Viime aikoina on tullut tehtyä paljon raskausaiheista sisältöä, koska se ainakin omasta mielestäni melko ymmärrettävästi on se kaikkein suurin asia mielessä tällä hetkellä. Mutta ajattelin, että voisi olla hauska kertoa tämän hetken lemppareita ja kuulumisia siinä sivussa ihan muistakin jutuista, koska tokihan meille muutakin kuuluu kuin vain vauvan odotusta.

Kivoin juttu, mitä on tapahtunut tällä viikolla: No sen ilmiselvän ultran (että kaikki oli hyvin siellä ja saatiin nähdä meidän suloinen vilkuttava bebe) lisäksi varmaan se, että meidän terassi kuivui vihdoinkin sen verran, että saatiin laitettua siihen meidän uusi Lay-Z-Spa Helsinki -poreallas alustoineen, joka ostettiin viime viikolla, ja täytettyä se. Kylvettiin siellä jo toissapäivänä koko perhe ja oli ihanaa. Nyt (tätä kirjoittaessani aamupäivällä) allas on lämpiämässä jälleen viikonlopuksi ja odotan innolla, että illalla voidaan istuskella siellä.

Tällä hetkellä mittari näyttää jo 32 astetta, eli hyvin ehtii lämmetä illaksi. Ai että! Kirjoitan altaasta vielä käyttökokemuksia, kunhan niitä kertyy hieman pidemmältä ajanjaksolta kuin parilta päivältä. Altaasta on tullut tosi paljon kysymyksiä jo nyt ja vastaan niihin kaikkiin sitten siinä postauksessa vielä yhteisesti. (Esim. käyttöönotto, veden vaihto, puhtaanapito, ylläpito, ostopaikka, kustannukset, alusta, kylmän kestävyys, tyhjennys yms.).

Parhaat sarjat, joita ollaan katsottu viime aikoina: Saatiin juuri katsottua kaikki jaksot, mitä Snowpierceristä oli tullut Netflixiin tähän mennssä ja aloitettiin sen jälkeen norjalainen shokeeraava EXIT Yle Areenasta. Siis koko ajan kun katson sitä sarjaa, niin sanon vaan Otolle, että ”noi on ihan hirveitä, miten noi voi olla noin järkyttävän hirveitä”. Sarja kertoo neljästä norjalaisesta finanssialan yrittäjästä ja perustuu tositapahtumiin, mitä ei meinaa uskoa sitä katsoessa. Miten se voi perustua tositapahtumiin! Katsokaa itse ja järkyttykää!

Lemppari arkiruoka: Itse nimeämäni Parsonara eli Parsa Carbonara. Tästä kyllä pakko jakaa resepti teille jossain kanavassa. Olen niin fiiliksissä, että parsakausi on alkanut ja arjessa parsa valmistuu kaikkein nopeimmin meillä pastan kanssa. Parsaa, pecorinoa, kananmunaa, paljon mustapippuria ja sopivasti sormisuolaa, sekä hyvää tuoretta pastaa. Voiko olla mitään herkullisempaa (ja helpompaa)!

Kivoin työjuttu viime aikoina: Olen käynyt viime aikoina monta hyvää keskustelua kollegoiden kanssa ja saanut tosi paljon rohkeutta omaan tekemiseen erityisesti myynnin osalta, josta mulla ennen oli vähemmän kokemusta. Ja samalla olen saanut iloa siitä, että olen voinut itsekin rohkaista muita. Ollaan saatu super hyviä tuloksia aikaan! Toisten rohkaisevilla sanoilla ja kannustuksella on ihan mieletön voima.

Asia, jota odotan kovasti: Voi näitä voisi listata miljoona ja kallistuu taas vahvasti kaikkiin raskaus- ja vauva-aiheisiin, mutta jos nyt mietitään muutakin niin: lumien sulaminen, se, että saa lapsille trampoliinin pihalle ja saa kuulla heidän ilon ja innon siellä, taimien istutus ulos, kevään eka jäätelö ulkona, pääsiäisloma. Sekä tietysti se, että tämä korona-aika joskus loppuisi ja saisi takaisin kaiken sen ihanan, mikä joskus oli ihan normiarkea. Mutta ei mennä asioiden edelle, muuten en jaksa, päivä kerrallaan eteenpäin.

