Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Nespresson kanssa.

Meidän pitkä kesä on valunut osittain syksyynkin, ja ollaan ajateltu että se lomalla oleminen ja kesän viettäminenhän on osittain myös ihan fiiliskysymys. Kesäfiilistä ja rentoutunutta mielentilaa voi hyvin jatkaa syksyn puolelle, kun ottaa hetken miettien mitkä ne on niitä rentouttavimpia elementtejä lomailussa ja kesässä. Meille niitä ovat esimerkiksi yhteisen ajan viettäminen ja kiireettömyys, molemmat asioita jotka helposti jäävät arjessa vähemmälle jos ei kiinnitä huomiota.

Arki alkaa helposti tuntua tahmealta suorittamiselta, jos sen antaa muuttua sellaiseksi. Nythän meillä on vielä helppoa, kun Otto on Novan kanssa kotona ja mä teen kotoa töitä. Enemmän tähän joutuu kiinnittämään huomiota marraskuun lopussa, kun Otto palaa takaisin töihin vanhempainvapaalta, ja meidän rento vauva-arki on vaarassa muuttua takaisin aikataulutetuksi ja kiireiseksi, ”ruuhkavuosiksi”.

Mä en halua käyttää tuota termiä, ”ruuhkavuodet” meidän arjesta, koska haluan ajatella että jokainen vuosi on omanlaisenaan arvokas, ja  nämä lasten ensimmäiset vuodet on ihan kultaakin kalliimpia, eikä niitä saa ikinä takaisin. En halua että ne menevät ohi jossain kiiresumussa ja hirveässä arjen sähellyksessä, vaan haluan pysähtyä miettimään miten arvokasta ja ihanaa aikaa tämä on. Välillä on kiirettä ja ruuhkaa ja paljon touhua, mutta en halua kuitata sitä ajattelemalla että no ne on nyt nämä ruuhkavuodet vaan. Siinähän voi äkkiä käydä niin että elämän parhaat vuodet menee vaan ohi ilman että edes huomaa, kun keskittyy vain suorittamaan.

Mitä me ollaan sitten siirretty kesästä syksyyn? No ainakin yhteinen kahdenkeskinen rauhallinen aamukahvi. Aina se ei ole niin kahdenkeskinen eikä rauhallinen, etenkin viime aikoina siihen on sisältynyt myös yhden pienen konttaavan ja kiipeilevän marakatin metsästystä. Mutta joka aamu me juodaan aamukahvit yhdessä, ja selaillaan sanomalehteä, jutellaan ja heräillään rauhassa. Aamu lähtee niin paljon ihanammin käyntiin kun aloittaa päivän rauhallisella yhteisellä hetkellä, laadukkaasta kahvista nauttien. Sen ei tarvitse olla pitkä hetki, kunhan on täysillä läsnä. Otonkin aamumörökölliys sulaa huomattavasti nopeammin pois näiden rauhallisten hetkien avulla. Ja itse taas superpirteällä luonteellani lähden vähän paremmin valmistautuen päivään, kun otan sen rauhaisan kahvihetken aamulla, enkä vaan suoraan ala touhuamaan ja syö seisallani jugurttia samalla kun pakkaan reppuja.

Mä juon aamuisin yleensä Lungoa. Pitkät kahvit on mun makuun, ja tykkään pehmeästä ja rauhallisesta enemmän kuin pienestä ja päräyttävästä Espressosta, vaikka niillekin on paikkansa. Nespresson tummapaahtoinen ja karamellinen Nespresso Envivo Lungo on mun lemppari aamukahvi, se on sekoitus erikoiskäsiteltyä Arabicaa Intiasta ja erikseen paahdettua Robustaa Meksikosta, ja siinä on ihanan vahva ja täyteläinen maku. Joulun rakastajana olen aistivinani sieltä myös pienen vivahteen piparkakkua. 

Otto toimii meidän kahvimestarina, ja tekee aina kahvit meille kunnnon cremalla. Itselleen hän tekee usein Latten, tai sitten Vivalto Lungon, joka on tasapainoinen sekoitus erikseen paahdettuja lajikkeita. Hän tykkää aavistuksen vaaleammasta kahvista kuin minä.

