Meidän päivä on kulunut ihan kotikulmilla rennosti ottaen. Ollaan siivottu ja pesty pyykkiä, ja katsottu uudelleen eilen vuokrattu Risto Räppääjä ja Yöhaukka heti aamulla. Käytiin ulkona leikkipuistossa ja mä katselin kauhistuneena miten Otto ja tytöt tekivät kaiken maailman temppuja kiipeilytelineellä. Aikamoisia akrobaatteja, mä en ikimaailmassa uskaltaisi. Ollaan myös leikitty mun vanhoilla pikkulegoilla ja siivottu lastenhuone. Alkuillasta käytiin katsomassa Helsingin Venetsialaisten meininkiä ja siellä oli hulluna porukkaa. Pomppulinnaan ei jaksettu jonotella, mutta lapset kävivät kiertämässä temppuradan ja ostettiin muutama metrilaku.

Nyt jännätään jaksaisko meidän tytöt valvoa vielä hetken verran ja käytäisiin eka kertaa katsomassa heidän kanssa oikein kunnon isot ilotulitukset jotka alkavat varttia vaille kymmeneltä ja ovat siis ihan tässä lähellä. Yleensä neidit ovat viimeistään ysiltä jo unten mailla mutta ainakin toistaiseksi leikit sujuvat vielä ihan hyvin ja molemmat ovat ilotulituksista tosi tosi innoissaan. Muistan kun itsestä oli aina hurjan jännää kun pääsi katsomaan ilotulituksia tai juhannuskokkoa ja sai valvoa myöhään. Mä taisin valvoa myöhään jo paljon pienempänä kuin meidän tytöt, kun oltiin usein sukulaisilla ja mun serkut oli vähän mua vanhempia.

Me mennään huomenna katsomaan tyttöjen uutta pikkupikkuserkkua joka on ehtinyt jo huimaan yhden viikon ikään, en jaksa odottaa että pääsee nuuskuttelemaan pientä ihanuutta joka vaikuttaa niin suloiselta ja rauhalliselta tyypiltä. Melkoinen vauvakuume on vaivannut mua jo pitkään mutta nyt hormoneissa se tuntuu pahenevan vielä tuhatkertaiseksi. Onneksi on lähipiirissä näitä ihanuuksia joita pääsee hoivaamaan aina välillä ennen kuin oma tyyppi on saapunut maailmaan.

Ihana ihana viikonloppu, nyt mä menen kutittamaan noita neitokaisia että ne jaksavat vielä hetken odottaa. Mahtavaa lauantai-iltaa kaikille <3

PS: Mä oon nyt käyttänyt tota instan uutta Stories-toimintoa, insta on muutenkin enemmän käytössä niin on tullut kuvattua sillä aika monta pätkää jo eilen ja tänään. Snappia käytän kyllä myös edelleen, en oikein osaa päättää kumpi olis parempi. Kumpi teistä tuntuu helpommalta?

Enhän minä oikeasti edes heti alkuun ymmärtänyt mistä oli kyse. Muistan vain kuinka vaimoni seisoi makuuhuoneemme ovella, hymyillen into pinkeänä kusinen tikku käsissään. Kello oli jotain sianpieremän ja aivan vitusti liian aikaisen välillä, varsinkin ottaen huomioon että olin juuri edellisenä iltana palannut työmatkalta. Vaikka ymmärtäähän sen, totta kai. Kaksi viivaa raskaustestissä on ehkä pienin suurin syy herättää toinen vaikka keskellä yötä. Unenpöpperöisenä viitoin vaimoni vierelleni pieneksi lusikaksi ja koitin kuitenkin jatkaa nukkumista. Mutta eihän se uni enää tullut, hymyilytti liikaa. Jo kolmatta kertaa samasta syystä.