Viime aikojen käytetyin vaate: H&M edullisimmat 2-pack äitiyssukkahousut. Mun kohtu on supistusherkkä ja liian kireät sukkahousutkin aiheuttaa harjoitussupistuksia, joten nuo kaikkein edullisimmat ja löysimmät 40 denierin äitiyssukkahousut on mun pelastus. Olen käyttänyt niitä nyt lähes joka päivä jostain raskausviikolta 10 asti. Toisiin on tullut reikä varpaan kohdalle, mutta toiset on vielä ehjät, eli on kestäneet hyvin. Hinta oli 9,95/2 sukkahousut. Pitää varmaan kohta käydä ostamassa toinen paketti. Toiset on nämä kuvissakin näkyvät Lulu Lemonin Align -leggarit, jotka eivät ole mama-mallia, mutta muuten vaan maailman pehmeimmät ja venyvimmät.

Arjen helpottaja: Ruokaostosten tilaaminen kotiin (tai no me tilataan noudolla, mutta kuitenkin joku muu hoitaa keräilyn ja pakkaamisen). Nyt kun siihen on oppinut, en enää ikinä halua palata siihen, että käyn tekemässä jonkun hillittömän kahden tunnin kauppareissun kerran kahteen viikkoon. Mitä enemmän ostoksia tilaa, sitä paremmin tilausjärjestelmä on oppinut meidän toiveet ja tarpeet. Nykyään teen ne samat parin viikon ostokset jossain 10 minuutissa, kun suurin osa tuotteista on listalla jo valmiina ja vain pienet muutokset pitää tehdä itse. Ihan loistavaa!

Kaikista lemppareinta tällä hetkellä on kuitenkin se, että ihan kohta alkaa jo huhtikuu. Kesä on koko ajan lähempänä, valon määrä lisääntyy koko ajan ja odotan sitä ihan valtavan paljon. Lämpöä, aikatauluttomuutta, yhteisiä hetkiä <3 Enää pari kuukautta ja se on täällä! Nyt haluan toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua <3 

Kiitos ihan valtavasti kaikista onnitteluista eiliseen gender reveal -videoon liittyen! Jotenkin niin siistiä, että nyt me tiedetään. Vaikka samalla myös haikeaa! En tiedä mikä mulle on iskenyt, mutta sen sijaan, että odottaisin malttamattomana raskauden etenemistä, nyt on tullut sellainen haikeus, että ”voi ei, en kestä, että tämäkin merkkipaalu meni jo”. Ehkä se on se, kun on tajunnut, että nyt saattaa ihan oikeasti olla niin, että koen näitä asioita viimeistä kertaa.

Nyt ollaan puhuttu siitä paljon ja olen itse vahvasti sen kannalla, että en halua käydä enää raskausaikaa läpi tämän raskauden jälkeen, vaikka vauvoja toivottaisinkin meille tervetulleeksi vaikka sata. Alkuraskauden vaikeudet olivat vaan henkisesti niin rankkoja mulle, että en usko, että haluan koskaan enää käydä niitä läpi. Mutta, edelleen pidätän oikeuden muuttaa mieltä, olenhan vasta 29-vuotias. Ei sitä koskaan tiedä.

Mutta nyt juuri tuntuu vahvasti siltä, että jos meille joskus vielä tämän mahassani kasvavan ihanuuden jälkeen tulisi vauva, niin hän olisi kyllä sitten sijaisvauva tai koiravauva. Tai sitten jos jotenkin hamassa tulevaisuudessa keksittäisiin miten Ottokin voisi olla raskaana, niin sehän olisi ihan lempparivaihtoehto! Mutta joo, mennäänkö raskausviikkoon 17, jonka juuri jätin taakseni?

Se oli hyvä raskausviikko. Ei ollut juuri mitään oloja, paitsi liitoskivut ovat pikkuhiljaa alkaneet. Niitä ei ole jatkuvasti, eikä joka päivä, mutta aina välillä ne tuntuvat ikäviltä lonkissa ja alavatsalla. Supistukset eivät ole vaivanneet liikaa, olen pystynyt olemaan melko aktiivinen ja se on ollut ihanaa. Fiilis on ollut mitä mainioin! Aion kyllä nauttia edelleen tästä hyvästä fiiliksestä.

