Tänään vauva on kaksi viikkoa vanha. Hänen oma persoonansa on alkanut tulla yhä enemmän esiin hereillä vietettyjen minuuttien lisääntymisen myötä. Ja pakko sanoa: meidän vauva on aivan mahtava tyyppi! Kuinka voi tuijotella jotain sydänlasit silmillä vaan kokoajan? Hän on ihan hurmaava neiti ja tekee meidät kaikki niin onnelliseksi.

Hän pitää maailman söpöintä pientä ähinä-ääntä, jonka seassa kuuluu jo välillä ihan pieniä jokelluksiakin. Välillä hän vaan tuijottelee suurilla silmillään ihan hipihiljaa vaikka kuinka kauan. Hän osaa jo katsoa suoraan syvälle silmiin ja seurata lelua ja ääntä katseellaan. Hän voisi katsella isosiskojaan vaikka kuinka pitkään, ja viihtyy ihanasti molempien sylissä sohvalla.

Vauva on rauhallinen tyyppi ja melko kärsivällinenkin. Hän viihtyy lattialla oman peiton päällä hengaillen, ja usein nukahtaakin siihen. Hän nukkuu pitkiä päiväunia melkeinpä missä vaan, ja on kehittänyt itse itselleen omanlaisensa rytmin, johon kuuluu täsmällinen ruokailu 2-3h välein päivisin. Joka ilta hän bulkkaa tissillä tunnin-pari jotta jaksaa sitten nukkua pidempiä pätkiä yöllä. Hän on kova syömään ja kasvaa hienosti. 50cm housut ovat jo jääneet pieneksi meidän pitkäsäärelle, 50cm bodyt taas ovat edelleen aivan sopivia.

Vauva hymyilee ihanasti vahingossa unissaan. Tarkoituksellista hymyä saadaan varmaan odottaa vielä jonkin aikaa mutta ai että nuo pienet vahinkohymyt sulattavat sydämen. Voisin vaan tuijotella tyttöä oikeasti vaikka koko illan kun hän nukkuu ja paijata hänen silkinsileää pientä poskeaan. Silloin kun vauva nukkuu päiväunia jossain muualla kuin mun sylissä, mulle ehtii tulla häntä jo ihan hirmuinen ikävä, vaikka hän olisi metrin päässä.

En malta odottaa että saan oppia tuntemaan vauvaa vielä enemmän. Mistä hän tykkää, millainen hänen äänensä on kun hän puhuu, miltä hänen naurunsa kuulostaa. Samaan aikaan en kuitenkaan haluaisi mennä enää yhtään minuuttia eteenpäin, vaan jäädä tähän ihanaan täydelliseen hetkeen. Hän on niin ihana, voisiko ajan vaan pysäyttää?

Ei me uskallettu haaveillakaan että vauva-arki voisi alkaa näin ihanasti tällä kertaa, ja musta tuntuu että joka päivä hämmästellään monta kertaa ääneen että kaikki on vaan niin hyvin. Vaikka aika kuluu eteenpäin, vauva kasvaa ja arki arkistuu – näillä ainutlaatuisen ihanilla ensimmäisillä päivillä tulee olemaan kyllä iso paikka mun sydämessä ikuisesti. Kaiken sen odotuksen ja toivomisen ja kaikkien viime vuoden rankkojen juttujen jälkeen tämä tuntuu täydelliseltä, ihanalta ja voimaannuttavalta.

Vauva on varastanut meidän kaikkien sydämet ihan kokonaan, ja olen varma että ihastutaan häneen vaan päivä päivältä enemmän <3

Tästä tekstistä tulee pitkä, mutta en usko että voisin itse pätkiä tätä kertomusta osiin. Mä haluan kertoa sen kokonaisuudessaan juuri sellaisena kuin se oli. Tässä tulee mun kolmas synnytyskertomus.