Vaimoni pyysi minua hieman avaamaan fiiliksiäni asian suhteen, mutta jos totta puhutaan en oikein tiedä mistä aloittaa. Vaikka odotammekin kolmatta mukulaamme vähintään samalla innolla kuin kahta aikaisempaakin, on vaikea sanoa mitään kuulostamatta jossain määrin rikkinäiseltä levyltä. Totuttuun tapaan on pienikokoinen vaimoni kasvattanut tissit, me molemmat olemme kasvattaneet pömppikset ja jatkuvasta poraamisestani päätellen minä olen enemmän raskaana kuin Iina. Täysin normaali raskaus siis. Ainakin meidän perheessä.

Suurimmat muutokset viimeisestä ovat kuitenkin todennäköisesti oma auto jolla ajaa tutkaan matkalla synnärille, sekä normaalistikin ylikierroksilla pyörivän suojeluvaistoni uusi turboahdin. Iinan jouduttua vuodelepoon edellisen raskauden yhteydessä, olen minä valehtelematta tehnyt kaiken mahdollisen ettei tämä toistuisi. Siihen pisteeseen asti että olen yllättynyt vaimoni jaksavan minua kun hermostun tälle siitä että tämä tyhjentää astianpesukoneen tai edes harkitsee ottavansa juoksuaskeleen. Ja lapset, totta kai. Kuopuksemme Zelda on onnesta soikeana siitä että hänestäkin tulee nyt isosisko. Niin soikeana ettei meinaa päähän jäädä että vauva tulee vasta vuodenvaihteen jälkeen, ja että hän silti tulee edelleen olemaan pikkusiskokin.

Tahtoisin omasta puolestani kiittää teitä kaikkia onnitteluista ja voimantoivotuksista, joilla olette vaimoni blogia pommittaneet. Elämme jänniä aikoja, ja on mahtava nähdä kuinka tekin elätte täysillä mukana tilanteessamme. Melkein tulee jo ikävä omia blogiaikojakin. Melkein.

Rakkain terveisin, Otto

P.S. Mitä tulee sukupuolen suhteen niin tilanne on täysin sama kuin toisen mukulamme kohdalla, ei mitään valtakunnan väliä, kunhan lapsi on terve.

Kesäkuun 18. päivä mä tein aamulla tärisevin käsin raskaustestin. Mä heräsin ihan superaikaisin, koska en meinannut saada nukuttua kun olin niin kovasti odottanut että voin tehdä testin. En halunnut tehdä sitä liian aikaisin etten pettyisi turhaan negatiivisesta testituloksesta, mutta toisaalta olin jo hurjan malttamaton ja halusin vaan tietää. Aiemmat kaksi raskautta olivat molemmat alkaneet ensimmäisestä kierrosta, joten nyt kun yritystä oli jo hetki takana niin alkoi tuntua että tapahtuuko sitä ikinä. Pelkäsin joutuvani pettymään taas ja olin jo valmistautunut yhteen viivaan.

Seitsemän aikaan lauantaiaamuna olin yksin hereillä ja kastoin tikun pissaan. Ja odotin. Ja odotin. Näytti siltä että testiin jää vain yksi viiva, kun tuijotin sitä ensimmäisen minuutin ajan. Sitten masentuneena tuijotin hetken muualle, ja käänsin katseeni varmistuakseni pettymyksestä. Ja kun mä katsoin tikkua uudelleen: mitä ihmettä, siinä olikin kaksi viivaa ihan selvästi eikä edes mitään haamua! Mä tuijotin testiä vaikka kuinka kauan yksin siellä vessassa, ja sitten menin herättämään Ottoa, lauantaiaamuna ennen kello kahdeksaa. Herra oli juuri edellisiltana palannut jälleen rankalta työmatkalta Tukholmasta, ja oli kovasti unen tarpeessa. Mutta kun en vaan voinut odottaa ja pysyä nahoissani.

