Me ei haluttu viedä huomiota ekaluokkalaisen koulun aloituksesta, koska onhan se nyt hurjan iso juttu, joka tapahtuu elämässä vain kerran. Te olette seuranneet meidän esikoisen kasvua täältä vatsasta koululaiseksi, ja halusin koulun aloituspäivänä keskittyä siihen. Kävi kuitenkin sillä tavalla, että kesäkuussa meidän tokana lomapäivänä Kreikassa Otto sai viestin, että hänet on hyväksytty opiskelemaan tietojenkäsittelyn tradenomiksi. Tiistaina meillä aloitti siis kaksi ekaluokkalaista – toinen aamulla, ja toinen illalla.

Ympyrä tavallaan sulkeutuu, sillä samana päivänä kun esikoinen syntyi vuonna 2011, Otto sai vakituisen työpaikan IT-alalta. Hän on ollut samassa firmassa töissä pian siis seitsemän vuotta, ja edennyt sen sisällä super hienosti ja saanut koko ajan enemmän ja enemmän vastuuta. Taustalla on kuitenkin ollut halu opiskella lisää ja syventää tietämystä, ja koettiin, että nyt on sopiva hetki koululle. Otto kävi keväällä pääsykokeissa, ja pääsi heti sisään, vaikka hakijoita oli ollut ennätysmäärä tänä vuonna. Mä olen ihan super ylpeä mun ahkerasta ja taitavasta miehestä.

Tarkoituksena on ainakin alkuun, että Otto käy sekä töissä, että opiskelee. Koulutus on siis monimuotona, eli sitä voi tehdä itselle sopivassa tahdissa työn ohessa. Otolla on kuitenkin takana työelämää niin pitkään, että halutessaan hän voi myös jäädä jopa kahden vuoden opintovapaalle, ja suorittaa opinnot tiheämmässä tahdissa. Me katsotaan nyt, että miten tämä arki lähtee tästä rullaamaan, ja miten Otto jaksaa ja mikä on meidän perheen aikatauluille ja arjelle parasta. Vaihtoehtoja on, ja me tehdään juuri niin kuin Otosta ja meistä tuntuu parhaalta.

On ollut ihan hurjan hienoa nähdä, miten innoissaan Otto on koulusta. Onhan hän jo pitkään tiennyt, mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Ollaan vain odotettu sopivaa hetkeä, koska me ei haluta kuormittaa arkea liikaa. Onneksi ollaan nuoria, ja Otolla on ollut hyvä työpaikka tähänkin asti, eikä kiirettä ole ollut. On ihan hurjan hienoa, että hän voi nyt opiskella töiden ohessa, ja hän saa varmasti opiskelusta irti todella paljon.

Ollaan yhdessä puhuttu, että kolmen lapsen vanhempana Otto osaa suhtautua nyt opiskeluun ihan eri tavalla, kuin aikoinaan opiskellessaan korkeakoulussa ennen esikoisen syntymää. Silloin koulu jäi kesken, kun oli pakko mennä töihin. Eikä se koulu silloin paljoa kiinnostanutkaan, me oltiin niin nuoria ja keskenkasvuisia. Nyt siihen osaa suhtautua ihan eri tavalla. Varmasti eniten siihen vaikuttaa ikä, ja se, että on ollut monta vuotta aikaa miettiä mitä haluaa. Lapset  ovat myös opettaneet vastuuta.

Otto oli monta vuotta se meidän perheen tukipilari, joka mahdollisti omalla vakaalla työnteollaan sen, että mä pystyin lähtemään ihan nollasta, ja rakentamaan itselleni kaiken sen, mitä olen nyt muutaman vuoden tehnyt. Nyt on mun vuoro olla se vakaa tukipilari, ja joustaa, tukea ja auttaa Ottoa, kun hän jahtaa omia unelmiaan.

Myös mulla on tavoitteena lähteä opiskelemaan vielä jossain vaiheessa, mutta juuri nyt ei ole mulle vielä oikea hetki. Mulla on niin paljon töitä, enkä koe että saisin koulusta juuri nyt mitään suurta hyötyä, kun töitä on enemmän kuin tarpeeksi ilman sitäkin. Mä teen työkseni juuri nyt juuri sitä mitä haluankin tehdä, eikä tällä hetkellä ole suunnitelmissa tehdä siihen muutoksia. Mä kuitenkin ehdottomasti haluan vielä joskus korkeakoulututkinnon, ja tulen sen myös hankkimaan sitten kun on sille sopiva hetki. Sitä, milloin se on, en vielä tiedä. Onneksi mäkin olen vasta 26, että on tässä ihan hyvin koko elämä aikaa oppia uutta.

