Multa toivottiin postausta yksin olemisesta: ”Oon saanut blogisi perusteella sellaisen kuvan susta, että saat virtaa nimenomaan ihmisistä ympärilläsi. Olisi kiinnostavaa kuulla suhteestasi yksinoloon: koetko tarvitsevasi omaa aikaa arjessa jaksamiseen ja kuinka paljon, miten onnistuu perhe-elämän ja oman ajan yhdistäminen, millaisia asioita teet mieluummin yksin kuin yhdessä toisen kanssa jne.”

Tää oli musta aivan mahtava aihe, josta mielelläni kirjoitan ja siksi tartuinkin heti ideaan. Eli yksinolo, tykkäänkö ja osaanko olla yksin? Kyllä ja kyllä. Tykkäänkö kuitenkin enemmän olla yhdessä? Kyllä. Ja se on todellakin totta, että saan virtaa ihmisistä mun ympärillä.

Mä rakastan olla aamuisin yksin. Mun mielestä se on ihanaa, kun herää ihan yksin ennen kaikkia muita ja saa lukea rauhassa kirjaa tai naputella yksin tietokoneella ajatuksia ylös. Rakastan myös välillä ottaa sen pienen hetken ja selata yksin rauhassa puhelinta: lukea uutisia, katsoa inspiroivien tyyppien Insta storyja tai tsekata puhutuimmat blogipostaukset.  Mä tykkään myös siivota yksin ja koen olevani yksin siivotessani tehokkaampi kuin silloin, kun me siivotaan yhdessä. Ehkä siksi, että silloin kun siivotaan yhdessä, ei tehdä sitä sillä tavalla ”tehokkaasti” vaan enemmän jutellaan ja höpötellään samalla + käyn välillä auttamassa lapsia ja tsekkaamassa, kuinka heillä etenee siivous.

Yksin on ihanaa käydä kävelemässä tai juoksemassa, mutta nautin siitä kyllä myös kaverin tai Oton kanssa. Yksin on ihanaa matkustaa julkisilla ja vaan antaa ajatusten virrata. Näin tein usein ennen, katselin vaan ikkunasta ulos ja mietiskelin kaikkea. Nykyisin ehkä enemmän priorisoin: julkisilla matkustaminen vie yleensä aikaa ja silloin on kätevää esim. soittaa äidille tai jollekin kaverille ja vaihtaa kuulumiset pitkän kaavan mukaan. Mulle on tosi tärkeää pitää yhteyttä esim. äitiin päivittäin, koska tiedän, miten paljon se mun äidille merkitsee, kun hän asuu niin kaukana meistä ja on yksin. Usein kotona ollessa puhelut on kuitenkin suht lyhyitä tai sitten soitetaan yhdessä lasten kanssa mummulle videopuhelu. Silloin itse harvoin saa suunvuoroa, hah. Siksi on kiva soitella ihan rauhassa välillä niin, että ehtii jutella kaikkea ihan turhaa hömppääkin eikä vaan asiaa.

Töitä tykkään tietenkin myös tehdä yksin, muuten en varmaan jaksaisikaan mun työtä, koska se on joinakin päivinä todella yksinäistä. Toki se on välillä myös super sosiaalista, kun on kaikkia tapahtumia ja tilaisuuksia. Mutta se perus kirjoittaminen ja kuvaaminen on melko yksinäistä ja mä nautin siitä. Vaikka me ollaan usein Oton kanssa lasten dagis- ja koulupäivän ajan kahdestaan kotona, 99% työajasta me kuitenkin vaan naputellaan hiljaa. Tai sitten Otto naputtelee ja mä kuvaan. Heitetään me välillä tyhmää läppääkin tai käydään halaamassa toista, mutta pääosin keskitytään vain siihen itse asiaan, yksin. Lounasta syödään monesti yhdessä. Näin kotioloissa sekin vie yleensä vain sen 10-15 minuuttia, kun äkkiä laittaa jotain ja syö. Tietysti viikoissa on yleensä myös päiviä, kun jommalla kummalla tai molemmilla on menoja koulun tai työn puolesta. Silloin ollaan muutenkin yksin.

