Tässä keväällä me ostettiin meille kodin siivous-palvelu, ja ekan kerran jälkeen todettiin, että halutaan siitä todellakin pysyvä juttu. Jokaviikkoiselle siivoojan käynnille en koe tarvetta, mutta otettiin siivous neljän viikon välein toistuvana, ja se on ollut ihan täydellinen ratkaisu. Kerran neljässä viikossa me pidetään rokulipäivä: siivooja tulee heti aamusta, ja mä olen sitten aina lähtenyt kuopuksen, tai tänään kaikkien lasten, kanssa kahvilaan aamupalalle tai näkemään ystäviä. Muutaman tunnin päästä siitä saa tulla puhtautta kiiltelevään ja hyväntuoksuiseen kotiin, ja ai että se on niin luksusta! Näinä siivouspäivinä me ei myöskään laiteta kotona ruokaa. Ei askareita, ei sotkuisia astioita, ei spagettia lattialla.

Toki iltapalalla lattia jo menee sotkuun, mutta ennen sitä saa nauttia edes muutamien tuntien ajan täysin siististä ja puhtaasta kodista. Sotku ei haittaa mua, meillä on aina vähän sotkuista jostain nurkasta, vähintäänkin pyykkejä porraskaiteella, hiekkaa eteisessä ja astioita lavuaarissa (+ leluja siellä täällä). Arjessa yritän siivota joka päivä vähän jotain, että sotku ei pääse kertymään hillittömäksi. Mutta silti se fiilis, kun saa tulla ihanan puhtaaseen kotiin, jonka siivouksen eteen ei ole tarvinnut itse tehdä mitään. Ai että! Lasten mielestä parasta on tietenkin siivoojan pöydälle jättämät viisi karkkia, yksi jokaiselle perheenjäsenelle.

Tämä on ollut yksi sellainen arjen helpottaja meillä, vaikka se kiiltävä puhtaus vain hetken säilyykin. Ei pelkästään se siivous, vaan se yhden päivän totaalirentoutuminen: noutoruoka tai ravintolassa käynti ja täydellinen kotitöiden unohtaminen. Yleensä samalla pidän myös vähän kevyemmän työpäivän, vaikka se ei aina onnistukaan. Mä oon ihan hurjan kiitollinen siitä, että tämä on meille mahdollista. Ja olen kyllä hurjan kiitollinen myös mukavalle siivoojalle, jonka voi ilomielin päästää tänne siivoamaan. Täytyy myöntää, että mua jännitti etukäteen tosi paljon päästää joku tuntematon meille kotiin, varmasti ihan siksi, koska se oli ensimmäinen kerta mun elämässä kun mun kotiin tulee siivooja. Mutta jännitys osoittautui heti ihan turhaksi, ja ollaan oltu ihan super tyytyväisiä tähän ratkaisuun.

Tänään me haettiin Rossosta pizzat kotiin, ja herkuteltiin. Taaperokin sai elämänsä ensimmäistä kertaa maistaa ikiomaa lasten Nalle-pizzaa, ja oli siitä niin haltioissaan. Ihanan rento päivällinen yhdessä, ja onhan se pizza nyt vaan hyvää!

Tällä viikolla siivous oli tosi hyvään aikaan, sillä huomenna meille tulee ystäviä juhlistamaan Oton 28-vuotissynttäreitä. Istutaan ensin iltaa meidän terassilla, kunnes lapsilla koittaa nukkumaanmenoaika. He saavat jäädä tänne tätinsä kanssa nukkumaan, ja me lähdetään jatkamaan iltaa kaupungille aikuisten kesken. Ihanaa päästä juhlistamaan Oton synttäreitä, ja saada kaverit kylään grillailemaan ja syömään kakkua. Kohta mä sotken jauhoilla ja tomusokerilla tuon meidän kiiltelevän puhtaan keittiön, kun alan väsäämään Otolle synttärikakkua. Mutta ei se mitään, en malta odottaa että pääsen maistamaan kakkutaikinaa. Pitäkää peukkuja että saadaan huomenna yhtä kaunis sää kuin tänään!

