Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?

Meidän tytöt saivat Bebe Au Lait -blogin Iinan ihanalta Nöpsyltä haasteen vastata Nöpsyn ystäväkirjaan, ja haastattelinkin sitten meidän tyttöjä tänä aamuna aamupalan lomassa. Vastaukset olivat meidän tyttöjen näköisiä, sain pikkuisen hyvät naurut ja meinasin vetäistä ruisleivät väärään kurkkuun pari kertaa, hah! Lukekaa vaikka itse! Kiitos vielä haasteesta Iinalle ja Nöpsylle!

Nimi (oikea tai jolla esiinnyt blogissa) ja blogin nimi:

T: Tiara, mun nimi on oikeesti kruunu ja mä olen prinsessa.

Z: Zelda.

Molempien blogikoti But I’m a human not a sandwich

Ikäsi:

T: Neljä vuotta.

Z: Mäkin olen melkein neljä.

T: Sä olet kaksi!!!

Parasta just nyt:

T: Kitaran soittaminen ja Play-Doh ja äiti.

Z: Minion suihkugeeli on pawas ja isi!

Lempiruoka:

T: No se pulled pork tortilla jota syötiin eilen.

Z: Isin pannukakku.

T: Ei se ole ruoka! Mut se on munkin lempi jälkkäri.

Lempijuoma:

T: Vesi.

Z: Maito.

Suosikkileikkini:

T: Barbeilla kodin ja kaupan leikkiminen.

Z: Hirviöleikki.

Harrastukset:

T: Mulla ja Zeldalla on tanssiharrastus.

Z: Ei niin se kirjoiteta!

Idolini (Kysyin lapsilta ”Ketä ihailet?” koska eivät tunne sanaa idoli):

T: Tobiasta* (nimi muutettu, poika päiväkodista).

Z: Tiawaa minä ihailen, ainakin Tiawaa.

T: Ei kun sä ihailet Antonia* (nimi muutettu, poika päiväkodista).

Z: Joo, mä menen sen kanssa naimisiin.

T: Minä ihailen myös Zeldaa pientä pikkusiskoa.

Valitse parempi vaihtoehto potta/vaippa, auto/juna, kukkakaali/parsakaali, lämmin/viileä ja oma sänky/äidin kainalo.

Pönttö!!! huutavat tytöt kuorossa. Zelda valitsisi auton, Tiara junan. Zeldalle maistuu parsakaali, Tiaralle kukkakaali. Tiara tykkää lämpimästä, Zelda viileästä. Zelda nukkuu mieluiten alasängyssä ja Tiara kerrossängyssä.

Nöpsyn ystävänkirja -blogihaasteen säännöt:

– kerro, kuka bloggaaja haasteen sinulle antoi ja mistä blogista

– vastaa blogipostauksessa annettuihin kysymyksiin

– haasta muutama blogilapsi tai -perhe vastaamaan kysymyksiin

– ilmoita haastetuille, että heidän on haastettu

– jos tahdot, että Iina nostaa blogissaan vastauksiasi esille, linkitä hänelle vastauspostauksesi

Laitan haasteen eteenpäin Korinnalle, Sofialle ja Julialle!

Kiitos ihanista vastauksista meidän tytöille ja aurinkoa teidän kaikkien ihanien päivään vaikka tuolta räntää ja vettä sataakin! 😀 <3

Meillä on ollut ihana, rentouttava viikonloppu! Ei olla hösätty paikasta toiseen vaan ollaan otettu rennosti ja nautittu hyvästä ruuasta, lauhtuneesta ilmasta ja ystävistä. Eilen aamulla heräiltiin kaikessa rauhassa tyttöjen kanssa, keiteltiin puuroa ja pestiin pyykkiä. Aamupäivällä tehtiin kunnon ulkoilureissu kun käytiin luistelemassa ja leikkipuistossa. Luistelu sujuu kerta kerralta paremmin meidän nelivuotiaalta, ja eilen oli ihanan ”lämmin” luistelusää, kun pakkasta oli perjantaisen -27:n sijaan -3 astetta.

