Mä lopetin imetyksen tiistaina, päätöksen lopetuksesta tosin tein vasta tänään. Alunperin mulla ei ollut mitään tavoitteita imetyksen suhteen, olin vain onnellinen siitä että Zeldan kanssa se sujui niin helposti. Muutaman kuukauden imetettyäni mä aloin ajatella että haluan imettää niin lähelle yhden vuoden ikää kuin mahdollista, ja siinä mä myös koen onnistuneeni. Kaikilla imettävillä äideillä ja myös niillä jotka eivät imetä on varmasti omat mielipiteensä siitä, minkä ikäiseksi asti imetystä on hyvä jatkaa.

Mulle henkilökohtaisesti se ajatus että imetän vuoden ikään tuntui sopivalta, ja etenkin nyt tässä viimeisen parin kuukauden aikana kun imetys on muuttunut Zeldan kasvaessa, on se ajatus vahvistunut. Viimeaikoina ainoastaan illan viimeiset imetykset ovat sujuneet rauhallisesti, ja päivisin imetys on ollut yhtä kiipeilyä, tukasta repimistä, läpsimistä ja vapaanaolevan rinnan nipistelyä, ei niin mukavaa siis.

Aamuyön imetyksistä luovun myös oikein mielelläni, ne kun eivät enää pitkiin aikoihin ole olleet varsinaista imetystä vaan pelkkää huvitutteilua, ja unen pätkimistä. Aina (ne hurjat kolme kertaa) kun olen ollut yön pois kotoa, on Zelda nukkunut kokonaisen 12h yön, mutta mun ollessa kotona typy herää aina tismalleen kello 4.30 ja tulee viereen nukkumaan, syömään, nukkumaan, syömään, vartin välein vaihtaen. Frankfurtissa ollessani Zelda oli tehnyt taas oman uniennätyksensä, siinä missä itse heräilin Suomen aikaa 4.30 (Saksan aikaa 3.30) eteenpäin kello seitsemän herätykseeni asti vartin välein.

Mä järkeilin tämän lopetuksen ajankohdan tänään itselleni niin, että on reilumpaa Zeldaa kohtaan lopettaa kerralla, kun hän kerran on ollut jo kaksi päivää ilman, kuin että olisin tänään imettänyt ja sitten ollut taas huomenna ja lauantaina blogigaaloissa. Kaksi päivää ilman imetystä olivat jo sujuneet hienosti, eikä Zelda ollut kaivannut maitoa nukahtaessaan tai muutenkaan. Tämä päivä sujui myös yllättävän helposti, eikä Zelda kertaakaan hapuillut rintaa tai tehnyt elettäkään siihen suuntaan että kaipaisi maitoa.

Tällä hetkellä neiti nukkuu omassa sängyssään, lastenhuoneessa, jo kolmatta tuntia, jännittävää nähdä kuinka tämä yö sujuu, kun hän tietää että olen kotona ja on tottunut tulemaan viereen rinnalle nukkumaan. En kuitenkaan aio enää pyörtää päätöstäni, kävi miten kävi, koska se vasta hämmentäisikin Zeldaa. Toivotaan siis että yö sujuu nätisti kuten kaksi edellistäkin, ja me saataisin jatkossa nauttia suurimmaksi osaksi kokonaisista yöunista katkonaisten sijaan.

Zelda on n. 10 kuukauden iästä syönyt hapanmaitotuotteita, ja nyt ollaan tosiaan n. reilun viikon ajan annettu pieniä määriä tavallista maitoa, eikä oireita ole tullut. Zelda syö mielellään jugurttia, viiliä, rahkaa, juustoa ja monia muita maitotuotteita joten kalsiumin saannista en ole huolissani. Tiaran kanssa aikoinaan tavalliseen maitoon siirtyminen oli haasteellista, eikä Tipa vieläkään oikein välitä maidosta muuten kuin smoothiessa tai myslin kanssa, mutta onneksi niissä se sentään menee.

