Olen mukana Indiedaysin ja Alwaysin #LikeAGirl -kampanjassa, jonka myötä sain tehtäväkseni pohtia tyttöyden takia kohtaamiani ennakkoluuloja. Always jatkaa työtään tyttöjen itsetunnon vahvistamiseksi murrosiässä ja sen jälkeen rohkaisemalla tyttöjä uhmaamaan kaikkia ennalta-asetettuja rajoitteita ja olemaan lyömättömiä – #LikeAGirl.

Kahden pienen tytön äitinä tämä aihe erityisesti herättää mussa sekä tunteita, että ajatuksia suuntaan jos toiseenkin. Mä olen siitä onnellisessa asemassa, että kukaan ei ole koskaan sanonut mulle että en voisi tai saisi tehdä jotain koska olen tyttö. Tietenkin päiväkodissa on sanottu jotain poikaväreistä, minä kun tykkäsin dinosauruskuvioista, prätkähiiristä ja sinisestä vielä tarhaiässä, ja pukeuduin usein poikamaisina pidettyihin vaatteisiin. Se ei kuitenkaan koskaan suuresti vaikuttanut mun itsetuntoon, mä olin prätkähiirisukistani ylpeä, enkä välittänyt.

Vaikka mulle ei ole sanottu että en voisi tehdä jotain, musta on silti tehty oletuksia sukupuolen perusteella. On haukuttu sillä ikävällä h:lla alkavalla sanalla, koska tykkäsin juhlia ja pitää hauskaa.  On sanottu niin, vaikka ei ole tiedetty mitään mun elämästä oikeasti. Koska olen tyttö. Jos en olisi tyttö, se sana ei olisi ollut se sana vaan jotain ihan muuta.  Te tiedätte kyllä sen sanan mitä tarkoitan, ja se sana on ruma. Näettekö tässä kuvassa huoran, vai kahden lapsen naimisissa olevan äidin?

Ehkä vähän huijasinkin ensimmäisessä kappaleessa, vahingossa, on mulle sanottu että en saa tehdä jotain koska olen tyttö. En saanut juhlia, deittailla ja pitää hauskaa vapaasti nuorena, koska mut tuomittiin siksi, enkä todellakaan ollut ainoa. Koska olen tyttö, mun olisi pitänyt käyttäytyä teini-iässä kuin nunna välttääkseni saamasta mainetta, jollaista en ansainnut. Sen maineen nimittäin saa ihan helposti jos on tyttö, vaikka mitään syytä ei olisikaan. En ole koskaan kohdannut näitä ennakkoluuloja miesten taholta, nämä ovat tulleet naisilta, tytöiltä. Heiltä, joiden pitäisi yhdessä kaataa ennakkoluulot ja ymmärtää, että se että on tyttö voi tarkoittaa ihan mitä tahansa, eikä ahdasta ja yhtenäistä muottia.

Mä toivon että siinä vaiheessa kun meidän tytöt ehtivät teini-ikään, kukaan ei enää käytä tuota hirvittävää sanaa vaan kaikki tytöt saavat elää elämäänsä juuri niinkuin itse haluavat, tulematta tuomituiksi kenenkään taholta. Ja jos joku sellaista sanaa käyttää, mä aion tehdä selväksi että kukaan muu ei voi heitä määritellä, ja sanat ovat vain sanoja.

Meidänkin lapsiin käsitykset tyttö-ja poikaväreistä ja tyttöjen ja poikien piirroshahmoista ovat jo iskostuneet. Eivät meidän toimesta, vaan päiväkodin ja uusien kavereiden myötä. Vaatekaupassa ei voi ostaa äidin mielestä kivoja mustia leijonakuvioisia leggingsejä, koska esillä olevassa myyntikuvassa legginssit ovat pojalla päällä. He eivät halua käyttää samoja vaatteita, joita pojat käyttävät.