”Otto katso, siinä on kaksi viivaa! Meille tulee vauva!”. Unenpöpperöinen mieheni oli maailman suloisin kaapatessaan mut kainaloonsa. Siinä me myhäiltiin tyytyväisenä ja mietittiin että voiko se oikeasti olla totta. Ja halattiin ja pussailtiin ja se oli maailman parasta ikinä. Otto oli ihan uninen mutta ei tullut uni kuitenkaan enää mun uutisen jälkeen. Se fiilis, ”me tiedetään jotain mitä te ette ja se on aika iso juttu” on ekaksi ihan maailman kutkuttavin ja ihanin. Toki viikkojen jälkeen salailu muuttuu hankalammaksi ja raskaammaksi, mutta silloin ihan alussa se on vaan parasta. Siitä se raskaanaolevan hehku varmasti tulee, kun hymyilyttää kokoajan se oma ihana pieni salaisuus mitä kukaan muu ei tiedä. (Eikä raskausoireet ole vielä alkaneet).

Lapset olivat erittäin tyytyväisiä kun sekä isi että äiti olivat jo aikaisin aamusta hereillä ennen heitä ja vielä viikonloppuna. Siitä me sitten lähdettiin ihan casuaalisti Ikeaan ostoksille heti sen auettua aamulla. Lapset menivät lapsiparkkiin ensimmäistä kertaa, kun olivat sitä miljoona kertaa pyytäneet ja me ei oltu raaskittu aiemmin jättää. Me mentiin kahdestaan ostoksille pyörimään, ja olo oli sellainen vastarakastunut perhoset liihottelee mahanpohjassa ja elämä on ihanaa ja vaaleanpunaista. En varmaan lakannut hymyilemästä kertaakaan sen päivän aikana. Eikä Ottokaan.

Jotenkin tämä kerta tuntui niin eriltä kuin aiemmat. Ehkä se johtui siitä että Ottokin oli kotona kun tein testin, ja eniten siitä että me oltiin odotettu ja mietitty ja haaveiltu niin pitkään. Vaikka loppujenlopuksi ei ehditty yrittää muutamaa kuukautta pidempään, oltiin kuitenkin sitä ennen jo haaveiltu ja pohdittu vuoden verran. Ne muutamat kuukaudet tuntuivat elämääkin pidemmiltä ja turhauttavammilta, ja helpotus oli suuri kun vihdoin jotain tapahtui. Se ensimmäinen päivä meni pelkässä onnellisuuskuplassa. Ostettiin vielä Clearblue-testi varmistuaksemme tuloksesta, mua kun jäi häiritsemään että viiva oli selkeydestään huolimatta aavistuksen haaleampi kuin Tipan tai Zeldan raskausaikana.

Onneksi myös kuvissa näkyvä Clearblue näytti, 2-3 viikkoa raskaana, ja saatoin vihdoin uskoa sen olevan totta ihan oikeasti. Kuten sanottua, eka päivä meni silkassa onnellisuuskuplassa. Sen jälkeen alkoi pelottaa ja jännittää että pysyykö se pieni matkassa vai ei, mutta eka päivänä mä soin itselleni sen ajatuksen ”meille tulee vauva”. Vasta sen jälkeen aloin jarruttelemaan itseäni ja päätin että en ajattele vielä yhtään mitään vaan odotan rauhassa eteenpäin. Otto oli ainakin omien kokemusteni mukaan samalla linjalla. Ensimmäisenä päivänä me fiilisteltiin, suunniteltiin yhteistä perhevapaata, haaveiltiin siitä miten vauva nukkuisi jomman kumman mahan päällä ja tuhisisi ja mietittiin lasten mentyä nukkumaan, että miten me oikein kerrotaan heille ja mitähän he sanovat.