Vaikka luettelin tässä monia hetkiä, jolloin nautin yksinolosta, en kuitenkaan varsinaisesti kaipaa erikseen sellaista aikaa, että saan olla ihan yksin. On ihan kivaa, jos just olen vaikka yksin jonain aamuna pari tuntia hereillä, tai jos Otto on koululla ja mä teen yksin kotona töitä. Mutta en koe varsinaisesti kaipaavani sitä, että saan olla yksin. Kaipaan välillä ”aikuisten aikaa” niin kuin esim. eilisessä hotellipostauksessakin mainitsin, mutta en koe erikseen tarvetta mun omalle ajalle olla ihan yksin. Kaipaan aikuisten aikaa Oton kanssa ja kaipaan aikuisten aikaa kavereiden kanssa enemmän, ja prioirisoin ne yksinolon yli ihan koska tahansa. Parasta on mun mielestä just se, että saa olla yksin ihan ilman järjestelyä aina välillä, ja sitä järjestettyä aikuisten aikaa voi sitten järkkäillä Oton kanssa tai kavereiden kanssa (tai yhdessä yhteisten kavereiden kanssa).

Mulle perhe-elämän ja oman ajan yhdistäminen on aina ollut melko helppoa, koska mun rinnalla on aina ollut toinen aikuinen. Olen siitä ihan älyttömän kiitollinen, että olen ollut niin onnekas. Olen päässyt lenkille aina silloin kun olen halunnut ja olen päässyt viettämään tyttöjen iltaa aina kun olen halunnut. Otto on aina kannustanut mua ottamaan omaa aikaa niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin silloin kun sitä olen tarvinnut ja sama toisin päin. Otto itse tykkää esim. pelata ja pari tai muutaman illan viikossa Otto käyttää pelaten. Silloin mä luen kirjoja tai teen töitä ja nautin siitä.

Koska mun työ on mulle niin suuri intohimo ja alunperin lähtenyt harrastuksesta, koen saavani tosi paljon irti siitäkin ajasta kun työskentelen. Se on mulle omalta osaltaan myös sitä ”omaa aikaa”, kun saa keskittyä täysillä tekemään sitä, mitä rakastan. Eli kirjoittamista, kuvaamista ja ideoimista. Nautin myös työhön liittyvissä tapahtumissa käymisestä todella paljon. Voi olla, että kaipaisin omaa aikaa enemmän, jos käyttäisin joka päivä 8 tuntia sellaiseen työhön, josta en nauttisi yhtään tai kokisi saavani mitään irti. Työ on niin suuri osa elämää, että olen tosi kiitollinen siitä, että saan käyttää sen osan asioihin joista nautin täysillä.

Se on ihan totta, että saan energiaa ihmisistä mun ympärillä. Mä rakastan olla yhdessä koko perhe ja mä rakastan nähdä kavereita ja sukulaisia. Mun mielestä on ihanaa kun ympärillä on paljon ihmisiä ja siksi viihdyn niin hyvin aina Oulussakin koko isolla porukalla. Mun mielestä toisten tapaaminen ja jutustelu ja yhdessä hengailu on ihan parasta, eikä yhtään kuluttavaa. En tykkää määritellä itseäni mitenkään: Mä olen vain minä ja mun ajatukset ja tarpeet ja mielipiteet voi vaihdella suurestikin elämän aikana. Jos kuitenkin pitäisi miettiä olenko ekstrovertti vai introvertti, niin ei ole kyllä epäilystäkään siitä kumpaan suuntaan kallistuisin ainakin tällä hetkellä.

Mä osaan olla yksin, eikä yksin olo ole mulle mitenkään vastenmielistä. Jos saan itse valita olenko yksin vai olenko yhdessä, olen silti aina mieluummin yhdessä, koska se on musta vaan yleensä hauskempaa.

Tykkäättekö te enemmän olla yksin vai yhdessä? Mitä teette mieluiten yksin ollessanne? Kaipaatteko omaa aikaa arjessa?