Ei alkanut palelemaan heti varpaitakaan ja luisteltiin kaikessa rauhassa. Yllättävän vähän oli luisteluseuraa, vain pari tyyppiä kävi hetken aikaa luistelemassa meidän lisäksi. Ehkä Helsingissä on vaan niin paljon luistelukenttiä nykyään että ei ole tunkua yksittäisille kentille? Oli kyllä niin ihanaa luistella Tiaran kanssa, ja katsella samalla miten Otto ja Zelda laskivat vieressä pulkkamäkeä ja kiljuivat innoissaan.

Luistelu-puistoilu-reissun jälkeen me tehtiin viikon ruokaostokset ja tultiin kotiin kokkaamaan superhyviä uunibataatteja jotka bongasin Evelinan Kultahippu-blogista, ja jotka tehtiin siis K-Ruoka –ohjeella. Lisäksi marinoin kaveriksi itse broilerin filee ohutleikkeitä. Marinadiin laitoin yhden kokonaisen chilin, kolme valkosipulinkynttä, kokonaisen limen mehun, muutaman rkl oliiviöljyä sekä suolaa ja pippuria. Oli siis niin hyvää ruokaa että melkein valui onnenkyyneleet syödessä! Uunibataateista vaihdettiin reseptiä sillä tavalla, että lisättiin chilin kaveriksi kirsikkatomaattia ja vaihdettiin seesaminsiemenet pinjansiemeniin. Kiitos vain ihanalle Evelinalle, enpä ollut aiemmin törmännytkään tähän herkkuun!

Illalla vaan leikittiin lasten kanssa ja katsottiin My Little Ponya. Tyttöjen mentyä nukkumaan mä tein jonkin aikaa töitä, ja sitten katsottiin Oton kanssa Netflixistä Blood Diamond – veritimantti. Sehän on jo kymmenen vuotta vanha elokuva, mutta en ollut aiemmin nähnyt. Oli jotenkin tosi vaikuttava ja pysäyttävä, niinkun Leonardo Dicaprion leffat yleensäkin. Se mies ei kyllä ole tainnut tehdä yhtään huonoa elokuvaa?

Tänään ollaan pesty lisää pyykkiä, nautittu eilisistä uunibataatin jämistä, käyty moikkaamassa tyttöjen kanssa Juliaa ja Hugoa ja syöty Oton kokkaamaa mustapapukeittoa. Tuo mies on kyllä ottanut nyt missioksi jonkun ”nyt pitää saada Iina rakastamaan keittoja”. Mä en ole yhtään keittoihminen, eikä mulla koskaan tule mieleen itse tehdä niitä, mutta Otto tekee kyllä tosi hyviä keittoja! Ja jotenkin ne sopivat talveen kivasti!

Ihan paras viikonloppu mutta oli se kyllä ihan hitsin lyhyt! Jotenkin tuntuu että ei ehtinyt edes huomata kun viikonloppu oli jo ohi? Mutta onneksi on kiva viikkokin tulossa!

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille <3

Meidän neiti 2v9kk aloitti isosiskonsa jalanjäljissä tanssiharrastuksen viime viikolla. Kuopus käy samalla tunnilla missä Tiara aloitti viime syksynä, ja me ollaan tietenkin ihan haljeta ylpeydestä kun katsotaan miten molemmat viilettävät menemään ja pitävät hauskaa, miten innoissaan he ovat tunneilla. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että harrastus on mukava, innostava ja sitä harrastaessa on hauskaa. Tavoitteellinen harrastaminen on okei heti jos jompikumpi lapsista itse innostuu siitä, mutta en aio tuputtaa mitään väkisin, koskaan.

