Kulunut vuosi on ollut mulle naisena jotenkin käänteentekevä. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä olen löytänyt esimerkiksi sarjoja, joissa naiset on oikeasti fiksuja, mahtavia mielenkiintoisia hahmoja, eikä pelkkiä miesten sidekickejä tai miesten ympärillä pyöriviä stereotyyppisiä naishahmoja. Olen katsonut Good Girlsin ja Workin’ Momsin, joissa molemmissa naiset ovat ihan oikeita ihmisiä. Eivät mitään miesten luomia avuttomia naishahmoja, vaan naisia. Erilaisia, ihania, rehellisiä ja samaistuttavia. Kaksi sarjaa, jotka kertovat ihan tavallisesta elämästä ja jotka EIVÄT pyöri miesten ympärillä, kuten niin monet muut naisista kertovat sarjat. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi jos eivät ne vielä ole tuttuja.

Mediassa on oikeasti alettu ottaa esille näitä teemoja muutenkin. Niissä vanhoissa tutuissa draamasarjoissa on alettu puhumaan naisia koskevista asioista. Syrjinnästä, feminismistä, lasikatoista ja tasa-arvosta. On alettu tiedostamaan niitä rakenteita, joita meillä länsimaissakin edelleen on. Se on valtavan hienoa. Musta tuntuuu, että viimeisten parin vuoden aikana keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta on länsimaissa edennyt tipuaskelten sijaan harppauksin. Se on ihan mieletöntä! Toivon, että samanlaiset harppaukset keskustelussa jatkuvat myös tästä eteenpäin ja siirtyvät sanoista tekoihin esimerkiksi perhevapaiden, työelämän, turvallisuuden ja sukupuolten moninaisuuden tunnustamisen osalta. Ja kaiken muunkin, tietysti.

Koen, että suuri rooli tabujen rikkomisessa ja naisten aseman edistämisessä on kaikilla niillä naisilla, jotka rohkeasti avaavat suunsa julkisesti. Esimerkiksi podcastit ovat mun mielestä rikkoneet valtavasti tabuja ja niissä on puhuttu ihan hurjan mielenkiintoisia asioita naisten elämästä. Kuukautisista, ehkäisystä, synnytyksestä, työelämästä, seksistä, tasa-arvosta, rahasta, naisten vaivoista, hormoneista ja kaikesta mahdollisesta mikä liittyy naiseuteen ja myös ihan kaikesta muusta. Ainakin mulle itselleni on ollut todella merkittävää kuunnella viisaiden naisten sanoja asioista, jotka itseänikin koskettavat.

Joskus teininä häpesin sanoa kuukautiset. Joskus mä punastuin ja hikoilin aina kun ostin kuukautissuojia. Ajattelin olevani ällöttävä viikon ajan kerran kuussa. En häpeä enkä ajattele niin enää. Olen itsekin hävennyt puhua rahasta ja tiedän, että moni ei uskalla vaatia itselleen samasta työstä samaa palkkiota, mitä miespuolinen kollega saa. En häpeä enää. Mä en halua, että meidän lapset joutuvat koskaan kokemaan häpeää naiseutensa vuoksi. Kiitos siis ihan kaikille, jotka rohkeasti puhuvat asioista ja rikkovat tabuja. Avoimuus on parasta, mitä me naiset voimme itsellemme ja toisillemme antaa.

Tämän vuoden naistenpäivän teemana on #BalanceForBetter, eli tasapaino. ”A gender-balanced boardroom, a gender-balanced government, gender-balanced media coverage, a gender-balance of employees, more gender-balance in wealth, gender-balanced sports coverage…” (lähde: internationalwomansday.com). 