Alusta asti oli selvää että lapsille ei sanota mitään ennenkuin pahin riskiaika on ohitse, ja siksi ensimmäiset pari viikkoa tämä oli tosiaankin ihan vain meidän kahden salaisuus. Ensimmäisenä kerrottiin molempien vanhemmille jo reilusti ennen ultraa, ja sekin jännitti mutta onneksi meidän uutiset saivat iloisen ja meidän puolesta onnellisen vastaanoton, ja jälkikäteen ajateltuna en edes tiedä miksi jännitin. Kaikki ovat olleet meidän puolesta hurjan onnellisia, ja se on tietenkin aivan ihanaa.

Mä halusin ottaa nämä kuvat, jotta muistettaisiin ikuisesti tuo ihana päivä ja miltä me näytettiin ja miten onnellisia me oltiin. Ainakin mä näen näissä kuvissa sen kaiken onnen jota me sinä päivänä koettiin ja koetaan vieläkin. Se oli ihan mieletön päivä ja mieletön alku tälle ihanalle matkalle kohti ensi kevättä. Pelkäsin otettuani nämä kuvat, että en koskaan pääse näyttämään niitä kenellekään, että joskus ne ovat liian kipeitä katsottavaksi, että kaikki ei menisikään hyvin. Mutta otin sen riskin, sillä halusin sen ihanan muiston. Ja tässä mä nyt jaan ne teidän kanssa, edelleen kutkuttavan jännittyneesti odottavana. Parasta on kuitenkin jakaa tämä raskaus Oton kanssa jo kolmatta kertaa, hän on maailman paras tuki ja turva mulle.

Nyt mennään jo raskausviikon 15 loppupuolella, mutta tänään on aika kurkistaa edelliseen kuluneeseen raskausviikkoon, joka oli raskausviikko 14. Se oli aika ihana viikko, mistä siis lisää alla olevalla videolla! Tämä video aloittaa nyt Raskauspäiväkirja-sarjan, jota tulen jatkamaan ihan synnytykseen asti niin pitkään kuin viikkoja riittää. Näitä on varmasti hauskaa katsella itse sitten jälkeenpäin.

Joku kovasti harmitteli sitä, että teen raskausviikkopostaukset videolle enkä kirjoitettuna. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö raskausjuttuja tulisi blogiin, tulee niitä kyllä ja mahakuvia myös. Ne ihan kaikkein perinteisimmät viikkokuulumiset tulevat vaan videolta, ainakin näin aluksi. Toki ajattelin lisätä aina näiden videoiden yhteyteen tänne blogiin myös mahakuvan, ja lisäksi teen varmasti välillä vertailua edellisten raskauksien ja tämän kolmannen välillä näissä postauksissa myös ihan tekstinä ja kuvina.

Ei kannata ajatella videota ja tekstiä toisiaan poissulkevana juttuna, vaan nimenomaan toisiaan täydentävänä. Videot on juttu jota tosi moni on kaivannut vuosien aikana, ja mä haluan tarjota myös niitä. Jotkut eivät jaksa lukea, toiset eivät jaksa katsoa videoita, jokainen voi sitten valita oman tapansa seurata höpötyksiä jos on niistä kiinnostunut.

Raskausviikkopostaukset eivät myöskään ole ainoita raskauteen liittyviä postauksia joita tänne aion tehdä, vaan aiheita on vaikka kuuuuuinka paljon muutenkin. Pukeutuminen, ajatukset tulevaisuudesta ja vauvasta, Oton suhtautuminen, miltä tuntui kun testi näytti positiivista, rakenneultra ja lasten suhtautuminen. Mulla on vaikka kuinka paljon sanottavaa ja tässä siitä vain murto-osa.