Instagramissa ja blogeissa on viime aikoina kiertänyt 5 faktaa haaste ja päätin tarttua aiheeseen itsekin. En ole tehnyt itse nyt pariin vuoteen faktapostausta, Otto sen sijaan jakoi musta faktoja myös viime vuoden helmikuussa. Mun mielestä näitä faktapostauksia on ihan super hauskaa tehdä ja ennen kaikkea lukea jälkeenpäin. Olen lukenut pari kertaa mun vanhat faktapostaukset, ja monet faktoista on muuttuneet vuosien saatossa aivan toisinpäin. En esimerkiksi enää kärsi emetofobiasta ainakaan pahasti, enkä nykyään enää kerää kuitteja lompakkoon kuten ennen. Nykyisin mulla on korttikotelo ja kuitit heitän suoraan roskikseen (paitsi ne mitä tarvitsen työn puolesta). Mutta outoahan se olisi, jos ihminen ei muuttuisi ollenkaan missään asiassa kahdeksan vuoden aikana.

1. Herään nykyään aina itse ennen herätyskelloa n. klo 7 aamulla.

Joka aamu, oli arki tai viikonloppu, menin sitten nukkumaan kymmeneltä illalla tai yhdeltä yöllä. Heräsin seitsemältä meidän yön yli -hotellitreffeillä, herään seitsemältä joka maanantai ja herään seitsemältä silloinkin kun on mun vuoro ”nukkua aamulla pitkään”. Joskus jos on ollut tosi huono yö, esim. lapset kipeänä ja on ollut muutama herätys, saatan pyytää, että saisin nukkua pitkään. Silloinkin on todella arpapeliä, että nukahdanko vai enkö ja saatan yrittää nukkua puolikin tuntia, eikä uni vaan tule. Sitten nousen ylös, ja ärsyttää, että ollaan sitten molemmat aikuiset väsyneitä. En siis enää torkuta joka aamu 15 minuuttia, niin kuin tein vielä vuonna 2015. Nykyään mulla on varmuuden vuoksi herätyskello 7.30 soimassa ja joka aamu herään ennen sitä.

2. Pelkäsin lapsena hämähäkkejä ja mulla on kerran murtunut jalka hämähäkin takia

Me oltiin äidin ja ystäväperheen kanssa mökillä, ja mökin yläkerrassa mun kaveri huomasi, että mun niskassa on hämähäkki. Lähdin juoksemaan portaita täysillä alas ja kiljuin, kun halusin, että äiti ottaa hämähäkin pois. Putosin kuuden portaan ja niiden edessä olleen portin yli lattialle, mutta nousin ylös ja jatkoin vaan juoksemista äidin luo, että äiti ottaisi sen hämähäkin pois. Hämähäkkiä ei enää löytynyt, mutta äidin luo päästyäni huomasin, että se jalka, jolla olin vielä hetki sitten juossut, olikin ihan hirveän kipeä. En muista olinko silloin 8- vai 9-vuotias, mutta jotain sellaista kuitenkin. Lääkärissä sitten selvisi, että mulla oli tosiaankin murtunut jalka, en vaan heti tajunnut sitä kipua kun mua edelleen ahdisti se hämähäkki niin paljon. Enää mä en pelkää hämähäkkejä, vaikka vähän ällöjä ne kyllä on.

3. En käytä enää ollenkaan hajustettua kosmetiikkaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen luopunut kaikista muista tuoksullisista kosmetiikkatuotteista, paitsi yhdestä käsisaippuasta, jossa on tosi mieto tuoksu. Tämä muutos on ollut mulle tosi iso, enkä tehnyt sitä omasta halustani vaan pakon edessä. Samalla olen kuitenkin huomannut vain positiivisia muutoksia omassa ihossani ja hiuksissani. Mun oma tukka on tällä hetkellä pidempi ja tuuheampi kuin viiteen vuoteen ja iho voi todella hyvin. Vaikka mulla on ikävä monia vanhoja tuoksullisia suosikkituotteita, olen löytänyt paljon myös uusia kivoja tuotteita ilman tuoksua. Toki kaipaan silti niitä suosikkeja, joitain on tosi vaikea korvata.