Tänään olen miettinyt paljon kulunutta vuotta ja etenkin imetystä, enkä voi sanoin kuvailla miten hyvä fiilis mulla on! Mä oon ylpeä siitä että onnistuin, vaikka taustalla oli Tiaran kanssa koetut imetysvaikeudet. Imetys oli aivan ihanaa, helppoa, parasta, läheistä ja luonnollista. Ajoittain imetys oli myös rajoittavaa, kipeää, ja vaikeaa, mutta päällimmäisinä tunteina silti on vain se, miten ihanaa se oli, ja miten haikeaa on lopettaa. Kaikki tunteet laidasta laitaan tuli kyllä käytyä läpi imetyksen aikana, ainakin kertaalleen, mutta suurimmaksi osaksi mä nautin imetyksestä. Ja ennenkaikkea nautin siitä, että näin kuinka tärkeää se oli Zeldalle.

Neljän päivän kuluttua Zelda täyttää vuoden ja nyt on aika hyväksyä se että vauvasta on tullut taapero. Tänäänkin on seisottu ilman tukea jatkuvasti ja otettu pari haparoivaa askelta. Äitikään ei ole enää ättä vaan ihan selkeä äiti. Ja mun on aika suunnata katse lopullisesti kauemmas imetysvaatteista, kohti vaikka korsetteja jos mieli tekee, ja nauttia pitkästä aikaa siitä että isi on 100% kaikkeen yhtä sopiva vaihtoehto kuin äiti.

Olen aloittanut ja pyyhkinyt pois tämän viimeisen kappaleen valehtelematta kymmenen kertaa, sillä ainakin mulla imetykseen liittyy niin vahvoja tunteita, että on vaikea lopettaa tätä postausta ja koettaa mahduttaa tähän kaikki mitä haluaa kertoa. Ehkä tyydyn vain sanomaan, että imetys on ihanaa, ja mulle tulee sitä kova ikävä, mutta aika aikansa kutakin.

Millaisia imetyskokemuksia teillä on? Miten lopetus sujui ja missä vaiheessa lopetitte imetyksen?

Meillä oli eilen koko perheen yhteinen vapaapäivä pitkästä aikaa, ja suunnattiin rauhallisen aamun jälkeen hetkeksi Itikseen pyörimään. Tarkoituksena oli käydä katsomassa vähän Zeldalle synttärilahjaa, mutta ei oikein löydetty mitään jännää. Ongelmana on että me suurinpiirtein hukutaan leluihin, mutta en kuitenkaan haluaisi ostaa kuopuksen ensimmäiseksi synttärilahjaksi mitään lapsen mielestä ”tylsää” kuten vaatteita tai muuta. Mikä siis ei olisi vaate, eikä lelu?

Ollaan pohdittu sellaista potkuautoa, vai mitä ne on mitä vanhempi voi työnnellä, ja joilla lapsi voi itse potkutella menemään. Mutta onkohan se lapsen mielestä kiva, tuleeko sitä käytettyä? Tipalle meillä ei ollut sellaista, kun Tipa täytti 1v juuri ennen talvea ja sitä ei olisi voinut käyttää edes ulkona, mutta Zelda taas pääsisi heti ulos potkuttelemaan. Potkuauton kanssa Zelda ehkä pysyisi hirmuista vauhtia viipottavan Tiaran perässäkin vähän paremmin, kuin kontaten tai hitaasti taapertaen.

Tiaralle me ostettiin muistaakseni Brion rakennuspalikoita, ja ne on kyllä molempien tyttöjen kovassa suosiossa edelleen. Zeldalle on juuri siksi niin hankalaa ostaa kun tuntuu että ostettiin Tiaralle jo kaikki vauvalelut taaperokärrystä nukkeihin, duploihin ja leikkikeittiöön, kaikki mitä kuvitella saattaa (sitä potkuautoa lukuunottamatta). En myöskään halua antaa synttärilahjaksi esimerkiksi ekstrarahaa säästötilille tai muita ”järkeviä” lahjoja, koska eivät nekään ilahduttaisi Zeldaa juuri nyt, ja niistä voi pitää huolen tavallisessa arjessakin. Mä haluan nähdä sen iloisen ilmeen Zeldan kasvoilla kun hän saa avata ensimmäisen oman synttärilahjansa, vaikka tiedänkin ettei noin pieni mitään osaa odottaa tai kaivata.