Maanantaina 6.2. oli ihan tavallinen maanantai, Otto oli etäpäivällä ja pidin tytötkin kotona. Aamulla pesin useamman koneellisen pyykkiä, leikittiin lasten kanssa legoilla ja rakennettiin niistä metsä ja meri ja prinsessalinna ja vaikka mitä. Siis niin tavallinen maanantai kuin olla ja voi. Mua ei hirveästi supistellut, ei säännöllisesti eikä epäsäännöllisesti ja en ajatellut että synnytys olisi mitenkään erityisen lähellä.

Kokattiin Oton kanssa iltaruuaksi lasagnette uuniin siinä vähän viiden jälkeen samalla kun tytöt katselivat Pikku kakkosta. Siinä kokatessa mä tirautin perus hormoni-itkut jostain ja Otto lohdutti mua. Kun ruoka oli saatu uuniin, me käperryttiin hetkeksi kainalokkain sohvalle katsomaan Pikku kakkosta tyttöjen kanssa. Vauva möyrysi mahassa ihanasti ja Otto piti kättä siinä ja tunnusteli miten pikkutyyppi liikkuu. Siinä Oton kainalossa pötkötellessä, Oton käsi mun mahalla, mä tunsin kuinka mun mahassa napsahti kovaa. Kalvot olivat napsuneet aikaisemminkin mutta tämä oli ihan selkeästi kovempi napsaus. Ja sitten mulle tuli se tunne, se selittämätön tunne että vaan tiesin että nyt tapahtuu.

Sanoin vaan Otolle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi että ”Mä nousen nyt.” ja käppäilin niin äkkiä kuin sillä jättimahalla pääsin sohvalta maton poikki vessan oven eteen. Sitten alkoi valua lapsivedet vauhdilla, kello oli 17.30. Huusin Otolle olkkariin että multa meni lapsivedet, ja sitten mua alkoi ensin naurattaa ja sitten itkettää. Nauratti se että niin määrätietoisesti äkkiä tulin pois uuden maton päältä ettei se mennyt sotkuun, ja vielä onnistuin. Ja sitten viikkojen malttamaton odotus vaihtui jännitykseksi ja vähän alkoi pelottaakin että miten nopeasti tämä kaikki nyt tästä etenee ja onko vauvalla kaikki hyvin ja ääk apua mun pitää oikeasti synnyttää se vauva ulos.

Mua ei supistellut vielä tässä vaiheessa ja ekana alettiin miettimään toimintasuunnitelmaa. Ruuassa oli paistoaikaa enää kymmenen minuuttia, ja mä ajattelin että kerran mua ei vielä supistele niin syödään nyt ainakin ensin. Otto soitti isälleen, että pääseekö hän tyttöjen kaveriksi tänne meille, ja mä soitin Naistenklinikan synnytysosastolle ja kysyin mitä mun pitäisi tehdä. Sieltä sanottiin että voi seurata kotona siihen asti että tulee säännöllisiä supistuksia, ja siinä puhelun lopuksi, n. klo 17.50 mulla tuli sitten ensimmäinen supistus.

Kauhoin vauhdilla ruokaa naamariin, pakkailin viimeisiä kamppeita ja nappasin vielä mahakuvatkin nopeasti siinä samalla kun seisoskelin pyyhkeen päällä valuttamassa lapsivettä. Oton isä oli soittaessa 20min ajomatkan päässä meiltä ja lähti heti tulemaan. Saatiin kaikki valmiiksi, pusuteltiin vielä tyttöjä ja sitten kun heille saapui hoitaja, tehtiin ovella läpsystä vaihto ja me lähdettiin autolle. Tässä vaiheessa mua supisteli kolmen minuutin välein, mutta ei mitenkään kauhean kipeästi.

Autossa Otto totesi että tankki on melko tyhjä, ja kysyi että ehdittäisiinkö tankata nopeasti kun on tulossa kovat pakkaset ja ei ole hyvä seisottaa autoa pakkasessa melkein tyhjällä tankilla. Mä sanoin että tottakai että ei tässä vielä mitään. Kello oli silloin n. 18.30 kun pysähdyttiin huoltoasemalla. Oton tankatessa mulla tuli ensimmäinen vähän kipeämpi supistus, sellainen jonka kyllä kesti ihan hyvin mutta vähän sai keskittyä hengittelemään.