En usko, että esim. hiusten tuuheus ja pituus johtuu tuoksun puutteesta, vaan siitä, että olen siirtynyt pelkästään kosteuttaviin ja mahd. yksinkertaisiin tuotteisiin rakennepaikkaavien tuoksullisten tuotteiden sijaan. Rakennepaikkaavat tuotteet ei kertakaikkiaan sovi mun ohuelle suomalaistukalle, vaan ne jättävät hiuksen pinnan liian auki, ja siksi tukka katkeilee pahasti.

4. En juo kahvia klo 16.00 jälkeen

Mulla on ollut tämä ”sääntö” teinistä asti. Jos juon kahvia neljän jälkeen iltapäivällä, en saa unta, vaikka menisin tosi myöhään nukkumaan. Uskon, että unettomuus on täysin psykosomaattista, eikä sillä oikeasti ole mitään väliä unen kannalta, jos juon kahvia vaikka vielä klo 17. Mutta joka tapauksessa, aina kun joustan tästä omasta ikivanhasta tavastani, mä kärsin seuraavana yönä unen saamisen vaikeudesta. Siksi siis kieltäydyn kohteliaasti kahvista, jos kello näyttää 16.00 tai enemmän.

5. Otan blogiin suuren osan kuvista itse.

Esimerkiksi tämän postauksen kuvat olen ottanut itse, vaikka itse niissä esiinnynkin. Se onnistuu siten, että asetan kameran jalustalle ja liitän mun kameran wi-fillä mun puhelimessa olevaan sovellukseen, jolloin voin käyttää puhelinta kaukolaukaisimena. Näen puhelimen näytöltä saman, mitä kameran näytöllä näkyy. Multa on joskus kysyttykin, että kuka ottaa esim. koko meidän perheen tai mun ja Oton yhteiskuvat. Se olen lähes aina minä, ellei toisin mainita. Otto ottaa mun asukuvat, mutta mä laitan aina kaikki asetukset valmiiksi ja neuvon Oton asettumaan niihin kohtiin seisomaan, mistä haluan, että hän ottaa kuvan. Otto kuvaa myös paljon arkikuvia kotona ja jos ollaan yhdessä liikkeellä jossain ilman jalustaa, hän yleensä ottaa ne kuvat missä mäkin olen mukana. Tämä toimii mulle itselleni parhaiten ja helpoiten.

Sellaisia faktoja tällä kertaa. Tuon kahvinjuonnin aikataulun en kyllä usko muuttuvan ikinä, kun jostain 15-vuotiaasta asti on tällä menty. Mutta ei sitä tietty ikinä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Löytyykö teiltä samoja juttuja? Jakakaa tekin joku hauska fakta itsestänne, jos haluatte! Niitä olisi tosi hauskaa lukea! 

Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.

Ajattelin, että olisi hauskaa pitkästä aikaa ottaa pieni tsekkaus tyylissä vuosien varrelle, ja tehdä ”8x minä helmikuussa” -postaus. Mun tyyli on eri vuosina ja eri vuodenaikoina vaihdellut paljonkin, ja helmikuu on sellainen kuukausi, josta en koko blogihistoriani aikana ole vielä tällaista kollaasia tehnyt. Nyt on siis oikein hyvä hetki kurkata miltä sitä on vuosien varrella aina helmikuussa tullut näytettyä. Aloitetaan ensimmäisestä helmikuusta, joka täällä blogissa on näkynyt!

HELMIKUU 2012

Helmikuu 2012, kuva on otettu meidän ensimmäisen yhteisen kodin keittiössä. Näitä kaappeja vasten kuvattiin aika monet tämän blogin ensimmäiset asukuvat. Jalassa mulla on yhdet  mun ensimmäisistä farkkuleggingseistä, jotka ostin Oulusta joskus aikoinaan. Paidaksi olen valinnut luultavasti sen hetkisen lempparini: Uuno Turhapuro -tyylisen reikäneuleen, jotka silloin olivat tosi cooleja. Hiukset olivat pikimustat ja kulmakarvat terävät.