Tällaiset pienet arjen luksushetket ovat niitä, jotka tekevät arjesta mukavaa ja rakkaudentäyteistä. Aamukahvi tarjoaa hyvän ikkunan kahdenkeskiseen jutteluun, ja niitä ei voi arjessa olla liikaa, koska keskustelu on parisuhteen suola ja sokeri. Sitten kun Otto palaa takaisin töihin, voi olla että näitä hetkiä ei saa niin pitkän kaavan mukaan vietettyä. Mutta uskon että sellainen nopeampikin hetki, tai vaikka yhteiset mukaan napatut kotona valmistetut kahvit automatkalla, samalla rupatellen, ajavat saman asian. Niitä yhteisiä pikkuhetkiä pitää napata aina kun voi!

Tämän aamun kahvihetki oli erityisen ihana, sillä muisteltiin syntymäpäivääni tasan kuusi vuotta sitten. Sinä päivänä Otto kosi mua, ja me mentiin kihloihin. Ihanaa päivää kaikille, ja hyvää syntymäpäivää minulle, sillä tänään täytän 26 vuotta!

Kun mä kirjoitan tätä, kello lyö jo iltakymmentä ja takana on yksi meidän kolmen lapsen elämän pisimmältä tuntuneista viikonlopuista, ellei jopa pisin. Kuten kirjoitinkin, tänä viikonloppuna Otto teki tyttöjen kummisetien kanssa meidän kodin lattioita valmiiksi, ja meidän piti lähteä tyttöjen kanssa siksi aikaa pois täältä kaiken rakennuspölyn, remppatarvikkeiden ja metelin keskeltä. Kumpanakin aamuna startattiin jo aamulla ennen kahdeksaa, ja tultiin kotiin vain nukkumaan yöksi. Samaan syssyyn sattui vielä kaverisynttärit, harrastuksia ja eilinen Helsinki Design Weekin Little Market jonne olin luvannut mennä moikkaamaan yhteistyökumppaneita ja tuttuja.

Vaikka oli rankka viikonloppu, niin hauskaa on kyllä ollut, ja tärkeimpänä mielessä kiitollisuus siitä miten hemmetin upeilla ihmisillä me ollaan onnistuttu ympäröimään itsemme. Siis oikeasti, meidän ystävät ja läheiset on olleet tänä viikonloppuna niin suureksi avuksi ja seuraksi, ja en kyllä tiedä miten voin tarpeeksi kiittää heitä kaikesta. Vaikka on ollut hurjasti touhua, ja ei olla ihan kommelluksittakaan selvitty, niin silti oli kyllä mahtava viikonloppu. Ollaan juostu kaatosateessa, matkustettu autolla, metrolla ja junalla, pompittu synttäreillä, herkuteltu jäätelöllä ja maailman parhaalla suklaakakulla, ja seurattu lasten ihania leikkejä.

Mulla on aivan kaikki mehut loppu, vaikka hyvä fiilis onkin. Ei ole ollut rankkaa negatiivisesti missään nimessä, mutta uuvuttavaa koska on ollut niin paljon puuhaa, eikä missään vaiheessa ole oikein ehtinyt nollaamaan ja vaan nostamaan jalkoja ylös.

Tämän illan puolen tunnin ajomatka kotiin meni pitkän päivän jälkeen niin että kuopus huusi kurkku suorana, kunnes viisi minuuttia ennen kotia hän nukahti, kun esikoinen paijasi häntä otsasta hellästi täysin oma-aloitteisesti. Voin kertoa, että oli pikkuisen ylpeänä neiti itsestään, ja sai ollakin. Ja pikkuisen ylpeänä oli äitikin, kun vilkaisin takapenkille ja näin sen tyytyväisen hymyn hänen kasvoillaan, kun hän kuiskasi hipihiljaa että sai Novan nukahtamaan. Oltiin yritetty yhdessä kaikki mahdolliset lelut ja taikatemput ja unilaulut ja kaikki, mutta vasta isosiskon paijaus auttoi. AWW!