Jatkettiin matkaa ja kellottelin edelleen supistuksia jotka tulivat n. kahden minuutin välein ja olivat kestoltaan puolitoista minuuttia. Suunnilleen joka toinen supistus oli sellainen että sai hengitellä ja jokatoinen sellainen että pystyi ihan helposti juttelemaan. Oltiin sairaalassa vähän ennen seitsemää, ja ilmoittauduttiin siinä. Meille tuli kiva kätilö joka laittoi mut käyrille ja totesi että kohdsunsuu on vasta 2cm auki. Supistuksia piirtyi käyrillä tiuhaan ja päästiinkin siitä sitten joskus varttia vaille kahdeksan synnytyssaliin. Salissa alkoikin tapahtua nopeaa.

Mä tunsin ekat niin kipeät supistukset että hengittelykään ei tuntunut auttavan mitään, ja siinä tilanteessa pyörsin kaikki aiemmat suunnitelmani luomusta. Kätilö totesi että olen avautunut vasta kolmeen senttiin, ja että spinaalipuudutusta ei kannata laittaa kun se auttaa vaan reilun tunnin verran, että laitetaan mieluummin epiduraali. Kerkesin siinä myös kertoa kahdesta aiemmsta kokemuksestani epiduraalin kanssa, kuinka se ei ehtinyt auttaa ollenkaan. Kahdeksalta oli myös kätilön vaihto, ja ensimmäinen kätilö kertasi siinä nopeasti yövuoroon tulleelle kätilölle mikä meidän tilanne on. Sain epiduraalin vähän jälkeen kahdeksan, ja se kerkesi auttaa hienosti kahden supistuksen ajan.

Kymmentä yli kahdeksan mä sanoin että mua sattuu ihan hirveästi pakaraan. Ja sainkin sitten luvan ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Eli jälleen kerran epiduraali toimi mulla niin että se rentoutti kohdunsuun heti ja sai sen avautumaan todella nopeasti. Vaikka itselle tuli hetkeksi sellainen ”ei taas, enkö saa tälläkään kertaa sitä hetken lepoa ennen ponnistusvaihetta”, niin toisaalta hyvähän se vain oli että synnytys ei pitkittynyt enempää vaan päästiin tositoimiin.

Mulla ponnistuksentarve tuntuu aina sellaiselta jäätävältä lihaskrampilta pakarassa eikä miltään kakkahädältä niinkuin moni muu sitä kuvailee. Ajattelin että oman synnytyssuunnitelmani mukaisesti kokeilen ponnistaa nelinkontin ensin. Vauva ei ollut ihan täysin laskeutunut oikeaan asentoon, ja siinä konttausasennossa sitten vauva ensin käänsi itseään oikein päin. Musta tuntui kuitenkin että en osaa ponnistaa oikein siinä asennossa ja että kaikki mun voimat kului siihen että yritin pitää itseäni pystyssä, vaikka ne olisi pitänyt käyttää ponnistamiseen.

Vaihdoin vartin venkslaamisen jälkeen tuttuun ja turvalliseen puoli-istuvaan asentoon, jossa olin ponnistanut maailmaan jo kaksi ihanaa pientä tyttöä. Yövuoroon tullut kätilö oli aivan ihana, hän kannusti mua ja kehui ja kertoi kokoajan miten tukka jo näkyi. Hän myös antoi mun kokeilla ihan mitä halusin itse ja sanoi että mä itse tiedän parhaiten mikä asento on mulle hyvä. Se valoi muhun kyllä todellakin uskoa itseeni. Asennon vaihdon yhteydessä vauva oli vihdoin kierähtänyt oikeaan kulmaan ja ponnistaminen alkoi oikeasti tuntua siltä että jotain tapahtuu.

