Toivotuimpia postausaiheita viimeaikoina ovat yllättäen olleet treenijutut! Mä oon tosi innoissani, miten moni teistä on näistä kiinnostunut, sillä se tsemppaa muakin jaksamaan ja yrittämään! Mä haluan onnistua tässä! Treenejä on nyt takana melkein seitsemän viikkoa. Treenit eivät maistu edelleenkään puulta, jokapäiväisestä liikunnasta on tullut ihan normaali osa arkea. Nautin siitä että ohjelmat muuttuvat rankemmaksi viikko viikolta. Alussa ohjelman osana tehdyt 40 Mountain Climberia x 2 ovat vaihtuneet 80 toistoon, joista joka kymmenennen välissä vielä kaksi punnerrusta. Tuntuu joo, mutta ei samalla tavalla enää kuin ne 40 silloin alussa. Mun kunto on kasvanut ja kehittynyt.

Mä oon lisännyt huomattavasti vielä entisestään kasvisten ja hedelmien osuutta ruokavaliossa, ja kiinnittänyt huomiota säännöllisiin ruoka-aikoihin. Olen nauttinut joka aamu aamupalan, päivällä lounaan, iltapäivällä välipalan, illalla illallisen, ja vielä iltapalan ennen nukkumaanmenoa. Silti iltapäivisin ja iltaisin mulle iskee nykyään J Ä R J E T Ö N herkkuhimo. Siis ihan hirveä. En tiedä johtuuko se siitä, että tarvitsisin vielä enemmän ruokaa, vai siitä että multa puuttuu itsekuria.

Tämä alkoi Tiaran synttäreillä, niihin asti nimittäin vastustin systemaattisesti kaikkia herkkuja suklaasta sipseihin ja kekseihin. Synttäreillä annoin itselleni luvan herkutella. Huomasin etten turvonnutkaan, eivät ne vaikuttaneet mitenkään. Jotenkin siitä sitten jäi se sellainen ”No jos nyt pari palaa. Eihän ne tunnu missään. Juoksen kilsan enemmän ja lankutan vähän pidempään”. Fakta on että ei, ne eivät ole vaikuttaneet mitenkään ulkonäköön, treenien laatuun tai mihinkään muuhunkaan. En vetele levyllistä suklaata päivässä, vaan palan tai kaksi, tai yhden leivoksen jossain pressitilaisuudessa. Mutta silti, ei se ole kenellekään hyväksi herkutella joka päivä, eihän?

Mulla ei tunnu olevan sellaista kultaista keskitietä (meinasin kirjoittaa keksitie, niinpä) tässä herkuttelussa, vaan se on joko kaikki tai ei mitään. Mä en osaa syödä vain yhtenä päivänä viikossa suklaata, jos ostan sitä kerran, haluan sitä jokapäivä. Nyt mun pitäisi ilmeisesti taas vain katkaista tämä kierre, olla ne kriittiset kolme päivää ilman, ja sen jälkeen jatkaa samalla linjalla jouluun asti. Jouluna on lupa herkutella vaikka kaksi laatikollista konvehteja päivässä, koska joulu on joulu.

Mä tunnen morkkista jokaisesta suklaapalasta, ja se on tosi typerää. Siinä, että herkuttelisi kerran viikossa, ei olisi mitään pahaa. Ei ole mitään järkeä kieltää itseltään herkuttelua kokonaan, on vain inhimillistä että joskus tekee mieli jotain hyvää. Mutta miten pääsisi sitten eroon siitä jatkuvasta herkkuhimosta, joka iskee kun sen kerran herkuttelee? Onko teillä muilla tälläistä vai olenko ainoa kuriton?

Tärkeintä on kuitenkin se että treenit tuntuvat hyvältä, ja mulla on tosi hyvä olo kokoajan. Niskajumien helpotus on auttanut ihan valtavasti, ja energiaa riittää paljon enemmän kuin ennen. Uni tulee myös iltaisin helpommin, kun on rasittanut itseään muutenkin kuin istumalla tietokoneen edessä tai tekemällä hiekkakakkuja tai ruokaa. Mulla on hyvä fiilis, en ole varmaan ikinä voinut fyysisesti näin hyvin, pieniä vastoinkäymisiä lukuunottamatta. Ranteessa on vanha rasitusvamma, joka on alkanut kiusaamaan, ja mun varpaassa on tulehdus johon sain nyt antibiootit. Mutta ne eivät mua lannista, pitää vaan ottaa rauhassa jos tuntuu ikävältä!