Olen myös miettinyt, että on mahdollista, että kipeät supistukset eivät alkaisi tällä kertaa vaivaamaan niin aikaisin, koska mulla ei pitäisi nyt olla mitään sellaista rasittavaa tekijää, joka pahentaisi/aiheuttaisi niitä. Viimeksi oli puolivälin jälkeen muutto (vaikka en nostellut juuri mitään, se oli silti fyysisesti rankkaa, kun oli paljon pakkaamista, seisoskelua, kyykkimistä ja siivousta) ja sitä edellisellä kerralla 1-vuotiaan nosteleminen. Mutta nyt ei ole muuta kuin chillailua ja etätöitä, niin ainakaan sen puolesta ei pitäisi olla hätää. Sormet siis ristissä, että tässä raskaudessa saisin edetä pelkillä harjoitussupistuksilla lähelle laskettua aikaa. Se tuntuu utopistisen ihanalta ajatukselta. Katsotaan toteutuuko.

Vauvan liikkeet tuntuvat koko ajan selkeämmin ja selkeämmin ja käännökset ja muljahdukset näkyvät joka päivä ulospäin. Vauva vaikutti ultrassakin tosi liikkuvaiselta tyypiltä ja nyt kohtu on noussut jo lähelle napaa. Selkeästi vatsa siis kasvaa, kun nyt ultrassa katseltiin vauvaa jo paljon ylempää kuin kuukausi sitten.  Hän oli todellakin kasvanut hienosti, mitat vastasivat tismalleen viikkoja, paitsi reisiluun pituus oli jopa muutaman päivän edellä. Joko hän on siis tällä viikolla keskittynyt kasvattelemaan nimenomaan reisiluita, tai sitten hänestä on tulossa samanlainen pitkäjalka kuin äidistään. Saa nähdä.

Olen tuijotellut ultrasta saatua kämmenen kuvaa monta kertaa. Se on vaan niin suloinen, että ihan herkistyn. Aina niin ihanaa ja rauhoittavaa nähdä vauva ultrassa. Nyt sitten odotellaan seuraavaksi rakenneultraa, johon on vielä melkein kuukausi aikaa.

Raskausoireista sen verran, että tällä kuluneella raskausviikolla mulla oli todella tunteet pinnassa. Yhtenä iltana viime viikolla mua oikein suututti, kun kyyneleet vaan tulivat silmiin, vaikka en edes halunnut itkeä. Sanoin ääneenkin Otolle, että mua ei edes itketä ja en halua itkeä ja silti vaan itken ja se ärsytti mua niin paljon! Ja kyse oli jostain ihan pikkujutusta, tyyliin iltapalasta tai jostain. Jälkeenpäin vaan nauratti. Mutta selkeästi tämä ei siis ole jatkoa mun kahdelle edelliselle raskaudelle, joissa tunsin enemmänkin olevani sellainen rauhallinen ja seesteinen viilipytty. Olen mä nytkin pääosin todella hyväntuulinen, kuten yleensäkin, mutta sitten tunteet saattavat kuohahtaa hetkessä, mikä on mulle tosi epätyypillistä ja hämmentävää. Mutta onneksi nämä ovat ohimeneviä vaiheita vain ja Otolta löytyy tukea ja ymmärrystä mun kaikille tunteille. Ja onneksi pääosin ei itketä, haha.

Täällä siis kaikki hyvin ja hyvällä fiiliksellä kohti viikkoa 18!

Checklist raskausviikko 17:

Vauvan koko hedelmänä: Appelsiini.

Cravings: Appelsiini ja mansikat sekä kahvi. Olen juonut vain yhden kupin päivässä, mutta tekisi mieli nuuhkia tuoretta kahvia koko ajan! Se tuoksuu niin hyvältä!

Oireet: Liitoskivut satunnaisesti, tunteet pinnassa. 

Tänään käytiin yksityisellä ultrassa kurkkaamassa vauvaa. Hän vilkutti meille niin suloisesti ja hän istui puolet ultrasta jalat risti-istunnassa, napanuora jalkojen välissä. Varmaankin harjoitteli tulevaisuuden joogaliikkeitä. Saatiin hienosti otettua mittoja ja hän oli kasvanut taas tismalleen viikkojensa mukaan. Ihanan lunki tyyppi siellä. Sydämensykkeet kuulostivat hyvältä ja kaikki näytti oikein hienosti kehittyneeltä. Ultran loppupuolella hän vaihtoi asentoa ja paljasti oletetun sukupuolensa kätilölle.