Loppuvaiheessa en saanut ponnistaa kunnolla, vaan mun piti jarrutella, sillä vauvalla oli napanuora kahdesti kiertyneenä kaulan ympäri. Viimeiset kymmenen minuuttia vaan odottelin ja sain ponnistaa ihan pieniä ponnistuksia, jotta napanuora ei päässyt kiristymään kaulan ympärille kuristavaksi. Kello 20.51 meidän pikkuinen tyttö viimein syntyi, ja hän oli täydellinen. Hän alkoi heti itkemään, ja niin alettiin myös minä ja Otto. Otto itki sillä tavalla coolisti, pyyhki vähän kyyneltä silmäkulmasta – mä ulisin ihan täysillä. Kaikki tunteet vaan purkautuivat kerralla ja en pystynyt rauhoittumaan, olin vaan niin helpottunut että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän oli vihdoin siinä ja hän oli meidän ja hän oli ihana.

Sain vauvan rinnalle ja hän oli niin pieni ja rakas ja kaunis. Siinä me killiteltiin toisiamme, vauva oli aivan virkeä ja tuijotti meitä suurilla silmillään heti. Otto sai leikata vauvan napanuoran ja vauva oli ihokontaktissa ensimmäiset neljä tuntia salissa. Hän osasi heti syödä ja viettikin pitkän tovin rinnalla. Mä kävin suihkussa ja sillä aikaa vauvaa putsattiin ja mitattiin ja punnittiin. Neidin mitat olivat 3570g ja 49cm, päänympärys oli 35cm.

Mä en saanut synnytyksessä yhtään repeämää enkä tarvinnut tikkejä, enkä myöskään menettänyt kovin paljoa verta, ja olo oli hyvä ja virkeä heti koko homman jälkeen. Istukka ja kalvot tulivat itsestään ulos kokonaisina, ja ilman oksitosiinitippaa. Aiemmin olen saanut heti vauvan tultua ulos oksitosiinia että nekin tulevat, mutta tällä kätilöllä ei ollut mikään kiire niiden kanssa vaan ne saivat aivan rauhassa tulla itsekseen ulos ilman mitään lisälääkkeitä. Ja täytyy sanoa että tällä kertaa tuo ikävä vaihe meni ensimmäistä kertaa kolmesta niin omalla painollaan että en sitä edes melkein huomannut, ennenkuin kätilö sitten esitteli meille hienoa istukkaa.

Siellä salissa me hengailtiin vauvan kanssa ja syötiin iltapalaa ja kirjattiin kätilön kanssa synnytyksen kulkua ylös. Hän ei ollut kerennyt täyttää meistä edes esitietoja valmiiksi kun joutui heti vuoroon tultuaan tositoimiin.

Mun täytyy oikeasti vielä kerran kehua kätilöä, hän oli vaan ihan huippu tyyppi ja koko synnytyksen ajan säilyi sellainen rento ja rauhallinen tunnelma vaikka napanuora kaulan ympärillä olisi voinut aiheuttaa ties mitä ongelmia. Hän todella tiesi mitä teki ja sai mutkin uskomaan itseeni. Vaikka 40min ponnistusvaihe oli huomattavasti pidempi kuin mun kaksi aiempaa (17min ja 12min) niin ei mulle jäänyt siitä mitään traumoja koska kokoajan mut pidettiin kärryillä siitä mitä tapahtuu ja sain liikkua ja tehdä niinkuin musta tuntui parhaalta.

Lisäksi on pakko kehua Ottoa, koska hänkin pysyi niin rauhallisena koko synnytyksen ajan ja oli jotenkin ihan konkari jo, ei yhtään jännitellyt tai ainakaan näyttänyt sitä. Hän antoi mun puristaa kättään ihan täysillä ja se oli juuri se mitä mä siinä kaipasin. Ja se rakkauden määrä joka synnytyssalin täytti meidän vauvan tultua maailmaan oli vaan jotain ihan uskomatonta.