Yksi haaste treeneissä on myös aikatauluttaminen, josta moni teistä kyselikin viimeksi! Toistaiseksi mä olen saanut mahdutettua puolen tunnin circuitit ja puolen tunnin lenkit helposti päiviin. Jos juoksen lenkin vasta illalla, niinkuin joudun taas tekemään kun meidän äiti lähtee takaisin Ouluun, se vie multa työaikaa illalta. 30min ei ole vielä niin paha, mutta mä haluaisin kovasti juosta tunnin lenkkejä. Luultavasti teen niin, että jätän ne tunnin lenkit suosiolla viikonlopulle, ja juoksen arkena edelleen niitä lyhyempiä 30min lenkkejä.

Juoksutakki Topsport / Treenihousut Gina Tricot (saatu) / Kengät Nike / Sukat lainattu Otolta<3

Ohjelmasta on jäljellä vielä reilut viisi viikkoa, ja mä aion kiristää tahtia sen mukaisesti. Seuraavat ennen-jälkeen -kuvat laitan viikon 8 (ensi viikko) jälkeen, niinkuin lupasinkin silloin että laitan aina neljän viikon välein. Moni halusi kuulla ohjelmasta lisää, mutta mä en valitettavasti uskalla paljastaa liikaa, kun en halua rikkoa tekijänoikeuksia millään muotoa. Kayla Itsinesin ilmaisen viikon kokeiluohjelman saa ladattua hänen sivuiltaan, ja siitä varmasti saisi parempaa käsitystä siitä, mitä mä olen tekemässä!

Kuvat on räpsitty iltahämärässä viimeisten luonnonvalon säteiden turvin, ja eivät siksi ole kovin tarkkoja. Sen siitä taas saa kun tulee talvi ja kuvausaikaa on vähemmän ja vähemmän päivä päivältä! Alan taas kerran kallistua sen lisäsalaman hankkimiseen, kun valovoimainen objektikaan ei enää pian auta mitään, jos kuvia ei saa otettua keskellä päivää.

Lopuksi haluaisin vielä kiittää teitä siitä, että olette ehdottaneet mua ehdokkaaksi Indiedays Blog Awardsien Inspiroivin perheblogi-kategoriaan! Mä en edes tiennyt että tälläinen ehdokkaiden haku oli käynnissä, ennenkuin sain viestin että mut on laitettu ehdolle. Joten kiitos ihan hurjasti, tämä merkitsee mulle todella paljon! Mä olen ensimmäistä kertaa ehdolla perheblogi-kategoriassa, jollaista en ennen muista olleen missään blogigaaloissa(?). Jännittävää ja hauskaa olla ehdolla, vaikka kyllä täytyy sanoa että ollaan jälleen kerran niin kovatasoisessa seurassa, että tuntuu niin pieneltä tuolla isojen kalojen rinnalla! Jos haluatte mua äänestää, niin pääsette äänestykseen klikkaamalla allaolevaa kuvaa:

Äänestäjien kesken arvotaan viisi kahden hengen lippupakettia Indiedays Blog Awards -gaalaan Tivoliin 25.10.2014! Kiitos <3

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Kiitos ihan mielettömän paljon jo nyt kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille! Se mikä mut yllätti erittäin positiivisesti oli, että moni sellainen joka ei voinut / halunnut osallistua arvontaan, halusi silti kertoa oman mielipiteensä blogin tilasta tällä hetkellä. Teidän palaute on mulle kultaakin kalliimpaa, ja arvonta on edelleen käynnissä jos haluatte käydä osallistumassa. Moni teistä kehotti ottamaan rennosti postaustahdin kanssa, ja siksi mä olenkin ollut kokonaiset 24 tuntia ihan rauhassa. Tänään saan vielä nauttia vapaaillasta, sillä mun äiti toteutti tänään yhden teidän pitkäaikaisimmista postaustoiveista, ja kirjoitti oman postauksen mun blogiin!

Elämäni ihanin, kaunein ja järisyttävin päivä oli 18.9.1991, jolloin rakas Iina-tyttäreni syntyi. Jo odotusaikana tiesin eläväni tyttäreni kanssa kahdestaan, joten olin valmistautunut rankkaan vauvavuoteen. Mutta mitä turhia! Kolmen viikon koliikkia lukuun ottamatta Iina on aina ollut rauhallinen, iloinen ja positiivinen lapsi. Oletan mielelläni, että siinä hän on tullut äitiinsä, tosin minua ei nykyisin voi rauhalliseksi sanoa, mutta ennen olin sitä.

Vauvavuosi Iinan kanssa oli ihana, täynnä rakkautta, uusia taitoja ja ylpeyttä omasta ihanasta lapsesta. Olin (ja olen edelleen) niin onnellinen siitä, että minulle suotiin lapsi, joka tuo rakkautta ja iloa elämääni.