Mua ei haittaa se niin kauan, kun kyseessä on heidän omat makumieltymyksensä, jotka vaikuttavat vain heihin itseensä (he eivät halua itselleen jotain koska ne ovat poikien juttuja). Mutta jos joskus tulee eteen tilanne, jossa he haluaisivat tehdä jotain, mutta eivät uskalla, ”koska se on poikien juttu”, silloin mä aion vaikuttaa. En myöskään halua, että he koskaan sanovat jollekin toiselle, tytölle tai pojalle, että he eivät voi tehdä jotain koska se on tyttöjen tai poikien juttu.

Linkkasin aiemmin Alwaysin #LikeAGirl –kampanjavideon ja kirjoitin aiheesta tekstin jonka voi lukea täältä. Joku kommentoikin minulle silloin, että ei tarvitse kampanjaa kertoakseen itselleen mitä voi tai ei voi tyttönä tehdä. Hienoa että joku on niin onnekkaassa asemassa, iso osa maailman naisista kun ei ole! Vaikka sitä ei jatkuvasti arjessa tajua  miten paljon naisia arvostellaan ja luokitellaan sukupuolen perusteella, se ei tarkoita etteikö sitä vieläkin tapahtuisi. Sitä ei tarvitse eikä saa hyväksyä.

Oletteko te kohdanneet ennakkoluuloja sukupuolenne takia? Millaisia?

Mun tajuntaan jysähti tänään tuossa pihalla ollessamme, että meidän esikoinen täyttää kohta neljä! Ihan uskomatonta. Siihen on vähemmän aikaa että hän aloittaa koulun, kuin siitä on kun hän syntyi. Mä olen ollut äiti pian neljä vuotta, se on vaan jotenkin niin uskomaton ajatus. Neljä vuotta sitten mä olin raskaana ja kuvittelin että synnytykseen on vielä ainakin kolme kuukautta, laskettu aikani kun oli lokakuun 19. päivä. Enpä tiennyt silloin että neiti esikoinen päättäisi syntyä kuukauden etuajassa heti mun omien synttäreiden jälkeen.

Vaikka olen ollut äiti neljä vuotta, ja meillä on kaksi lasta, en silti koe olevani äitinä mikään konkari tai valmis paketti. Äitinä joutuu varmasti loppuelämänsä ajan uusien tilanteiden eteen harva se päivä. Lapset eivät aina toimi niinkuin oppikirjoissa, ja uudet vaiheet vaativat soveltamista ja sopeutumista, ihan koko perheeltä. Vaikka se synnytyssairaalassa uuden ihmisen ensimmäisinä elinhetkinä koettu epävarmuus on muuttunut jonkinlaiseksi varmuudeksi ja sellaiseksi pääpiirteiseksi fiilikseksi että tietää mitä tekee, ovat lapset mestareita vanhempiensa hämmentämisessä.

Kuinka monta kertaa sitä on, erityisesti vauva-aikoina, tuudittautunut siihen tunteeseen että nyt on hyvä vaihe ja oi ihanaa, ja seuraavana yönä onkin ollut 12 yöherätystä. Tai kuinka monta kertaa on ollut vaipumassa horrokseen, ja sitten yhtäkkiä vihdoinkin on saanut nukkua sen kokonaisen yön. Lapset yllättävät, päivittäin. Fiksuudellaan, höpsöydellään, kysymyksillään, hassuilla jutuillaan ja terävillä huomioillaan. He yllättävät uusilla taidoilla, ja he yllättävät yhtäkkisillä tunteenpurkauksilla, sekä positiivisilla että negatiivisilla. Lapsille pienetkin asiat voivat olla niin hurjan isoja, ja sitten taas jotkut isot asiat eivät ole heidän mielestään mitään.

Sitä saattaa ajatella että ei hitto en jaksaisi tätä suihkutappelua taas, ja sitten lapsi yhtäkkiä antaakin pestä hiuksensa niin helposti ja perusteellisesti että tekee vaan mieli hihkua tyytyväisyydestä. Tai saattaa olla väsynyt ja ajatella menevänsä aikaisin nukkumaan ja nukkuvansa ihanat 10h yöunet. Ja sitten lapset heräävätkin vuorotellen tunnin välein koko yön, vaikka ovat nukkuneet 12h yöunia 1-vuotiaasta asti. Sitä jännittää isoja muutoksia kuten päivähoitoa, ja lapset ottavatkin ihan lunkisti ja ainoa muutosta pelännyt onkin äiti itse.