Nyt keskitytään meidän perheen kahden koululaisen opintojen tukemiseen, ja tietysti keskimmäisen varhaiskasvatukseen, ja kuopukseen, joka saa olla vielä tammikuuhun asti kotona. Aikamoista sumplimista tästä töiden, opintojen ja perheen yhdistämisestä varmasti tulee, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Sumplimista meillä on ollut ennenkin, ja hyvin ollaan pärjätty aina. Puhalletaan yhteen hiileen ja tuetaan toisiamme, niin hyvä tulee.

Sanoinko jo, että olen haljeta ylpeydestä. Otto, kiitos kun olet juuri sinä. Oot ihan paras. Onnea vielä kerran, tästä tulee ihan mielettömän hienoa. Mä tuen sua ja seison sun rinnalla niinä päivinä kun tulet koulusta intoa puhkuen, ja niinä päivinä kun teet viimeisellä minuutilla koulutehtävää hikikarpalot otsalla. Silloin mä luen lapsille pitkän iltasadun ja vien ne nukkumaan, ja sen jälkeen teen sulle iltapalaa, tai rahtaan energiajuomaa kaupasta, ihan miten haluat. Mä tiedän, että sä pystyt tähän.

Näiden helteiden aikana ollaan käyty uimassa joka päivä. Toisina päivinä ollaan tehty uintiretkiä lasten kanssa, ja sen jälkeen kun mun äiti ja serkku tulivat tiistaina, ollaan tehty lasten mentyä nukkumaan myös aikuisten uintireissuja. Mun äiti on jäänyt tänne vahtimaan lasten unta, ja me ollaan käyty Oton ja mun serkun kanssa viilentymässä vielä vähän ennen puolta yötä. Lasten riemua on ihanaa katsoa rannalla, ja touhuta yhdessä heidän kanssaan. Aikuisten uinnit taas on oikeasti rentouttavia, kun ei tarvitse koko ajan olla silmät selässäkin vaan riittää, ettei itse huku.

Me ollaan tsekattu uimavesien tilanne aina ulkoliikunta.fi-sivulta, niin ollaan nähty ajantasaiset tiedot siitä, missä voi uida ilman pelkoa sinilevästä. Onneksi tilanne on näyttänyt helpottavan tämän viikon aikana ainakin vähän, ja eilen päästiin uimaan jo muutaman kilometrin päähän kotoa, kun alkuviikosta piti vielä ajaa vähintään kymmenen kilsan päähän.

Lapsilla on omalla pihalla myös oma kahluuallas, ja pakko myöntää, että parina päivinä se kahluuallas ja oman kodin helppous on vienyt voiton uimarannan jännittävyydestä. Onneksi lapset itse tuntuvat viihtyvän sekä rannalla että pikkualtaassaan. Pikkualtaassa parasta on lasten mielestä se, että sinne voi kutsua kaikki naapurin lapsetkin. Siellä on välillä ollut erittäin tiivis tunnelma miljoonan My little ponyn ja parhaimmillaan kuuden lapsen kesken, mutta hyvin ovat viihtyneet (ja pitkään). Ihanan helppoa!

Tuntuuko teistäkin, että näillä säillä hiekkaa on _ihan_joka_paikassa? Siis hitsi vieköön, meillä kävi siivooja torstaina ja pesi lattiat ja imuroi, ja sen jälkeen lattiat pysyivät puhtaana ehkä sen yhden illan. Sen jälkeen on joka paikka kuorruttunut hiekalla ja märällä hiekalla, eikä auta vaikka imuroi ja lakaisee kolme kertaa päivässä. Olen siis luovuttanut. This is my life now. Se johtuu tietty siitä, että meidän pihalla on sekä uima-allas, hiekkalaatikko että taapero, joka vaihtelee altaan ja hiekkalaatikon välillä oikein sujuvasti. Siinähän vaihdelkoon kun siitä tykkää, otetaan nyt kaikki ilo irti siitä, että ylipäätään on tarpeeksi lämmintä pitää uima-allasta pihalla!