Vauvavuoden jälkeen minun oli palattava töihin, kun Iina oli vuoden ja viisi kuukautta, sillä Iina syntyi lamavuonna, ja Suomen hallitus leikkasi lapsiperheiden etuuksia rankalla kädellä, ja pahiten leikkaukset iskivät tietenkin yksinhuoltajiin.

Työni oli vaativaa, siihen kuului paljon matkustusta ja kursseja, iltakokouksia ja viikonloppu-tapahtumia. Päätin, että en laita Iinaa aina hoitoon, vaan ilmoitin työnantajalleni, että tyttö kulkee näillä reissuilla mukanani. Ja hyvin meni !
Joinakin iltoina, kun Iinaa väsytti, hän meni kokouspöydän alle ulkopuvun päälle ottamaan torkut, muuten hän istui hiljaa paikoillaan ja piirteli tai katseli kuvakirjoja.

Sitten seuraavana päivänä päiväkodissa hän saattoi pitää tarhakavereilleen kokouksen, jossa hän oli puheenjohtajana, aiheena mm. mitä uusia leluja tarhaan pitäisi hankkia, tai mitä muutoksia pitäisi tehdä ruokalistaan… Kun olin kursseilla, jotka kestivät useamman päivän, Iinalla oli kurssiaikana hoitaja tai hoitopaikka lähellä, ja iltaisin olimme yhdessä. Hänestä tuli työkavereideni maskotti, ja hän oli aina tervetullut mukaan, juuri sen takia että hän osasi käyttäytyä siten, ettei häirinnyt ketään.

Ulkomaanmatkojeni aikana äitini, joka oli jo eläkkeellä, tuli meille hoitamaan Iinaa, ja Iina nautti kun sai olla mummun kanssa kotona kahdestaan, ja odotti innoissaan tuliaisia, joita aina ostin, kun minulla oli huono omatunto reissuista.

Iina osasi jo pienestä pitäen piirtää hyvin, hän käytti värejä jo hyvin pienenä ja yritti aina tehdä hahmoja, eläimiä ja ihmisiä, sekä taloja. Päiväkodista sain aina kehuja Iinan sosiaalisista taidoista, taiteellisuudesta, ja kielellisestä lahjakkuudesta. Iina oppi puhumaan jo ennen kuin kävelemään. Iina on myös aina ollut hyvin empaattinen, ja joskus oli vaikeaa katsoa kun hän kärsi melkein fyysisiä tuskia jostakin epäoikeudenmukaisuudesta.

Hän on myös saanut koulussa neniinsä siitä, että hän sanoi erään tytön äitiä valehtelijaksi, tytön äiti kun oli kertonut tälle, että haikara tuo lapset. Minä taas olin Iinan kanssa käynyt kirjastossa lainaamassa kirjan, jossa kerrottiin lapsentajuisesti siitä, miten lapsi saa alkunsa ja miten hän syntyy. Rehellisyys on ollut aina Iinalle todella tärkeää, kuten minullekin.

Kouluaikoina Iina oli todella ahkera ja sitoutunut koululainen, välillä myös turhautunut, sillä hän osasi jo lukea ja laskea ennen ekaluokkaa, ja koulussa oli välillä tylsää kun muut eivät osanneet. Onneksi fiksu opettaja huomasi sen ja Iina sai toimia ”apuopettajana” luokassa, joten hän alkoi viihtyä paremmin. En muista koskaan joutuneeni moittimaan Iinaa siitä, että läksyjä ei olisi tehty, ja kokeisiin luimme yhdessä niin, että hän ensin opetteli asian ja minä sitten kyselin häneltä.

Vapaa-aikana yritin aina antaa Iinalle niin paljon aikaa kuin mahdollista, sillä koin, että työn vastapainoksi aika Iinan kanssa oli todella antoisaa ja piristävää. Teimme yhdessä pitkiä kävelyretkiä ja juttelimme kaikesta mahdollisesta, ja yhteinen ilomme olivat sadekävelyt. Aina kun satoi, menimme aika myöhään illalla sadevarusteissa ulos ja nautimme sateesta ja raikkaasta ilmasta.

Reissuja teimme kotimaassa sekä työni merkeissä että vapaa-ajalla, vapaalla matkamme suuntautuivat aina Ouluun, jossa kaikki sukulaisemme asuvat. Oulussa Iina oli onnellinen mummusta ja papasta, serkuistaan ja tädeistään sekä enostaan ja kuljimme myös muilla sukulaisilla paljon. Olenkin todella onnellinen siitä, että vaikka asuimme täällä Helsingissä, Iinalla on läheiset välit kaikkiin sukulaisiimme.