Olen ottanut tavaksi kirjoittaa aina ylös, kun joku meidän perheessä sanoo jotain meidän mielestä hauskaa. No en aina, arvatenkin suurin osa kaikesta hauskasta menee ohi siinä hetkessä kun se tapahtuu, eikä sitä muista enää jälkeenpäin. Mutta aina silloin kuin muistan, niin rustaan näitä päättömiä juttuja ylös. Niitä on hauska lukea myöhemmin ja lapsiakin naurattaa, kun heille joskus lukee ääneen jotain juttuja, mitä he ovat pienempänä sanoneet. Täältä siis pesee muutama juttu, suurin osa on lasten sanomia, mutta yksi myös mun suusta. Varsinkin tällä tavalla asiayhteydestä irroitettuna ne ovat jotenkin vielä tavallistakin höpsömpiä, vai mitä te olette mieltä?

Lapset keskustelevat keskenään:

”Kuinka kauan mun pitää viel olla lapsi?” ”No muutama vuosi.” Joo ihan muutama vaan, täysi-ikäisyyteen ei ole kuin 13 vuotta. Mutta muutaman määritelmähän on Suomen lain mukaan 3-99 eli periaatteessa se oli aivan oikein ilmaistu, eikö?

”Voitteko te ostaa mulle taas tänään piimää kun mä tykkään siitä niin paljon. Mä oon sun kaa suklaakaveri ja isin kaa piimäkaveri.” Ostettiin lapselle piimää.

”Mä otan nyt tuoretta kahvia jossa kukaan ei ole uittanut lyijykynää.” Tämä oli eräänä aamuna, kun olin ottamassa ensimmäistä hörppyä höyryävän kuumasta kahvimukillisesta, ja kuopus päätti tulla sekoittamaan sitä lyijykynällä. Vanhemmuuden iloja!

”Miks Kaapolla on aina samat vaatteet päällä?” Se on kyllä harvinaisen hyvä kysymys. Ehkä Kaapo haluaa keskittyä olennaiseen, ja olla yhtä tehokas kuin Steve Jobs aikoinaan omassa päivittäisessä uniformussaan.

Jälleen lapset keskustelevat keskenään:

”Sun pompulassa on kinkkua.” ”Oho.” *kinkku jatkaa pompulassa olemistaan kunnes äiti puuttuu peliin*

”Äiti mä haluisin sellaset silverit pääkallokorvakorut koska must tulee muotisuunnittelija JA rokkitähti.” En epäile kyllä sekuntiakaan etteikö hänestä voisi ehdottomasti tulla molemmat, varsinkin hopeisissa pääkallokorvakoruissa.

”Mä oon vielä tän kesän ajan pieni ja sotken, mut sit kun meen syksyllä kouluun niin mä haluun pitää mun huoneen aina siistinä, koska sit jos tulee vaik mun koululuokkalaisii kylään, nii pitää olla siistii.” Toim. huom. ne on niitä samoja ”koululuokkalaisia” jotka ovat kyläilleet meillä myös tarha- ja eskarivuosina.

”Kreikassa tulee tosi kuuma. Mut jätskibaarissa ei tuu kuuma, koska siel on sellanen varjo. Mut se varjo ei kyl ehkä kestä sellasta kuumuutta. Ehkä se sulaa. Niinku jätski.” Mä putosin ihan kärryiltä, mutta lapsi itse vaikutti ylpeältä ajatuksen kulustaan.

Tällainen loppukevennys arkiviikon päätteeksi, ja sitten nautitaan ihanasta ja rentouttavasta (ja TYHJÄSTÄ) viikonlopusta, ai että! Ihanaa viikonloppua kaikille, toivottavasti aurinko paistaa ja lämpöä piisaa edes vähän enemmän kuin näinä tuulisina päivinä.