Se on hieno teema. Olisi aivan älyttömän hienoa, jos eri sukupuolet olisivat tasapainoisesti edustettuna kaikissa eri yhteisöissä ja rooleissa kaikkialla maailmassa. Ei olisi naisvaltaisia ja miesvaltaisia aloja, ei olisi niin, että suurin osa maailman johtajista on  miehiä, ei olisi niin, että vain äidit hoitavat lapsia kotona. Ei todellakaan olisi niin, että 18 maassa maailmassa mies voi laillisesti estää naisen työssäkäynnin. Ei olisi avioliittoon pakotettuja 12-vuotiaita, eikä yhtään silvottua lasta lisää. Olisi myös ihan älyttömän tärkeää tunnustaa laajasti sukupuolten moninaisuus ja pyrkiä kohti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksien toteutumista kaikkien maailman ihmisten kohdalla, eikä vain naisten. Sinne on vielä älyttömän pitkä matka, mutta joskus sinne päästään.

Maailma ja asenneilmapiiri muuttuu pala kerrallaan. Äitinä koen suurta vastuuta siitä, että opetan lapsilleni tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Aitoa tasa-arvoa, enkä näennäistä valikoivaa ”tasa-arvoa”, jota maailma on pullollaan. Sellaista ”kannatan tasa-arvoa, mutta..”  -”tasa-arvoa”.

Puhun asioista lapsille niiden oikeilla nimillä ja puhun erilaisista ihmisistä kaikista saman arvoisina. Käytän oikeita termejä ja keskusteluiden pohjana toimii fakta. Vanhemmuus on mulle oppimista joka päivä ja joka päivä saan hämmästyä siitä, miten fiksuja lapset ovat. Miten paljon he jo ymmärtävät ja ajattelevat ihan itse.

Viime vuonna kirjoitin naistenpäivänä meidän lapsista, että ”He eivät vielä tiedä mitä on feminismi, tai mihin sitä tarvitaan, mutta tulevat kyllä oppimaan sen. Toivon kovasti, että sitten kun he ovat aikuisia, tasa-arvo toteutuisi kaikilla elämän osa-alueilla, eikä feminismiä enää tarvittaisi yhtä kipeästi kuin tänä päivänä. Jotta todellinen tasa-arvo voi toteutua, on meidän kaikkien ihmisten yhteinen tehtävä ottaa selvää ja opetella asioita, niin kauas kunnes ne osataan kaikkialla.”

Nykyään he tietävät mitä on feminismi. Kuluneen vuoden aikana ollaan luettu monta kirjaa naisista ja naisten oikeuksista ja saavutuksista. Mitä enemmän lapset kasvavat, sitä enemmän me keskustellaan. Vanhemmuudessa yksi hienoimmista asioista on se, että saan kasvattaa seuraavaa sukupolvea. On mun käsissä, millaiset arvot ja asenteet lapsille opetan. Mulla on kaikki avaimet hallussa kasvattaa heistä tasa-arvoisempia kuin edellinen sukupolvi on. Mulla on se oikeus valita, että en jaa heille mitään mututuntumaa, vaan ajantasaista ja paikkansapitävää tietoa. Se on jokaisen vanhemman valtavan hieno oikeus, joka kannattaa käyttää.

Ihanaa naistenpäivää kaikille <3

Vähän samaan tapaan kuin lapsiperheistä muutenkin luodaan jatkuvasti negatiivista kuvaa mediassa, tällä hetkellä päiväkoteja koskien mediassa korostuvat kaikki huonot puolet ja hirveät yksittäistapaukset. Viime päivinä on tullut oikein tavallistakin enemmän ikäviä uutisia eri päiväkodeista, jotka ovat tietysti kaikki tosi surullisia ja ikäviä juttuja. Se ei kuitenkaan ole koko totuus varhaiskasvatuksesta.

Milloin olette viimeksi lukeneet positiivisen ja ylistävän kirjoituksen varhaiskasvatuksen tilasta? Niinpä. On ihan totta, että varhaiskasvatuksessa voi olla ongelmia, suuria ja pienempiä. Henkilökuntapula vaivaa varsinkin näin pahimpaan flunssa- ja vatsatautiaikaan, ryhmäkoot voivat olla liian suuria ja joissakin paikoissa varhaiskasvatuksen työntekijät eivät varmasti pysty tekemään työtään aina niin hyvin kuin itse toivoisivat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki päiväkodit olisivat mätiä omenoita ja kukaan varhaiskasvattaja ei välittäisi hoitolapsistaan.