Ulkomaille emme kovin usein päässeet, raha kun oli tiukalla. Mutta joka vuosi kävimme laivalla Tukholmassa, joka on meidän molempien lempikaupunki. Irlanti oli myös ihana, ja tietysti ainoa yhteinen rantalomamme, Rhodos. Siellä nautimme auringosta, vedestä, lomasta ja paikallisesta ruoasta todella paljon.

Ouluun muuttomme ja minun sairastumiseni ovat olleet Iinan elämän suurimpia vastoinkäymisiä, ja hän joutui silloin todella rankkaan kouluun. Näin myöhemmin ajatellen Iina oppi silloin vastuuta, rahankäyttöä sekä kodinhoitoa, mutta silloin se tuntui aivan kohtuuttoman kovalta vastuulta teini-ikäisen nuoren kannettavaksi. Lisäksi huoli terveydestäni söi paljon Iinan voimavaroja. Onneksi olimme Oulussa, joten sairaalakeikkojeni aikana tiesin Iinan kuitenkin olevan turvassa sukulaisteni luona, ja pystyin sen suhteen olemaan rauhassa ja keskittymään paranemiseen. Koville se otti, mutta tässä sitä ollaan!

Nyt, kun Iinalla on mies ja kaksi ihanaa lasta, olen onnellinen siitä, että saan olla täällä seuraamassa hänen ja hänen perheensä elämää ja osallistua siihen aina kun voin. Myös hänen lapsensa ovat minulle aarteita, joita rakastan todella paljon.

Olen niin onnellinen siitä, että minulla on Iina, joka on tuonut elämääni vain pelkkää iloa ja onnea ja toivon, että voin olla mukana hänen ja hänen perheensä elämässä niin pitkään kuin mahdollista.

– Iinan äiti Anne

Mä oon tosi iloinen että äiti halusi kirjoittaa postauksen mun blogiin, vaikka samalla vähän hävettää mun lapsuuden höperöinnit täällä kaikkien nähtävillä :D. Mutta toivottavasti te tykkäätte! Ihanaa torstai-iltaa ja alkavaa viikonloppua kaikille. Huomenna tulossa treenikuulumisia, ja lasten juttuja. Viikonloppuna myös kaikkea hauskaa!

Äidillä on tänään synttärit, ja ajattelin kirjoittaa tänään sen kunniaksi mun äidistä, ja siitä mitä äiti mulle merkitsee. Te tiedätte, että me ollaan aina oltu äidin kanssa kahden, ja uskon että sillä(kin) on suuri merkitys siihen, että ollaan ihan superläheisiä. Mä olen kokenut äidin kanssa paljon, ja käynyt läpi hurjan vaikeita asioita. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani näiden asioiden parissa, mutta tänään keskityn äitiin.

Mun äiti on vahva nainen, vahvin kenet tunnen. Silloin kun mä synnyin, vuonna 1991, mun äiti asui täällä Helsingissä, vaikeassa tilanteessa vailla tukiverkkoja. Äiti sai mut yksin, ja odotti mua yksin alusta asti, mutta ainoat muistot mitä koskaan olen kuullut äidiltä, niin lapsena kuin nyt aikuisena, vauva-ajastani, ovat positiivisia. Ei koskaan valituksen sanaa siitä, että yksin olisi ollut rankkaa, ei ollenkaan. Se oli kuulemma elämän parasta aikaa.

Lama-aikana yksinhuoltajalla ei ollut helppoa, mutta mä en koskaan huomannut sitä meidän arjessa. Äiti teki aina parhaansa, että meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Ei ehkä jokavuotisia ulkomaanreissuja, mutta laivaristeilyt ja matkat Ouluun sukulaisten luokse ovat ihania muistoja, joita äiti tarjosi minulle niin usein kuin pystyi. Äiti teki paljon töitä isossa firmassa tärkeässä asemassa mun lapsuusvuosina, enemmän kuin moni tekee tupla-ajassa.

Sen sijaan että olisin ollut aina ensimmäinen joka vietiin päiväkotiin ja viimeinen joka haettiin (olin mä usein sitäkin), äiti otti mua mukaan töihinsä niin paljon kuin mahdollista. Ei tietenkään niin että olisin nakottanut toimistolla piirtämässä Paintilla koko päivän, vaan kaikille kursseille, koulutusmatkoille ja muille. Totuin pienestä asti olemaan paljon aikuisten seurassa, osaamaan hyvät pöytätavat ja järjestämään itselleni hauskat Barbieleikit silloin kun äiti oli kokouksessa.