Me ollaan harrastushistorioinemme aivan toistemme ääripäitä Oton kanssa, mulla on ollut enimmillään kolmena päivänä viikossa harrastuksia: kaksi tanssituntia ja yksi taidekoulutunti, ja Otto taas treenasi tavoitteellisesti kahta eri urheilulajia vuoden ympäri viikon jokaisena päivänä, melkein kaikki viikonloput kisa- ja treenireissuilla matkustellen ympäri Suomea ja ympäri Eurooppaa. Molemmilla on omasta harrastushistoriastaan vain hyviä muistoja, vaikka erilaisia ollaankin oltu. Erilaisuudesta huolimatta ollaan tästä asiasta, onneksi, tosi samoilla linjoilla: Lapset itse saavat päättää mitä harrastavat, mutta yksi liikunnallinen harrastus olisi hyvä olla jo pienestä asti. Ei tarvitse olla tosissaan tai kilpailla missään jos ei halua, mutta kunhan on joku missä saa vähän riehua ja pitää hauskaa, se riittää.

Jos lapset itse innostuvat jostain enemmän, niin me tuetaan täysillä. Jos jompikumpi haluaa aloittaa vaikkapa ratsastuksen, lentopallon tai jääkiekon ja alkaa harrastaa niitä täysillä, tai haluaa ottaa lisää tanssitunteja niin se ei tosiaankaan ole mikään ongelma. Sitä en kuitenkaan halua että he joutuvat koskaan ottamaan liikaa paineita, varsinkaan vielä kovin pienenä, harrastuksista. Enkä myöskään halua  että kouluiässä harrastuskertoja on liikaa, ja lapsi uupuu harrastuksen ja koulutyön määrästä. Harrastaminen on ok niin kauan kun lapsi itse jaksaa ja nauttii siitä.

Liikunnallisten harrastusten lisäksi kuvioihin voi hyvin astua musiikki, taidekoulu tai jokin muu taiteellisempi juttu myöhemmin, ja silloin pitää varsinkin pitää huolta siitä että lepoon, leikkiin ja vapaaseen olemiseen jää aikaa kaiken muun lisäksi. Onneksi tässä on vielä muutamia vuosia aikaa ennenkuin pitää oikeasti näitä asioita miettiä. Ja voihan se olla että meidän lapset keskittyvät ihan muihin juttuihin, ja jatkavat tanssia muuten vain aikuisikään asti sen kummempaa harrastuksia miettimättä. Ei voi tietää.

Haluan tehdä selväksi molemmille neideille sen, että jos he keksivät jonkin harrastuksen jota haluavat kokeilla, ei tarvitse kuin pyytää niin se järjestyy (ellei kyseessä ole jotain aivan utopistista kuten laskuvarjohyppyä tai laitesukellusta viisivuotiaana). Ja haluan tehdä selväksi myös, että harrastaessa on lupa kokeilla ja olla tykkäämättä, epäonnistua, kokeilla uudestaan ja vaihtaa mielipidettä.

Juuri nyt Showtanssi tuntuu olevan molempien mieleen. Siellä on kivoja koreografioita, välillä tuttuja biisejä Frozenista ja Risto Räppääjästä kaiken muun kivan musiikin lisäksi. Mukavia kavereita, kiva ope ja hauskoja harjoituksia. Ja jokaisen tunnin jälkeen äidit ja isit saavat tulla katsomaan lopputanssin, mikä on ihan parasta. Tunnin jälkeen saa raikuvat aplodit ja juosta oman vanhemman turvalliseen syliin. Mitä muuta voisi enempää toivoakaan?

Alle kolmivuotiaan harrastuksista vielä sen verran, että ihan hyvin voi kokeilla jos tuntuu että oma lapsi saattaisi jaksaa jo keskittyä, ja etenkin jos hän on vaikka isosisaruksen mukana tutustunut jo vähän johonkin harrastukseen. Tämä meidän tyttöjen tanssitunti on oikeasti 3-4-vuotiaiden tunti, mutta me kysyttiin erikseen että voisiko kuopus aloittaa jo nyt heti tammikuussa kun hän niin kovasti halusi. Vastaukseksi saimme että mikään ei estä kokeilemasta joko se sujuisi, ja sehän sujui. Varmasti myös se että on ollut päiväkodissa, ja tottunut myös tekemään asioita vanhemmista erossa vaikuttaa siihen että kuopuskin hymy korvissa vaan kiljaisee heippa, vilkuttaa ja lähtee reippaasti tanssimaan eikä meitä kaipaile ollenkaan tunnina aikana.