Koko synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, joskin hämmentynyt, kun kaikki meni niin hurjan nopeasti jälleen kerran. Kolmessa tunnissa Pikkukakkosen katselusta siihen että vauva oli jo sylissä. Ihana kokemus kaikin puolin, ja kyllä mä vaan vieläkin olisin valmis synnyttämään vaikka sata vauvaa, vaikka meillä ei sellaista tässä olekaan suunnitelmissa. Synnyttäminen on ihanaa, eikä mikään muu mitä olen elämässäni kokenut vedä vertoja sille hetkelle kun saa oman lapsen syliin ensimmäistä kertaa.

Me päästiin osastolle yöllä joskus yhden aikaan, ja saatiin tosiaan perhehuone. Alettiin siinä sitten nukkumaan, tosin itse nukahdin vasta aamuneljän maissa ja unta riitti hurjan tunnin verran, pikkuisen taisi olla hormoneilla ja adrenaliinilla sormensa pelissä. Eihän sitä vaan voinut nukkua kun piti tuijottaa pientä rakasta koko yö. Onneksi Otto sai vähän nukuttua, niin hän jaksoi heti aamulla kasin maissa käydä hakemassa tytöt katsomaan omaa tuoretta pikkusiskoaan.

Tytöt olivat aivan ihmeissään ja onnesta soikeana ihanasta pikkusiskosta, ja viettivät meidän kanssa koko päivän sairaalassa. Illaksi ja yöksi tytöt menivät Oton perheen luokse, sillä ei päästy vielä ekana päivänä kotiin. Vauvalla kuului vielä sydämestä minimaalinen sivuääni kun hän oli niin nuori (13h lääkärintarkistuksen aikaan) että sydämen ductus ei ollut vielä kerennyt mennä umpeen. Siksi siis vietimme vielä toisen yön osastolla, ja seuraavan aamun lääkärintarkistuksessa ääntä ei enää kuulunut ja saimme lähteä kotiin. Kotiuduimme vauvan ollessa 38 tuntia vanha.

Nyt takana on jo viisi päivää kotona, ja tämä on ollut yksi elämäni ihanimpia viikkoja. Nämä ensimmäiset hetket ovat ainutlaatuisia ja ihania ja niin täynnä rakkautta tuota pientä ihmettä ja koko omaa perhettä kohtaan. Ollaan maailman onnekkaimpia <3

Hei ihanat ja kiitos ihan mielettömän paljon onnitteluista ja kauniista sanoista ja ihanista viesteistä joita olette viime päivinä lähettäneet <3 Me ollaan syvällä vauvakuplassa, ja ai että täällä on ihanaa. Kyllä oli todellakin odottamisen arvoista ja kaikki on lähtenyt aivan ihanasti käyntiin. Mä olen jo aloitellut kirjoittamaan synnytyskertomusta ja tulen kyllä sen julkaisemaan heti kun se on kokonaan valmis, mutta voin jo nyt paljastaa että synnytys oli nopea ja intensiivinen mutta jälleen kerran ah niin ihana kokemus.

Vietettiin sairaalassa perhehuoneessa puolitoista vuorokautta, jotka sujuivat oikein hyvin ja synnytyksestä olen toipunut onneksi tosi nopeasti. Oli ihan mielettömän ihanaa saada viettää vauvan ensihetkiä yhdessä Oton kanssa jo sairaalassa, aivan erilaista kuin viimeksi kun Otto ei voinut olla sairaalassa kuin hetken. Tytöt olivat päiväsaikaan meidän kanssa sairaalassa ja illan ja yön sitten Oton perheen luona lellittävänä. Oikein hyvä ratkaisu näin. Otto oli niin suuri tuki ja turva ensimmäisinä tunteina ja hetkinä kun kaikki oli niin uutta. Saimme yhdessä ihmetellä ja tutustua meidän pikkuiseen tyttäreen.

