Jotenkin sitä vaan meinaa pakahtua rakkaudesta kun katsoo omia lapsia ja miettii millaisia he ovat, millaisia ovat olleet ja millaisia tulevat olemaan. Molemmat tytöt ovat kasvaneet kovasti ja heidän kanssaan on yksinkertaisesti ihan parasta hengailla! Kummallakin on niin omat juttunsa, mutta silti niin hurjasti yhteistä. Heillä on yhteiset leikkinsä ja vitsinsä, joista vanhemmat eivät tajua mitään. Hauskaa on esimerkiksi huutaa ”aaaarttu!” vuorotellen, aina vähän kovemmalla ja kovemmalla äänellä. Toim. huom. he eivät tunne ketään Arttua.

Taapero ja leikki-ikäinen keksivät kyllä välillä niin pönttöjä juttuja että ei tosikaan, mutta ainakin saa nauraa joka päivä, ja naurua ei voi koskaan olla liikaa. Päivät ovat kommelluksia täynnä, ja kyllä täällä saa olla välillä tiukkanakin ettei mene aivan höpöhöpöksi, mutta pääosin kaikki sujuu mutkattomasti. Kyllä nuo neidit toki osaavat myös tapella leluista, vaikka yhdessä tykkäävätkin leikkiä. Joululahjat kuitenkin ympättiin samantien yhteen, niitähän on silloin enemmän, kuten toinen neideistä fiksusti totesi.

Isompi on opettanut pienemmän laskemaan kymmeneen, ja osaa tulkita jokaikisen sanan jonka pienempi sanoo, vaikka me vanhemmat kuultaisiin se vasta ensimmäistä kertaa. Tulkille on välillä käyttöä, en olisi heti hiffannut että metro on ”ehhoo” ja ”kikkikki” on pingviini, kun kuopus sitä itsepintaisesti hoki ruokapöydän vierellä, tarkoittaen joululahjaksi saatua pingviinipeliä. Hyvä että ymmärtävät toisiaan!

Tytöt ovat selvästi nauttineet kun ovat saaneet olla yhdessä koko loman, eikä toinen ole lähtenyt aina kerhoon pariksi tunniksi. Hauskaa oli myös huomata, että kun tytöt jäivät kaksin mummun kanssa kotiin meidän lähtiessä Zeldan kummisedän synttäreille pari viikkoa sitten, tyttöjä ei harmittanut ollenkaan, vaan he jäivät leikkiensä keskelle ja sanoivat että ”voisitteko jo lähteä, niin me saataisiin mummulta pastilleja”, ovelat ketkut. Mutta meidän lähtiessä kolmestaan elokuviin esikoisen kanssa, kuopuksen jäädessä mummun hoitoon, oli molemmilla vähän harmi, kun toinen ei tullutkaan mukaan. Niin erottamattomia he ovat, pienet rakkaat.

Saan kyllä olla niin onnellinen että meille on siunaantunut noin ihanat pienet neidit, joiden kanssa pienetkin jutut tuntuvat välillä seikkailulta, ja joille haluaa tarjota vain parasta. Äitiys, ja omat lapset saavat musta parhaat puolet esiin, koska haluan olla heille vain ja ainoastaan paras. Tuki ja turva johon voi aina luottaa, ja se pönttö joka lähtee höpsöihinkin leikkeihin täysillä mukaan vaikka onkin jo aikuinen. Toki minäkin joskus olen myös kakkapää-äiti joka ei ala leipomaan ”joulukakkua” enää nukkumaanmenoaikaan viikko joulun jälkeen, mutta sekin kuuluu elämään!

Tyttöjen hameet ja paidat uusia löytöjä Zarasta. Sukkahousut Little pieces & h&m.

Tyttöjen ja tuon ihan yhtä rakkaan (ja yhtä pöntön) aviomiehen kanssa me nautiskellaan vielä kolmesta jäljelläolevasta lomapäivästä, joiden aikana pitäisi ainakin saada joulukoristeet veks ettei käy niinkuin viime vuonna, että tonttuverhot on ikkunassa vielä huhtikuussa. Viimeistään luppiaisena, esikoista lainaten, on aika käydä työn touhuun ja viedä kuusi varastoon, ja vastaanottaa kevät kotiin.