Tiara ja Zelda ovat ihania keskenään leikkiessään, ja synttäreiden lähestymisen alkaa tosiaan huomata, kun tytöistä on jo miljoona kertaa enemmän seuraa toisilleen kuin vielä pari kuukautta sitten. Tiara konttaa Zeldan perässä (kyllä, luit oikein) ja yhdessä tytöt hyppivät tyynyjen päälle, sotkevat lastenhuoneen ihan hyrskynmyrskyn ja keinuvat onnesta soikeana vierekkäin puistossa.

Nyt siis parhaat lahjavinkit yksivuotiaalle jakoon!

Vauvavuoden viimeinen kuukausi pyörähti eilen käyntiin, kun Zelda täytti 11 kuukautta. Uskomatonta! Perinteiset mitenaikavoikuluanäinnopeasti -kliseet on sama jättää pois tällä kertaa, ne kun on käyty läpi tässä blogissa jo kymmeniä  kertoja, mutta aina tuo ajankulu jaksaa hämmästyttää meitä äitejä. Varmasti koko loppuelämän! Meidän kuopuksesta on tässä kevään aikana kuoriutunut ihanan eläväinen ja omatoiminen nuori neiti, joka todella ehtii joka paikkaan ja osaa jo vaikka mitä. Ajattelin toteuttaa tämän Zeldan 11 -kuukautispostauksen samalla tyylillä, kuin Tiaran vastaavanlaisen aikoinaan, jos joku muistaa. Eli idea on se että Zelda muka kertoo itse itsestään!

Moi, mä oon Zelda! Moi on mun lempisana, ja toistelen sitä usein samalla pontevasti vilkutellen. Mun mielestä on tärkeää moikata kaikkia, monta kertaa, että ne varmasti huomaa ja niille tulee hyvä mieli. Tärkeää on myös että mulle vilkutetaan takaisin, koska mähän vilkutan vaikka tunnin putkeen jos ei mulle vilkuteta! Oon aika sosiaalinen tyyppi, ja ”moi”:n lisäksi mun lempparisana onkin ”hei”. Osaan sanoa myös ”mamma” ja sillä tarkoitan äitiä.

Moikkailun lisäksi mun lempipuuhiin kuuluu kiipeily. Parasta on kiivetä syöttötuolista ruokapöydälle, mutta tykkään kiivetä myös kirjahyllyyn, vähintäänkin Kilimanjaron korkuisen tyynykasan päälle (pienempi ei kelpaa), lelulaatikkoon, sitteriin, U name it I do it. Sohvalle en vielä pääse, kun noi tampiot menivät hommaamaan korkeamman sohvan silloin kun mun isosisko oli pieni. Oon kyllä vähän katkera siitä että Tiara oppi pienempänä kiipeämään sohvalle kuin meitsi, mutta ei hätää, perässä tullaan! Seison jo pieniä hetkiä ilman tukea, ja kävelen pontevasti tukea vasten, mutta kiire mulla ei ole oppia, sillä olen maailman nopein konttajainen, niinkuin Jemmi sanoi!

Isosiskosta puheenollen, se on ihan hömppä, kun se suuttuu jos äiti koittaa auttaa sitä pukemisessa. Mun mielestä pukeminen on tosi kivaa, ja tykkään pukea sekä äidin kanssa että itse. Jos saan itse valita vaatteet niin pukeudun ehdottomasti Lidlin mainokseen, sukkaan ja kaulahuiviin, äiti yleensä valitsee jotain muuta. Kaikki vaatteet kengistä lapasiin kuuluu pukea päähän mun mielestä, tulevaisuuden trendsetterin kun pitää olla aikaansa edellä jo pienestä asti. Innovatiiviset tavat pukea vanhoja tuttuja vaatteita on se mun juttu.

Pukemisen lisäksi myös hiustenlaittaminen on kivaa. Koska mulla ei kauheasti vielä omia pääkarvoja ole, harjaan kaikkien muiden hiuksia. Tangle teezer on ihan tylsä vaihtoehto, mun mielestä paljon kivempaa on harjata siskon tukkaa esimerkiksi Barbiella tai Lego-palikalla, sievästi ja hellästi hieroen. Sisko ei aina ymmärrä miksi hinkkaan Barbia sen päähän, mutta ehkä se vielä joskus hiffaa että yritin vaan saada sen näyttämään coolilta. Tiara on maailman kivoin isosisko, ja se on alkanut leikkimään mun kanssa nyt kun mäkin oon oppinut kaikkea uutta. Parasta on silloin kun Tiara halii mua tai antaa mulle leluja.