Vauva on lungi tyyppi, joka nukkuu tosi paljon mutta jaksaa myös ihmetellä välillä hereilläkin sekä sisaruksiaan että vanhempiaan. Hänellä on suuret kauniit silmät, ja ehdottomasti molempien siskojensa näköä. Hän ilmaisee pontevasti nälkänsä ja sen jos vaipassa on tavaraa, mutta muuten on hyvin rauhallinen ja jaksaa killitellä hereillä tyytyväisenä pitkiäkin aikoja. Selkeästi hän on virkeämpi kun kerkesi kerätä mahassa voimia vähän pidempään kuin isosiskonsa.

Muistin kyllä miten ihania ne ensimmäiset päivät vauvan kanssa ovat, mutta silti tämä on taas ylittänyt kaikki mun odotukset. Olin unohtanut miten vastasyntyneet ähisevät hassusti, ja miten hupsulta näyttää kun he nukkuvat silmät puoliksi auki välillä. En muistanut, miten luja vauvan sormen puristus on jo ensimmäisestä päivästä alkaen, tai miten ihanasti pienet varpaat käpertyvät kippuraan. Jokaisesta hetkestä vauvan kanssa haluaa pitää kaksin käsin kiinni, ja hormonit laittavat itkemään kun ei haluaisi että aika kuluu yhtään eteenpäin. Vaikka tottakai sitäkin odottaa kun vauva kasvaa ja kokemuksesta tietää miten ihania isommatkin lapset on, mutta nämä ensihetket on vaan niin ainutlaatuisia, ei mikään tunnu samalta.

Vauva on tänään viisi päivää vanha, ja nämä viisi päivää ovat olleet niin ihania että en kestä. Olen silittänyt tytön pehmeää untuvatukkaa, hän on puristanut mua sormesta ja tuijottanut suoraan silmiin vaikka ei kovin hyvin varmaan vielä näekään. Hän on nukkunut mun sylissä, ottanut isänsä kanssa päikkäreitä ja naurattanut meitä ihanilla hassuilla äänillä joita on päästellyt nähdessään unia. Imetys on lähtenyt ihanasti käyntiin, neiti hiffasi heti synnytyssalissa homman jujun ja kertaakaan ei ole ollut mitään ongelmia imuotteen tai minkään muunkaan kanssa.

Tytöt ovat ottaneet vauvan aivan ihanasti vastaan eikä minkäänlaista mustasukkaisuutta ole ollut havaittavissa. He ovat pitäneet tyttöä sylissä, tuoneet harsoa tai vaihtovaatteita tarvittaessa ja auttaneet vaipanvaihdossa. Se katse heidän silmissään kun he katsovat pikkusiskoa on jotain uskomatonta, mua alkaa itkettää joka kerta. Tyttöjen rakkaus pikkusiskoa kohtaan on valtavan suurta. Kaikki on niin ihanaa tällä hetkellä että melkein pelottaa, siksi nautin jokaikisestä hetkestä täysillä.

Ihanaa viikonloppua kaikille, mä menen halimaan vauvaa joka juuri heräilee uniltaan ihanasti ähisten. <3

PS: Päivitän instagramia ahkerammin kuin blogia näiden ensimmäisten päivien ja viikkojen ajan, seuratkaa siis siellä @iinalaura jos haluatte pysyä menossa mukana. 

Ja hän on ihana <3 Meidän perheen kuopus, ihana pieni tytär, syntyi maanantai-iltana 6.2.2017 klo 20.51 mitoin 3570g & 49cm. Päästiin tänään mun ja Oton kolmannen hääpäivän kunniaksi kotiin aamulla koko perhe ja ollaan maailman onnellisimpia. Nautitaan vauvakuplasta nyt aivan täysillä ja palaan kertomaan enemmän sitten kun siltä tuntuu. Vauva ja minä voidaan tosi hyvin, ja hän on niin pieni ja rakas ja ihanin tyyppi juuri meidän perheeseen. Tuoreet isosiskot ovat myös ottaneet tulokkaan hienosti vastaan ja ovat hänestä niin ylpeitä, niinkuin mekin heistä kaikista kolmesta neidistä. Kiitos hurjasti kaikille onnitteluista ja tsempistä ja tuesta mitä ollaan teiltä saatu <3 Ihanaa iltaa tyypit, mä uppoudun takaisin vauvantuoksuun <3