Oma neljän vuoden kokemukseni meidän lasten varhaiskasvatuksesta kahdessa eri paikassa on täysin erilainen kuin se median luoma kuva. Mun kokemus on, että silloinkin kun sijaista ei aina saa poissaolijan tilalle, jokainen opettaja ja hoitaja tekee parhaansa. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja joustoa otetaan sieltä mistä voi. Pienille löytyy syliä aina tarvittaessa ja lapsia kuunnellaan. Lapsia kohdellaan ihan yhtä tärkeinä tyyppeinä kuin aikuisiakin, eikä ikinä ole ollut mitään ”lasten päiväsäilytys” -meininkiä. Ne aktiviteetit järjestetään mitä pystytään, ja jos joskus viikottainen metsäretki peruuntuu henkilökuntavajeen vuoksi, voi järjestää hauskan eväspiknikin vaikka jumppasalissa.

Silloinkin kun mulle kertomassa lapseni päivästä on vieras ihminen, joka on ekaa päivää juuri siinä päiväkodissa sijaistamassa, hän tulee rohkeasti esittäytymään ja kertoo lapseni päivästä sen mitä tietää. Ja jos joskus sijaisen ja muiden henkilökemiat eivät ole kohdanneet, se ei koskaan ole välittynyt minulle asti.

Koskaan en ole ollut näiden neljän vuoden aikana tilanteessa, että kukaan ei olisi osannut kertoa mitä lapseni on päivän aikana tehnyt. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että henkilökunta ei olisi tiennyt, missä lapseni on kun tulen häntä hakemaan. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että mulle ei olisi osattu kertoa, onko lapseni syönyt tai nukkunut päiväunia. Yleensä kertomusta päivän kulusta höystää vielä jokin hoitajan tai opettajan merkille laittama hetki, jossa lapseni on toiminut erityisen mukavasti tai josta hän on tykännyt erityisen paljon. Meidän koko perheellä on ihan alusta asti ollut sellainen tunne, että lapsista välitetään niin päiväkodissa kuin eskarissakin aidosti.

Jos lapselleni on sattunut hoitopäivän aikana jokin pieni vahinko, haaveri tai konflikti, siitä on kerrottu heti ensimmäisenä. Näitä tilanteita on neljän vuoden aikana ollut maksimissaan yhden käden sormilla laskettava määrä kahdella eri lapsella yhteensä. Ei siis mitenkään hurjan usein. Aina on osattu hyvin kertoa mitä on tapahtunut ja miksi ja miten tilanne on selvinnyt. Ja kaikki on ollut hyvin.

Varhaiskasvatuskeskusteluissa meidän lapsista on aina osattu kertoa hurjan paljon asioita. Henkilökunta on laittanut merkille monia sellaisia pieniä kivoja juttuja, joita omista lapsista on ihana kuulla. Hauskoja hetkiä, joita heillä on ollut tai jotain mitä he ovat sanoneet, mikä on jäänyt mieleen. Sitä on ollut ihana kuunnella. On ollut mahtavaa huomata, että varhaiskasvatuksen henkilökunta tuntee ja tietää heidät ihan samalla tavalla kuin mekin.

Nyt kun kuopus on aloittamassa päivähoitoa ja ollaan oltu itse päiväkodin arjessa mukana useampana päivänä, olen saanut ihaillen seurata vierestä, miten hienosti kaikki toimii. Joku kyyninen sanoisi tähänkin, että ei se päiväkodin arki ole samanlaista silloin kun vanhemmat eivät ole paikalla. Mutta mä uskon, että on. Mä uskon, että näen meidän lapsista, miten kovasti he ovat hoitopaikoistaan tykänneet, silloinkin kun äiti tai isi ei ole paikalla. Näen, miten he luottavat aikuisiin ja tukeutuvat heihin. Olen nähnyt miten he pikkuisena ovat kiivenneet heidän syliin meidän lähtiessä ja hakeneet heistä turvaa. Olen kuunnellut, miten he ovat innostuneesti kertoneet päivistään. Olen saanut nähdä, miten hienosti lapset saavat toteuttaa itseään, ja miten varhaiskasvatussuunnitelmaa toteutetaan käytännössä.

