Varsinainen parivaljakko kyllä nämä meidän neidit. Molemmilla vahva oma luonne, heissä on paljon samaa mutta paljon myös suuria eroja. Kummatkin rakastavat My Little Ponyja mutta toinen on aivan ihastunut Frozeniin ja toinen taas on jäätävä Minni Hiiri -fani. Molemmat muistavat hassuja pikkuasioita viikkojen ja kuukausien takaa, muistuttavat aina tietyn talon ohi ajaessa tai kävellessä sen olevan meidän kaverin kotitalo ja bongaavat kaikki samanmerkkiset autot kuin meidän oma, ihan sama kuinka nopeasti ne ajavat ohitse tai kuinka nopeasti me mennään niiden ohi.

He ovat empaattisia. Kun toinen istuu vahingossa isin sortsien päälle, toinen hermostuu ja puolustaa isin sortsiraukkoja jotka menevät ihan lyttyyn. Kun toisella kopsahtaa varvas sohvan kulmaan on toinen jo puhaltamassa ja halimassa äidin ja isin apuna. Kun toinen kaataa maidon niin toinen on jo hakemassa paperia ja sanomassa että ei se haittaa mitään. Melkein aina päiväkodista haettaessa he leikkivät samassa porukassa, ja huolehtivat toinen toisistaan. Sitä on niin ihana seurata, varsinkin kun se on jotain sellaista mitä mulla ei ole koskaan ollut!

He näyttävät tunteensa selvästi ja osoittavat toistensa lisäksi rakkautta kaikille muillekin runsain määrin. Toinen on kosaissut unelmiensa aviomiesehdokasta dagiksessa ja saanut myöntävän vastauksen. Toinen on vieläkin vähän äidin ja isin vauva, ja viihtyy sylissä tai kainalossa pötköttämässä pitkiäkin aikoja samalla höpötellen.

He ovat niin me.  Odotusaikana yritin luoda mielikuvia tulevista pienokaisista, miettiä millaisia he olisivat luonteeltaan, miten käyttäytyisivät, miltä näyttäisivät. Nämä kaksi ovat kyllä ylittäneet kaikki toiveet, haaveet ja odotukset, miljoonakertaisesti, vaikka ihanista tyypeistä haaveilinkin. Mä olen saanut kaksi rohkeaa, rakastavaa ja ihanaa tyttöä, joiden kasvua on maailman parasta seurata.

Tyttöjen vaatteet / Zeldan paita Dedicated (T-Shirt Store) / Kaikki muut vaatteet Zara

Ihanaa perjantaita kaikille <3

Moi! Huh, arkiviikko pyörähti taas kunnolla käyntiin, ja tästä onkin tulossa aika toiminnantäyteinen viikko. Paljon ohjelmaa, mutta onneksi kaikkea kivaa on tiedossa. Tänään oli kuitenkin vielä ihan tavallinen maanantai tavallisine juttuineen. Perus työt ja dagikset, ja sitten kotiin syömään. Ruuan jälkeen lähdettiin tyttöjen kanssa kävelylle ja otettiin kamera mukaan. Tytöt halusivat molemmat harjoitella kuvaamista, ja meidän kuopuksellakin pysyi jo kamera kädessä!

Meidän neidit ottivat kaikki nämä kuvat, paitsi tuon ensimmäisen kuvan Tiarasta, jonka otin minä ja sen kuvan jossa istun yksin portailla, se on nimittäin Oton käsialaa. Rajaukset on vähän sinnepäin ja äidistä tallentui hieman erilainen kuvakulma kuin yleensä, kun kuopus kuvasi suhteellisen läheltä, mutta sehän se idea olikin. Katsoa lasten silmin. Musta on mielettömän siistiä päästä näkemään maailmaa heidän silmillään, pitäisi joskus ihan oikeasti antaa molemmille kamerat päiväksi käteen ja katsoa millaisia asioita ihan tavallisesta arjesta tallentuisi sinne.

Se voisi olla aika avartava kokemus, ja varmasti lasten mielestä ihan hillittömän hauskaa. Onneksi meillä on pari vanhempaa kameraa jotka ovat toimintakuntoisia mutta eivät enää jatkuvassa käytössä, niitä voisi hyvin lainata tytöille ja tehdä vaikka postauksen siitä mitä he päivän aikana kuvaavat. Mitä mieltä olette, olisiko hauska postausidea? Mä näen jo silmilläni kuinka saisin päivän jälkeen selata kuvia My Little Ponyista, kukista bussipysäkillä ja superläheltä otettuja kuvia tyttöjen naamoista. Aww en kestä, tämä on pakko tehdä pian!