Onneksi ostettiin yhtenä viileänä kesänä tuuletin, kun niitä kerrankin löytyi silloin kaupoista. Ollaan nautittu tuulettimen viilennyksestä, ja nukuttu yöt kylmäkallejen kanssa. Se on ollut hyvä tapa viilentyä iltauintien lisäksi. Hassua kun en ollut tottunut enää moneen vuoteen nukkumaan unikaverin kanssa, mutta nyt varmaan tulee ikävä jokailtaista kylmäkallea kainalossa sitten, kun nämä helteet loppuvat, hah!

Viikonlopuksi on luvattu ukkosta ja sadetta, mutta se ei haittaa mitään. Sadepäivinä on hyvä hoitaa vähän koululaisen ostoksia, sillä ollaan tajuttu, että koulun alkuun on enää muutama viikko! Meidän ekaluokkalainen on venähtänyt kesän aikana ihan hulluna, ja kaikista pitkistä housuista on jäänyt lahkeet ja paidoista hihat lyhyeksi. Hänellä on myös hyvin vahvat mielipiteet siitä, mitä hänen omasta koululaisen vaatekaapistaan pitäisi löytyä. Ihanaa kun on omaa makua, ja mahtavaa lähteä toteuttamaan hänen kanssaan yhdessä tätä projektia, vaikka tuleekin tippa linssiin kun meittii, miten iso hän on jo. Apua!

Perinteinen Iinan sillisalaatti, kun päästiin iltauinneista kylmäkallejen kautta shoppailuun. Vastoin kaikkia hyvän bloggaajan ohjeita siis, mutta se on aina ollutkin mun tyyli, että teen suoraan sydämestä, omalla tyylillä. Ne tykkää jotka tykkää, kiitos teille <3 Ihanaa helteistä loppuviikkoa kaikille!

Oulussa on ollut viileää nämä päivät kun ollaan oltu täällä, ja takki ei ole ollut ollenkaan liikaa. Onneksi ollaan kuitenkin nautittu auringosta, ei se viileys mitään haittaa. Me käytiin yhtenä päivänä Oton kanssa treffeillä, ja napattiin samalla nämä asukuvat Oulun keskustassa. Sen olen huomannut, että viisi minuuttia enemmän aikaa tekee asukuvissa mulla super ison eron. Jos yritetään ottaa kuvat vaan äkkiä viidessä minuutissa, niistä ei tule mitään. Jos taas otetaan ne kaikessa rauhassa, meillä menee maksimissaan kymmenen minuuttia, ja kuvissa on paljon suurempi onnistumisprosentti. Kai se on vaan se kiireen tuntu joka häiritsee. Jos tuntuu siltä, että olisi ”pakko” saada kuvat otettua nopeasti, ei pysty rentoutumaan kameran edessä, jolloin kuvien ottaminen on ihan turhaa.

Näihin kuviin me käytettiin varmaan se lähemmäs kymmenen minuuttia, ja otettuja kuvia selatessa mua hymyilytti. Musta tuntui kerrankin, että suurimmassa osassa kuvia näytän siltä, miten itse näen itseni peilistä. Se oli ihanaa, koska joskus epäonnistuneita kuvia katsellessa tulee sellainen ”näytänkö mä oikeasti tuolta, ja näenkö itseni peilistä väärin?” -fiilis. Kuvakulmat ja kiireetön fiilis vaikuttaa vaan niin paljon siihen lopputulokseen.

Niillä kuvakulmilla on oikeasti ihan jäätävän suuri merkitys, ja joku kerta kun uskallan, voisin tehdä postauksen niiden vaikutuksista omaan ulkonäkööni kuvissa. Mitä olette mieltä? Sellainen ”Iinan pahimmat vs. Iinan parhaat kuvakulmat”. Kaikki nyt oikeasti tietää sen, että etukameralla alhaalta päin otetussa kuvassa lähes jokaisella on enemmän kuin yksi leuka. Mutta mikä merkitys on kameran korkeudella ja linssin asennolla? No paljonkin. Mä olen vuosien varrella kerännyt varmasti paljon tähän sopivaa materiaalia, sillä joka kerta kun kuvia otetaan, on siellä joukossa niitä huonoja kuvakulmia ja hyviä kuvakulmia.