Meillä oli mukana kaksi konfettitykkiä jotka oltiin ostettu etukäteen, sekä teippiä ja tussi. Niihin laitettiin teipinpala siihen kohtaan, joka paljastaa sukupuolen ja kätilö merkkasi X-kirjaimella sen, jonka sisältö oli oikean värinen. Näin me ei itsekään tiedetty vielä päivällä, mikä lupaus saatiin. Haluttiin yllättyä yhdessä lasten kanssa, se tuntui kivalta ajatukselta.

Odoteltiin kotona tulisilla hiilillä, että lapset tulevat koulusta ja dagiksesta kotiin ja sitten vihdoin oli aika paljastaa konfetin väri! Meitä kaikkia jännitti tosi paljon etukäteen. Haastattelin lapsia vielä ennen paljastusta, kaksi veikkasi tyttöä ja yksi poikaa. Itsekin veikkasin tyttöä etukäteen, koska olin melko varma, että me jatketaan samalla linjalla kuin tähänkin asti.

Ja tyttölupaushan me saatiin! Se tuntui niin hyvältä ja ihanalta. Otto saa pitää vitsikkään suuren rakastajan tittelinsä (meille on sanottu n. miljoona kertaa tämä kuuluisa ”suuret rakastajat tekevät vain tyttöjä” -mantra. Ekaksi kerrottiin kaikille läheisille tietenkin ja saatiin hurjasti onnitteluita, sekä hurjasti ei-ollenkaan-yllättyneitä reaktioita! Kaikki meidän läheiset veikkasivat etukäteen tyttöä myös. Mulla nyt ei sinällään ollut mitään tuntemuksia juuri tästä vauvasta, mutta oletin vaan, että jatketaan samalla linjalla ja oikeassa olin. Ja heti kun näin sen, niin tuli sellainen oli, että juuri näinhän sen pitikin mennä.

Oli niin ihana saada tietää tämä yhdessä lasten kanssa, se tuntui jotenkin tosi tärkeältä ja antoi ihan oman merkityksensä tälle hetkelle, kun poksautettiin konfetit, eikä joku vaan sanonut sitä ultran yhteydessä pelkästään meille vanhemmille. Tottakai tämä on vasta vahva veikkaus ja onhan sekin vielä mahdollista, että lupaus vielä muuttuu. Ja ei haittaa ollenkaan jos näinkin kävisi, me ei aiota muutenkaan tehdä mitään kovin sukupuolitettuja hankintoja, varsinkaan isoja. Mutta nyt tiedetään, että ollaan saatu tyttölupaus ja seuraavaksi jännitetäänkin enää sitä kaikkein tärkeintä asiaa: Kuka on juuri tämä meidän vauva? Millainen tyyppi hän on? Mistä hän pitää? Millaiseksi hän kasvaa? Millaisista asioista hän kiinnostuu?

Nämä nyt jännitettävät asiat ovat niitä, joilla on kaikki maailman merkitys meille<3 On kuitenkin hauska tietää se konfetin väri, sillä nyt ainakin tiedän, että meidän viime päivinä pyörittelemä nimi pääsee mahdollisesti käyttöön. Ollaan makusteltu sitä nimeä ja se tuntuu hyvältä. Mitään muuta me ei sitten vielä tiedetäkään ja se on ihanaa!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Vuokraovi kanssa.

10 vuotta sitten, me oltiin seurusteltu kuukausi ja viikko ja tiedetty kuukauden verran, että meille on tulossa vauva. Mulla oli mun oma vuokrakoti kämppiksen kanssa Ullanlinnassa Vuorimiehenkadun Alepan vieressä, mutta suurimman osan ajasta majailin Oton huoneessa neljän pojan opiskelijakämpässä Kannelmäessä. Oli aika nopeasti hyvin selvää, että me mieluummin etsitään yhteinen koti, johon muuttaa ja jossa voidaan alkaa rakentaa meidän yhteistä elämää.

Muistan vieläkin sen kutkuttavan fiiliksen kun etsittiin koteja Vuokraoven sivuilta. Oltiin kummatkin asuttu Helsingissä vasta hetki omillamme. Otto oli muuttanut soluasuntoonsa vuodenvaihteessa ja minä Oulusta takaisin Helsinkiin edellisen vuoden elokuussa. Meillä oli kova halu löytää koti juuri meille, koti, jossa saataisiin itse päättää sisustuksesta, eikä kukaan söisi meidän ostamia ruokia jääkaapista, kuten opiskelijakämpässä joskus tapahtui. Meillä ei ollut kovinkaan tarkkoja kriteereitä kodille tai asuinalueelle, tärkeintä oli löytää se koti nopeasti.