Ihanaa ja rakkaudentäyteistä lauantai-iltaa kaikille <3

Moi, ja pahoittelut! Tänä vuonna mun ei pitänyt lipsua kalenteriaikataulusta milliäkään! Tänään vaan väsymys vei yhtäkkiä voiton ihan kokonaan musta, enkä ole oikeastaan saanut mitään järkevää tehtyä. Tiedättekö sen tunteen, kun ei oikeasti jaksaisi nostaa edes pikkurilliä, kun väsyttää niin paljon. Siihen päälle infernaalinen päänsärky, ja ensimmäinen päivä viikon sisään kun on pakollista menoa jonnekin sekä aamulla, keskellä päivää, että illalla, niin mä olen aivan done! Tottakai väsymys iski juuri tänään, eikä esimerkiksi eilen kun muutenkin vain völläsin kotona.

Yritin aamulla raapustaa jotain ylös, mutta en vaan saanut mitään kirjoitettua, vaikka aihe ja otsikko olivat valmiina, olleet jo viikkoja, ja puolet postauksesta (kuvitus) oli jo tehtynä valmiiksi. Muutama kahvikuppi, keskustareissu ja sohvalla otetut (kolmet) nokoset myöhemmin mulla on olo, että saan tämän ehkä tehtyä tänään, vaikka päivällä tässä makoillessani en ollut varma onko musta tänään yhtikäs mihinkään. Äsken meinasin jo luovuttaa, kun huomattiin että hanasta tulee vain ruskeaa vettä, ja Oton käytyä kaupassa ”ostamassa vettä” selvisi että koko meidän asuinalueellamme on sama tilanne ja vesi on myyty loppuun. No ei siinä, on toi mehukin ihan hyvää.

Mutta tosiaan, tänään vuorossa mun henkilökohtaiset joululahjatoiveeni. Mä en kirjoittanut joulupukille kirjettä, mutta Otto-pukki, sä voit nyt lukea tän mun postauksen ja ottaa muutaman vinkin! Tällä hetkellä mun suurin toive olis kyllä 24h yöunet ja sen jälkeen maailman isoin kupillinen kahvia, mutta jos nyt pysytään näissä realistisemmissa jutuissa, niin tältä näyttäisi mun lista:

Zaran lahjakortti, jokavuotinen toive. Se ei vaan koskaan voi mennä pieleen, koska Zara on vaan ihana. Zara on mun lemppari ketjuliikkeistä! Lökärit, jokavuotinen toive tämäkin kenties. Ainakin mulla lempilökärit ehtivät vuodessa kulahtaa ja kauhtua aika paljon ja uusille lökäreille alkaa aina seuraavaa joulua ennen olla taas tilausta. Uusissa lökäreissä olisi ihanaa makoilla koko päivä sängyssä, lukea hömppäkirjoja, juoda kahvia ja syödä suklaakonvehteja.

Mä en kaipaa uusia kirjoja, kun en ole ehtinyt lukea edellisiäkään. Mutta sellainen lahjakortti jossa lukisi ”Sinun pitää olla nyt kuusi tuntia yksin, ilman elektroniikkaa ja ilman että huolehdit muista kuin itsestäsi” olis aika kiva. Sitten voisin käydä lainaamassa kirjastosta kaikki ne kirjat uudelleen jotka olen syksyllä lainannut lukeakseni, mutta joutunut palauttamaan lukemattomina ajanpuutteen vuoksi.

Käytännön syistä toivon hypertilavaa ulkoista kovalevyä, joka toimisi nopeasti. Mun tietokone täytyy vähän turhan nopeaa tahtia kun kuvaan niin paljon, ja dropbox sekä yksi ulkoinen kovalevy ovat jo täynnä. Olisi ihanaa kun ei tarvitsisi murehtia tilanpuutetta ollenkaan, ja tiedostot olisi helppo jakaa perheen kaikkien koneiden kesken, koska Ottokin usein tarvitsee mun ottamia kuvia omaan blogiinsa.