Ensimmäinen oma ”kunnon” video oli jännittävää tehdä ja kuvata, ja tiedän että mulla on varmasti paljon opittavaa vielä. Tässä ekassa videossa halusin myös vähän kertoa uudesta kanavasta, ja siksi raskauskuulumisia oli aavistuksen verran vähemmän. Seuraavaan videoon tulevat mukaan myös esimerkiksi neuvolakuulumiset (kävin neuvolassa tänään), joten itse raskausaiheista sisältöä on sitten enemmän siellä mukana! Varmasti kun näitä tekee enemmän niin muotoutuu se oma tyyli tehdä ja oma rakenne videoille, ihan niinkuin blogatessakin. Katselin äsken Zeldan odotusajalta raskausviikkopostauksiani, ja ihan samalla tavalla niissäkin ekat mahakuvat olivat vähän epämääräisiä, kunnes loppua kohti sitten tyyli selkeytyi ja tuli yhtenäisemmäksi. Tekemällä sitä oppii eikä jahkailemalla ja ihmettelemällä.

Kertokaa ihmeessä mitä tykkäätte, ja käykää tilaamassa mun kanava. Kanavalla on jo reilusti yli 500 tilaajaa ennen tämän ekan videon julkaisua, joten kiitos ihan hurjasti teille kaikille! Ihanaa päiväät yypit <3

Lauantaiaamuna ajeltiin kohti Turkua ja viikonlopun viettoa. Minä olin käynyt Turussa viimeksi alle 5-vuotiaana, Otto Ruisrockissa joskus ennen kuin me tavattiin, ja meidän lapset eivät koskaan. Turussa meitä odottivat tietenkin Emilia ja Topias sekä heidän ihanat mukulat, ja ihan mahtava viikonloppu täynnä menoa ja meininkiä. Meidän on pitänyt mennä tosi monta kertaa jo Turkuun, mutta harmillisesti ollaan aina oltu kipeänä tai jotain muuta ikävää on sattunut. Siitä on oikeastaan tullut jo kunnon sisäpiirin vitsi että Iina ja Otto ei koskaan käy Turussa. Mutta nyt me kerrankin päästiin, ja onneksi päästiinkin!

Ensimmäisenä mentiin Empun ja Topiaksen luo lasten kanssa ja purettiin tavarat sinne. Muksut olivat ikävöineet toisiaan kovasti ja odottaneet että pääsevät leikkimään yhdessä. Samanikäisillä esikoisilla ja kuopuksilla (tai no meidän pian keskimmäisellä, hihii) sujuivat leikit tosi hienosti yhdessä, sitä oli ihana seurata. Lauantain ohjelmaan kuului Liedossa järjestetty Maatilapäivä, missä päästiin paijaamaan ihania lehmiä ja lampaita ja vuohia ja heppoja, ja lapset saivat istua traktorin kyytiin ja syödä grillimakkaraa.

Maatilapäivän jälkeen mentiin vielä illaksi heppatallille, missä Emilia opetti meidänkin lapset ratsastamaan ihanalla Shetlanninponilla nimeltä Viuhti. Molemmat meidän tytöt saivat ratsastaa ihan itse ja seurattiin myös miten Emilia ratsasti isommalla hepalla. Olisi ollut mahtavaa itsekin ratsastaa mutta en kyllä uskaltanut tämän pötsityypin kanssa hevosen selkään. Ehkä sitten ensi keväänä tai kesänä Emilia saa opettaa mutkin ratsastamaan. Mä kun en ole ratsastanut sen enempää kuin meidän lapsetkaan tätä ennen, mua on aina talutettu ja viimeksi olin hevosen selässä joskus ala-asteiässä tai ehkä jopa päiväkodissa.

Ilalla pojat kokkasivat meille hampurilaisia ja pulled beefiä herkullisilla lisukkeilla, ja lasten mentyä nukkumaan pelattiin pikkutunneille asti Rappakaljaa naurunräkätysten säestämänä, ja nautiskeltiin fonduesta. Reissuun mahtui paljon ekoja kertoja, eka kerta yötä Turussa, eka kerta kun lehmän nenä koski mun käteen (oli muuten pehmeä ja ihana :D), eka kerta kun pelasin Rappakaljaa ja eka kerta kun söin fondueta. Ja varmasti monta muutakin ekakertajuttua. Oli hauskaa kokeilla kaikkea uutta!