Kuukausi sitten mun elämässä tapahtui jännittävä muutos kun muutin siskon kanssa samaan huoneeseen nukkumaan, pois äidin ja isin viekusta. Ekaksi mulla oli äitiä vähän ikävä, mutta sitten tajusin että Tiaran kanssa on ihan kiva nukkua, ja aloin nukkumaan melkein koko yön omassa sängyssä. Aamuisin kun isi lähtee töihin, on kiva mennä vielä ottamaan vähän maitohuikkaa äidin kainaloon ja ottaa pikkutirsat ennen kuin Tipa herää leikkimään mun kanssa. Maito on ihan mun lempparia, vaikka syön mä kaikkea oikeaakin ruokaa. Banaani on parasta, ja viinirypäleet. Tipa aina kuorii meille banskua ja sit me syödään se puoliksi yhdessä.

Mulla on kuusi hammasta, ylhäältä löytyy jo kulmahampaatkin, vaikka yläetuhampaita ei vielä olekaan. Kuudella hampaalla on hyvä natustella karkeampaakin ruokaa, ja kaikkea muuta mahdollista ja mahdotonta. Ruuan lisäksi syön mielelläni myös vessapaperia, mainoksia ja Tiaran tavaroita, mitä Tipa ja äiti eivät kauheasti arvosta. Mutta hei, kaikkea pitää kokeilla eikö vain?!

Mä rakastan palloja ja autoja, ja inhoan kaikkea karvaista, paitsi niitä hiuksia. Koirankarvat ja tunnustelukirjojen ”ihanan pehmeät” eläinten turkit on mun ehdottomia ällötysinhokkeja, joihin en koskisi edes pitkällä tikulla. Ulkona sen sijaan en ole hienohelma vaan konttailen ja tutkin menemään joka puolella, hiekkaakin olen jo ehtinyt maistamaan ja se oli pahaa. Ei siis tarvitse maistaa uudestaan, ainakaan ihan heti. Olen ihan huipputyyppi ja tiedän sen itsekin, välillä vedän äitiä ja isiä kuin pässiä narussa, koska eihän ne voi mun hymyä vastustaa. Oikeasti olen kuitenkin ihan kiltti!

Sellainen on meidän Zelda 11 kuukautta, toivottavasti tykkäsitte vähän erilaisesta postaustyylistäkin! Jännä nähdä, mitä Zelda on isona mieltä tästä kirjoituksesta, täytyy kysyä osuivatko ja upposivatko äidin kuvitelmat pikkuisen mielenliikkeistä.

Millaisia 11kk ikäisiä teiltä löytyy? Mitä he tykkäävät tehdä? Millaisia ovat luonteeltaan?

Eilen esittelin asuja, ja nyt ovat vuorossa meidän kaksi ihanaa pientä neitiämme jotka niin hienosti jaksoivat pitkän päivän studiolla. Me päätettiin Heidin kanssa yksissä tuumin, että fiksuinta on ottaa mun ja lasten yhteiskuvat heti ekana alta pois, jotta sen jälkeen lapset voivat rentoutua ja hengata ihan rauhassa, kun mun asuja kuvataan. Tämä järjestely toimi mielestäni hyvin, ja tytöt jaksoivat keskittyä yllättävän kivasti vaikka aluksi oli pieniä hankaluuksia saada ikiliikkujia pysymään paikoillaan.

Tiara etenkin taisi oikein innostua kamerasta hetken aikaa siihen totuteltuaan, kun Heidi sai niin söpöjä hymyjä tallennettua. Välillä vaadittiin vähän äidin kutituksia ja välillä elefanttimarssia taustamusiikiksi, mutta loppupeleissä kaikki sujui tosi kivasti ja mä oon supertyytyväinen kuviin. Ainoa mikä harmittaa se että kivoja kuvia on niin paljon etten tiedä mitkä niistä valitsisin kehystettäväksi meidän seinälle. Saa auttaa, jos löytyy näiden kuvien joukosta joku extrakiva kuva joka ansaitsisi paikan kehyksissä enemmän kuin muut, koska mä kärsin hurjista valinnanvaikeuksista!