Kaikki postauksen kuvat on ottanut Oton sisko, kiitos hänelle niistä <3

Huh, mutta joo, nyt meillä on lattiat yläkerran aulaa lukuunottamatta. Listoja ei ole vieläkään, koska tuli vähän mutkia matkaan, mutta ei mitään mikä vaatisi enää tällaista samanlaista viikonloppua, onneksi. Huomenna on mun synttärit, ja nyt mä ajattelin vihdoin rentoutua ennen kuin nukahdan varmaan sohvalle.

Hei ainiin! Ja lupasin jakaa teille kyselyä liittyen opiskelijoiden kouluprojektiin johon lähdin mukaan: TÄSTÄ pääsette pieneen kyselyyn, jossa on muutama kysymys mun blogista ja blogeista yleensä. Jos vaan teillä on aikaa ja halua, niin käykää vaikka mun huomisten synttäreiden kunniaksi vastaamassa. Siitä on hurjan suuri apu opiskelijoille proggiksessa, sekä mulle tämän blogin kehittämisessä <3 KIITOS <3

Hyvää yötä ihanat <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Kalevan kanssa.

No en ihan, mutta oon mää sielä asunu muutaman vuojen ja kyllä mää Oulun murretta ossaan, ja palijo käytänki aina ko mää puhun mun suvun tai kavereitten kans puhelimesa tai muutevvaa. Se tullee ihan heti ko puhhuu oikian ihimisen kans, vaikka mää muuten stadia puhunkin, ja blogisaki kirijotan. Ja luppaan kirijottaa tulevaisuuvessaki, eihän tästä ymmärrä kukkaan mittään.

Moni mieltää mut oululaisena, vaikka oikeasti olen asunut siellä vain pienen osan, muutaman vuoden, mun elämästä, ja Helsingissä olen syntynyt. Se on jännää että tällainen mielikuva on syntynyt, sillä enhän mä ole edes blogin aikana siellä enää asunut. Mutta kai ne oululaiset juuret on mussa aika vahvana, tai no ei ”kai” vaan ON.  Enkä ole niitä koskaan piilotellut täällä blogissa, vaan tuonut innokkaasti esiin, sillä olen niistä ylpeä. Oulu on mulle ihan superrakas ja tärkeä kaupunki, ja tästäkin vuodesta 2017 me ollaan vietetty yli kuukausi yhteensä Oulussa. Että kyllä se on meidän koko perheelle toinen koti Helsingin lisäksi.

Tärkein syy siihen on tietenkin se, että koko mun suku asuu siellä äitiä myöden, ja halutaan viettää aikaa mun suvun kanssa niin paljon kuin mahdollista. Mutta kyllä Oulu on muutenkin upea kaupunki, kuin vain siksi. Mä viihdyn Oulussa, rakastan Oulun keskustaa ja sen tunnelmaa, ja tykkään käydä siellä tapahtumissa, ja eri paikoissa. Jos me ei oltaisi rakennettu koko meidän elämää Helsinkiin, se voisi ihan hyvin olla Oulussa. Myös Otto ja lapset viihtyvät Oulussa tosi hyvin, eihän se muuten onnistuisikaan että siellä paljon aikaa vietetään.

Mulla on oululaiset juuret äitini puolelta, ja varmasti pohjoissuomalaisuus näkyy mun luonteessa ja persoonassa. Olen sellainen rempseä enkä turhia jaksa häpeillä, tai pelkää tabuja. Puhun asioista niiden oikeilla nimillä, ja rakastan rieskaa. Toisaalta varmasti myös helsinkiläisyys on tuonut mun persoonaan oman lisänsä. Ja Oulun kansallisruoka rössypottu ei mun suosikkeihin kuulu, vaikka sillä hieno nimi onkin. Koen että Oulussa asutut vuodet ovat olleet tosi hyvä ja opettava juttu, se aina avartaa maailmankuvaa kun oma elämä ei keskity yhteen ja samaan pieneen kuplaan.