Noihin reissuihin liittyy paljon hyviä muistoja, niin mulla kuin äidilläkin. Iltaisin kokouksen jälkeen käytiin hotelleissa uimassa, ostettiin suolapähkinöitä ja luettiin kirjoja. Ne olivat kivoja breikkejä arkeen. Äidille tuo on varmasti ollut ainakin jossainmäärin rankkaa, siinä missä muut rentoutuivat hotellin pubissa koulutusten jälkeen, äiti harrasti mun kanssa ja antoi mulle aikaa. Omia valintoja, kyllä, mun mielestä hienoja sellaisia. Sen sijaan että mut olisi tyrkätty hoitoon pitkiksi ajoiksi usein, mä sain olla mukana itse.

Äiti sairastui ensimmäisen kerran masennukseen mun ollessa ala-asteella. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa se on ollut äidille, koska itse en koskaan huomannut masennusta silloin. Se mitä mulle on jäänyt siitä ajasta mieleen, on että äiti oli ensimmäistä kertaa kesälomia lukuunottamatta pitkän ajan kotona mun kanssa, ja teki kaikkensa ettei masennus näkyisi mun arjessa.

Silloin äiti ei jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan haki mua koulusta usein, vei mut Stockmannille syömään katkarapuleipiä joka perjantai, ja keksi kaikkea hauskaa. Se, mikä mulle oli hauskaa vaihtelua, oli äidille varmasti ihan hirveää aikaa, niinä hetkinä kun hän oli yksin ajatustensa kanssa eikä keskittynyt muhun. Itsekin masennuksen kokeneena, tiedän että masentuneena ei tee mieli tehdä mitään, ei nähdä ketään, ei edes puhua kenellekään. Miten äiti teki sen, sitä en tiedä.

En muista kuinka pitkästä ajasta oli kysymys, mutta jonkin ajan kuluttua äiti sitten palasi töihin. Mä vaihdoin yläasteelle ja elettiin tasaista, turvallista elämää. Tehtiin elämämme ensimmäiset yhteiset ulkomaanmatkat Kreikkaan ja Irlantiin, ja noihin vuosiin liittyy paljon hyviä muistoja. Yläasteen puolivälissä äiti sai töitä Oulusta, kotikaupungistaan, ja niin me ostettiin auto ja muutettiin Oulun keskustaan, jouluna 2005.

Äidille oli varmasti ihanaa olla ensimmäistä kertaa äidiksitulon jälkeen lähellä kaikkia läheisiä, turvaverkkojen ytimessä. Äiti viihtyi uudessa työssään, ja mä sain heti kavereita koulusta. Nähtiin sukulaisia ja tehtiin kaikkea sitä, mitä ei oltu ennen voitu tehdä. Piipahdettiin serkuille kylään tavallisena tiistai-iltana, ja käytiin isovanhempien luona niin usein kuin mahdollista. Ne kolme kuukautta, jotka tätä uutta elämää kestivät, olivat ihania. Sitten tuli  tiistai, 28.3.2006.

Heräsin aamulla äidin tuskaiseen huutoon. En voi kuvitella tuskaa jota äiti on silloin joutunut kokemaan, mutta tiesin että silloin oli hätä. Soitin ambulanssin, ja lähdin äidin kanssa sairaalaan. Mä muistan nämä hetket vieläkin ihan valokuvan tarkasti, muistan mikä biisi soi ambulanssissa, muistan kuinka äiti kärrättiin tarkkailuosastolle ja mut jätettiin yksin hänen kanssaan pitkäksi ajaksi. Äiti itki ja huusi tuskasta, eikä kukaan auttanut. Muistan pyytäneeni hoitajalta äidille panadolia, koska äidillä on pää kipeä.

Olin yksin sairaalassa äidin kanssa tunteja, me vain odoteltiin. Äiti kävi tutkimuksissa ja istuin yksin odottamassa. Jossain vaiheessa mun sukulainen tuli sairaalaan, ja äiti vietiin johonkin pidempään tutkimukseen. Mut vietiin sukulaisten luokse, ja pääsin näkemään äidin vasta illalla. Hän oli vahvoissa kipulääkkeissä, tavallisella osastolla, ja mä näin että äiti ei ollut oma itsensä. Hän oli edelleen tuskainen, ja aivan sekaisin.