Viime perjantaina oli meidän tulevan ekaluokkalaisen viimeinen eskaripäivä, ja torstaina oli viisivuotiaan viimeinen dagispäivä ennen kymmenen viikon kesälomaa. Ja ai että me ollaan nautittu, me ollaan nautittu niin paljon. Ei olla edes tehty mitään ihmeellistä kesäpuuhaa, ja nämä pari viikkoa ennen Oton loman alkua ovat vielä melko toiminnan & työn täyteisiä. Mutta jo se fiilis, että ei ole illalla kiire laittaa lapsia nukkumaan, vaan voi lähteä vaikka leikkipuistoon vielä seiskalta, on niin parasta. Kesäloma ja vapaus on niin best!

Eikä mun mielestä loma ole välttämättä pelkkä konkreettinen vapaa, vaan mulle se on enemmänkin mielentila. Tämä on varmasti seurausta yrittäjyydestä: kun ei niitä ”oikeita” lomia juuri koskaan ole, on loman merkitys muuttanut muotoaan. Nykyään loma on silloin kun muulla perheellä (tai vaan lapsilla) on loma, ja sitten se konkreettinen loma on se pieni harvinainen herkku silloin tällöin, joka tuntuu ajatuksena jo niin utopistiselta, että sitä ei oikein edes osaa kaivata.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö tulisi nauttimaan varmasti ihan uskomattoman paljon siitä viikosta, joka me Kreikassa vietetään, ja jonka aikana en voi avata konetta kertaakaan, koska en ota sitä mukaan. Tuntuu hassulta ajatella, että se on yli kahteen vuoteen ensimmäinen kerta, kun en avaa konetta viikkoon. Tiedän myös jo valmiiksi, että vaikka tulen nauttimaan vapaudesta, tulen myös kaipaamaan naputtelua. Tämä blogi on niin syvällä mussa, että sitä alkaa kaivata jo parin päivän jälkeen. Ja hyvä niin. Se, että saa itse päättää työajoista, työn määrästä ja työn sisällöstä, ja tehdä sitä mitä rakastaa, on suuri etuoikeus. Sen rinnalla on ihan pikkujuttu luopua niistä palkansaajan lakisääteisistä lomista.

Lasten ollessa lomalla ihaninta on spontaanius ja kiireettömyys. Se, että ei joka päivä ole tiettyjä aikoja milloin jonkun pitää olla jossain, on ihanaa. Vaikka Otolla on töitä vielä pari viikkoa ennen lomaa, niin hän voi tehdä niitä etänä tai liukuvilla työajoilla, ja vaikka mulla on töitä niin mä voin tehdä ne täysin omilla ehdoillani. Kukaan ei määrää, että lapsen x pitää olla paikassa x kellonaikaan x joka arkipäivä. On niin ihanaa, kun voi ihan tavallisena tiistaina paistaa banaanilettuja aamupalaksi ison kasan, vaikka siinä kestää tunti. On ihanaa, kun ei tarvitse pakata joka ilta reppuja valmiiksi, ja voi lukea vielä toisen tai kolmannenkin iltasadun, jos lapset niin haluavat.

Tänäänkin ollaan nukuttu aamulla puoli kahdeksaan koko perhe (voitto!), lapsilla on ollut esikoisen tuleva luokkakaveri kylässä, mä olen käynyt pari tuntia työtapaamisessa, iltapäivällä laitettiin rauhassa ruokaa ja käytiin leikkipuistossa vielä seitsemän jälkeen illalla. Siellä oli ihanan rauhallista. Tänään aiotaan katsoa Oton kanssa Netflixistä Happya just niin monta jaksoa kuin tekee mieli, eikä tuijoteta kellosta, että klo 23 on pakko mennä nukkumaan. Ei ole, nyt on kesä!