Vaikka en itse enää Oulussa asukaan, mä haluan pysyä kiinni siinä mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu, ja siksi luen mielelläni sanomalehti Kalevaa, Oulun omaa paikallislehteä. Koko mun suku kuitenkin asuu siellä päin, ja esimerkiksi mun isovanhempien kannalta mulle on tärkeää ja mielenkiintoista tietää kuinka kaupungin infrastruktuuri toimii. Kaleva tavoittaa päivittäin 142 000 sitoutunutta lukijaa, ja mä olen yksi heistä. Meille tulee paperinen Kaleva joka päivä, ja lisäksi mulla on käytössä Kalevan digipalvelu. Sieltä näen ajantasaisesti kaikki uutiset, vaikka kaukana Oulusta asutaankin, ja paperilehti tulee siksi meille päivän myöhässä.

DigiKalevan oma sovellus eKaleva toimii hyvin mun puhelimessa, ja luenkin aina uutiset sieltä, kun uutisia lähden varta vasten lukemaan. Mä seuraan tosi paljon sekä kotimaan, että kansainvälisiä uutisia ja tapahtumia, ja mieluiten haluan pysyä niistä kärryillä laadukkaasti. Monet sensaatiolehdetkin uutisoivat ja ihan ilmaiseksi, mutta jos haluaa journalistista näkökulmaa ja laadukkaita tyylikkäästi toteutettuja artikkeleita, niitä löytää helpommin Kalevasta.

Nykypäivän tietotulvassa ainakin mulle itselleni laadukkaan ja oikeellisen tiedon merkitys on vaan korostunut, ja lähdekriittisyys on ihan uskomattoman tärkeää. Varsinkin ollessani itse julkisessa asemassa, mun on pakko pitää 100% huoli siitä että esimerkiksi mun jakama tieto on oikeaa tietoa, ja lähteet kestävät kriittisen tarkastelun. En voi jakaa mitään höpöhöpöuutisia totena, enkä missään nimessä haluakaan. Siksi valitsen tarkkaan mistä uutiseni luen, ja mielelläni luen ne tuoreeltaan. Kalevan digipalvelu kulkee kätevästi puhelimessa, ja vaikka Kaleva on Oulun paikallislehti, niin kyllä sieltä löytää relevanttia tietoa maailman ja Suomen tapahtumista muutenkin.

Oululaisille Kaleva on tietysti ihan lehti numero 1, ja siellä mä olen jo pitkään lukenut Kalevan joka aamu kahvikupin äärellä, sillä mun tädille se on tullut niin kauan kuin mä jaksan muistaa, ja siellä me aina Oulussa ollessamme yövytään. Tai oikeastaan mun kaikille sukulaisille se tulee joka aamu. Sanomalehti tuo sellaista ihanaa rauhaa ja luksusta aamuun, ja on parasta hengailla aamutakissa kahvikupin kanssa ja lukea lehteä.

En ole varma tiedänkö ketään oululaista jolle Kaleva EI tule. Eli jos sinä olet oululainen eikä sulle tule vielä Kaleva, kannattaa testata Kalevaa seuraavat kaksi viikkoa ilmaiseksi paperisena ja diginä, tai pelkkänä digiversiona. Luulen että sitten sustakin tulee oululainen jolle tulee Kaleva. Tarjoukseen pääset TÄSTÄ, ja se ei velvoita mihinkään jatkositoumuksiin. Tai jos sulle tulee jo Kaleva mutta kaverille ei, niin vinkkaa ihmeessä hänelle.

Moni mun lukija on ainakin teidän kertoman (ja tilastojen) perusteella Oulusta, ja se on musta hurjan hauskaa. Kommenttiboksissa on tullut vuosien varrella vaihdettua kuulumisia vaikka kuinka monen vanhan tutun ja tutuntutun kanssa, ja tulee teihin törmättyä aina Oulun keskustassa liikkuessakin. Mutta hei, huikatkaa ihmeessä tähän jos ootte Oulusta! Olis hauskaa tietää ihan muutenkin että kuinka paljon oululaisia mun lukijoista löytyy!