Seuraavana päivänä äiti siirrettiinkin teholle, syy oireisiin oli vihdoin selvinnyt. Aivoinfarkti, ja molemminpuolinen keuhkoveritulppa. Siitä hetkestä alkaen, mikään ei ole koskaan ollut ennallaan. Kaksi vuotta äidin sairauden jälkeen, olin vahtinut äitiä herkeämättä joka hetki. Äiti oli saanut alkuperäisen diagnoosinsa hoitoon kortisonia suuria annoksi, minkä ansiosta hänen molemmat lonkkanivelensä menivät kuolioon. Äiti vietti kaksi vuotta lähestulkoon sängyssä maaten. Hän yritti, aina kyetessään hän kävi töissä, ja eli normaalia arkea. Mutta aina tuli vastoinkäyminen toisensa eteen. Leikkaus, masennus, uusi lonkkakuolio, toinen leikkaus, parantuminen. Vaikka aivoinfarkti jätti jälkensä äidin aivoihin, hän yritti käydä töissä.

Hän kärsi järkyttäviä kipuja usean vuoden ajan, ja ne yhdistettynä työkyvyttömyyteen veivät äidin masennukseen, jälleen kerran. Nainen joka oli aina ollut kova tekemään töitä, joutui pysähtymään, ja etsimään uuden suunnan elämälleen. Me jouduttiin myymään meidän auto, ja muuttamaan pienempään kotiin. Kun äiti alkoi vihdoin voida paremmin fyysisesti, mä päästin tunteeni pintaan. Mun taka-alalle jäänyt teini-ikä yhdistyi siihen, että vihdoin annoin itselleni luvan olla väsynyt siitä että olin yrittänyt olla kaksi vuotta aikuinen, ja hoitanut äitiä minkä koululta kerkesin. Olin suoraansanoen aivan hirveä äitiä kohtaan, mutta äiti ymmärsi mua aina. Tiesin että sain tulla aina kotiin, siitä äiti on aina pitänyt huolen. Me ollaan aina voitu puhua kaikesta, enkä ole salannut äidiltä asioita.

Meidän välit paranivat sillä sekunnilla kun muutin omaan asuntoon piirun verran yli 18-vuotiaana. Sadan metrin päähän äidistä, mutta kuitenkin omilleni. Me löydettiin toisemme uudelleen. Kun kaksi vuotta oltiin tuijotettu toistemme naamoja, ja mä olin yrittänyt olla äidilleni äiti, meidän sukset olivat pahasti ristissä sitten kun äiti alkoi parantua masennuksestaan, ja olla taas äiti mulle. Meidän roolit olivat sekaisin, ja ovat osittain edelleen.

Kun mä sain tietää odottavani Tiaraa, äiti taisi olla onnellisempi kuin viiteen vuoteen. Kaiken masennuksen, sairauden ja ahdistuksen keskelle oli tulossa  valoa. Hän oli meidän tukena, eikä kritisoinut kertaakaan valinnoistamme. Äiti on maailman paras mummu meidän tytöille. Uskon että sekä meidän Mörkö, että meidän tytöt ovat olleet suurimpia tekijöitä, jotka ovat nostaneet äidin pois masennuksesta silloin kun se on ollut pahimmillaan. Vaikka äiti on vihdoin, kahdeksan vuoden taistelun jälkeen voittanut masennuksensa niin hyvin kuin mahdollista, sairaus on jättänyt jälkensä.

Äiti on nykyään hyvin paljon erilainen siitä, mitä hän oli ennen aivoinfarktia. Osa hänen piirteistään on vahvistunut, osa muuttunut, osa jäänyt kokonaan pois. Silti tallella on kuitenkin se mun äiti, äiti jota rakastan. Äiti on tehnyt parhaansa, ja kamppaillut parantumisensa puolesta vuosikaudet. Ei tälläisistä kokemuksista voi selvitä ilman että ne vaikuttaisivat mitenkään. Joku ei ehkä olisi jaksanut taistella, niin syvällä kivussa ja masennuksessa äiti joutui olemaan, niin pitkään. En voi myöskään kuvitella, miten vaikeaa on kun oma persoona ja luonne muuttuu ulkopuolisen tekijän seurauksena, aiheuttaen työkyvyttömyyden, ja itseensä joutuu tutustumaan uudelleen.

Vaikka mulla on välillä ollut ihan tuhottoman rankkaa, vaikeaa ja surullista, sitä ei voi mitenkään verrata siihen mistä mun äiti on selvinnyt. Äiti on ehdottomasti tämän taistelun voittaja. Äiti on taistellut itsensä ylös sängynpohjalta, ja on onnellinen, elämäniloinen eläkeläinen. Äiti ja mummu. Kun sanoin että meidän roolit ovat osittain edelleen hukassa, tarkoitin sitä, että vielä nykyäänkin mä koen uskomatonta suojeluntarvetta äitiä kohtaan. Mun on vaikeaa ymmärtää, että äiti on nyt niin terve kuin kaiken jälkeen on mahdollista, eikä mun tarvitse enää yrittää olla hänelle huoltaja. Äiti on aikuinen, joka itse pärjää, ja helvetin hyvin pärjääkin!