Eilinen päivä me aloitettiin käymällä tsekkaamassa Turun jokiranta ja keskusta. Muistaakseni silloin pikkulapsena kun kävin Turussa, me ei käyty jokirannassa ollenkaan ja silloin taisi olla talvi. Kesäinen Turku oli upea ja ymmärrän kyllä kaikki ylistyssanat jokirannasta nyt kun olen sen itsekin nähnyt. Mahtava paikka. Istahdettiin Frozen Yoghurtille rantaan, minkä jälkeen ajettiin Holiday Club Caribiaan. Emilia oli järjestänyt yhteistyössä Holiday Clubin kanssa meille mahtavan päivän uudessa SuperPark sisäaktiviteettipuistossa ja Caribian kylpylässä, ja niiden jälkeen koko porukalle tarjottiin vielä illallinen O’leary’s -ravintolassa.

SuperParkissa lapset ja kaikki mua lukuunottamatta pääsivät riehumaan ihan sydämensä kyllyydestä trampoliineilla, kiipeilyseinillä, peliareenalla ja polkuautoilla. Trampoliinit olivat aikuisillekin sopivia ja miehenikin innostui heittämään muutaman voltin. Jos yhden toiveen saisi esittää Superparkille, niin sinne saisi laittaa tuoleja raskaanaoleville ja muuten ei-välttämättä-niin-aktiivisille huoltajille. Tottakai puiston tarkoitus on koko perheen yhdessäolo ja yhdessä riehuminen, mutta uskon että en ole ainoa joka joskus sinne lähtee myös silloin kun ei ole elämänsä parhaassa pomppukunnossa.

Nauratti muuten kun bongattiin kylpylästä mainos jossa oli meidän neiti! Oltiin Holiday Clubin kuvauksissa joskus syksyllä 2014 koko perhe ja oli hassua törmätä silloin otettuun jätskikuvaan. Esikoinen sen itse bongasi ja häntä kovasti kikatutti kun löytyi oma naama.

Superparkin jälkeen mentiin tosiaan kylpylään, ja siellä lilluttiin porealtaissa ja lapset saivat leikkiä lämpimässä lasten altaassa. Meidän lapset eivät vielä uskaltautuneet liukumäkiin Oton kanssa mutta ehkä joskus isompana sitten. Kylpylässä oli mukavan rauhallista ja rentoa. Uimisen ja Superparkin jälkeen oli ihan hirveä nälkä, ja oli kiva mennä O’leary’siin syömään. Syötiin oikein pitkän kaavan mukaan ja kaksi porukan nuorimmaista nukahtivatkin tuoleihinsa päiväunille jo ennen alkupalojen saapumista. Taisi olla vähän rankka iltapäivä. Ruoka oli herkullista ja sitä oli paljon. Maisteltiin kaikki vähän toistemme annoksia ja kaikki oli kyllä ihan yhtä hyvää.

Ruokailun jälkeen lapset saivat vielä hetken pyöräillä yhdessä Emilian ja Topiaksen pihalla, ennen kuin me ajettiin takaisin kotiin. Oli kyllä aivan mahtava viikonloppu, kiitos ihan hurjasti Emilialle ja Topiakselle ja lapsille parhaasta seurasta ja majapaikasta. Seuraavalla kerralla yökyläilläänkin toisinpäin eli Turun porukka tulee meille ja sitten keksitään Helsingissä jotain hauskaa. Sitä odotellessa!

Ihanaa maanantaita kaikille!

PS: Kiitos hurjasti kaikille jotka tilasitte mun upouuden youtubekanavan jo eilen! Ekat kaksi videota ovat pian valmiita, ja ilmestyvät molemmat tämän viikon aikana, jotta pääsen vielä tyhjillään olevan kanavani kanssa hyvään alkuun. Jaan toki videot myös täällä blogin puolella sitten.