Ensimmäinen koti, jota käytiin katsomassa, oli myös se koti, johon me päädyttiin vuokralaisiksi. Asunnon edellinen asukas oli todella mukava ja myi meille samalla edullisesti lähes uuden astianpesukoneensa, sekä lahjoitti meille myös vanhan, mutta toimivan pyykinpesukoneen ja vielä pyykinkuivaustelineenkin. Ne helpottivat meidän nuoren perheen alkua todella paljon. Siitä päivästä lähtien kun kirjoitettiin vuokrasopimukset, ei millään maltettu odottaa, että päästäisiin muuttamaan.

Muutettiin hieman ennen vappua vuonna 2011 ja muutto kesti aamusta yöhön asti, kun tavaroita piti roudata kahdesta eri osoitteesta eri puolilta kaupunkia vielä kolmanteen osoitteeseen. Mutta nopeasti se oma koti alkoi muotoutua. Oton mustat kalusteet yhdistyivät mun valkoisiin, Oton punaiset tekstiilit mun vaaleanpunaisiin. Mustapunainen ei ollut yhtään mun juttu, eikä valko-vaaleanpunainen Oton, mutta sieltä se oma tyyli alkoi löytyä. 10 vuotta myöhemmin meillä on Oton valitsema vaaleanpunainen sohva ja mun valitsemat mustat ruokapöydän tuolit.

Olin asunut koko siihen astisen elämäni erilaisissa vuokrakodeissa. Mulle siis vuokrakoti oli nimenomaan oma koti, jota mielellään laitoin oman näköiseksi. Se tuntui heti kodilta ja omalta, meiltä. Otolla kesti ehkä hetken kauemmin tottua siihen, että vuokrakoti on oma koti ihan samalla tavalla kuin omistuskoti. Hän oli ehkä epävarmempi siitä, mitä vuokrakodissa saa tai ei saa tehdä. Itse olin oppinut, että kodissa voi ihan samalla tavalla elää ja olla ja vaikka maalata seiniä ja muuta, kunhan varmistaa ensin vuokranantajalta/isännöitsijältä, että se on ok. Nopeasti Ottokin huomasi, että koti on aina koti.

Myös meidän toinen yhteinen koti oli vuokrakoti, kaunis uudiskohde. Sinne muutettiin, kun perhekoko kasvoi ja yhden makuuhuoneen sijaan kaivattiin kahta. Se oli meidän unelmien asunto, unelmien alueella, josta meillä ei ikimaailmassa olisi ollut mahdollisuutta silloin ostaa omaa kotia 21- ja 22-vuotiaina. Se on myös yksi vuokralla asumisen kiistattomia etuja, että vuokrakotiin voi päästä asumaan juuri sille omalle unelmien alueelle, vaikka omistusasuntoa sieltä ei olisikaan resursseja ostaa.

Meidän talossa oli rauhalliset ja mukavat naapurit, ihana leikkipiha ja näköala kauniille kanavalle. Meillä oli valtava parveke, joka toimi yhtenä lisähuoneena melkein ympäri vuoden. Uimaranta oli niin lähellä, että kesäisin käveltiin sinne suoraan uikkarit päällä. Rakastettiin asua siellä ja yhä edelleen meidän vanhimmat tytöt ikävöivät joskus sitä kotia, se kun oli niin kiva ja asuttiin siellä kuitenkin yli neljä vuotta.

Sieltä kodista me muutettiin seuraavaksi asumisoikeusasuntoon, kun alettiin odottaa meidän kolmatta lasta. Asumisoikeusasunnot löytyvät muuten myös kätevästi Vuokraovi.com -sivustolta vuokra-asuntojen lisäksi. Asumisoikeusasunto oli meille hyvä silta vuokrakodin ja omistuskodin välillä. Sielläkin me asuttiin 3,5 vuotta, ennen kuin viime keväänä ostettiin tämä meidän nykyinen koti. Myös asumisoikeusasunto on mun mielestä joustava ja hyvä asumismuoto.

Kaikissa meidän kodeissa viihdyttiin mainiosti, eikä meillä koskaan ollut mitään ongelmia. Kerran meidän jääkaappi hajosi ja saatiin uusi tilalle jo samana päivänä. Se oli ihan huippua! Jokainen koti oli meille oma kodikas koti. Paikka, jossa luotiin tärkeitä muistoja, johon kannettiin vastasyntynyt ensimmäistä kertaa kynnyksen yli, jossa päätettiin mennä naimisiin, jonne asteltiin ensi kertaa herrana ja rouvana. Rakkaita koteja, joissa meidän lapset oppivat jokainen vuorollaan puhumaan, halimaan, kävelemään ja kasvoivat.