Mä oon äidistä ylpeä, ja äiti on mun sankari. Se ihminen, ketä mä katson ylöspäin.  Hän on kärsinyt hirveistä asioista, mutta täällä hän on silti edelleen, eikä lähde mihinkään. Mä toivon että hän on nyt kärsinyt tarpeeksi vaikeuksia omalta osaltaan, ja saisi elää lopun elämäänsä terveenä ja onnellisena. Mutta tiedän, että vaikka hän vielä masentuisi tai sairastuisi, hän selviäisi silti. Äiti on vahvin kaikista<3

Hyvää syntymäpäivää äiti, ja kiitos. Kiitos siitä että jaksat<3

Tänään mä vähän raotan tätä blogiverhoa, ja paljastan asian joka on yksi arimpia paikkoja mulle, on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Olen kamppaillut iho-ongelmien kanssa jo ala-asteelta asti. Ensimmäisen näppylän sain naamaani kahdeksanvuotiaana, ja se oli noloa jos mikä. Eihän kenelläkään muulla kahdeksanvuotiaalla meidän luokalta mitään näppyjä ollut naamassa, ja minulla oli, punainen keskellä nenää komeileva finni. Se yksi jäi onneksi vain yhdeksi, ennenkuin tuli moninkertaisena takaisin joskus ala-asteen viimeisenä vuonna.

Silloin mä en osannut juuri meikata, pelkäsin ripsivärin laittoa koska en halunnut tökkiä silmääni, ja meikkivoide oli ihan hepreaa. Joo, eihän kuutosluokkalaisen tarvitse meikata, mutta kyllä fiilis oli epävarma, kun ei osannut eikä voinut piilottaa näppylöitä, ja ne paistoivat koko maailmalle, tai siltä se ainakin tuntui. Ylä-asteelta lukion loppuun asti mun kasvot olivat täynnä epäpuhtauksia, vaikka kokeilin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja niiden puhdistamiseen. Kävin kasvohoidossa, käytin apteekin puhdistusaineita, Nivean ihohuokostenpuhdistuslappuja ja muistin pestä meikit pois joka ilta.

Lukion jälkeen iho alkoi pikkuhiljaa parantumaan, vaikka meikit jäivätkin yhä useammin pesemättä iltaisin. Ensimmäisen raskauden aikaan iho oli hyvässä kunnossa, jopa parempi kuin koskaan ennen, ja nautin meikkaamisesta, ja etenkin meikkaamattomuudesta ihan uudella tavalla. Toisen raskauden aikaan taas sain kauheat näppylät, jopa poskiin, kipeitä punaisia isoja näppyjä. Tässä yksi syy lisää siihen, miksi lokakuulta 2012 löytyy vain yhdeksän postausta. Fiilis oli aivan törkeän epävarma.

Alkuraskauden jälkeen ongelmat taas helpottuivat, ja tähän syksyyn asti iho on jatkanut parantumistaan, jopa vuoden imetyksen aikana. Olen voinut oikeasti katsoa itseäni peilistä ilman meikkiä, ja nähdä vain muutaman pienen epäpuhtauden, sellaisen normaalin, jotka eivät saa mua tuntemaan itseäni epävarmaksi. Elokuussa ostin meikkipuuterin, saman jota olin käyttänyt pari vuotta, ennenkuin kokeilin Vichyn Dermablend-meikkivoidetta viime keväänä. Kerkesin käyttää meikkipuuteria viikon, kun mun naamassa tapahtui joku näppyläräjähdys.

Mitään muuta en vaihtanut, ainoastaan sen meikkipohjan, ja kaikki muut tuotteet pysyivät samana. En ensin tajunnut mistä näppylät johtuivat, ajattelin että ehkä hormoneista, meikkipuuteri oli kuitenkin aiemmin ollut käytössä hyvä, eikä aiheuttanut epäpuhtauksia. Näppylöiden vain lisääntyessä mä sitten vihdoin hiffasin kokeilla olla ilman sitä, ja käyttää taas eri meikkiä. Se alkoi auttaa välittömästi, poskista katosivat jättimäiset kipeät punaiset pallukat, jotka saivat inhonväristykset kulkemaan selkärankaa pitkin.