Niin vaan tuli tämäkin raskausviikko 38+0 täyteen! Ollakseni rehellinen, mulla on tällä hetkellä sellainen olo että olen vähemmän pitkällä raskaudessa kuin vaikkapa kaksi viikkoa sitten viikolla 36+0. Nyt olen saanut taas nukuttua ihan hyvin pari viime yötä, toissapäivänä nukuin jopa puoli kymmeneen asti aamulla ja vain parilla herätyksellä. Varasin vielä itselleni ripsihuollon ja olen sinne kyllä kovasti menossa.

Neuvolakäynti oli muutama päivä sitten, ja siellä oli kaikki arvot hyvät, paino noussut maltillisesti kolmen viikon takaisesta, verenpaineet edelleen matalat ja rauta-arvotkin lähteneet rautalisällä nousuun mukavasti. Proteiinit tai sokerit eivät olleet koholla. Vauva oli kuulemma tiukasti kiinnittynyt alas ja sf-mittakin oli juuri sopiva.  Tosin mitasta saatiin kaksi hyvin poikkeavaa tulosta kun ensin harjoittelija mittasi supistuksen aikana jolloin mitta kasvoi ylimääräiset 6cm. Joo, mulla on aika napakoita supistuksia nämä ei-synnytyssupistuksetkin, maha näyttää aina silloin aivan Mount Everestiltä kun se on niin kolmio!

Kuten kirjoittelinkin arkikuulumispostauksessa, olen ottanut ihan rennosti ja aion ottaa edelleen. Mua jännittää kyllä synnytys edelleen ja se että mitä sitten tapahtuu kun se käynnistyy ja miten se käynnistyy ja missä, mutta eipä siihen voi itse vaikuttaa niin olen yrittänyt olla ihan positiivisella mielellä. Olisi kyllä hauskaa tässä synnytyksessä kokea se elokuvamainen räjähtävä vesien meno, ainakin siitä tietäisi että synnytys on käynnissä kun muuten ei välttämättä ole mitään selkeää indikaattoria.

Maha kasvaa viikko viikolta hurjaa vauhtia, meillä ei kohta mitkään kylpypyyhkeet mene mun mahan ympäri, no okei 100x150cm pyyhe riittää vielä juuri ja juuri. Mutta joo, mun mahan ympärysmitta raskausviikolla 38+0  on aika valtava. En ole mitannut mutta veikkaisin jotain 120 ja 130cm väliltä. Ihan kiva kun normaali vyötärönympärys huitelee siinä 60cm pinnassa. Yli kaksinkertainen! On meillä naisilla kyllä aika uskomattomat kropat kun miettii mihin ne pystyvät mukautumaan ja venymään ja vielä siitä palautumaan.

Ei voi kuin arvostaa omaa ja muiden naisten vartaloita siitä mitä ne käyvät läpi. On ollut vielä kolmannellakin kerralla ihmeellistä seurata miten oma keho muuttuu kun se kasvattaa ihmistä sisällään. Miten voimakas ja kokonaisvaltainen se prosessi on. Nyt jotenkin on osannut ja voinut seurata tätä ihan eri tavalla kuin viimeksi kun oli pieni 1,5-vuotias hoidettavana ja paljon raskauskomplikaatioita.

Uskomatonta ja tavallaan haikeaa että tämä matka alkaa olla loppumetreillä, vaikka olenkin ihan valmis ottamaan vauvan syliin koska tahansa. Ehkä ensi viikolla kirjoitellaan vielä rakausviikon 39+0-kuulumisia. Tai sitten iloitaan hääpäivävauvasta. Ei voi tietää! Mutta ainakaan ei käy elämä tylsäksi kun saa jännittää näin isoa ja ihanaa asiaa.

Onko siellä monta joilla on myös raskauden loppumetrit käsillä? Miten teillä sujuu? Joko odotatte innolla synnytystä?

Ihanaa viikonloppua kaikille <3