Mä eilen kirjoittelin fb-sivujen puolella, että tosiaan mulla jatkuu flunssa edelleenkin. Lääkärissäkin kävin, mutta kuulemma vain seuraillaan, sillä tämän hetken flunssavirukset voivat kestää jopa kolme viikkoa, yök! Toivottavasti jossain vaiheessa tämä menisi ohi, olen nimittäin jo unohtanut miltä tuntuu aamulla herätä siihen että on hyvä fiilis kylmän hien ja kurkkukivun sijaan. Onneksi sentään tytöt ja Otto on terveenä, ja munkin olo helpottaa aina iltaa kohti kun on juonut pari kuppia lämmintä teetä.

Huomenna tulossa ihonhoitojuttuja joita lupailin, ja illalla suuntaan erääseen kivaan tapahtumaan johon liittyy sekä suklaa, että alusvaatteet, mikä kuulostaa hyvältä ainakin mun korvaan. Muuta en oikeastaan vielä tiedäkään, mutta kerron lisää heti kun tiedän! Ihanaa tiistai-iltaa ja huomista päivää kaikille♥

Ajattelin  tarttua nyt ensimmäiseen postaustoiveeseen näin sunnuntain kunniaksi, ja kirjoittaa vähän kasvatuksesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta nyt on luvassa katsausta siihen, miten kasvatus on muuttunut, kun tytöt ovat kasvaneet isommaksi. Oli muuten hauskaa huomata, että kirjoitin aiheesta viimeksi melkein päivälleen tasan vuosi sitten. Viimeksi kirjoittaessani keskityin aikalailla niihin suuriin kasvatuslinjauksiin, mutta nyt aion kertoa siitä miten meillä kasvatusta toteutetaan ihan tavallisessa arjessa.

Mä olen joskus videopostauksia tyttöjen kanssa kuvatessani saanut kritiikkiä siitä, että suhtaudun liian rennosti esimerkiksi siihen, jos Tiara lääppii vaikkapa kameraa tai tekee jotain muuta epäsopivaa. Videoilla olen käyttänyt samoja periaatteita, kuin käytän kotonakin. Rauhallista puhetta ennemmin kuin huutamista. Meillä kielletään kyllä tarvittaessa, ja sanotaan tiukastikin, mutta huutaminen on asia numero yksi, jota ehdottomasti pyrin välttämään aina, ja kaikessa.

Kieltäminen on kokeilunhaluisten pikkutyyppien kanssa arkipäivää, ja pakollinen juttu, mutta turhista asioista ei haluta kieltää. Turhilla asioilla tarkoitan sellaisia asioita, jotka saattavat vähän ärsyttää meitä aikuisia, mutta joista ei oikeasti ole minkäänlaista haittaa. Esimerkiksi leivän paloittelu pieniksi palasiksi ja niiden järjestäminen riviin ennen syömistä, voi tuntua ärsyttävältä ja hitaalta, mutta tavallisena kotipäivänä kun ei ole kiire, mitä se oikeasti haittaa? Tai jos lapsi haluaa syödä aamupalansa joskus (paino sanalla joskus, ei jokapäivä) katsellen sohvalla samalla Pikkukakkosta, onko se niin vakavaa? No ei ole. Asiat joista selviää pienellä imuroinnilla, eivät mielestäni ole kieltämisen ja pahan mielen arvoisia.