Mulla ei koskaan ollut poskissa näppyjä edes teininä, ainoastaan T-alueella, ja siksi nuo posket ovat olleet mulle tosi kova paikka näin aikuisiällä. Nyt posket alkavat näyttää jo melko normaalilta, mutta T-alue on edelleen tosi epäpuhdas. Vaikka kuinka meikkaa, niin kyllähän sen näkee, etenkin karussa valaistuksessa, että otsa ei ole tasainen. Eikä ole muuten kivaa, kun leukaan sattuu hymyillessä, koska siinä on kipeä näppy. Mua suututtaa välillä niin paljon, kun tuijotan mun naamaa. Ja olen katkera, eikö iho-ongelmien pitänyt kuulua yläasteelle, ja naisen ihon olla kauneimmillaan parikymppisenä?

Mä toivon että tämä tästä syksyn mittaan helpottuu, kun jatkan ihon hoitoa, säännöllistä kuorimista, kosteutusta, kuorintaa, tyynyliinojen ja kasvopyyhkeiden tiheää vaihtamista ja kaikkea muuta säätämistä. Mä en tiedä onko mulla niin paljon näppyjä, että tarvitsisin aknelääkitystä, mutta jotain tähän olisi nyt keksittävä, koska tuntuu niin rasittavalta joutua kokoajan piilottelemaan jotain ja tuntea itsensä epävarmaksi. Haluaisin voittaa nämä ongelmat lopullisesti, ja saada takaisin sen ihon josta sain nauttia vielä viime kesänä.

Ehkä voisin myös käydä kasvohoidossa, mutta niitäkin on nykyään niin paljon erilaisia, että minkä niistä sitten valitsee? Onko perus ihonpuhdistus enää relevantti vai pitäisikö valita jotain muuta, tehokkaampaa? Nyt saa antaa kaikki vinkit ja vertaistukea jos sellaista löytyy, mä olen kyllästynyt tuntemaan itseni huonoksi ihon takia! Myöskin jos on hyviä puhdistusaine- ja kosteutusvinkkejä epäpuhtaalle iholle, joka on kuitenkin myös kuiva joistain kohdista (sekaiho?), niin saa antaa!

Tänään mä täytän 23 vuotta, mitä ihmettä?! 23 vuotta on aina ollut mulle sellainen ”aikuinen” ikä, johtuen ehkä siitä, että mun etenkin pikkutyttönä kovasti ihailemani täti sai esikoisensa 23-vuotiaana. Mä aina lapsena ajattelin että sitten 23-vuotiaana mäkin olen aikuinen, ja perustan perheen ja asun omassa hienossa kodissa. Aika hauskaa sinällään, että mä olen elänyt haaveilemaani elämää jo reilut kolme vuotta tähän maagiseen mittapaaluun päästyä. Silti en tunne oloani välttämättä aikuiseksi, en vielä.

Mä kannan vastuun lapsista, perheestä, avioliitosta ja kodista kuin aikuinen, olen oppinut huolehtimaan aikuisten asioista, kuten kaupassakäynnistä, asuntosäästämisestä ja laskuista. Menen ajoissa nukkumaan, juon joka aamu kahvin mustana entisen maitoläträyksen sijaan, ja omaan terveelliset elämäntavat. Olen kiinnostunut ajankohtaisista aiheista, seuraan uutisia joka päivä, enkä lue enää demiä.

Kyllä silti sanoisin että pinnan alla kuohuu vielä, ja pieni teini mun sisällä edelleen asustaa. Ikiteini, kenties. Mistäs sitä koskaan tietää vaikka olisin vähän teini vielä viisikymppisenäkin, ja joisin viinin sijaan synttäreilläni edelleen passionmojitoa. En voi sietää viiniä, ja mun mielestä Robin on aika ihana. Tykkään hullutella vaatteilla aina välillä, ja unohdan joskus päämääräni klassisesta, toimivasta vaatekaapista, kun superihanat glitter-metalli-leopardikuosiasusteet vievät mut mennessään.

Ehkä mun ei tarvitsekaan ikinä aikuistua tämän enempää, kukapa mua kieltäisi leikittelemästä erilaisilla tyyleillä, tai käskisi juomaan vuosikertaviiniä jos ei huvita. Aikuisuus ei ole ikä, eikä absoluuttinen totuus kenenkään olemuksesta. Ehkä jokainen voi ja saa olla tasan senverran aikuinen kuin itse haluaa. Juuri tänään on hyvä olla, 23-vuotiaana, ja lähteä iloisin ja odottavin mielin keskustaan Oton kanssa kahdestaan katsomaan mitä synttäriyllätyksiä se oikein on (kuulemma) mulle keksinyt! Tänään tuli myös kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Otto kosi mua, ja mentiin kihloihin, aww! Ihanaa torstaipäivää kaikille <3