Tästä tietty päästäänkin siihen aiheeseen, että kummat kuvat ovat lähempänä todellisuuttta? Ne omasta mielestä parhaat, vai ne omasta mielestä kauheimmat? Mitä mieltä te olette? Mä itse haluan ainakin uskoa, että kun olen ihan tavallinen oma itseni, olen lähempänä niitä mun mielestä hyviä kuvakulmia. Toki silloin kun röhnötän sohvalla selaamassa puhelinta, olen varmasti lähempänä sitä etukameran vahinkolaukausta, ja olen silloinkin oma itseni. Voihan se olla että mun käsitykseni omasta itsestäni on ihan virheellinen, ja oikeasti näytän 90% ajasta siltä, kuin niissä ”huonoissa” kuvissa. Miten te näette itsenne? Järkytyttekö joskus, jos näette itsenne vaikka jonkun toisen ottamassa kuvassa?

Treffien asu koostui mun lempparifarkuista, Rodokselta ostetusta pellavatopista, tekonahkarotsista ja luottokengistä, eli Vanseista. Ihanan rento ja mukava treffiasu viileään kesäpäivään. Pellava on materiaalina aivan ihana, ja kesällä niin kevyt ja hengittävä, sekä kuumempina että viileämpinä päivinä. Mä en shoppaillut Rodoksella mitenkään super paljon, mutta kävin tsekkaamassa Sephoran, Bershkan, Pull & Bearin sekä Stradivariuksen, joita ei meiltä Suomesta löydy. Kahdesta jälkimmäisestä ostin yhteensä kaksi toppia ja yhdet housut, ja Sephorasta ostin muutaman loppuneen tuotteen tilalle uudet, mutta muuten ei tullut ostosteltua juurikaan, kun ei mitään erityisempää tarvetta ollut.

Toppi Pull & Bear | Takki Lindex | Farkut Gina Tricot | Vyö Gucci | Kengät Vans | Laukku Rebecca Minkoff | Laukkukoru Coach | Aurinkolasit H&M | Kaulakoru H&M | Kello Daniel Wellington (saatu)

Kuvista vielä sen verran, että pakko kyllä antaa PALJON krediittiä Otolle kaikesta siitä kärsivällisyydestä, mitä hän on näiden reilun seitsemän vuoden aikana osoittanut asukuvauksessa. Hän on kaikki nämä vuodet räpsinyt kuvia, opetellut, auttanut mua ja kehittynyt ihan huiman paljon kuvaajana, vaikka lähdettiin aivan nollasta. Jos näitä kuvia vertaa blogin ekojen postausten asukuviin, on kehitys aivan uskomaton. Kiitos Otto <3

En ole melkein vuoteen kirjoittanut meidän perheen kaksikielisyydestä, vaikka postausta kielijutuista on toivottu. Syynä on ollut lähinnä sopivan hetken puute, ei ole ollut sellaista hyvää hetkeä kirjoittaa näistä jutuista. Ja toisaalta myös se, että kielestä on turhaa kirjoitella liian usein, koska muuten ei välttämättä olisi mitään uutta sanottavaa. Nyt kuitenkin on tullut aika ottaa pieni tsekkaus siihen, miten kaksikielisyys sujuu nyt meidän koulun aloittajalla, 5-vuotiaalla ja 1-vuotiaalla tällä hetkellä. Niille joille meidän perheen kaksikielisyys tulee uutena juttuna, suosittelen lukemaan mun edellisen postauksen aiheesta, jossa kerron enemmän meidän kielellisistä taustoista, ja siitä, miksi meillä puhutaan kahta kieltä, vaikka molemmat vanhemmat ollaan suomenkielisiä sukujuuriltamme.