Mitä meillä sitten kielletään? Toisten satuttamiseen meillä on ehdoton nollatoleranssi. Missään tilanteessa, toista ei saa lyödä, potkia, töniä, tai satuttaa muuten, ikinä. Tässä asiassa me ollaan tiukkoja,  ja toisen satuttamisesta seuraa poikkeuksetta jäähy. Alussa kun Zelda alkoi liikkumaan enemmän, ja Tiara koki kaksivuotiaan uhmallaan ja tarmollaan, että sisko ikävästi pilaa kaikki hänen leikkinsä, saattoi harmitus joskus johtaa siihen että Tiara yritti vaikkapa työntää Zeldaa pois leikistä, tai ottaa lelun kovakouraisesti pikkusiskonsa kädestä. Me suhtauduttiin kuitenkin alusta asti sellaiseen käytökseen tiukasti, ja nykyään nuo tilanteet ovat vähentyneet huomattavasti, vaikka tietysti edelleen aina joskus uhma iskee, mutta silloin mennään jäähylle, keskustellaan siitä mitä on tehty väärin, ja sen jälkeen pyydetään anteeksi.

Muuten me mennään uhmatuhmailuiden kanssa aikalailla tilanteen mukaan. Jäähyt eivät ole meillä mikään jokapäiväinen juttu, joita annetaan helposti, vaan yleensä uhmahetkillä keskustellaan tapahtuneesta rauhallisesti ja  yritetään puolin ja toisin ymmärtää uhman syy, sekä pyydetään anteeksi jos tarvetta on. Jos vaikka Tiara kieltäytyy pukemasta ulkovaatteita päälle, niin selitän että ei voi lähteä ulos kylmään ilman talvivaatteita, tai voi tulla kipeäksi. Se yleensä riittää, mutta jos ei riitä niin sitten kysyn Tiaralta, että mikä ulkovaatteissa harmittaa, miksi hän ei halua pukea niitä päälle, ja silloin Tiaralla on yleensä joku syy käytökselleen, esimerkiksi lapaset joihin on unohtunut pesulappu ja ne tuntuvat inhottavalta, tai muuta vastaavaa. Tiaran kanssa ollaan päästy helpolla ainakin tähän asti, sillä yleensä melkein aina uhmalle löytyy jokin syy, jonka selvittyä tilanne on helppo purkaa.

Anteeksipyytämisen taito, on varmaan yksi tärkeimpiä taitoja joita ihminen oppii. Tiara on osannut pyytää anteeksi jo aika pitkään, vuoden verran suunnilleen, eikä ole tainnut koskaan taidon opittuaan kieltäytyä pyytämästä anteeksi, kun on tehnyt jotain väärää. Vaikka 2,5-vuotiaalla ei olekaan vielä lähellekään sellaista empatiakykyä kuin vaikka kahdeksanvuotiaalla, aikuisesta puhumattakaan, osaa Tiarakin pyytää vilpittömästi anteeksi ja halata päälle. Me pyritään opettamaan empatiakykyä Tiaralle sillä, että kerrotaan aina miltä toisesta tuntuu, kun Tiara on tehnyt jotain (niin hyvässä kuin pahassakin). ”Teit äidin tosi iloiseksi kun keräsit legot ihan itse, hienoa Tiara!” ”Siskoa harmittaa kun otit lelun sen kädestä.”

Olen pitänyt tunteiden sanoittamista tärkeänä, ja yrittänyt muistaa tehdä sitä mahdollisimman usein. Nykyään Tiara osaakin aika sujuvasti kertoa milloin on iloinen, milloin kiukuttaa, milloin harmittaa, milloin itkettää tai milloin on hauskaa (ja lukuisia muita tunnesanoja). Mä kerron lisää Tiaran puheenkehityksestä ja sosiaalisista taidoista 2,5v -postauksessa, sillä tässä postauksessa oli kuitenkin pointtina ne kasvatukselliset asiat eikä se mitä Tipa osaa. Tunteiden sanoittaminen on keino lapselle itselleen oppia tunnistamaan omia tunteitaan, ja hallitsemaan niitä, ja ainakin mun mielestä, mitä enemmän Tiara oppii tunnistamaan tunteitaan ja kertomaan niistä, sitä vähemmän meillä esiintyy ”turhaa” kiukuttelua.