Vaikka omat lapsensa tuntee paremmin kuin kukaan muu, halu kuunnella ja oppia tuntemaan heidät paremmin joka päivä on mielestäni tärkeää vanhemmuudessa. Miten voisi toimia oman lapsensa parhaaksi, jos ei tuntisi häntä kunnolla? Vaikka lapsensa tuntee niin hyvin kuin mahdollista, he yllättävät silti. Heillä on oma tahto, oma luonne ja heidän toimiaan ei voi ennustaa. Vanhempana kaikkeen ei voi ikinä varautua, paitsi siihen ettei koskaan ajattele minkään olevan varmaa.

Paras oppi vanhemmuudessa mulle onkin ollut tajuta se, että lasten kanssa saa varautua kaikkeen, ja ei yhtään mihinkään, ja silti saa yllättyä. En stressaa äitiyttä, en stressaa lasten kanssa liikkumista tai kauheasti enää edes uusia tilanteita. Kyllä ne asiat aina järjestyy, vaikka eivät menisikään niinkuin on ensin ajatellut omassa pienessä päässään. Suurin virhe mitä voisin äitinä tehdä, olisi se että pettyisin lapsiini siksi että he eivät haluaisi elää sellaista elämää kuin minä äitinä toivon. Sitä en aio ikinä tehdä, minkä tien ikinä lapset valitsevatkaan, mä tuen ja autan heitä parhaani mukaan saavuttamaan unelmansa.

Kiitos mun rakkaille tytöille kaikesta mitä tämä melkein neljä vuotta on pitänyt sisällään, ja kiitos kaikesta siitä mitä tulevaisuudessa on vielä edessä. Äitiys on maailman siistein seikkailu <3

Oli ihanaa viettää koko juhannus yhdessä lasten kanssa, meillä on ollut niin hauskaa. Ihan parasta on myös että heillä on nyt kesäloma ja meininki on paljon letkeämpää ilman tarharumbaamisia joka aamu ja iltapäivä.  Rento kesäfiilis on vallannut meidän koko perheen ja viime päivinä ollaan naurettu varmaan enemmän kuin kevään viimeisinä viikkoina yhteensä, siis ihan kokoajan.

Äitiydessä kaikki on siistiä, mutta yksi lempparijutuista on se miten paljon lasten kanssa voi jutella ja keskustella ja höpöttää ja vitsailla. Joskus lapsilla vaan välähtää niin tilanteseen sopivasti ihan vahingossa, ja toisinaan he oivaltavat niin hienoja juttuja ettei olisi osannut odottaakaan. En pysty valitsemaan tahattoman tilannekomiikan ja nasevien huomautusten väliltä, kummat ovat hauskempia, mutta ihanaa että molempia tulee, koska lasten huumori on parasta. Mä en koskaan ole ollut mikään vitsikirjojen tai viihdesivustojen ystävä, eikä mun puhelimesta löydy tallennettuna ainoatakaan meemiä tai reaktiokuvaa. En tiedä olenko pudonnut nykyajan huumorin kelkasta vai mikä mua vaivaa, mutta lasten jutuille mä olen nauranut aina.

Muistan kun olin vielä aika pieni, niin pieni ettei meillä ollut omaa tietokonetta. Äiti joskus tulosti töistä sellaisia Lasten suusta-kiertoviestejä mun luettavaksi ja niille mä nauroin ihan hulluna. Edelleenkin eniten mua naurattaa lasten jutut (ja yksi ihan loistava YouTubevideo heliumröyhtäyksestä). Lapset on vaan ihan huippuja, loistavaa seuraa ja heiltä voi myös oppia paljon.