Koululaisen kielitaito

Tuleva ekaluokkalainen puhuu tällä hetkellä ruotsin kieltä paremmin kuin suomea. Hän nauttii ruotsin kielestä, ja puhuu sitä mielellään kotonakin. Hänellä sujuu vaihtaminen kielestä toiseen tosi luontevasti, ja hän kirjoittaa ja lukee sujuvasti sekä ruotsiksi että suomeksi. Suomen luku- ja kirjoitustaito tuli hänelle n. neljävuotiaana, mutta ruotsin kielen lukeminen ja kirjoittaminen alkoi sujua vasta vuotta myöhemmin, n. 5-vuotiaana. Ensin oli opittava lukemaan sujuvasti suomeksi, että ymmärsi sen, miksi asiat kirjoitetaan ja lausutaan eri tavalla ruotsiksi. Nykyään se sujuu kuin vettä vaan.

Helsingissä on meneillään kokeilu, jossa suomen kielen tunnit aloitetaan jo ekaluokalla ruotsinkielisissä kouluissa. Tämä on musta tosi hyvä juttu, koska ollaan huomattu, että suomen kieli kaipaa myös tukea. Eskarin ansiosta esikoinen on kuullut viimeisen vuoden aikana enemmän ruotsin kieltä kuin suomea, ja sen huomaa puheesta. Jotkut suomenkieliset sanat unohtuvat välillä tai korvautuvat ruotsinkielisillä sanoilla, ja joskus hän myös kääntää ruotsinkielisiä fraaseja suoraan suomeksi puheessa. Se on hauskan kuuloista, mutta tietenkin oikeakielisyys on tärkeää, ja mä yritän pitää huolen että puhun itse oikein suomeksi kotona. Pääosin hän kuitenkin puhuu molempia kieliä tosi hyvin, selkeästi ja oikein. Uskon että molempien kielten oppiminen sujuu myös koulussa oikein hyvin.

Miten menee viisivuotiaalla

Suomi ja ruotsi ovat aikalailla tasavahvoja meidän viisivuotiaalla, tosin hän yleensä puhuu mieluummin kotona suomea. Hänkin kyllä vaihtaa sujuvasti kielestä toiseen, ja osaa hyvin ruotsin kieltä, mutta ainakin toistaiseksi suomi tuntuu hänelle kotona luontevammalta. Olen huomannut, että myös kavereilla on kielen kehityskessä merkitystä. Viisivuotiaalla on pari dagiskaveria, jotka puhuvat dagiksessa kavereille ennemmin suomea. Esikoisen kaksi BFF:ää taas ovat molemmat vahvemmin ruotsinkielisiä, jolloin he puhuvat aina keskenään ruotsia.

Keskimmäinen ymmärtää kaiken ruotsiksi hyvin, ja ilmaisee itseään sujuvasti molemmilla kielillä, vaikka usein valitseekin suomen kielen silloin kun saa itse päättää. Ääntäminen sujuu hyvin, ja on luontevaa. Viisivuotias on nyt tämän kevään ajan lukenut suomeksi helppolukuisia kirjoja, ja on hauskaa nähdä että meneekö hänelläkin se suunnilleen vuosi ennen kuin lukeminen alkaa luonnistua täysillä myös ruotsiksi. Yksittäiset sanat taitavat jo onnistua, mutta kokonaisia kirjoja hän ei vielä lue ruotsiksi.

Kaksikielisen 1-vuotiaan puhumaan oppiminen

Kuopus on meidän lapsista se, joka on kuullut ruotsia ihan syntymästään asti. Isompien tyttöjen ollessa kotona Otto on puhunut systemaattisesti ruotsia koko kuopuksen elämän ajan, mutta aina välillä (vähän turhan usein) kolmestaan ollessa ollaan sitten puhuttu vaan suomea. Kuten isommilla tytöillä, myös kuopuksella suomen kieli on vahvempi kuin ruotsi tässä vaiheessa elämää. Olisi hauskaa tietää, olisiko näin, jos mun sijaan kotona olisikin ollut Otto tämän kevään ajan. Syksyllä Oton vanhempainvapaan aikaan nimittäin kuopus oppi uusia sanoja molemmilla kielillä suunnilleen samassa tahdissa, mutta kevään aikana se on vaihtunut niin että suomi on huomattavasti vahvempi, ja ruotsinkielisiä sanoja on unohtunut ja jäänyt pois.

Ruotsiksi hän ymmärtää kyllä monet perusjutut, kuten ”kom hit”, ”kommer du bort”, ”ska vi läsa en bok?” ym. mutta suomeksi hän ymmärtää paremmin ja enemmän. Suomeksi sanavarastoa on mahdoton laskea, kun sanoja tulee joka päivä monia uusia ja lauseitakin on tullut jo parin kuukauden ajan. Ruotsiksi tulevia sanoja on kuitenkin helposti laskettava määrä: boll, bebbe/bebis, sova, pappa, mamma, tacktack ym.