Mä vältän puheessa määrittelemästä meidän lapsia, en koskaan sano tytöille että ”Oletpa sinä tuhma” tai ”Oletpa sinä kiltti”. Tytöt on aina rakkaita, ihania, kilttejä ja tärkeitä, myös sillä kaikkein kiukkuisimmalla hetkellä, eivät tuhmia. Käytös voi kuitenkin olla tuhmaa, silloin pyrin korostamaan sitä että teko oli väärin, sanomalla esimerkiksi että ”se oli väärin tehty, koska…”. Tytöt ansaitsevat tuntea itsensä ehdoitta rakastetuksi, enkä halua että he koskaan miettivät että olisivat jotenkin huonoja tai tuhmia meidän silmissä, vaikka olisivatkin käyttäytyneet typerästi.

Yleisesti ottaen mulla on kasvatukseen sama lähestymistapa, kuin kaikkeen muuhunkin: positiivinen ja rento asenne. Lähden aina mieluummin liikkeelle niistä hyvistä asioista, ja en säästele kehuja koskaan silloin kun niille on pientäkään aihetta. Mä uskon että hyvällä saa aikaan enemmän hyvää, kuin pahalla. Ainakin toistaiseksi olen saanut olla ylpeä molemmista tytöistä, jotka osaavat hyvät käytöstavat niin kotona kuin kaverin luona tai ravintolassakin. Toisten huomioon ottaminen on tärkeää, ja sitä haluan opettaa erityisesti. Mun mielestä myös hyvät käytöstavat esittäytymisineen, kiitoksineen ja tervehdyksineen ovat turhan aliarvostettuja nykyään, ja toivon että meidän tytöt ainakin osaavat käyttäytyä vaikka joku muu ei osaisikaan.

Kaikkein tärkeintä kasvatuksessa ainakin mun mielestä, on se että on lapsille läsnä. Mä luin jokin aika sitten jostain iltapäivälehdestä tutkimuksen, jonka mukaan Suomessa aikuisilla riittää keskimäärin 15 minuuttia 100% läsnäoloa päivässä kouluikäisille lapsilleen. Mä järkytyin! Viisitoista minuuttia ei ole mitään, ja siinä ajassa lapsen kuuluisi saada kerrottua vanhemmilleen kaikesta, mitä mielessä liikkuu tai siitä miten koulupäivä on sujunut! Sen artikkelin luettuani mä tein päätöksen, että mulla on jokaikinen päivä aikaa kuunnella mun lapsia, niin että he saavat oikeasti kertoa omista asioistaan.

Tiara on jo nyt niin kova puhumaan, että jos ei joka ilta ennen nukkumaanmenoa vielä kerran käytäisi päivän tapahtumia perusteellisesti läpi rauhassa jutellen, ei nukahtamisesta tulisi mitään kun Tipa hölpöttäisi tapahtumia itsekseen tuntitolkulla. Mun mielestä on ihana tapa vielä ennen nukkumaan rauhoittumista jutella rauhassa, halia ja sanoa että rakastaa. Läsnäolo ei ole todellakaan sama, kuin olla paikalla. Joskus huomaan itsekin ajattelevani blogijuttuja, selaavani sähköposteja tai muita silloin kun leikin vaikka Tiaran kanssa legoilla, vaikka pitäisi vain heittäytyä siihen hetkeen ja leikkiä täysillä lapsen kanssa.

Tämä on kuitenkin asia johon yritän panostaa, ja olen viimeaikoina jättänyt puhelimen aina leikkimään mennessäni toiseen huoneeseen ja keskittynyt siihen mitä ollaan tekemässä. Tuloksena on ollut hienoja legolinnoja, Barbien kenkäkauppa ja monta hienoa väritystehtävää, sekä hyvä mieli sekä äidille että tyttärelle. Kun jaksaa keskittyä leikkiin rauhassa, on helpompi saada leikin jälkeen itselleen rauhallinen hetki vaikka kahvin ja niiden sähköpostien parissa lapsen leikkiessä tyytyväisenä itsekseen, kun on saanut kaipaamaansa huomiota tarpeeksi.

Huh, tulipa pitkä teksti. Meidän kasvatus pähkinänkuoressa sisältää paljon rakkautta, turvalliset rajat, toisten huomioonottamista, läsnäoloa ja tunteiden näyttämistä. Toivon että niillä pääsee pitkälle!

Miten teillä kasvatetaan? Käytättekö jäähyjä tai muita rangaistuksia? Miten selviätte uhmatuhmailuista?