Mä haluan ainakin esittää suuren kiitoksen sekä meidän päiväkodin henkilökunnalle että esikoisen vanhan eskarin, tulevan keskimmäisen eskarin henkilökunnalle. Kiitos, että olette hoitaneet ja kasvattaneet meidän lapsia niin hienosti nämä vuodet. Kiitos syleistä, silityksistä ja hoivasta. Kiitos vaihdetuista kuulumisista ja tarjotuista elämyksistä. Kiitos hyvistä pöytätavoista ja uusista kaverisuhteista, joiden syntymisessä olette olleet apuna.

Kiitos siitä, että lapset osaavat käyttää saksia ja tietävät kaikki lastenlaulut ruotsiksi, joita minä en tiennyt. Kiitos tunnekasvatuksesta ja piparinleipomispäivistä isovanhempien kanssa. Kiitos iloisesti pulppuavista keskusteluista mielenkiintoisista aiheista lasten kanssa ja elämyksistä joita olette tarjonneet. Kiitos, että eskarin uimakoulun myötä meidän lapset ovat innostaneet koko perheen uimaan. Kiitos, kun olette se turvallinen paikka päivästä  ja vuodesta toiseen, jonne voin viedä lapset tietäen, että heillä on yhtä hyvä olla kuin kotona tai isovanhemmilla. Kiitos, että pidätte huolta meidän elämän kaikkein tärkeimmistä asioista.

Mä toivon, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monet vanhemmat, jotka tällä hetkellä miettivät uskaltavatko laittaa lastaan päiväkotiin ollenkaan. Mä toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monta päiväkodin työntekijää, joka ei ole saanut tarpeeksi arvostusta työstään. Mä toivon myös, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monta päivähoitoon tyytyväistä vanhempaa, joka haluaisi jakaa kiitokset päiväkodin henkilökunnalle.

Nyt haluan haastaa jokaisen päivähoitoon tyytyväisen vanhemman jakamaan omat kiitokset joko tähän kommenttiboksiin, tai sitten somessa hashtagilla #kiitospäiväkodille. Someakin tärkeämpää on sanoa kiitos ihan kasvotusten. Siksi mä aion, jälleen kerran, maanantaina päiväkodille mennessäni sanoa ääneen henkilökunnalle, miten kiitollinen olen heidän hyvästä työstä. Monesti olen jo sanonut, mutta sitä ei koskaan voi sanoa liikaa.

PS: Tähän postaukseen en julkaise kauhutarina-kommentteja, niille on omat fooruminsa ja oikea paikka ottaa yhteyttä varhaiskasvatuksen ongelmiin liittyen on oma päiväkoti tai oman kunnan varhaiskasvatuksesta vastaava taho. Tämän postauksen tarkoitus on tuoda esiin niitä ihania työntekijöitä ja paikkoja, joita ihan varmasti tästä maasta löytyy hurjasti! 

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Tällä viikolla mä luin jotain, mikä sai mun leuan lähes tippumaan lattiaan. Se joku, oli sysmäläisen koulun rehtorin haastattelu YLEllä. On uskomatonta, että uutta sukupolvea kasvattaa korkeassa asemassa oleva ihminen, joka toteaa mm. näin:

”– Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion.” (lähde: yle.fi)

Tässä lausunnossa on kaikki niin pielessä, että en edes tiedä mistä voisin aloittaa. Rehtori tässä implikoi, että erikoinen pukeutuminen ja seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä kohdella ihmisiä eriarvoisesti. Hän myös lausunnossaan väittää, että eriarvoinen kohtelu on vain kiusatun kokemus eikä totuus, ja että kiusattu itse on syyllinen kiusaamiseen olemalla erilainen kuin muut. Haastattelu jatkuu siten, että hän kertoo naureskellen joidenkin lasten näyttävän ihan huoralta, ja toteaa, että, ”Sehän (sen ääneen sanominen) on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä”. Rehtorin mielestä aikuisten pitäisi ymmärtää, että jokainen saa olla erilainen ja oma itsensä, ”Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti.” (lähde: yle.fi)

Eli siis käytännössä ei saa olla oma itsensä, eikä varsinkaan erilainen.