Meidän pitäisi selkeästi siis skarpata tässä lisää. Lohtua tuo kuitenkin se, että tiedän jo valmiiksi, että hän oppii sitten kielen viimeistään dagiksessa, kuten meidän isommatkin tytöt aikanaan. Hän myös ymmärtää ruotsin kieltä, eikä se ole hänelle täysin uusi asia, vaan ihan tuttu juttu. Ei oteta stressiä, mutta kiinnitetään entistä paremmin huomiota. Mitä enemmän hän osaa ja ymmärtää, sitä helpompi kieltä on puhua hänelle.

Ruotsin kieli arjessa

Arjessa meillä kuulee kotona molempia kieliä. Edelleen Otto tosin tekee niin, että jos meillä on ei-ruotsinkielisiä ihmisiä kylässä, tai ollaan itse kylässä jossain missä ei puhuta kahta kieltä, niin hän vaihtaa kokonaan suomeksi, koska se on hänelle helpompaa. Tämä ei onneksi ole ollut meille ongelma ainakaan toistaiseksi, enkä usko että se loppupeleissä vaikuttaa kovinkaan paljoa kielen kehitykseen. Nykyään lapsilla on aika paljon leikkitreffejä ja synttäreitä ruotsinkielisten kavereiden kanssa, ja siitä syystä he kuulevat kieltä nykyään useammin kuin vain isältään tai päiväkodissa.

Joskus pari vuotta sitten lapsia piti maanitella katsomaan ennemmin BUU-klubbenia kuin Pikkukakkosta, mutta nykyään on ihan toisin päin. He katsovat tosi mielellään ruotsinkielisiä lasten ohjelmia, ja esimerkiksi Yle Areenan Hajbon sarjat ja videot on meidän pikkukoululaisen lemppareita. Meidän lapset leikkivät keskenään useimmiten suomeksi, mutta välillä myös kannustetaan leikkimään ruotsiksi, varsinkin silloin kun kuopus on mukana leikissä. Me luetaan paljon kirjoja, sekä suomeksi että ruotsiksi. Lapset lukevat itsekseen ja toisilleen, ja me luetaan Oton kanssa heille molemmat omilla kielillämme.

Hauskat sanamokat suomeksi

Isommilla tytöillä tulee aina välillä hauskoja sanamokia, kun he puhuvat suomea ja ajattelin nyt jakaa niistä muutaman. Ruotsiksi on sanonta ”pikulitet” silloin kun joku on tosi pieni. Meidän tytöt on käyttäneet samaa etuliitettä myös suomeksi ja muidenkin sanojen kanssa. ”Pikuvarovasti” oli kuulemma ”tosi varovasti”. Ruotsiksi sanotaan ”jag tror inte så” eli suomeksi ”en usko”. Mutta meidän tytöt sanovat ”mä en luulisi niin”, koska tro tarkoittaa sekä uskoa että luulla. Jos vaikka kysyn, että ”onkohan teillä huomenna jumppaa” niin vastauksena voi olla ”mä en luulisi niin”.

Suomeksi sanotaan esim. että ei ole tehnyt jotain ”pitkään aikaan”, mutta ruotsiksi sanotaan ”på länge” eli vaan ”pitkään”. Siksi joskus meidän lapset sanoo vaikka että ”mä en oo piirtänyt pitkään” tai ”me ei olla käyty täällä pitkään” kun he oikeasti tarkoittavat ”pitkään aikaan”. Muita hauskoja juttuja joita viime aikoina on tullut olivat esimerkiksi ”triangelin muotoinen” eli kolmion muotoinen ja ”kirjoittaa alas” (ruotsiksi skriv ner, suomeksi vastaava ilmaisu ”kirjoittaa ylös”).