Mä alan kömpimään kohti sänkyä nyt että saan kunnon pitkät yöunet! Hyvää yötä ihanat<3

Heräsin aamulla migreeniin mikä ei ollut kovin kiva herätys, mutta se onneksi lähti pois kun otin särkylääkettä ja nukuin vielä pari tuntia, kun Otto leikki lasten kanssa. Tänään oli ihan mielettömän kaunis päivä ja olisi ollut tosi inhottavaa viettää se kokonaan sisällä, onneksi siis uni ja lääke auttoi. Lähdettiin iltapäivällä käymään Kaivopuistossa, kun olen halunnut jo pitkään viedä lapset sinne. Se on niin ihana paikka, ja tänään oli kyllä ihan täydellinen päivä käydä siellä.

Kaivari oli ihan täynnä porukkaa, ja ihasteltiin tyttöjen kanssa kun puistossa oli jotkut leijanlennätysbileet meneillään ja taivaalla liiteli varmaan sata erilaista leijaa. Tajusin kun niitä katselin, että mä en koskaan ole itse omistanut tai lennättänyt leijaa (!!!), pakko kyllä korjata tämä. Mä haluan että meidän lapset pääsevät lennättämään leijaa, se näytti niin hauskalta ja he olivat niin innoissaan jo toisten lasten leijoista.

Pienen kävelyn jälkeen mentiin Cafe Caruselin terassille istuskelemaan ja vähän herkuttelemaan. Ostettiin tytöille ja Otolle  jättikorvapuusti kolmeen pekkaan, ja itse en voinut vastustaa sitruunamarenkipiirakkaa, Se näytti niin ihanalta, ja olikin tosi hyvää. Siinä terassilla ei tuullut ollenkaan ja oli tosi kuuma, niin ihanaa että saadaan nauttia nyt elokuussa kuitenkin niistä kesäpäivistä, joita alkukesästä saatiin vain kaivata.

Käveltiin Caruselista rantatietä pitkin vielä leikkipuistoon Kaivohuoneen lähelle. Siellä oli oikeasti isoin liukumäki mitä olen Suomessa ihan tavallisessa leikkipuistossa nähnyt, ihan megapitkä. Meidän lapset olivat aivan innoissaan siitä ja laskivat varmaan sata kertaa alas. Tosi kiva puisto muutenkin, siellä oli vaikka mitä härveleitä ja lohikäärme jonka selkään sai kiivetä ja isot leikkiautot, jotka eivät tosin liikkuneet minnekään mutta näyttivät hauskalta.

Tympeästä aamusta huolimatta tästä tuli onneksi ihana lauantai, ja saatiin tehtyä kiva pieni retki Kaivariin, ihan parasta. Musta on ihanaa käydä lasten kanssa erilaisissa paikoissa ja tutustuttaa heidät kotikaupunkiinsa perusteellisesti pienestä asti. Lapset rakastavat olla pieniä tutkimusmatkailijoita ja kokea uusia kivoja asioita, ja niin kyllä rakastan minäkin. On niin huippua kun he ovat nyt jo niin isoja että ovat kiinnostuneita eri paikoista ja tapahtumista, ja osan tapahtumista etenkin esikoinen varmasti muistaa vielä aikuisenakin.

Hyvää yötä kaikille <3

Mulla oli tänään poikkeuksellisesti töitä, ja Otolla taas vapaapäivä, joskus näinkin päin. Ihan hauskaa vaihtelua, rento aamu, autokyyti töihin ja tytöt lähtivät Oton kanssa Itiksen leikkiasemalle. Mun visiitti töissä ei jäänyt kauhean pitkäksi, koska lähdin ostamaan vähän kuvaustarvikkeita ja sen jälkeen kuvasin meidän uusia mallikoruja muutaman tunnin kotona. Ihan parasta, mä rakastan kuvata asetelmia ja miettiä mikä näyttäisi kivalta minkäkin kanssa. Arvatkaa miksi rakastan kuvata asetelmia? Ne pysyvät paikoillaan, ja niitä voi veivata eri asentoihin vaikka miljoona kertaa eivätkä korut tai maljakot hermostu siitä, toisin kuin lapset.