Viimeisin mutta ei vähäisin juttu, Marc by Marc Jacobsin yksinkertaisen tyylikkäät nappikorvakorut. Ne viimeistelisivät nätisti asun kuin asun, ja olen katsellut sellaisia pitkän aikaa.

Huomaan että toiveet vähenevät, ja niiden keksiminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Kai se ihan looginen syy siihen on se, että lapsena ei voi ostaa itse kaikkea mitä haluaa, mutta aikuisena tietenkin yleensä ostaa jotain, jos sitä tarvitsee. Yleensä joululahjatoiveet ovat nykyään mulla sellaisia, joiden tarve joko ilmenee sopivasti joulun alla (kiintolevy) tai sitten vaan jotain ihan hömppää, sellaista mitä ei tarvitse mutta mikä olisi kivaa.

Esimerkiksi tuo lahjakortti olisi siksi kiva, että nykyään shoppailen tosi harvoin itselleni mitään, ja silloin kun shoppailen, mulla on yleensä oikea tarve (esim. gaalamekko).  Olisi hauska lähteä pitkästä aikaa shoppailemaan ihan vaan sillä asenteella, että ostaa jos löytää jotain kivaa. Tottakai on järkevää ostaa vain tarpeeseen, mutta tarpeeseen shoppailussa ja huvikseen shoppailussa on yleensä se ero, että silloin kun etsii jotain tiettyä, se menee hiusten halkomiseksi ja mitään ei tahdo löytyä. Sitten kun menee vain katselemaan että löytyisikö jotain kivaa, sitä saattaa löytää vaikka mitä!

Huomenna on tulossa juttua siitä, mitä tänään tein keskustassa. Se olikin tämän päivän ehdoton kohokohta, ja siitä tuli niin hyvä mieli, että ei haittaa kyllä ruskea vesi tai päänsärkykään enää niin paljoa. Kyllä tämä tästä! Hyvää yötä kaikille<3

Mitä te toivotte joululahjaksi? Oletteko huomanneet että joululahjatoiveiden keksiminen on nykyään hankalampaa kuin lapsena?

Ihan ekaksi paljastan teille Oral-B White Pro 7000 -sähköhammasharja-arvonnan voittajan, jonka paljastus on venynyt ihan liian pitkälle tässä sairasteluiden, joulukalentereiden ja muun joulusekoilun myötä. Mutta pitäisi ehtiä vielä hyvin pakettiin nytkin! Eli voittajaksi arpoutui Linkku! Sinulle lähtee siis uusi Oral-B White Pro 7000 älyhammasharja, cross-action -harjaspäitä, sekä Oral-B:n hammastahnoja!

Onnea Linkku! Sulle on laitettu sähköpostia aiheesta! Kiitos kaikille osallistuneille!

Sisällä on tullut kipeiden lasten kanssa möllötettyä nyt aika monta päivää ja voisihan sitä kieltämättä tehdä jo jotain muutakin. Olisi hauskaa nähdä esimerkiksi kavereita, lähteä tsekkaamaan Tuomaan markkinat Senaatintorille, tai mennä ihan vaikka vaan leikkipuistoon. Toisaalta taas, vaikka onkin ollut rankkaa, viime yökin meni taas valvoessa kun nyt vuorostaan nuorempi kuumeilee ja yskii, on ollut ihana vaan olla kotona. Ollaan leikitty tyttöjen kanssa, mä oon saanut joulusiivouksen tehtyä koko asuntoon vihdoinkin, ja olen ehtinyt hyvin tehdä blogijuttujakin ilman stressiä.