Meillä on seuraavan viikon sisään tiedossa vaikka mitä kivaa, mutta kaikkein eniten me taidetaan odottaa lauantain Marcuksen & Martinuksen keikkaa tyttöjen kanssa! Siitä tulee niiiiiiiin siistiä, enää kolme yötä. Huomenna pitääkin pestä muuten Marcus & Martinus -vaatteet tytöille, että saavat ne sitten lauantaina päälle. Tätä on odotettu niin pitkään, ja tiedän että meillä tulee olemaan kolmestaan niin hauskaa siellä. Mun isot tytöt! Ihanaa iltaa kaikille <3 

Heräsin: Ekan kerran 5.45 kun taapero huuteli sängystään ”Kukku, kukku. Äiti, Äiti. Kukku, Kukku. Äiti, äiti. Titaaaaa” eli syliin, äiti, vettä. Raukka siellä ihan hikisenä, vaikka nukkuu vaippasillaan peiton päällä ja ikkuna auki. Meidän yläkerta on ihan sauna, ja se on ainoa miinus näissä mielettömissä keleissä. Taapero herää kuumuuteen joka aamu. Eilen hän onneksi jatkoi uniaan vielä puoli tuntia juotuaan ison mukillisen vettä kerralla. Noustiin siis ylös klo 6.15.

Söin aamiaiseksi: Kaksi karjalanpiirakkaa ja Plantin meloni-kaura-kurkku-smoothien, joka oli yllättävän hyvää. Mulla on joku kurkkukausi menossa, tykkään kaikista kurkkujuomista (ja syön muutenkin paljon kurkkua).

Liikuin: Kaverini Jennin kanssa käytiin kahden tunnin vaunulenkillä ja leikkipuistossa lasten kanssa. Oli mahtavaa viettää aikaa ja höpötellä, ja asutaan Jennin kanssa sen verran lähekkäin, että lenkkitreffit voi sopia vaikka puolen tunnin varoitusajalla (parasta). Extempore lenkit on ihan best, varsinkin näillä säillä!

Huokaisin ihastuksesta: kun sain viestin, että yksi työjuttu jota on pitkään neuvoteltu, on viimein varmistunut. Tämä on sellainen juttu, jota odotan ihan superisti!

Söin lounaaksi: Uutta taco-subia flatbread-leivällä. Maistoin sitä viime viikolla eka kertaa, ja mainoksen nähdessäni tänään alkoi tekemään uudestaan mieli sitä.

Hymyilytti: Kun kuopus ”heräsi” päiväunilta vaunuista, ja tuli jatkamaan unia äidin syliin…kahdeksi tunniksi. Voin kertoa että oltiin pikkuisen hikisiä tämän jälkeen. Mutta olihan se tuhiseva taapero sylissä nyt maailman ihanin, ja kerkesin siinä samalla puhua muutaman tärkeän puhelun, hän kun ei korvaansa lotkauttanut mun höpöttelyille. Ei siis haitannut että en saanut naputeltua, kun sain hoidettua muita työasioita.

Pakkasin: keskimmäisen kaverille synttärilahjan hopeaan pussukkaan vaaleanpunaisella silkkipaperilla. Keskimmäisellä oli eilen kaverin synttärit Hoplopissa, joista hän oli ihan hurjan innoissaan.

Kielsin: kuopusta seisomasta sohvalla n. miljoona kertaa. Kielsin myös kaatamasta vettä olohuoneen matolle, ja repimästä muistikorttia mun tietokoneesta irti, sekä purkamasta mun lompakon sisältöä (jälleen kerran) pallomereen.

Kehuin: kuopusta, kun hän niin hienosti käveli Aurinkolahden rantabulevardin kokonaan ihan itse, keräsi lelut, puki isosiskon Marcus & Martinus -paidan päälle ja maistoi montaa uutta makua lounaalla ja iltaruualla.

Kiitin: kun Otto jousti niin ihanasti omasta menostaan, että sain hoidettua yhden työtapaamisen josta olin jo kieltäytynyt, mutta jonne olisin oikeasti halunnut mennä. En ollut edes pyytänyt että Otto järjestelisi omia menojaan, vaan kieltäydyin tapaamisesta heti, koska en halunnut että Otto joutuu luopumaan omastaan. Sitten kun tapaaminen tuli sattumalta puheeksi siihen liittyvästä työjutusta juteltaessa, Otto sanoikin, että tietenkin mun pitää mennä sinne, ja hän järjestää kyllä. Tämä on vain yksi niistä miljoonista syistä, miksi joka ikinen päivä olen niin kiitollinen siitä, että tuo mies on mun rinnalla.