Vuokralla asuminen oli meille helppo, turvallinen ja joustava vaihtoehto melkein kymmenen vuoden ajan. Saatiin etsiä sitä meidän omaa unelmien asuinaluetta ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja, ennen kuin sitouduttiin pidemmäksi aikaa. Päästiin asumaan meidän unelmien alueelle, vaikka meillä ei ollut valtavaa budjettia. Pystyttiin helpostí vaihtamaan kotia tarpeiden muuttuessa, eikä tarvinnut murehtia kodin myymisestä ensin.

Meidän mielestä vuokralla asuminen sopi mainiosti myös arkeen pienten lasten kanssa. Ei tarvinnut itse murehtia mistään hoidettavista asioista, kuten lumitöistä tai huolloista. Vuokralla asuminen oli ihanan huoletonta, ja kyllä sitä huolettomuutta on monesti myös ikävä, esim silloin, kun orava riehuu välikatossa eristeitä riepotellen ja se ei ole kenenkään muun ongelma kuin ihan meidän oma!

Vuokraoven sivuilta löytyy kattavasti vuokra-asuntoja ympäri Suomen, kaikkiin erilaisiin tarpeisiin yksiöistä perheasuntoihin ja kimppakämpistä kaksioihin. Jo vuonna 2008 lanseerattu Vuokraovi on asiantunteva ja laadukas sivusto, joka ainoana Suomessa keskittyy vuokrattaviin asuntoihin. Nykyisin en etsi sieltä enää meille kotia, mutta muuten sivustoa tulee vilkuiltua. Seuraan nimittäin vuokra-asuntojen hintakehitystä eri alueilla ja etsin inspiraatiota. Kenties joskus tulevaisuudessa saan itse ilmoittaa vuokra-asunnon sinne vuokrattavaksi ja tarjota jollekin yhtä ihanan kodin, kun meille on joskus tarjottu. Se on ainakin mulle suuri unelma. Jos sä etsit kotia juuri nyt, niin tästä pääset suoraan Vuokraoven sivuille!

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsinkin, ensi viikolla meillä on ylimääräinen ultrakäynti yksityisellä, koska haluttiin ihan oman mielenrauhan takia käydä kurkkaamassa pikkuista myös tässä niskapoimu-ultran ja rakenneultran välissä. Siinä ultrassa on mahdollista jo nähdä tulevan vauvan oletettu sukupuoli. Aiommeko selvittää sen? Kyllä. Aiommeko paljastaa sen? Kyllä.

Se, mikä se vauvan oletettu sukupuoli on ultrassa, ei muuta meidän suhtautumista vauvaan tai sitä, miten häntä tulevaisuudessa kasvatetaan. Mutta se antaa meille mahdollisuuden nimetä hänet jo ennen syntymää ja on lapsille kiva, konkreettinen juttu, joka tuo tulevaa pikkusisarusta taas aavistuksen lähemmäs. Myös lasten kanssa ollaan juteltu jo aiemmin siitä, että syntymässä (tai varsinkaan ultrassa) määritelty sukupuoli ei kuitenkaan kerro ihmisestä yhtään mitään, eikä takaa sitä, että pikkusisko olisi ikuisesti pikkusisko, tai pikkuveli olisi ikuisesti pikkuveli. Vasta tulevaisuus näyttää sen, millainen persoona ja millainen sukupuoli-identiteetti kullekin lapselle muotoutuu.

Tuli meille lapsi millä tahansa oletetulla sukupuolella, häntä kasvatetaan samanlaisella rakkaudella, lempeydellä ja avoimuudella kuin meidän kolmea aiempaakin. Tiedostaen, että ei ole olemassa vain kahta sukupuolta ja tiedostaen, että hänellä on oikeus muodostaa juuri sellainen sukupuoli-identiteetti itselleen, joka hänestä tuntuu oikealta. Häntä ei tulla sullomaan minkäänlaiseen lokeroon, eikä koskaan tulla olettamaan, että hän pitäisi tietyistä asioista tai olisi tietynlainen oletetun sukupuolensa vuoksi. Hänellä, kuten jokaisella, tulisi olla oikeus kasvaa juuri sellaiseksi tyypiksi, kuin itse haluaa.