Aina kun huomaan näitä suoria käännöksiä, niin pyrin korjaamaan niitä lempeästi, jotta jatkossa sama ilmaisu onnistuisi oikein. Monia juttuja saa korjata useaan kertaan, koska ne varmaan tuntuvat niin luontevilta. Se ei kuitenkaan haittaa, koska 99% ajasta molemmat kielet sujuvat tosi hienosti, ja lapsia ei myöskään haittaa, että korjaan. Me ollaan aina oltu kielen suhteen tosi kannustavia, eikä koskaan naureta vaikka tulisikin virheitä, vaan kannustetaan ja kehutaan.

Kuinka jatkossa

Aiotaan jatkaa samalla linjalla, kuin tähänkin asti. Vuosi vuodelta ruotsin kielestä on tullut luontevampi ja luontevampi osa meidän arkea. Lapsille se on ihan selkeästi tunnekieli siinä missä suomikin, ja he osaavat ilmaista itseään tosi rikkaasti myös ruotsiksi. Me jatketaan edelleen samalla mallilla, että Otto puhuu ruotsia, ja mä suomea, ja lasten nukkuessa sitten puhutaan keskenään suomea. Kun Oton loma pian alkaa, hän on taas enemmän kotona ja ehkä myös kuopuksen ruotsinkielinen sanavarasto lähtee kasvamaan kohinalla jälleen. Uskon että kaksikielisyys tulee olemaan suuri rikkaus meidän lasten elämässä myös tulevaisuudessa, ja siitä on varmasti hyötyä sekä koulussa muita germaanisia kieliä opiskellessa että työelämässä.

Tiedän että blogia lukee monia kaksikielisiä perheitä, miten teillä on sujunut koulun aloitus ja suomen tunnit?

Mä rakastan Ottoa siksi, että jos mä pyydän sitä laittamaan mun puhelimen lataukseen, se ei koskaan kysy multa missä mun puhelin on, vaan etsii sen itse. Koska se tietää, että mä en tiedä, ikinä. Mä rakastan Ottoa, koska se laittaa aina illalla kahvinkeittimen valmiiksi, että mä saan aamulla kuumaa kahvia heti herättyäni. Mä rakastan Ottoa, koska se auttaa mua aina kun tarvitsen apua, oli kyse pienestä tai isosta asiasta. Mä rakastan Ottoa, koska se kuskaa meitä joka paikkaan, eikä koskaan valita, vaikka ei sitä aina varmasti kiinnostaisi lähteä mukaan johonkin mun hömpötykseen. Mä rakastan Ottoa, koska se tuntee mut niin täydellisesti ja osaa lukea mua kuin avointa kirjaa.

Otto tietää usein millä fiiliksellä mä oon ennen kun ees itse tiedän sitä. Ja ei, tää ei oo nyt mikään ”mulla on ne mielipiteet ja Otolla ne faktat” -juttu jos ootte Temppareita katellut. Vaan jos mä vaikka stressaan jotain, ja yritän väittää itselleni että en muka stressaa, niin Otto kyllä näkee mun läpi. Ja sitten me puhutaan, ja sitten mä en oikeesti stressaa enää. Ja jos mielipiteistä ja faktoista puhutaan, niin niistä me keskustellaan tosi usein.

Sitäkin mä rakastan, että Oton kanssa voi oikeesti keskustella ihan mistä vaan. Otto ei oo tyyppinä sellainen, joka perustaisi ajatuksensa mielipiteille tai stereotypioille, vaan faktoille. Se ei jää jumittamaan ennakkokäsityksiin, vaan on valmis muuttamaan ajatuksiaan paremman tiedon perusteella. Sitä mä arvostan, enkä voisi kuvitella olevani minkään muunlaisen ihmisen kanssa yhdessä. Viisi vuotta sitten oltiin molemmat vielä jääräpäisempiä, mutta onneksi ollaan molemmat opittu, että se oma mielipide ei aina ole se oikea.

Me luetaan molemmat tosi paljon, ja keskustellaan siitä mitä me luetaan. Joskus luetaan samoja juttuja, mutta yleensä aivan eri asioita. Se on tosi piristävää, kun sitten molemmat voi kertoa toisilleen ihan erilaisia asioita. Mun maailmankuva on avartunut ihan uskomattoman paljon sinä aikana kun me ollaan seurusteltu. Toki siihen vaikuttaa paljon se, että ikää on tullut tässä samalla seitsemän vuotta lisää, ja lapsia kolme. Mutta väitän, että suuri osa on myös sillä, että me ollaan aina juteltu niin paljon, ja myöskin tultu tähän parisuhteeseen ja vanhemmuuteen aivan erilaisista lähtökohdista. Meillä on ollut paljon erilaisia näkemyksiä ja keskusteltavaa. Niiden näkemysten pohjalta me ollaan luotu meidän parisuhde ja vanhemmuus sellaiseksi kuin se nyt on, yhdessä. Me ollaan yhdistetty meidän kokemukset ja arvot, ja luotu ne omat tavat toimia, jotka sopii just meille.