”En voi nukkua kun minun jawka muwisee!” Onhan se vaikeaa nukkua kun jalka murisee!

”Minä owen pikkutyyppi, Tiawa on tyyppi, tinä owet iso tyyppi, Isi on iwo tyyppi ja mummu ja Awmas on minityyppejä”. Tyyppejä ollaan kaikki selkeästi, ja mummu ja koira menevät samaan kastiin.

”Minä aion nähdä tänä yönä vain tosi kivoja vaaleanpunaisia unia prinsessoista ja minun Frozen-synttäreistä”. Aika hyvä että illalla voi vain päättää noin. Mä olen ihan satavarma että aamulla esikoinen kertoo prinsessaunistaan ummet ja lammet, koska lapsena voi oikeasti vaan päättää näkevänsä kivoja unia.

”Minä owen Niisku-Myy, äiti on Nipsu-pappa, iwi on Muumimamma, Tiava on Taikuri ja mummu on Muumi-mewivohvo” ”Ei mummu oo merirosvo!” ”Niin. Te on vaan Ouvuwwa”. Näin kuului eräänä iltana lasten intensiivinen väittely. Ilmeisesti oululaiset ovat merirosvoja?

”Mutta minun Minni-juhwissa pitää owwa myös ötökkä”. Kuopus suunnittelee jo ensi huhtikuussa siintäviä syntymäpäiväjuhliaan esikoisen lähestyvien synttäreiden myötä, ja niissä pitää kuulemma Minni-teeman lisäksi olla myös ötökkä. Lisäinformaatiota liittyen ötökkään odotan innolla.

”Mene suihkuun hiki-isi!” kehotti esikoinen isäänsä tänään.

”Aai äiti tinä owet iso apina!” sanoi kuopus kerran ja antoi ison halin minulle.

Hauskojen juttujen lisäksi lapset ovat maailman hellyyttävimpiä kysymyksineen, rakkaudentunnustuksineen ja ihanine ajatuksineen. He rakastavat olla kainalossa höpöttelemässä, ja mä rakastan pitää heitä kainalossa. Haaveilen päivästä, jolloin voisi vain makoilla sohvalla lapset kainalossa koko päivän, ja höpötellä ja syödä vaahtokarkkeja. Eihän ne naperot siinä koko päivää pysy vaikka vaahtokarkkivarasto olisi ehtymätön, mutta onneksi on niitä pieniä ihania hetkiä jolloin höpötellä ennenkuin he kirmaavat takaisin mielikuvituksellisiin leikkeihinsä.

Äitiys on ihanaa, ja lapset siisteimpiä tyyppejä.

Mitkä on teidän lasten parhaita lasten suusta -juttuja?

Tänään on mun neljäs oikea äitienpäivä, viides jos raskausajan äitienpäivä lasketaan mukaan. Jokainen äitienpäivä tähän mennessä on ollut täydellinen, omalla tavallaan. Raskausajan äitienpäivältä muistan vieläkin Oton vatkaamassa käsin ärräpäiden saattelemana kermavaahtoa kakkuun jonka raskaushimoissani halusin tehdä. Siinä kesti kauan, se oli ehkä hölmöin juttu ikinä, mutta Otto teki sen silti, koska Otto on Otto.

Toisena äitienpäivänäni mä sain herätä siihen, että äiti ja Otto olivat yhdessä ostaneet mulle mun ensimmäisen äitienpäivälaukun täysin mun siitä mitään tietämättä, tästä syntyi siis tämä meidän äitienpäivälaukkuperinne. Muistan kuinka Otto nosti meidän rakkaan esikoisen sänkyyn ja yhdessä ihmeteltiin mun pinkkiä laukkua, Tiara taisi sitä maistellakin. Muistan siltä äitienpäivältä myös meidän ravintolareissun, vauva-Tiaran joka hauskuutti puolta ravintolaa iloisella hölpötyksellään, ja mun ja Oton pehmolelusodan illalla kotona. Pehmolelusodan jonka seurauksena meidän telkkariin tuli naarmu, mutta joka sai meidät nauramaan vedet silmissä varmaan puoli tuntia.