Miten voi olla mahdollista, että tällaisia virheellisiä käsityksiä on sallittua jakaa eteenpäin _koulun rehtorina_? Ja kun tätä lähtee miettimään pidemmälle: kuinka yleistä on se, että vanhemmilla on tällaisia ajatuksia, jos jopa rehtorillakin on? Ja kuinka usein he sanovat niitä ääneen lasten kuullen? Me ei koskaan tulla saamaan tästä(kään) sukupolvesta tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yhtenäisesti kannattavaa, mikäli lapset kuuntelevat aikuisten suusta tällaisia lausuntoja.

Kuva: Canva

Vaikka ihminen näyttäisi miltä tahansa tai olisi millainen tahansa, syy kiusaamiseen on aina kiusaajan puolella. Ei koskaan kiusatun. Syy voi olla kiusaajan kotitilanteessa, vaikeissa elämän kokemuksissa, pahassa olossa, jonkun toisen esimerkissä tai ihan vaan ilkeässä luonteessa, mutta se syy löytyy aina kiusaajan puolelta, ei koskaan kiusatun. Kiusaaja tekee sen päätöksen sanoa ne ilkeät sanat tai tehdä ne hirveät teot, ei kiusattu. Kiusaaja on se, joka satuttaa, ei kiusattu. 

Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja toteuttaa omaa itseään juuri siten kun itse haluaa, kunhan ei sillä omalla olemassaolollaan satuta toisia. Kenelläkään ei ole oikeutta mennä kouluun esimerkiksi paljastelemaan itseään alasti, vaikka kuinka se tuntuisi omalta jutulta, koska se on nimenomaan toisia satuttavaa. Mutta jokaisella meillä on oikeus laittaa juuri sellaiset vaatteet tai meikit tai hiukset, tai tykätä mistä sukupuolesta huvittaa, puhua sellaisella äänellä kuin haluaa, tykätä mistä väristä haluaa ja kuunnella sellaista musiikkia kuin haluaa.

Vaikka valinnat olisivat valtavirran mieltymyksistä poikkeavia, ne eivät ole ”provosoimista” tai syy kiusaamiseen. Syy ei myöskään voi olla kiusatun vanhemmissa, tai siinä, millaiset vaatteet he pukevat lapselleen tai minkä nimen antavat lapselleen. Syy ei voi olla kiusatun sisaruksissa, harrastuksissa tai kengissä. Päätös kiusata lähtee AINA kiusaajan puolelta.

Syrjivä kiusaaminen eli kiusaaminen, joka liittyy ulkonäköön, sukupuoleen, ihonväriin tai kieleen, vammaisuuteen, perheeseen tai uskontoon, on kiusaamista, jonka lapset oppivat joltain toiselta. He oppivat sen vanhemmiltaan, toisilta lapsilta tai vaikka sitten rehtorilta. Kukaan lapsi ei syrji toisia sisäsyntyisesti. Kukaan lapsi ei opi kiinnittämään negatiivista huomiota erilaisuuteen sisäsyntyisesti, vaan se tulee joltain toiselta.

Siksi on ihan äärettömän tärkeää, että me vanhemmat mietitään erittäin tarkkaan, miten itse puhutaan toisista ja miten itse kohdellaan toisia. Ne aikuisten harmittomaltakin tuntuvat heitot autossa toisista autokuskeista, tai julkkisten toilailuiden päivitteleminen kovaan ääneen, muokkaavat lasten ajatusmaailmaa. Jokainen vanhempien toisten sukupuolesta, ulkonäöstä, seksuaalisesta suuntautumisesta, kansallisuudesta, vammaisuudesta, uskonnosta tai perheestä sanottu ikävä asia muokkaa lasten ajatuksia ja käsitystä siitä, miten muita ihmisiä on ok kohdella. Mä en ainakaan ikimaailmassa halua siirtää yhtäkään turhaa ennakkoluuloa omille lapsilleni.