Mulla ei ole minkäänlaisia tuntemuksia, enkä koskaan ole arvannut sukupuolta ”oikein” ollessani raskaana. Siksi en ole edes yrittänyt tällä kertaa. Toki todennäköisyydet kolmen tyttöoletetun vanhempina puhuvat sen puolesta, että samalla linjalla jatkettaisiin edelleen. Mutta sitähän ei voi etukäteen tietää, kaikki on mahdollista.

Jakaessani ultrakuvan aiemmin, sain runsaasti viestejä seuraajilta, jotka innostuivat soveltamaan nub-teoriaa meidän kuvaan. Osa viesteistä oli sitä mieltä, että vauva on selvä poika. Osa taas sitä mieltä, että nubin perusteella ehdottomasti tyttö! Uskon, että teorian perusteella sukupuoli on mahdollista päätellä, mikäli on siihen erityisen perehtynyt. Mutta ei sekään mikään aukoton totuus ole, kuten tämäkin tulkintojen kirjo osoittaa. En siis ole tuudittautunut vielä niidenkään perusteella minkäänlaisiin fiiliksiin siitä, kumpaa sukupuolta vauva oletetusti on.

Vatsan muodon perusteella on veikattu poikaa myös. Mutta vatsan muoto vaihtelee päivittäin, se näyttää ihan erilaiselta aamulla heti herättyä, istuessa, illalla nukkumaan mennessä ja kävellessä. Välillä se on pyöreä, välillä leveä, välillä terävä pallo, välillä se näyttää vaan turvotukselta. Makoillessa se ei vielä juurikaan erotu. Vatsan muodon perusteella meille on aiemminkin veikattu poikaa, joten siihen ei ole kyllä mitään luottamista. En usko, että vatsan muoto kertoo mitään vauvan sukupuolesta.

Toiveita meillä ei myöskään sukupuolen suhteen ole. Tavallaan ymmärrän ne toiveet vauvan sukupuolen suhteen, vaikka itselläni ei toiveita olekaan. On inhimillistä toivoa jotain tiettyä ja haaveilla, kunhan tiedostaa sen, että vaikka vauva olisikin syntyessään sitä toivetta vastaavaa sukupuolta, se ei tarkoita sitä, että ne oletetun sukupuolen varaan rakennetut haavekuvitelmat välttämättä toteutuisivat. Jokainen voi luoda mielikuvia ja kuvitella millainen vatsassa kasvava vauva tulee olemaan, mutta vasta aika näyttää millainen hän sitten lopulta on, millaisista asioista hän kiinnostuu jne.

Millaista olisi, jos meille tulisi poika? Miten pojan kasvatus eroaisi tytön kasvatuksesta? Tätäkin multa on kysytty. En osaa kuvitella etukäteen, koska en voi tietää millainen persoona lapsella on. Ja siitähän kaikki on kiinni. Vauvavuoden aikana ehkä siten, että en pukisi itse oma-aloitteisesti hänelle mekkoja. Jos hän taas itse joskus myöhemmin pyytäisi saada pukeutua mekkoon, en epäröisi sekuntiakaan. Toinen eroava juttu joka tulee mieleen, ja jonka olen kuullut on se, että poikavauva saattaisi pissiä helpommin mun päälle vaipan vaihdossa!

Mutta hän saisi leikkiä ihan samoilla barbeilla, parkkitaloilla, autoilla, nukeilla, kirjoilla, junaradoilla, duploilla, leikkikeittiöllä, Spidermaneilla, poneilla ja muilla leluilla, joilla meidän tytötkin ovat vauvana leikkineet. Hän saisi itse näyttää mistä kiinnostuu ja innostuu ja me tuettaisi häntä niissä omissa kiinnostuksen kohteissa. Hän saisi olla ihan samalla tavalla iloinen, surullinen, riehakas, rauhallinen, hiljainen, puhelias, utelias, ujo tai mitä tahansa onkaan, kuin meidän kolme aiempaakin lasta saa.