Tänään meillä oli monen tunnin barbieleikit tyttöjen kanssa. Kaadettiin kaikki mahdolliset barbientavarat keskelle olkkaria ja rakennettiin talo ja kauppa. Hauskinta oli miettiä yhdessä mitä Barbiet ostavat kaupasta; ”no ainakin pyykkiainetta, banaaneja ja ketsuppia tietysti!” ”Ainiin ja muotilehden, koska sit kun se menee sinne Muotiin, niin se voi ottaa ton Muoti-lehden mukaan”. Barbieperheessä piti olla kuulemma kaksoset, niinkuin meidän ystäväperheessä, ja nimet olivat niinkuin meidän perheessä, isi Otto ja äiti Iina, mutta toiselle kaksosvauvalle lainattiin nimi naapurin vauvalta.

Mulla oli hauskaa ja tytöillä myös. Ja kun on tehnyt joulusiivouksen ja muuten on siistiä, ei ”pieni” Barbie-kaaos olohuoneen lattialla edes haittaa, se on vaan jees (kunnes astuu sen timanttikoristellun barbien korkkarin päälle ja joutuu ehkä kiroilemaan). Kerättiin me leikit pois ennenkuin lapset menivät nukkumaan. Mitähän me huomenna keksittäis? Huomenna voitaisiin pitää satupäivä, ja lukea vaikka kaikki tyttöjen lempparisadut. Eilen tapahtui maailman kahdeksas ihme kun ikiliikkujakuopuksemme ihan itse halusi lukea kaksi pitkää Nalle Puh -satua äidin kanssa, ja kuunteli molemmat sadut putkeen ihan tyytyväisenä paikoillaan. Taitaa flunssa ottaa koville, raukka pieni!

Loppuviikolle on tiedossa kivaa tekemistä, nyt täytyy vaan toivoa sormet ja varpaat ja kaikki maailman ulokkeet ristissä että tämä flunssailu helpottaisi, uskokaa mua se on viimeinen asia mistä haluaisin kirjoittaa blogissa jatkuvasti! Tällä hetkellä elämässä ei vaan ole tapahtunut muuta kuin flunssa ja joulunodotus, siksi niistä meuhkaan täälläkin! Loppuun olisin vielä halunnut kysyä että mitä olette tykänneet joulukalenterista tähän asti? Nyt on kolmasosa postauksista jo takana, mutta vielä on aikaa vaikuttaa jos haluaisitte lukea jotain tiettyä!

Mukavaa maanantaita kaikille ja ihanaa alkanutta viikkoa<3

Miten minusta tuli minä, nykyinen minäni? Fakta on toki se, että äitiys on muokannut, ja paljon, mutta mä en koe että se on ainoa vaikuttava tekijä, minuuteen on vaikuttanut moni muukin asia. Äitiys on kuitenkin se kiistattomasti suurin niistä.

Kun mä tapasin melkein neljä vuotta sitten Oton, mä löysin itseni uudelleen. Silloin musta tuli minä. Aina sanotaan, että pitää rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa toista. Se ei ole absoluuttinen totuus. Toisen rakkaus opetti mut rakastamaan itseäni. Se että joku näytti mulle, että mä olen arvokas, ja mussa on miljoona hyvää asiaa, on tärkein tekijä mun nykyisen minäkuvan syntymisessä. Ehkä joku kyynikko päättelisi tästä, että meidän suhde ei kestä, mutta mä en näe sitä niin. Mä näen sen niin, että me korjattiin Oton kanssa toisemme.

Tullessani ensimmäistä kertaa raskaaksi mä olin 19, nuori ja innokas. Raskaus oli mun unelmieni täyttymys ja mä koen aikuistuneeni ensimmäisen raskauden aikana hurjasti. Muutin mun elämäntavat täysin, ja keskityin itseeni koko yhdeksän kuukauden ajan. Käsittelin silloin paljon asioita joita olin yrittänyt vain unohtaa, ja pääsin niistä yli. Mulla oli aikaa ajatella aina kun Otto oli töissä, ja mä lepäsin kotona. Se mitä mä tarkoitan Oton auttamisella mun minäkuvan kehittymisessä, on se, että Otto näytti mulle, että hei se on ihan okei että sä itket raskaushormoneissasi limuhyllyllä puoli tuntia koska et osaa valita cokiksen ja fantan väliltä, mä oon tässä silti.