Siksi ei ole ok sanoa, että joku tosi tv-julkkis näyttää ihan huoralta. Siksi ei ole ok sanoa, että onpas tuolla lapsella ihan helvetin ruma nimi. Siksi ei ole ok sanoa, että taas surkea naiskuski liikenteessä. Siksi ei ole ok sanoa, että homot on ärsyttäviä. Siksi ei ole ok sanoa, että suomenruotsalaiset ovat snobeja. Siksi ei ole ok haukkua jonkun hiustenväriä tai päivitellä kovaan ääneen, miksi johonkin perheeseen on tulossa jo viides lapsi. Siksi ei ole ok sanoa näitä asioita, ei päin naamaa eikä selän takana. (huom. ks. lauseet usein esim. somesta lukemiani stereotyyppisiä esimerkkejä, eivät todellakaan omia ajatuksiani)

Monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että meillä kaikilla on joku syntymäoikeus ilmaista sitä, miten erilaisuus on väärin. Että oman mielipiteen ilmaiseminen on sama asia, kuin muiden haukkuminen tai arvosteleminen. Newsflash: näin ei ole. Oma mielipide on esim. että ei haluaisi itsellensä oranssia tukkaa. Haukkumista on sanoa jonkun toisen oranssia tukkaa hirveäksi. Siitä ei mitenkään saa tehtyä tarpeellista mielipiteen ilmaisemista, että haukkuu toisen ulkonäköä. Se, että ei tykkää jonkun tukasta, ei ole sen tukan omistajan syy millään tavalla, vaan se on ihan vaan sen syy joka ei siitä tykkää.

Ne omat pienet kommentit eivät ole harmittomia, vaan ne ovat synty sille ajatukselle lapsen mielessä, että on ok arvostella ja haukkua toisia. Ja se taas on pohja kiusaamiselle. Sitä pohjaa mä en halua koskaan luoda, ja toivottavasti ei kukaan muukaan. Jos kotona kuulee usein muiden ihmisten arvostelua, on helpompi ajautua mukaan siihen kiusaamiseen, tai ainakin olla hiljainen hyväksyjä. Jos taas kotoa saa sellaisen mallin, että toisten haukkuminen ei ole ok ja kaikki me ollaan yhtä arvokkaita, on todennäköisempää, että ei hyväksy inhottavaa kohtelua, eikä ainakaan lähde siihen mukaan.

Tämä viikko on alkanut jotenkin poikkeuksellisen hektisesti, varsinkin kun vielä eilen meinasin unohtaa yhden sovitun palaverin, ja ehdin sinne vain nippa nappa, mutta ehdin kuitenkin, onneksi. Tuntuu, että nämä kaksi päivää on ollut yhtä paikasta toiseen hösäämistä ja aikatauluja, ja en ole ehtinyt ”tehdä mitään” vaikka koko ajanhan olen siis tehnyt kaikkea. Onneksi eilen sentään otettiin kuopuksen kanssa ennen sitä palaveria ihanan rauhallinen tunnin lenkki ohuen ensilumen peittämällä metsätiellä. Se olikin varmaan alkuviikon rauhallisin hetki, kun ihmeteltiin vaan käpyjä ja keppejä ja lumen peittämää maata.

Tänään illalla ennen lasten nukkumaanmenoa yksi tytöistä kysyi, että voidaanko ennen nukkumaanmenoa tehdä perhekasa. Perhekasa tarkoittaa sitä, että ollaan kaikki toistemme kainalossa ja halitaan ja jutellaan. Kello oli jo yli tavallisen nukkumaanmenoajan tämän päivän poikkeusmenosta johtuen, mutta mä sanoin, että tietenkin voidaan. Onneksi huomenna on myöhäinen aamu. Perhekasa on just best. Se oli juuri se, mitä me tarvittiin tähän iltaan. Pysähtymisen hetki yhdessä, missä oltiin täysillä läsnä kaikki viisi.