Ihanaa päivää kaikille <3

Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.

Otto kotiutui mökkireissultaan jo aamupäivällä ja saatiin viettää ihan tavallista perhelauantaita kaikki yhdessä. Otettiin melkeinpä heti nokka kohti Ruoholahtea ja Kaapelitehdasta, missä Helsinki Design Marketia tänään ja huomenna vietetään. Ulkona oli aika koiranilma, mutta se ei menoa haitannut. Paikka oli aivan tupaten täynnä ihmisiä ja toinen toistaan mahtavampia merkkejä oli markkinoilla edustettuna.

Me käytiin ostamassa Papun Design Marketiin jämäpaloista tehdyt spesiaaliväriset polvipaikkaleggarit Novalle, sekä huikea lohikäärme-ovitarra tyttöjen leikkihuoneen oveen Made of Sundaysilta. Kaikkea muutakin ihanaa oli, mutta koska paikalle ei saanut viedä rattaita, ja unohdin meidän kantorepun kotiin, ei jaksettu kanniskella Novaa sylissä ihmistungoksessa enää sen pidempään. Kierrettiin siis vaan nopeasti eri paikat läpi ja tsekattiin ne muutamat mitä oltiin etukäteen ajateltukin.

Seinätarra pääsee paikoilleen vasta kunhan ensi viikolla meidän lattiat on VIHDOINKIN tehty loppuun. En voi sanoin kuvailla kuinka paljon (ja kauan, liian kauan) olen sitä odottanut. Mutta tässä on ollut vähän kaikkea muuta mielessä kuin lattiat, ja ollaan priorisoitu kaikki muu niiden ohi, ei ole tuntunut olevan sopivaa hetkeä toteuttaa niitä. Me ollaan vähän tällaisia huithapeleita että ei haittaa keskeneräiset lattiat, kun on paljon kaikkea muuta jännää.

Kyllähän nuo laminaatit pinossa tuossa keittiössä on välillä ärsyttäneet, vaan enpä tiedä minkä hauskan ja jännittävän hetken olisin vaihtanut mieluummin lattiaremonttiin, en kyllä mitään. No juu, tähän pätee hyvin sanonta ”Don’t look back, you are not going that way.” eli suunta eteenpäin, ja kohti ensi viikon lopussa häämöttävää toivottavasti valmista lattiaa. Meidän tuurilla (ja Oton perfektionisti-luonteella) tulee vielä jotain mikä estää tekemästä lattiaa ihan kerralla loppuun asti, mutta sitten tulee. Ei se ole edelleenkään niin justiinsa. Ja mieluummin keskeneräinen, kuin huonosti ”valmiiksi” tehty. Mutta se lattioista, ne on ensi viikon juttuja.

Katsottiin tyttöjen kanssa aamupäivällä Boss Baby -elokuva Elisa Vuokraamosta ennen kuin Otto tuli, ja se oli ihan huikea, voin suositella! Naurettiin tyttöjen kanssa melkein vedet silmissä. Ja meillä oli eilen ihan super hauska tyttöjen ilta, katsottiin Vain Elämää ja tanssittiin, ihan niin kuin suunniteltiinkin. Hengattiin peittojen alla lattiatyynyllä, mussutettiin popcornia ja naureskeltiin Novalle joka suhasi ympäri olohuonetta taukoamatta.

Hänestä on tullut ihan hullun nopea konttaamaan, ja nyt taputtaminenkin onnistuu jo kunnolla niin että käsistä kuuluu läpsytysääni, hahaa. Uusimpana juttuna hän on oppinut ihan melkein kiipeämään itse lattiatyynyltä sohvalle, joten sohvalle ei voi enää jättää m-i-t-ä-ä-n kuten tietokonetta, kameraa tai puhelinta, niinkuin ennen on voinut. Hän on erittäin kiinnostunut juuri niistä, ja päättäväisen luonteensa ansiosta niitä sinnikkäästi tavoittelee.

Me aletaan nyt leipomaan omenapiirakkaa, ja toivotan aivan ihanaa lauantai-iltaa teille kaikille <3