Mitä teidän lapset harrastavat? Kuinka usein? Missä iässä harrastu(k)s(et) on aloitettu?

Oltiin eilen ihanilla Liisa Ihmemaassa -teemaisilla 2v-synttäreillä meidän ystävien luona Vantaalla, jonne tytöille piti tietenkin keksiä Liisa Ihmemaassa -teemaiset asut lapsille. Mä en itse ole nähnyt edes Liisa ihmemaassa -elokuvaa jostain syystä, vaikka melkein kaikki muut klassikot on tullut katsottua. Mutta sen jälkeen kun avasin Pinterestin ihmeellisen maailman ja selailin mielettömiä teema-asuja läpi tuli sellainen tunne että meidän on kyllä ihan pakko katsoa Liisa ihmemaassa vielä joku päivä. En ole nähnyt myöskään sitä uudempaa Johnny Deppin tähdittämää versiota, senkin voisi vilkaista.

Asuinspistä etsittyäni tyttöjen kanssa päädyimme siihen että esikoinen on Herttakuningatar, ja kuopus on sitten hatuntekijä. Esikoisen asusta tuli ihan napakymppi ainakin mun mielestä, ja mitään ei tarvinnut ostaa vaan kaikki löytyi omasta kaapista. Kuopukselle askartelin pinnillä kiinnitettävän hatun, mutta muuten asu menikin sitten vähän höpöksi: hän kun ei halunnut millään olla mitään muuta kuin Elsa. Loppujenlopuksi kuopus lähti siis juhliin Elsa-mekossa, ja Elsa-kruunussa, koska hän kerkesi hajottaa askartelemani hatun kun halusi mieluummin sen kruunun päähänsä. Ja mikäs minä olen toista pakottamaan, kun Elsa on se the juttu. Onneksi kasvoilla oli sentään teemaan sopivat kello ja teekuppi, hahaa!

Herttakuningattaren asuun me valittiin punainen tyllihamonen, mustat sukkikset ja valkomustaraidallinen mekko paidaksi. Tukka laitettiin yksinkertaiselle nutturalle, ja päähän tietysti kultainen kruunu koska pitäähän kuningattarella kruunu olla. Tein hänelle kasvoille sekä pienen padan että hertan, ja sitten tehtiin vielä herttakuningattaren huulet joista neiti oli kovin ylpeä. Kainaloon punainen laukku ja jalkaan kissabaltsut (jotka tosin laitettiin vasta sisällä juhlissa oikeasti jalkaan). Olisin voinut vaikka itse lähteä naamiaisiin tuossa lookissa, mutta silti se sopi mielestäni myös lapselle oikein hyvin!

Zeldan asuna siis ihana isosiskon Elsa-mekko, ja musta pahvimukista ja kartongista sekä ylimääräisestä hiusklipsistä askarreltu hattu. Hän oli oikein tyytyväinen asuunsa, ja mikäs siinä. Jotenkin ehkä kuitenkin toivon sormet ristissä että hän ehtisi kyllästyä Frozeniin huhtikuuhun mennessä ja pääsisin järkkäämään jotain muita kuin toisia Frozen-kemuja, voi apua. Mutta jos ei ehdi niin ehkä vedetään sitten kesä-Frozen-meiningeillä niin on jotain uutta.

Kiitos vielä hurjan mahtavista synttäreistä Jemmille ja perheelle, ja täytyy kehaista että olipa jälleen kerran niin upea kakku! Tässä kuvassa näkyy kakusta alle puolet, kun mentiin juhliin vähän myöhemmin, mutta @konditoriapinklemon:in instagramissa on kakku koko komeudessaan upean hatun ja teekupin kera jos haluatte nähdä!

Mikä on teidän lemppari synttäriteema?