Söin illalliseksi: pastaa ja jauhelihakastiketta, jonka kokkasin. Se on meidän go-to nopea illallinen silloin kun on kiire jonnekin heti päiväkodin jälkeen, kuten eilen oli keskimmäisellä sinne kaverin synttäreille.

Tapasin: lukijani, joka osti meidän vanhan Stokken Newborn setin. Kiitos hänelle hyvistä kaupoista ja hyvästä mielestä. Ihanaa kun setti pääsee uuteen hyvään kotiin!

Sovitin: mun kaason mekkoa. OMG häät YLIHUOMENNA! Se oli onneksi vieläkin ihan sopiva, ja tykkään siitä tosi paljon. Nyt pitää vielä miettiä jotkut ihanan simppelit korvikset, niin look on valmis. Mua jännittää niiiin paljon, ja oon niin innoissani!

Illalla: Tein kirjanpitohommia ja katsoin Temppareita Oton kanssa. Me ollaan katsottu ihan tv-tahtiin, ja eilisen jakson jälkeen on enää vissiin tän päivän kaikkein kreisein jakso jäljellä. Sitä odotellessa!

Eilinen oli aika ihanan tavallinen kesäinen keskiviikko, kertakaikkisen hyvä päivä. Toivottavasti teilläkin oli eilen (ja tänään) hyvä päivä! Ihanaa huomenna alkavaa kesäkuuta kaikille <3

Meidän taapero on nyt siinä iässä, että hän tuntee hyvin vahvasti, ja myös reagoi voimakkaasti koko kehollaan silloin kun jotain tapahtuu. Hän on ihan täysillä iloinen ja hymyilee niin aurinkoista hymyä, että valaisisi vaikka koko maapallon kerralla, puhumattakaan onnen kiljahduksista ja räkätyksestä. Suuttuessaan hän osoittaa todella voimakkaasti jokaisella solullaan, että nyt ei muuten ole yhtään kivaa. Ja se on ihan mahtavaa, lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Milloin lapsen tunteita voi alkaa sanoittamaan?

Vastaus: Heti! Tunteiden sanoittaminen kannattaa jo ihan pienen vauvan kanssa, koska mitä aiemmin sen ottaa osaksi elämää, sitä helpompaa siitä tulee. Vaikka monesta tuntuu hölmöltä vaikkapa sanoa vauvalle tai taaperolle joka ei vielä puhu, että ”Äiti ymmärtää, että sinua nyt harmittaa että joudut tulemaan sisälle kesken kivan leikin”, se ei ole ollenkaan hölmöä. Lapsi ei ehkä tajua sitä ekalla kerralla kun sen sanoo, eikä välttämättä kolmannella tai kolmannellakymmenennelläkään kerralla, mutta kun toistuvasti sanoittaa lapsen tunteen ja osoittaa ymmärrystä, jossain vaiheessa lapsi osaa itsekin tunnistaa tämän tunteen. Silloin hän tietää, että nyt juuri harmittaa, mutta luultavasti myös kokemuksesta tietää, että se tunne menee jossain vaiheessa ohi.

Vaikka se meille aikuisille tuntuu itsestään selvältä, että lasta nyt suututtaa, kun hän huutaa kurkku suorana, se ei ole sitä lapselle. Lapsi ei tiedä mikä on tämä hirveä tunne joka tuntuu niin musertavalta, ja se voi olla hänelle pelottavaa. Kun hän ei tiedä mistä se on kyse, hän ei osaa hallita tunnetta.

Miten lapsen tunteiden sanoittaminen auttaa lasta ja vanhempaa?

Lapsen tunnetaitojen kehittyminen alkaa siitä, että hän tunnistaa omat tunteensa. Se on ensimmäinen askel kohti tunteiden säätelyä, kannattelua ja hallintaa. Lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan, kun vanhempi tai muu tärkeä aikuinen sanoittaa niitä aina kun mahdollista, ei vain esimerkiksi kriisitilanteissa, vaan myös ilon hetkellä. Kun aikuinen sanoittaa, lapsi voi opetella ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitaan. Harmituksen, ilon, innostuksen ja pelon, sekä miljoonat muut tunteet, joita pienen ihmisen vuoristoradassa on joka päivä. Kun lapsi osaa nimetä tunteensa, hän oppii myös säätelemään omaa käyttäytymistään, eli sitä, miten hän tuo erilaisia tunteita esiin. Lisäksi hän oppii kertomaan niistä, ja näin ollen aikuisen on helpompaa auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan. 