Kun mä näin että mun rinnalla on ihminen, joka ei jätä mua missään tilanteessa, mä uskalsin etsiä, löytää ja olla itseni. Toki olen onnekas siinä, että mun dramaattisimpia tilanteita raskausaikana olivat nämä kauppareissujen itkukohtaukset, ja loppuajan vuodelepo ja yllärisynnytys. Mutta tiedän, että vaikka mitä olisi tapahtunut, Otto olisi ollut siinä.

Raskausaikana mulle oli vaikeaa hyväksyä vartalon muutoksia, kasvavaa mahaa lukuunottamatta, ja niitä mä itkin iltaisin myös. Arpia, kiloja ja turvonnutta naamaa. Se tuntui silloin niin lopulliselta, ja nyt niin typerältä, että silloin luulin niiden olevan lopullisia muutoksia. Kun Tiara sitten syntyi, ja musta virallisesti tuli äiti, kaikki muu tuntui ihan toisarvoiselta. Se tunne oli jotain ihan uskomatonta, että on itse oman rakkaan kanssa luonut toisen ihmisen, pienen tyypin josta on vastuussa loppuelämänsä.

Tiaran vauva-aikana mä vaan olin äiti, otin esimerkkiä muista tuntemistani äideistä ja pärjäsin hyvin. Tiara oli tyytyväinen ja rauhallinen lapsi, ja teki vanhemmuuden äärimmäisen helpoksi. Mä en koskaan kyseenalaistanut mun valintoja, toimin täysin mun vaistojen varassa ja koin pärjääväni paremmin kuin hyvin. Olin itsevarma. Näin ystäviä, kävin joskus myös pitämässä kavereiden kanssa hauskaa, ja tein paljon Tiaran kanssa päivisin, ulkoilusta perhekerhoon.

Toisen raskauden aikana mulle iski se viimeinen vauva -syndrooma. Kadotin itseni raskauteen, ja uppouduin kasvatusoppaisiin iltaisin. Pahoinvointi, migreenit ja vuodelepo eivät kauheasti jättäneet tilaa muulle kuin selviämiselle ja Tiarasta huolehtimiselle, enkä edes halunnut ajatella itseäni. Koitin psyykata itseäni jokaiseen jäljelläolevaan viikkoon miettimällä vain tulevaa vauvaa, en raskautta tai omia fiiliksiäni.

Olin päättänyt onnistua imetyksessä, ja otin stressiä kiintymyssuhteen kehityksestä, ja kaikesta muusta, minkä termistöstä en ollut ensimmäisen raskauden aikana vielä tiennyt mitään. Halusin tehdä kaiken oikein, koska kyseessä oli viimeinen raskaus ja viimeinen vauva.

Naiseuttani mä en koe kadottaneeni missään vaiheessa, vaikka raskauksiin uppouduinkin. Mä oon aina ollut esteetikko, ja raskauksien aikana mä nautin naisellisuudesta eritavalla. Vaikka harmittelin joitain muutoksia, nautin myös vatsasta, ja halusin korostaa sitä. Raskauksien jälkeen mulle on ollut tärkeää olla ulkoisesti taas minä, juuri sellainen minä kuin olen sillä hetkellä kokenut olevani. Vaikka ajatukset ovat olleet paljon äitiydessä, mä olen halunnut olla tyyliltäni kuitenkin Iina. Tyyli, kauneus ja vaatteet ovat olleet niitä mun henkireikiä, pinnallisia juttuja joiden miettiminen on piristänyt silloin kun on ollut rankkaa.

Zeldan kanssa imetys sujui kuin tanssi, yöt sujuivat aluksi hyvin ja vauvanhoito tuli vanhasta tottumuksesta. Vauvavuosi imaisi mut täysillä mukaansa siinä vaiheessa, kun päivät alkoivat olla pelkkää itkua ja imetystä, ja öisinkin nukuttiin alle tunnin pätkissä. Mä asetin itselleni kovat paineet, ja yritin olla joku superäiti, jota ei koskaan väsytä, ja joka kykenee imettämään 24/7, siinä ohessa leikkimään ja ulkoiluttamaan esikoista, olemaan hyvin levännyt, huoliteltu ja trendikäs, bloggaamaan, kokkaamaan ja pitämään kodin tiptopkunnossa aina.