HELMIKUU 2013

Helmikuu 2013, odotin meidän keskimmäistä, tätä kuvaa otettaessa viikkoja taisi olla ainakin 30. Olin ollut viikkoja vuodelevossa, ja viikkoja oli vielä edessä. En juuri seisonut muuten kuin mahakuvia otettaessa. Mua supisteli jatkuvasti, mutta olin siihen jo ihan tottunut. Hiukset olivat jo huomattavasti vaaleammat kuin edellisenä keväänä, sillä lakkasin värjäämästä niitä, kun tulin raskaaksi, ja olin vaalentanut niitä edellisenä kesänä raidoittamalla. Raskauden loppuvaiheilla mun vakkarivaatteet taisivat olla musta toppi ja mustat leggingssit.

HELMIKUU 2014

Helmikuussa 2014 me oltiin juuri menossa naimisiin parin päivän kuluttua tämän kuvan ottamisesta. Kuvanottohetkellä oltiin menossa yhteen pressiin, ja mun kaaso oli tehnyt tämän ihanan kalanruotoletin mulle sitä varten. Olin niin innoissani, enkä olisi enää millään malttanut odottaa meidän häitä. Muistan sen kuplivan ilon ja jännityksen niin elävästi edelleen! Mulla oli yllättävän kivat vaatteet, voisin varmaan pukea nuo kaikki päälleni vaikka heti, mutta mulla ei enää ole niitä.

HELMIKUU 2015

Helmikuussa 2015 mä olin aloittamassa työt startupissa markkinointiassistenttina, ja meidän lapset olivat aloittamassa päivähoidon ensimmäistä kertaa. Se oli niin jännittävää aikaa meille kaikille, paljon uusia asioita. Muistan tuon päivän niin hyvin, kun tämä kuva on otettu! Rakennettiin isoin lumiukko ikinä meidän vanhan kodin läheisen kanavan rannalle. Lumiukko näkyi myös meidän kodin ikkunasta, ja nähtiin, kun monet ihmiset pysähtyivät ottamaan sen kanssa kuvia. Meillä oli niin hauskaa kun rakennettiin se, pakko tehdä yhtä iso tänä talvena! Ainakaan lumesta ei ole pulaa, heh.

HELMIKUU 2016

Kun mä katson tätä kuvaa, en voi uskoa että on helmikuu 2016! Siis miten olen voinut kekkaloida noin vähissä vaatteissa HELMIKUUSSA? No, kai se on ollut sitten joku tosi lämmin ja tuuleton päivä. Ei ainakaan näytä yhtä lumiselta kuin edellisessä kuvassa. Mulla oli elämäni ensimmäistä kertaa pastellivioletti tukka, jota rakastin niin paljon. Se antoi mulle niin paljon itsevarmuutta ja mulla oli jotenkin niin hyvä fiilis siinä tukassa. Nuo ”sivuhalkio”-paidat olivat silloin trendien aallonharjalla, mutta näin jälkeenpäin en kyllä syty tälle trendille yhtään enää. Mutta silloin olin aivan ihastunut tuohon paitaan.

HELMIKUU 2017

Tämä kuva on otettu n. viikkoa meidän kuopuksen syntymän jälkeen, helmikuussa 2017. Ensimmäiset asukuvat ilman raskausmahaa! Taisin olla hullaantunut siitä, että pääsin taas käyttämään tavallisia vaatteita pelkkien raskausvaatteiden sijaan. Muistan, että sää ei todellakaan ollut vielä otollinen nahkatakille, mutta halusin kuitenkin ottaa kuvat kotipihalla juuri nahkatakin kanssa. Olin käyttänyt koko talven samaa raskausmahan kanssa menevää villakangastakkia, ja kevyt nahkatakki tuntui niin ihanalta ja raikkaalta sen painavan takin jälkeen.