Perhekasassa voi jutella kaikesta, mitä mielen päällä on. Tänään me juteltiin päivän aikana tapahtuneista kivoista asioista. Jokainen sai sanoa kaksi päivän aikana tapahtunutta kivaa asiaa. Yksi kertoi siitä, miten hienoa oli ollut opetella laulamaan Vårt Land, Vårt Landia, ja kuinka hän oli laulanut kaikista kovimmalla äänellä koko porukasta. Yksi kertoi, että oli iloinen siitä, kun oli siivonnut oma-aloitteisesti ihan yksin taaperon yksin levittämän lautapelin ja vienyt sen paikoilleen, ja kuinka hän oli nähnyt ja kuullut miten iloiseksi minä tulin siitä. Kuulemma oli ihanaa ilahduttaa omaa rakasta äitiä. Taapero kertoi, että parasta päivässä oli ollut ”Samppa ja Kaja”. Tietäjät tietää. Meidän aikuisten mielestä kaikkein parasta oli juuri se perhekasa.

Kuinka onnellinen voikaan olla siitä, että omat lapset haluavat tulla kainaloon ja haluavat jutella meidän kanssa ja halia ja olla yhdessä. Ja miten ylpeä olen niistä asioista, jotka heidän mielestään olivat olleet kivoja. Hauskinta oli, että toinen isoista tytöistä oli aivan kriisin partaalla, kun hän ”sai valita vain kaksi kivaa asiaa”, kun kuulemma olisi ollut niin hurjan monta muutakin kivaa asiaa, ja oli vaikeaa päättää mitkä sanoo. Totesimme yhdessä, että sehän on aivan ideaalitilanne, että on niin paljon kivoja asioita päivässä, että ei tiedä minkä valitsisi. Se ei haittaa jos ei osaa päättää.

Aina silloin kun meinaa tuntua, että arjen velvollisuudet ottavat ylivallan ja minä vain juoksen mukana, on hyvä pysähtyä oikeasti hetkeksi niiden tärkeiden asioiden äärelle. Silloin voi antaa lasten palauttaa takaisin siihen, mikä oikeasti on tärkeää ja merkityksellistä. Lapset. Otto. Meidän perhe. Rakkaus. Läsnäolo. Jutteleminen. Haliminen. Kuulluksi tuleminen.

Ja tänäkin iltana voin sanoa olevani onnellinen ja iloinen tästä kuluneesta päivästä. Kiitos näiden rakkaiden, joista olen ihan älyttömän kiitollinen elämäni jokaisena päivänä.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Mielikuvitus on ihmeellinen asia. Sitä tarvitaan ihan kaikessa mitä me tehdään ja mitä me ajatellaan. Mielikuvitus auttaa meitä selviytymään uusista tilanteista aiemmin opitun pohjalta, hahmottamaan ja ymmärtämään elämän eri osa-alueita. Empatia ja myötätunto on mielikuvitusta, tulevaisuuden suunnittelu on mielikuvitusta, kohdussa kasvavan vauvan ajatteleminen on mielikuvitusta, kaiken uuden keksiminen ja luominen on mielikuvitusta. 

Meidän mielikuvitus alkaa kehittyä jo pienenä lapsena, kun me aletaan luomaan mielikuvia. Ensin ihan yksinkertaisista asioista, ja mitä isommiksi kasvetaan, sitä monipuolisemmin me pystytään mielikuvittelemaan. Siksi juuri leikki on lapsille niin uskomattoman tärkeää. Lapsen mielikuvitukselle pitää antaa tilaa, aikaa ja mahdollisuuksia kehittyä. Vaikka on tärkeää, että vanhemmatkin osallistuvat välillä leikkiin ja lukevat säännöllisesti satuja, on myös ihana seurata sitä, kun lapset leikkivät ja lukevat yksin tai toistensa kanssa. Välillä on ihanaa vaan pysähtyä kuuntelemaan lasten juttuja pyykkien laiton lomassa tai samalla kun laittaa ruokaa. Heillä on välillä aivan uskomattomia tarinoita leikkien taustalla.