Mitä vanhemmaksi Zelda kasvoi, sitä helpompaa arjesta taas alkoi onneksi tulla ja aloin taas muistaa myös omat tarpeeni, olla itselleni armollinen. Viime kevään pari blogimatkaa olivat sellaisia todella tarpeeseen tulleita repäisyjä irti arjesta. Mä en ollut yhtään valmis jättämään Zeldaa hoitoon, en ekalla reissulla yhdeksi päiväksi, enkä varsinkaan toisella reissulla yhdeksi yöksi. Mutta ne reissut tekivät niin hyvää. Mulla oli ensimmäistä kertaa pariin vuoteen aikaa miettiä mitä halusin, uskokaa tai älkää, lentokone on ihan hyvä paikka miettiä omaa minäkuvaa.

Keksin mitä halusin elämältä perheen lisäksi, ja toivuttuani vauvavuoden väsymyksestä, aloin tehdä töitä saavuttaakseni omat haaveeni. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa mulla on vielä paljon tehtävää että olen lähelläkään haaveideni saavuttamista, mutta mä olen onnellinen, tyytyväinen ja ylpeä itsestäni. Ennenkaikkea mä olen onnellinen että osaan ja uskallan taas toteuttaa itseäni, äitiyden lisäksi.

Äitiyteen voi ja saa uppoutua ja perustaa minäkuvansa. On enemmän kuin normaalia, että vauvavuoden aikana on ensisijaisesti äiti, eikä siinä ole mitään pahaa, eikä sen tarvitse olla lopullista. Uppoutumalla äitiyteen mä löysin itsestäni paljon uusia puolia, ja uuden harrastuksen, joka johdatti mut täysin uusien urahaaveiden pariin. Kolmen vuoden äitiyden jälkeen en ole enää niin kriittinen itseäni kohtaan kuin aiemmin, tunnistan helpommin omat heikkouteni ja vahvuuteni, ja osaan toimia niiden puitteissa.

Moi. Mä olen Iina, 23 vuotta. Kahden pienen tytön äiti, yhden Oton vaimo, blogiportaalin osakas, bloggaaja. Nainen. Tytär ja ystävä, kummitäti ja naapuri. Joskus rauhallinen, toisinaan impulsiivinen. Nopea oppimaan, hidas päättämään. Positiivinen, aina eteenpäin pyrkivä. Kunnianhimoinen, mutta realisti. Rakastava ja huolehtiva, myös itseään kohtaan. Minä.

Oletteko te uppoutuneet äitiyteen? Miten äitiys on vaikuttanut teidän minäkuvaanne? Onko äitiys muuttanut teitä?

PS: Masuikävä, so baaaaad!

Kerran viikossa, sunnuntaiaamuisin on mun vuoro nukkua, ihan niin pitkään kuin ikinä haluan. Yleensä se tarkoittaa sitä, että valvon lauantai-iltana myöhään, jos jaksan, ja tunnen jo illalla itseni ihanan rentoutuneeksi kun tiedän ettei minun tarvitse nousta ylös ennenkuin musta itsestäni tuntuu siltä. Valmistaudun nukkumaan yöni hyvin, muistan jo illalla muistuttaa Tiaraa, että aamulla herätetään sitten isi eikä äitiä, koska on äidin vuoro nukkua. Lauantai-iltana fiilis on katossa: ”Aaaaaah, huomenna saan NUKKUA!”

Sitten tulee yö. Vietän vielä vähän normaalia pidemmän tuokion sängyssä älypuhelinta näpräten, lopulta nukahdan ja herään siihen että puhelin läsähtää kädestä naamaan. Isken puhelimen ikkunalaudalle, ja otan kulauksen vettä. Nukahdan, vihdoin, kunnolla. Kello on ehkä kaksi yöllä silloin.