HELMIKUU 2018

Tässä kuvassa olen juuri tehnyt paluun pastelliviolettiin tukkaan. Olin siitä ihan megafiiliksissä, ja olihan se piru vie kyllä upea! Uskon, että joskus vielä tulee pastellivioletin aika, mikäli joskus löydän jostain täydellisen hajusteettoman pastellivioletin sävytteen. Toistaiseksi tämä vaalea on kuitenkin helpompi ylläpidettävä mun herkän nenän kanssa. Pastellivioletti on niin ihana väri, tykkään siitä ihan super paljon.

HELMIKUU 2019

Tämän vuoden helmikuu. Mulla on niin hyvä fiilis tästä keväästä ja tästä kuukaudesta. Tykkään mun tämänhetkisestä tyylistä itse, ja tunnen sen omakseni. Rakastan mun vaaleaa tukkaa, ja sitä on niin helppo ylläpitää. Mä toivon, että tästä kuukaudesta tulee yhtä ihana kuin edeltäjistään, ja vaikea on olla tulematta, kun tähän kuukauteen sisältyy niin paljon kaikkea ihanaa.

Näistä kaikista tyyleistä mun lempparit on varmaankin kaksi viimeistä, sekä tuo vuoden 2013 raskaustyyli. Vähiten koen omakseni tuon ihan ensimmäisen mustatukkaisen tyylin. En vaan osaisi kuvitella tuota tukkaa, noita kulmakarvoja tai tuota paitaa enää itseni päälle. Silloin kuitenkin tykkäsin niistä, ja ne oli silloin ihan yhtä mua, kuin vaalea tukka on nyt.

Mikä on teidän lempparivuosi näistä? 

Facebookissa on kiertänyt tämä suosittu haaste jo muutaman viikon, ja itsekin osallistuin siihen omalla fb-tililläni jo jokin aika sitten. Mä liityin Facebookiin itse asiassa jo v. 2007, ja tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun sinne liityin. Facebook oli kyllä aivan älyttömän erilainen paikka silloin kun sinne liityin, se muistutti silloin ehkä enemmän jotain IRC-galleriaa.

Mä en oikeastaan hirveästi hengaile Facebookissa enää, koska nykyään siitä tulee lähinnä ahdistusta jatkuvien mahd. järkyttävien clickbait -uutisjakojen myötä. Vaikka kuinka piilottaisi kaiken mahdollisen ikävän sisällön, niin aina sitä tulee kuitenkin. Siksi koitan viettää sen parissa nykyisin mahdollisimman vähän aikaa. Se on vähän harmi, koska alkuperäiseltä tarkoitukseltaan FB oli ihana: oli ihanaa lukea ystävien ja sukulaisten ajatuksia ja kuulumisia, ja ennen niitä päivitettiinkin ahkerammin. Nykyisin muut kanavat ovat ehkä korvanneet tämän puolen FB:stä.

Näitä ihmisten How hard did the years hit you -haasteen osallistumisia oli kuitenkin ihan älyttömän kivaa lukea pitkästä aikaa, ja siksi päätin jakaa oman ensimmäisen ja viimeisen profiilikuvani myös tänne. Miten mun elämä on muuttunut vuosien 2007 ja 2019 välillä?

Vuonna 2007:

Tämä kuva on otettu ekoissa kotibileissä, jotka järjestin Oulussa. Olen kuvassa 16-vuotias, ja olin silloin siis lukion ekaluokalla. Mun äiti oli muistaakseni jossain matkoilla, mutta olin kysynyt luvan, että saanko pitää pienet illanistujaiset kavereille, ja sain luvan. Nämä ekat kotibileet menivät varsin hyvin ja oli hauska ilta, muistan siitä monta hassua yksityiskohtaa! Mun tokat kotibileet ei menneet ihan niin hyvin, mutta tämä kuva ei onneksi ole sieltä niin ei tarvitse nyt keskittyä niihin, hah.