Rakastan myös sitä, kun lapset kertovat unistaan aamulla. He näkevät välillä niin ihmeellisiä unia, että ei voi kuin ihailla. Toki itsekin tulee nähtyä välillä mitä randomeimpia unia, mutta silti lasten unissa on jotain spesiaalia. Toki aikuistenkin unissa ”kaikki on mahdollista”, mutta lasten alitajunta keksii asioita, joista aikuisilla ei ole mitään hajua. Se on hienoa.

20 vuotta sitten mä olin saman ikäinen, kuin meidän isommat lapset ovat nyt. Muistan vielä elävästi meidän leikkejä kavereiden kanssa. Leikeissä aikuisten maailma ja lasten maailma sekoittui, ja tuotiin leikkeihin joskus esimerkiksi iltauutisissa kuultuja juttuja mukaan. Joskus leikit olivat tosi hurjiakin. Leikki oli kuitenkin tärkeä ja turvallinen tapa käsitellä kuultuja asioita, ristiriitoja ja pelottaviakin juttuja yhdessä kavereiden kanssa. Me leikittiin paljon, ei me muuta iltapäivisin koulun jälkeen tehtykään kun leikittiin.

Musta on ihanaa huomata, että nyt 20 vuotta myöhemmin leikki on ihan älyttömän tärkeää lapsille edelleen, ainakin kaikille niille lapsille jotka tunnen. Vaikka mukaan on tullut paljon uusia leikkejä, ja uusia tapoja leikkiä, myös ne vanhat tutut leikit ovat hittejä. Lapset rakastavat seikkailua, fantasiahahmoja ja heittäytymistä. Lohikäärmeet, ritarit ja prinsessat ovat vieläkin suosikkeja, vaikka välillä lapset haluavatkin kuvata videoita Lol-palloista tai hoitaa virtuaalilemmikkejä, jotka ovat siirtyneet tamagotcheista puhelimiin. Kotileikit, nuket ja autoradat, sekä kaikenlainen rakentelu on vieläkin suosittua. Yksi, joka on meidän lasten erityissuosikki on pukuleikki. Lapset rakastavat pukeutua eri hahmoiksi, ja rakennella erilaisia asuja.

Meillä on iso laatikollinen roolivaatteita, mutta on myös ihanaa, että arkisissakin vaatteissa voi olla saduista tuttuja elementtejä, jotka kannustavat leikin ja mielikuvituksen maailmaan. Polarn O. Pyretillä on juuri nyt myynnissä aivan ihania satuaiheisia vaatteita, jotka inspiroivat leikkimään. Ihanat hupparit lohikäärmeen harjalla tai kiiluvilla silmillä, prinsessamekot rimpsuhelmoineen ja pehmeät materiaalit joissa on mukavaa liikkua ja heittäytyä mielikuvituksen maailmaan. Lasten vaatteissa kaikkein tärkeintä on mukavuus ja turvallisuus, ja Polarn O. Pyretin ihanissa satuvaatteissa on todellakin mukavaa ja turvallista leikkiä.

Vaatteet ovat saatavilla juuri nyt myymälöissä ja verkossa, kaikissa mallistoissa. Taaperolla on taaperomalliston ihana lohikäärmepaita, lohikäärmehuppari ja upeat velourhousut röyhelöillä. 5-vuotiaalla on kaunis tyllihame, ritarin huppari kruunulla, sekä valkoinen t-paita. Hän olikin kuulemma ”ritariprinsessa”. Koululaismallistossa satuaihe on ehkä hieman hillitymmin esillä, mikä ainakin meidän koululaista miellytti. Hänellä oli ihanan pehmeä velourmekko, jossa prinsessamaisuutta toivat lähinnä hihojen leikkaukset. Hupparissa taas oli hillitty kiiluvasilmäinen lohikäärmekuvio selässä. Isoilla tytöillä ihanat vihreät ja navyn väriset pallosukkikset, ja minillä meidän lemppari jarrusukat matchaavassa värissä. Huppareissa on muuten irrotettavat vetskarikiinnitteiset huput, jolloin ne muuttuvat ilman huppua bombereiksi. Super kätevää että ne saa irti näin talvivaatekaudella, kun huput ovat toppavaatteiden kanssa välillä hankalia.