Lasten kanssa mulla on sellainen periaate että kuvaan vain silloin kun heitä itseään kiinnostaa, muuten on aivan turhaa edes yrittää, koska lapset eivät tosiaan käyttäydy kuin korut tai maljakot. Enkä tietenkään halua heitä väkisin kuvata muutenkaan jos he eivät itse halua. Joskus kuvatessa he sattuvat pitämään hetken toisiaan käsistä kiinni tai hymyilemään tosi kauniisti ja sitten räpsin niin monta kuvaa kuin ehdin ennenkuin he ovat jo juosseet kolmen metrin päähän toisistaan ja hyppivät tai esittelevät napaa naapurin koiralle.  Joskus he ovat innoissaan kuvaamisesta (”ei meidän ole pakko ottaa kuvia jos ette halua” ”Otetaanpa, otetaanpa jooko äiti, me haluamme!”, mutta eivät silti oikein jaksa keskittyä. Sitten otetaan niitä iloisia tilannekuvia joissa tukka hulmuaa ja jommankumman raajat on aina tärähtäneet, ja sekin on ihan fine.

Mä olen nähnyt sitäkin että lapsia lahjotaan karkilla tai jollain palkinnoilla että pysyvät kameran edessä paikoillaan. Se on ihan okei jos lapsi ei ole tottunut kameraan, ja ollaan ottamassa ekaa kertaa kolmeen vuoteen upeita perhekuvia oikealla kuvaajalla, mutta silloin kun kuvaaminen on melko arkipäiväinen juttu niin ei tulisi kuuloonkaan. Mä olen ottanut tämän postauksen kuvat kolme päivää sitten illalla, kun oltiin lähdössä puistoon. Niissä näkyy iloisia, innokkaita neitejä jotka innostuivat pomppimaan, halimaan ja pussaamaan. Kuvien ottamiseen meni viisi minuuttia, ja meillä kaikilla oli hauskaa.

Vaikka rakastan kuvata asetelmia, koska ne ovat täysin mun hallinnassa ja niiden kanssa kaikki on taidosta ja silmästä kiinni, niin rakastan kuvata myös lapsia. Lasten kuvaamisessa kaikki on kiinni tuurista, ja joskus sitä vahingossa onnistuu ja saa ikuistettua sen täydellisen sisarusrakkauden hetken.

Ai kauhea kun mulla rönsyilee aiheet! Mä olen höpöttänyt koko tekstin ajan valokuvaamisesta, kun tarkoituksena oli kertoa meidän perjantaista. Meidän perjantai oli ihana, se oli niin me. Maattiin varmaan tunti kasassa sohvalla ja Otto pöristeli meidän mahoja, kuunneltiin spotifysta Mehukkaimmat ysärijyystöt -soittolistaa ja tanssittiin tyttöjen kanssa hulluna. Esikoinen taitaa jo Aquan Barbie Girlin kertsin, ja mä opin vihdoinkin miten Smurffien Patin papukaija oikeasti menee, siis Vamos ala playa. Silti lauloin samalla, että ”Patin papukaija, se päätä aukoo aina, mut muille se on hiljaa, eikä ne usko”… Kertoo jotain mun lapsuudesta, smurffeja huudatettiin ja paljon.

Me aletaan Oton kanssa katsomaan Netflixistä joku leffa, kun mäkin sain vihdoin tämän valmiiksi! Mulla nimittäin kesti tässä hetki, koska hukkasin tuon ysärisoittolistan ja etsin sitä spotifysta varmaan 20 minuuttia että pystyin mainitsemaan sen nimen tässä postauksessa. Ehkä ei kaikkein fiksuiten käytetyt 20 minuuttia elämästä, mutta on sitä varmaan hölmäömpäänkin tullut minuutteja tuhlattua. Ja onhan toi ”Mehukkaimmat ysärijyystöt” nyt ihan huippu nimi soittolistalle, kuulostaa tosin mun korvaan joltain ihan muulta kuin musiikilta, apua.

Hyvää yötä ja ihanaa viikonloppua kaikille <3

Eilen me vietiin meidän esikoinen elämänsä ensimmäiselle tanssitunnille. Tiistai-iltana ryntäsin Itikseen vielä varttia  ennen sulkemisaikaa ostamaan neidille tanssivaatteita, ja voi sitä hymyä mikä hänen kasvoilleen levisi kun hän näki oman uuden asunsa. Illalla uni ei meinannut tulla millään kun hän mietti millaisia tanssiliikkeitä tunnilla tehtäisiin, olisikohan siellä kivoja kavereita ja millainen opettaja olisi.