16-vuotiaana en ollut vielä koskaan seurustellut, hyvä jos olin edes puhunut jollekin pojalle. Ehkä koulussa olin jutellut, ja illanistujaisiin taisi tulla jotain mun kavereiden tuttuja poikia muutama. Mutta en todellakaan ollut pussaillut poikien kanssa tai mitään. Mä olin tosi sellainen kiltti ja kuuliainen ja aloin vasta tulla ulos kuorestani ja pikkuhiljaa muuttua ”teiniksi”. Luulen, että hyppäsin koko varhaisen teini-iän yli äidin sairastumisen vuoksi, ja aloin elää mun murrosikää vasta siinä lukion ekaluokan puolivälissä. Sitten se tulikin aika rytinällä, ja ne pari-kolme vuotta ennen kuin tapasin Oton olivatkin sellaista teini-iän pikakelausta. Kaikki kokemukset kerralla, joita monet muut olivat pikkuhiljaa kokeneet 13-vuotiaasta asti. Mutta tulipahan koettua kaikkea.

16-vuotiaana mä ajattelin, että tulenkohan ikinä löytämään mun unelmien prinssiä, koska en vielä ollut löytänyt. En tiennyt mitä halusin isona, enkä tiennyt mitä halusin muutenkaan, paitsi, että halusin äidiksi. Sen olin aina tiennyt, mutta en kyllä puhunut siitä kenellekään. Olin juuri tutustunut mun kahteen rakkaaseen ystävään, joiden kanssa ollaan ystäviä edelleen. En jumankekka koskaan ajatellut ainakaan haluavani yrittäjäksi, eikä Facebookin alkuvuosina some ollut kenenkään ammatti, paitsi Mr. Zuckerbergin. Suomessakin bloggaajat olivat vasta aivan alussa, seurasin silloin Saara Sarvasta, No Fashion Victimsiä ja muita ekoja blogeja.

Vuonna 2019:

Mä olen ollut yhdessä sen unelmieni prinssin kanssa pian 8 vuotta, joista naimisissa pian viisi. Mulla on kolme maailman siisteintä tytärtä ja oma yritys, joka pyörii paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, alalla, jota ei oikeasti vuonna 2007 ollut vielä olemassa meillä Suomessa. Maailmallakin se oli hyvin lapsen kengissä. Hurjat teinivuodet riittivät mulle ja mun oli helppo asettua aloilleni vuonna 2011 Oton kanssa. Helppoa on olla aloillaan edelleen, mä olen juuri siinä missä haluankin olla.

En todellakaan 16-vuotiaana ajatellut, että oikeasti mun kaikki haaveet täyttyisivät ja ylittyisivätkin. Mä olin aina ihan varma, että kukaan mies kenet tapaisin, ei haluaisi perustaa perhettä kovin nuorena. Ja olin varma, että mäkin varmasti etenisin elämässä ihan sitä perinteistä tahtia: koulut ensin loppuun, sitten töitä, mies, naimisiin, ja lopulta vasta 30v+ lapsia. Vaikka haaveilin tulevani nuorena äidiksi, en ajatellut, että se onnistuisi koskaan, enkä ikimaailmassa olisi uskaltanut ehdottaa perheen perustamista Otolle tai kenellekään muullekaan, vaikka oltaisiinkin ehditty tuntea pidempään. Siksi olen maailman kiitollisin siitä yllätyksestä, joka me saatiin yhdessä kokea, ja jonka ansiosta meillä nyt on se kaikki mitä meillä on.

Meidän alku yhdessä oli hyvin vauhdikas, mutta tässä me ollaan yhdessä edelleen siitä huolimatta, tilastoja uhmaten. En ihan varmasti olisi uskonut, jos joku olisi 16-vuotiaana kertonut mulle millaista mun elämä tulee olemaan. Vastauksena haasteen kysymykseen: How hard did the years hit you? Mun mielestä nää vuodet on kohdelleet mua aika hemmetin hyvin. Ei kaikki aina ole ollut ruusuilla tanssimista todellakaan, ja näihin vuosiin on mahtunut myös surua ja pelkoa. Ja jos puhtaasti ulkonäöstä puhutaan, niin kyllä tää vaalea on niin paljon enemmän mun juttu!

Millaisessa elämänvaiheessa te olitte silloin kun liityitte Facebookiin?