Mä rakastan Ottoa, koska se puhuu niin kauniisti meidän lapsille ja mulle, ja tekee aina parhaansa sekä isänä, että puolisona. Siihen voi aina luottaa, jos se jotain lupaa niin se myös pitää sen. Mua ei oo ensimmäisten viikkojen jälkeen jännittänyt koskaan kertoa Otolle mitään. Silloin kyllä jännitti, kun ekan kerran kerroin olevani raskaana, mutta se olikin ensimmäisten viikkojen aikana. Sen jälkeen ihan sama mistä asiasta on ollut kyse, mä oon tiennyt että voin sanoa sen ihan milloin vaan.

Eniten mä rakastan Ottoa siksi, että se on aina uskonut meihin kahteen. Se ei koskaan ole kuitannut mitään sillä, että ”tää nyt vaan on tällasta tää pikkulapsiaika ja ehditään me olla yhdessä sitten myöhemmin”.  Me ollaan aina pyritty aktiivisesti viettämään aikaa toistemme kanssa ja huomioimaan toisiamme, oli tilanne siinä ympärillä mikä hyvänsä. Otto ei koskaan ole antanut meidän unohtaa toisiamme, ei väsyneenä vastasyntyneen vanhempina, ei ruuhkavuosien keskellä, eikä tänä maanantaina kun aloitettiin yhdessä työpäivä seitsemältä aamulla, ja mun työpäivä loppuu tänään illalla klo 23 siihen että en jaksa enää naputella. Enkä ole mäkään. Tänäänkin me otetaan iltapalaa, katsotaan jakso Brooklyn 99:a, halitaan ja nauretaan yhdessä huonoille vitseille. Sitten me pestään yhdessä hampaat, kiivetään yhdessä portaat ylös yläkertaan, ja sanotaan toisillemme, että rakastetaan.

Kuvat: Oton sisko Edit: minä

Vaikka se täysillä yhdessäolo jää joskus siihen puoleen tuntiin myöhään illalla, me ollaan aina yhdessä. Me ollaan aina ME. Meidän parisuhde ei rakennu unelmatreffeistä fine dining -ravintoloissa, tai kahdenkeskisistä luksuslomista. Se yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne syntyy ymmärtävästä katseesta, kun lapsi toteaa ravintolassa kovaan ääneen jotain huvittavaa. Se syntyy siitä tsemppiviestistä, minkä toinen laittaa aamulla, kun olet juuri saanut lapsen puettua ja laitettua rattaisiin ja lapsi ilmoittaa, että ”kakka”. Se syntyy siitä, että saat jakaa jokaisen tunteen toisen kanssa. Ne maailman suurimmat ilot, lapsen uudet taidot, omat haaveet ja saavutukset, niin suuret kuin pienetkin. Se syntyy siitä, että laittaa aina perheen kaiken muun edelle, ja siitä että molemmat tuntevat toisensa yhtä tärkeäksi osaksi perhettä ja parisuhdetta. Ja se syntyy siitä, kun voi sanoa toiselle, että ei jaksa enää, ja toinen ottaa kiinni ja jatkaa siitä mihin toinen on jäänyt. Me rakastetaan molemmat niin lujaa ja täysillä, että en ole koskaan epäillyt sitä sekuntiakaan.

Kiitos Otto kun oot just sä, ja kiitos kun elät tätä hullua elämää just mun kanssa. Mä lähetin viime viikolla yhtenä todella hektisenä päivänä Otolle edellä olevan viestin, ja sain takaisin ”kunhan vaan saan elää sitä sun kanssa.”. Meidän elämä on hullua, koska se on hullun siistiä, hullun täynnä rakkautta, onnea, iloa ja meitä. En vaihtaisi sitä mihinkään muuhun <3