joita esikoisella on 7, keskimmäisellä 5 ja kuopuksella 2, ovat niitä, jotka lapset saavat sitten mukaan, kun muuttavat joskus omiin koteihin aikuisena. Mun mielestä tämä on ihana perinne!

Mäkin sain paljon koristeita mukaan äidiltä, kun muutin yksin asumaan v. 2009 joulukuussa. Monet niistä on tänäkin vuonna ripustettuna mun kuuseen. Mä rakastan sitä, että koristeita on kertynyt isompi kokoelma, ja pystyn tekemään kuusesta aina vähän erilaisen joka vuosi. Äidiltä mukaan saadut joulukoristeet ovat mulle rakkaita ja ihania muistoja, jotka mielelläni ripustan joka vuosi. Ne tuovat palan mun lapsuuden jouluista meidän omaan olohuoneeseen. Toivottavasti meidän lapsilla on sama fiilis sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.

Tänä vuonna en juurikaan ostanut joulukoristeita uutena, ainoastaan kaksi pakettia viininpunaisia paperisia ruusuja Ikeasta. Ne olivat vaan kertakaikkisen kauniita ja upeita, ja toivat jotain uutta ja ihanaa joulukuuseen.

Joulukuusi tuo ihanaa valoa, kimallusta ja kauneutta kotiin tämän pimeimmän vuodenajan keskellä. Sateinen sää ulkona tuntuu paljon siedettävämmältä, kun olohuoneessa on ihana kuusi täynnä valoa ja kimallusta.

Millaisia väriteemoja teillä on joulukuusessa tänä jouluna? Milloin teillä koristellaan joulukuusi?