Mun kolmantena äitienpäivänä Zelda oli vain muutaman viikon ikäinen vastasyntynyt pieni. Me vietettiin sitä äitienpäivää vauvantuoksuisissa tunnelmissa, rakkaudesta pakahtuen. Meillä oli kaksi pientä yhteistä täydellistä tytärtä, Otolla isyysloma ja maailman paras fiilis. Taisin saada aamupalan sänkyyn, ja Otto kokkasi mulle herkkuja. Silloin taidettiin olla niin vauva-arjen lumoissa, että mulla ei siksi oikeasti ole siltä päivältä juuri muita muistikuvia kuin se miten järjettömän onnellisia me oltiin juuri silloin, ja taidettiinpa olla myös vähän väsyneitäkin.

Neljäs äitienpäivä viime vuonna sujui kotona ja ulkoillen. Muistan kuinka Zelda oli juuri oppinut nukkumaan täysiä öitä Tiaran kanssa yhteisessä lastenhuoneessa, ja aloin vihdoin herätä horroksesta jonka 20 minuutin pätkissä nukuttu vuosi oli aiheuttanut. Aurinko paistoi, kirsikkapuut kukkivat ja meillä oli ihana, rento päivä jona sain nukkua pitkään ja ottaa rennosti yhdessä.

Tänä vuonna meidän ei ollut tarkoitus olla koko päivää kotona. Meidän piti lähteä keskustaan äitienpäivälounaalle, kävellä Kaivopuistossa ja näyttää lapsille mun vanhoja huudeja, se olisi ollut ihanaa. Mutta nyt kävi toisin. Mä jouduin lepäämään, koska tällä viikolla tehdystä lääkärintutkimuksesta aiheutui yllättäen jonkinverran jälkioireita, ja sain ohjeeksi levätä ja liikkua mahdollisimman vähän. Mä olen voinut kuitenkin ihan hyvin, ja siksi lepääminen auringon paistaessa täysillä ulkona on tuntunut sanoinkuvailemattoman turhauttavalta.

Silti tämäkin äitienpäivä on ollut täydellinen. Iso kiitos siitä kuuluu Otolle, joka on kertaakaan valittamatta ottanut vetovastuun koko viikonlopuksi, ja vaikka takana on ollut rankka työviikko, hän jaksoi vielä tänäänkin järjestää mulle yllätyksiä ja teki tästä äitienpäivästä yhdessä lasten kanssa niin täydellisen ihanan kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista.

Iso kiitos kuuluu myös meidän lapsille. Heidän kanssa ei voi vaan pysähtyä harmittelemaan, eikä edes halua. Parasta äitiydessä on se, että saa olla joka päivä noiden kahden rakkaan tytön kanssa. ”Äiti, rakastan sua aina vaikka joskus temppuilenkin. Rakastan sua ainakin 25!” ”Äiti on tentan akah! Tänään on Iina-päivä” (äiti on Zeldan rakas).

Mä vaadin äitinä itseltäni paljon, ja joskus on kova paikka joutua myöntämään että en ehkä aina kykenekään tekemään ihan sitä kaikkea mitä haluaisin. Mutta äitinä pitää olla myös armollinen itselleen, sen mä olen näiden vuosien aikana oppinut. Onneksi ei tarvitse kuin katsoa ulkoa posket punaisina isin kanssa tulevia lapsia jotka kiljuvat yhteen ääneen mitä kaikkea ovat tehneet, ja tajuan että ne kyllä pärjää ihan hyvin. Se riittää, että tekee sen mihin itse pystyy.

Äitiys on ihanaa, rakkaudentäyteistä, kiireistä, hauskaa ja joskus myös hermoja raastavaa. En vaihtaisi päivääkään pois, koska näiden pienten tyyppien kanssa jokainen päivä on seikkailu, tapahtui mitä tapahtui. Jokainen päivä, jonka saan viettää lasten ja Oton kanssa on täydellinen päivä, koska me ollaan yhdessä. Yhdessä me ollaan vahvoja ja selvitään mistä tahansa.