Aamulla dagiksessa hän ylpeänä kertoi kaikille menevänsä tanssitunnille iltapäivällä, ja sitten kun me haettiin tytöt niin tuntui että tyyppi kohta halkeaa innostuksesta. Ehdittiin juuri syödä ja lähdettiin sitten kohti tanssikoulua, missä vaihdettiin reippaasti vaatteet ja sitten vain odoteltiin että tunti alkaa. Kieltämättä vähän jännitin että mitenköhän meillä sujuu, etenkin kun  paikalla oli muutama lapsi jotka eivät kertakaikkiaan halunneet osallistua tunnille jolle heitä oltiin viemässä, ja näyttivät sen hyvin selkeästi.

Tiara kuitenkin juoksi heti sisään saliin kun ovi avautui, huusi vaan meille heippa ja lähti reippaasti tanssimaan. Me odoteltiin sillä aikaa salin ulkopuolella, ja vaikka en seissytkään nenä kiinni oven lasissa tuntia, niin välillä näin kuinka iloinen neonpinkki tyttö vilahti ohi vinhaa vauhtia. Aika meni nopeasti, ja tunnin lopuksi vanhemmat saivat tulla saliin katsomaan loppuesityksen, joka oli ihan mahtava.

Tiara oli ihan mukana, ja muisti tanssia leveä hymy kasvoillaan koko sarjan ajan. Itselläni se hymy oli aina kaikkein vaikeinta tanssiesityksissä pienenä, kun mä keskityin niin kovaa että oli varmaan vaan otsa rypyssä ja kieli poskella, haha. Oli kyllä ihan parasta katsoa tanssia, ja näitä loppuesityksiä onneksi pääsee tässä pienten ryhmässä katsomaan joka viikko. Jos nämä esitykset ovat näin tunteikkaita pienessä salissa jo, niin voin vaan kuvitella miten kyynelkanavat aukeavat joulukuussa sitten kun pääsee katsomaan joulunäytöstä isolta näyttämöltä!

Meidän pienempikin haluaisi kovasti jo mukaan tanssiin, mutta varmaankin odotellaan hänen kanssaan vielä kevääseen, koska tunteja on tuossa samassa tanssikoulussa vasta 3-vuotiaasta alkaen. Mun mielestä tanssi on ihana harrastus ja olen iloinen että meidän tytötkin ovat siitä innoissaan. Toki he saavat harrastaa mitä ikinä haluavat, mutta tanssi on hyvä harrastus joka sekä kehittää liikunnallisia taitoja, että esiintymistaitoja ja on vielä ihan super kivaa. Jännää nähdä kuinka suureksi innostus kasvaa, mulla tanssi pysyi aina vaan harrastuksena, mutta mahdollisuuksia on kuitenkin lähteä kilpailemaan ja kokeilemaan vaikka mitä tanssilajeja, etenkin kun aloittaa pienenä ja saa hyvän pohjan. Mutta ei mennä nyt kuitenkaan asioiden edelle, tärkeintä on että neidillä on nyt joku ihan oma viikottainen juttu josta hän nauttii ja jossa saa tuntea olevansa hyvä.

Tiara käy nyt samassa tanssikoulussa, jossa itse kävin monta vuotta siihen asti että muutettiin Ouluun ja tuli kyllä niin nostalgiafiilikset, vaikka osoite onkin nykyään eri kuin mun lapsuudessa. Ja kieltämättä tuli itsellekin sellainen olo että olisi ihana  taas jatkaa tanssiharrastusta vuosien tauon jälkeen, tuli sitä kuitenkin lapsuudessa ja teini-iässä se yhdeksän vuotta harrastettua. Mutta ehkä mä nyt en haukkaa liian isoa kakkupalaa, meillä on niin paljon meneillään juuri nyt että en halua ottaa ylimääräistä stressiä tai aikataulutusta mistään enää enempää. Katsellaan sitten kun on vähän vähemmän toiminnantäyteinen elämänvaihe.

Esikoinen tuolla opettaa kuopukselle eilisiä tanssiliikkeitä, ja iloitsee siitä että seuraavaan tanssituntiin on enää kuusi yötä. Taidan liittyä seuraan, meillä on tänään nimittäin vapaapäivä ja aiotaan tehdä kaikkea kivaa koko päivä. Aivan ihanaa torstaita kaikille <3