Yritin miettiä vielä, että opettaisinko pojalle elämästä joitakin asioita eri tavalla kuin tytölle? Opettaisinko hänelle, että tyttöjä pitää kohdella kauniisti ja heille pitää avata ovi? En opettaisi. Vaan opettaisin, kuinka arvokas, rakas ja tärkeä hän on omana itsenään, että hänen täytyy kohdella aivan kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti, puuttua aktiivisesti kohtaamaansa epäoikeudenmukaisuuteen tai rasismiin, kunnioittaa aina toisen ihmisen rajoja (ja toisten ihmisten hänen rajojaan), ja että aina on kohteliasta avata ovi, tai pitää ovea auki seuraavalle. Paitsi jos on ahtaassa välikössä ja on korona-aika ja olisi mahdotonta huolehtia turvavälistä pitäessään ovea auki. Tai jos joku pelottava tyyppi seuraa. Silloin on parempi vaan pujahtaa nopeasti eteenpäin.

Opettaisin tunnetaitoja ja turvataitoja. Opettaisin, että kaikkea ei tarvitse tietää ja ottaisin yhdessä lapsen kanssa asioista selvää. Opettaisin rakkautta, antaisin läsnäoloa ja luottamusta. Opettaisin ja antaisin siis niitä aivan samoja asioita, kuin jo opetan.

Jos oletettu sukupuoli selviää ensi viikolla ultrassa, me kerromme sen myös julkisesti, kuten olemme aiemminkin tehneet. On mahdollista, että se paljastuisi muutenkin, koska lapset saattaisivat puhua siitä, joku tietty vaate tai jonkin tietyn vaatteen puute voisi paljastaa tai saattaisin itse sanoa sen vahingossa epähuomiossa muutenkin. Ja sitä aivan varmasti spekuloitaisiin, jos en kertoisi. Joten sama se on paljastaa, ei se mikään salaisuus ole. Se ei silti muuta mitään. Toivon kovasti, että kumpi tahansa ”lupaus” me saadaan, en saisi mitään ”jee vihdoinkin teille tulee poika”, tai ”harmittaako, että ette vieläkään saaneet poikaa”-kommentteja. Koska me ei täällä odoteta mitään muuta kuin sitä, että elokuussa saataisiin syliin hyvinvoiva lapsi, jota meillä olisi suuri kunnia ja etuoikeus saada kasvattaa ja rakastaa.

Meidän lapset ovat nähneet YouTubesta gender reveal -videoita ja he muistavat edelleen meidän edellisen gender revealin vuodelta 2016. Se oli heille silloin tärkeä ja hauska juttu ja ovat kovasti toivoneet, että nytkin meillä on jotain hauskaa tilpehööriä, jonka avulla sukupuoli paljastetaan. (Viimeksi oli ilmapalloja).

Tullaan nytkin luultavasti tekemään joku gender reveal -video (kenties reels). Mutta mua henkilökohtaisesti ärsyttää, että kaikki oletetun sukupuolen paljastamiseen myytävät konfetit, ilmapallot ja muut ovat joko vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä. Omiaan vahvistamaan väreihin liittyviä sukupuolistereotypioita, joihin itsekin tässä kuvituksessa (ärsytyksestä huolimatta) turvauduin.

Toisaalta, jos paljastettaisiin oletettu sukupuoli keltaisella tai vihreällä konfetilla, niin kukaan ei arvaisi värin perusteella yhtään mitään. Joten luultavasti mekin tullaan tekemän paljastus juuri niillä stereotyyppisillä väreillä, vaikkakin samalla naureskellen sille, miten typeriä ne väristereotypiat on. Tuli meille millainen lapsi tahansa, hän taatusti tulee elämänsä aikana pukeutumaan sekä vaaleanpunaiseen että vaaleansiniseen.  Mutta olisipa mahtavaa, jos tähän gender reveal -hömppään keksittäisiin joku muukin keino, kuin nuo iänikuiset kaksi väriä.

Siinäpä tiivistetysti mun ajatuksia tästä aiheesta. Nyt vaan jännityksellä odotetaan ensi viikkoa. Eniten odotan sitä, että pääsenkö käyttämään mulla mielessä pyörivää nimiyhdistelmää, vai en. KÄÄK!

Nuo kuvien Minna Parikan puputennarit meillä on vaaleanpunaisena kuopuksen jäljiltä. Vaaleansiniseksi muokkasin kahteen kuvaan alleviivaamaan tätä postauksen aihetta. Mutta oli vauvan oletettu sukupuoli mikä hyvänsä, tulen näitä meidän puputennareita käyttämään. Näin kauniit (ja mun lempiväriset) kengät ansaitsee päästä ulos laatikosta, jos niille on sopivan kokoinen jalka tarjolla!