Me kuvattiin tämäkin äitienpäivä videolle perinteen mukaisesti, ja kunhan saan videot järjestykseen on luvassa äitienpäivä videoina -postaus, jossa lisää siitä mitä me tänään oikein tehtiin. Kommelluksia on ainakin riittänyt, me kun saadaan kotonakin aikaiseksi hömpötystä jos jonkinlaista. Toinen perinne, eli äitienpäivälaukku luvassa huomenna blogin puolella, musta tuntuisi nimittäin jotenkin väärältä kirjoittaa pohdiskeleva postaus ja koristella se laukun kuvilla. Laukun lisäksi sain lapsilta maailman hienoimmat päiväkodissa itsetehdyt lahjat.

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle äidilleni Annelle <3

Joskus ne parhaat jutut tulee lapsilta silloin kun on jo puoli tuntia odottanut että lastenhuoneesta kuuluisi vain vaimea tuhina.

”Hawuan vettä.”

No saat vettä vielä (miljoonannen kerran), mutta sitten nukutaan eikö?

”Äiti. Hawuan tiwittää Ammahta.”

No se on siellä Oulussa, mummun kanssa muistatko?

”Mutta minä tain Ahmawta puwun.”

Joo hienosti pussasit Armasta aamulla kun ne lähti junalle mummun kanssa. Voit sitten taas pussata Armasta kun ne mummun kanssa tulee käymään.

”Entäh iwoiwä?”

No se isoisä on siellä omassa kodissa. Täällä on äiti, isi, Tiara ja sinä, ja muut on omissa kodeissa. Nyt pitäisi kuule rakas nukkua, aamulla on päiväkotipäivä ja aikainen herätys.

”mutta entäh jouwupukki?”

Joulupukki on siellä Korvatunturilla, muistatko? Se tulee sitten taas jouluna. Nyt pitäisi ihan oikeasti nukkua eikös joo, kello on paljon ja ulkonakin on jo pimeää. Hyvää yötä, nuku hyvin rakas!

”Hawuan vettä.”

Joskus unensaanti on tiukassa päiväkotipäivinä, kun päiväunet venähtävät siellä vähän pidemmiksi. Niinä iltoina halutaan kaikkea, kysytään kaikkea, ihmetellään kaikkea, eikä ainakaan edes yritetä nukkua kun ei yhtään nukuta. Joskus se on turhauttavaa, itselläkin on ollut pitkä päivä töissä ja illan askareet takana, ja haluaisi edes hetkeksi rojahtaa sohvalle, jotta ehtisi vielä käydä sähköpostit läpi, kirjoittaa postauksen ja vastata kommentit. Joiden jälkeen voisi rojahtaa vielä vähän enemmän sohvalle ja nukahtaa kesken sarjan.

Toisinaan se on kuitenkin kaikessa turhauttavuudessaankin ihanaa. Kun sieltä tulee maailman suloisimpia pieniä höpsöjä kysymyksiä, tyyppien naamasta näkee että nyt raksuttaa päässä ja lujaa ja itselle tulvahtaa sellainen äidinrakkauden aalto rintaan että meinaa pakahtua. Onneksi se viimeinen ”Haluan vettä” palauttaa maan pinnalle. Huomenna on taas uusi aamu ja aamun rutiinit, ja pikkuisten pitäisi päästä unten maille, eikä olla halittavana ja pusittavana koko yötä koska joulupukki oli niin hellyyttävä. Onneksi pian on vapaata, ja sitten jutellaan joulupukista vaikka siihen asti että silmät menee kiinni väkisin, onhan se kovin ajankohtainen aihe näin huhtikuussa.

Nyt sieltä kuuluu vain se pieni tuhina, ja mä mietin tässä sohvalla, tätä kirjoittaessani, miten hyvältä äitiys tuntuu. Hyvää yötä ihanat <3