Meille kaikille on tärkeää omien tunteiden lisäksi tunnistaa ja ymmärtää myös muiden ihmisten tunteita. Silloin osaamme paremmin toimia erilaisissa tilanteissa, ja ottaa muut ihmiset huomioon. Vaikka lapsen empatiakyvyn sanotaan kehittyvän vasta 4-6-vuotiaana, se ei tarkoita etteikö lapsi voisi aiemminkin oppia ottamaan muiden tunteita jossain määrin huomioon. Kun lapsi esimerkiksi oppii niinkin yksinkertaisen asian, kuin ”Siskoa sattuu jos lyöt häntä”, hän saattaa lakata lyömästä, koska ei halua satuttaa siskoaan. Pohja empatiakyvylle luodaan jo vauvaiässä.

Miten tunteiden sanoittamisen voi ottaa osaksi arkea?

Jos tuntuu vaikealta puhua tunteista, eikä se ole itselle luontainen juttu, ei hätää. Sitä voi hyvin opetella itsekin. Samalla kun opettelee sanoittamaan lapsen tunteita, voi paremmin oppia tunnistamaan ja hallitsemaan myös omia tunteita, ja niiden syitä. Jos on vaikeaa sanoa tunteita ääneen lapselle, voi harjoittelun aloittaa vaikka siitä, että silloin kun itseä vaikkapa suututtaa, voi omassa päässä miettiä, että ”Miksi mua ärsyttää juuri nyt?”. Ihan pienten kanssa tunteet kannattaa sanoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti: ”Oletpa sinä iloinen!”, ”Ihanaa kun olet noin innoissasi!”,”Nyt sinua taisi sattua kun kaaduit”, ”Sinua itkettää kun isi lähti töihin”, ”Sinua taitaa vähän jännittää kun täällä on paljon uusia kavereita”. Vähän isompien kanssa voi enemmän puhua tunteiden lisäksi niiden syistä, ja siitä miten voisi käsitellä vallitsevaa tunnetta.

Hyvä keino tutustua tunteisiin lapsen kanssa on myös lukea kirjoja, joissa erilaisia tunteita nimetään. Monesti mä itse eläydyn lukiessani tunteeseen josta luen. Esimerkiksi lukiessani sanan ”vihainen” yritän kuulostaa ja näyttää vihaiselta sanan ajan, ja lukiessani sanan ”innostunut” yritän kuulostaa innostuneelta. Lapsista äänen muuttaminen on hurjan hauskaa, ja onhan se myös havainnollistavaa. Varhaiskasvatuksessa tunnetaitoja opetellaan mm. erilaisten ilmeiden kautta, ja ainakin meidän lapsille on annettu päiväkodissa tunnekasvatustunneilla peilit käteen, ja he ovat saaneet tarkkailla omia ilmeitään ja reaktioitaan, ja harjoitella miltä näyttää esimerkiksi kun on ”vihainen”.

Entä jos ei tiedä mistä paha mieli johtuu?

Joskus on tilanteita, että vanhempi tai lapsi itse ei tiedä miksi suututtaa tai itkettää. Ainakin mulla itselläni näitä tilanteita oli monesti raskausaikana, tuli vaan niin surullinen mieli vaikka kesken kauppareissun, että alkoi itkettää. Eikä tiennyt ollenkaan, miksi. Ehkä juuri näissä tilanteissa ymmärtää parhaiten, miten rankkaa se on pienelle lapselle kun hän ei tiedä mitä ne omat tunteet ovat ja mistä tulevat. Meille kaikille tulee joskus tilanteita, että ei vaan tiedä miksi tuntuu joltain, ja lapsellekin voi opettaa, että tunteita tulee ja menee, ja että aina niille ei tiedäkään syytä, ja sekin on ihan fine. Onneksi pikkulasten tunteet ovat yleensä melko helposti tunnistettavissa ja sanoitettavissa.