Aamulla herään, en auringonpaisteeseen, enkä linnunlauluun, vaan pimeään syyskuiseen aamuun, kello puoli seitsemän, kuten tavallista. Koska on sunnuntai, ensimmäisenä ei herääkään Tiara, vaan Zelda, joka ei osaa itse tulla pinnasängystä herättämään ketään. Otto nukkuu vieressäni kuin tukki. Sanon napakasti Otolle että nyt ylös, Zelda on hereillä, ja tiedän, että ne aamu-unet olivatkin sitten siinä. Makaan tunnin sängyssä yrittäen nukahtaa, puoli kahdeksalta otan sen saman älypuhelimen taas käteen ja luovutan. ”Tiaraa, Zeldaa, tulkaa tänne, äitikin heräsi!”.

Silloin kun on mun vuoro nukkua, kaikki menee päinvastoin kuin muina öinä. Silloin ensimmäisenä herää kuopus eikä esikoinen. Silloin mä joudun herättämään Oton, että saan itse nukkua. Siksi en saa nukkua. Paradoksaalista, eikö? Jos sittenkin sattuu käymään niin, että Tiara herää ensin, onnistuu tulemaan hiljaa herättämättä Zeldaa meidän makkariin herättämään Oton, yleensä jompikumpi meidän yleensä niin aamuaurinkoisista mukuloista hermostuu jostain, ja herään siihen. Ennen puolta kahdeksaa.

Kerran kaikki meni tosi hyvin, kumpikaan lapsista ei herättänyt mua, ei hermostunut, ja Ottokin oli saanut nukuttua hyvin. Arvatkaa moneltako heräsin, ihan itse? Puoli kahdeksan. Kun äiti saa nukkua, äiti ei saa nukkua, koska äiti ei osaa. Kateellisena vilkuilen kelloa perheen kaksilahkeisen tuhistessa lauantaisin puoli kahteentoista, ”kyllä minäkin silloin nuorena jaksoin nukkua noin pitkään!”.

Mä oon maailman onnellisin että Ottoa on siunattu hyvillä aamu-unen lahjoilla, koska hän on meistä se joka joutuu viisi kertaa viikossa nousemaan tarkasti sillä sekunnilla kun kello soi, eikä saa heräillä rauhassa lasten kanssa niinkuin minä. On vain hyvä että hän osaa nukkua silloin kun saa. Mutta miten kykenisin itse samaan?

Silloin kun meillä oli vain Tiara, ja hän nukkui yöt täysillä, mä osasin vielä nukkua pitkään. Usein me Tiaran kanssa nukuttiin aamuisin jopa kymmeneen asti ihan arkenakin, ja viikonloppuisin vedettiin sikeitä koko perhe. Zeldan syntymän jälkeen mä olen kuitenkin menettänyt aamunukkumiskykyni ihan kokonaan. Totuin imetyksen, ja vieressä nukkumisen ansiosta katkonaisiin yöuniin, ja kykenin toimimaan arjessa hyvin niistä huolimatta. En tuntenut itseäni väsyneeksi.

Nykyisin yöt menevät pääsääntöisesti molemmilla tytöillä tosi hyvin, satunnaisia heräilyjä pahasta unesta tai hampaista johtuen saattaa joskus olla. En tunne itseäni väsyneeksi, jos vain menen ajoissa nukkumaan. Olisi vaan niin ihanaa kerran viikossa, valvoa pitkään vailla kellontuijotusta, ja tietää saavansa aamulla nukkua. Tiedän kuinka nautinnollista se on, ja haluaisin nauttia siitä tunteesta vielä joskus.

Osaatteko te muut äidit vielä nauttia pitkistä yöunista, tai aamu-unista siis? Palautuuko nukkumataito jossain vaiheessa, vai onko mut tuomittu nousemaan viimeistään puoli kahdeksalta joka aamu tästä hamaan tulevaisuuteen? 😀