Mitä tapahtuu, jos lapsi ei opi tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan?

Silloin lapsi saattaa jatkaa voimakkaasti reagoimista, ja tutuilla tavoilla itsensä ilmaisemista. Hän voi olla hämmentynyt, ja osoittaa tunteitaan esimerkiksi heittäytymällä maahan makaamaan ja huutamaan, lyömällä, puremalla, heittelemällä tavaroita. Pahinta mitä voi sanoittamatta jättämisen lisäksi tehdä, on kieltää tuntemasta. Jos lasta itkettää, ei koskaan saisi sanoa että ”älä itke” tai ”Lopeta”. Silloin lapsi jossain vaiheessa oppii vaan piilottamaan tunteensa, ja ymmärtämään että aikuinen ei kestä hänen tunteitaan, vaikka juuri se lapsen tunteiden peilaaminen on vanhemman tärkeimpiä tehtäviä. Lapsen tunteille ei kannata myöskään nauraa, eikä lasta saa koskaan nolata tunteidensa vuoksi.

Entä jos aikuinen tekee väärin ja aiheuttaa lapselle pahan mielen?

Silloin on tärkeää pyytää anteeksi. Varmasti jokainen vanhempi joskus tekee virheen, ja aiheuttaa lapselle pahan mielen. Esimerkiksi sisarusten riitoja ratkoessa joskus helposti uskoo sitä, joka yleensä on se jolle vääryyttä on tapahtunut, vaikka joskus olisikin paikallaan uskoa sitä toista. Niissä tilanteissa on tärkeää sanoa olevansa pahoillaan ja todeta, että aina me aikuisetkaan ei osata toimia ihan oikein vaikka yritetään parhaamme.

Meidän perheessä kenellekään ei huudeta, eikä mulle tule mieleen yhtäkään tilannetta tästä vuosien varrella, että olisin huutanut lapsille tai Otolle, tai Otto meille. Kyse ei ole siitä, että meillä olisi jotenkin lehmän hermot, ei todellakaan ole. Joskus joku tilanne ärsyttää niin paljon että tekisi vaan mieli karjua ihan täysillä. Mutta tiedän että se ei auta mitään, eikä siitä tulisi mitään muuta kuin paha mieli kaikille. Tilanteet on helpompaa ratkoa, kun hengittää syvään, ja alkaa purkamaan tilannetta keskustelemalla. Sanon kyllä ihan suoraan ääneen omat tunteeni myös, mutta mun ei tarvitse huutaa niitä, vaan voin kertoa ne rauhallisesti. Tunteita sanoittavat meillä molemmat aikuiset, sekä lapset. Taaperokin osaa sanoa jo ”hammi”.

90-luvulla musta tuntui että ihan kaikkien vanhemmat yrittivät ratkoa tilanteita huutamalla tai kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan pyhällä kolminaisuudella, enkä muista että siitä olisi koskaan ollut mitään hyötyä. Korkeintaan se aiheutti pelkoa, mutta ei vaikuttanut huutamiseen johtaneen tilanteen syihin. Meillä mikään näistä keinoista ei ole käytössä, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan.

Meillä tämä meidän tapa toimii tosi hyvin, ja olen huomannut että myös meidän lähipiirissä tunteita sanoitetaan paljon lapsille, ja se tuntuu toimivan. Kaikilla on mukavaa, ja lapset ymmärtävät toisiaan ja kohtelevat toisiaan kivasti. Päiväkodista ja eskarista ollaan aina saatu positiivista palautetta siitä, miten meidän lapset osaavat kertoa tunteistaan niin monipuolisesti, ja ottavat toisetkin huomioon. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan, mutta haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia perheitä ottamaan tunteiden sanoittamisen osaksi omaa arkea. Haittaa siitä ei ainakaan voi olla, että vanhemmat ja lapset ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan.