Mun on pakko nipistää itseäni, että uskon sen todeksi: tänään alkoi Oton opintovapaa. Ainakin seuraavat 1,5 vuotta me saadaan olla yhdessä arkipäivisin ja tehdä kumpikin omia hommiamme kotoa käsin. Toki Otolla on välillä myös päiviä, kun on läsnäoloa koululla (monimuotona ei onneksi kovinkaan usein), ja toki mullakin on mun omia tapaamisia, tilaisuuksia ja pressejä, mutta yleisesti ottaen me voidaan olla joka päivä yhdessä! Ja se on parasta ikinä.

Me saadaan arkeen niin paljon lisää joustoa, yhteistä aikaa ja kaivattua aikaa myös sille rentoutumiselle, että tämä vaan tuntuu niin uskomattomalta. Mutta eihän se uskomatonta ole, vaan asia, jonka eteen ollaan nähty vaivaa. Välillä yhdistelmä mun yrittäjyyden, Oton kokopäivätyön ja Oton korkeakouluopintojen sekä kolmen lapsen, joista yksi kotihoidossa, kanssa on tuntunut kuormittavalta. Mutta tämä puolen vuoden spurtti on mahdollistanut sen, että nyt Otto voi jäädä opintovapaalle. Ja jos kaikki menee kuten on suunniteltu, hän saa koulunsa valmiiksi etuajassa. Sitten hän pääsee mahdollisimman nopeasti hyödyntämään opintojaan myös työelämässä.

Kuukauden kuluttua myös kuopus aloittaa osa-aikaisen dagiksen, jolloin meillä molemmilla on oikeasti sitä rauhallista työ- ja opiskeluaikaa päivisin yhtäaikaa kolmena päivänä viikossa. Se on suuri muutos nykyiseen, jolloin työaikaa on mulla ollut vain iltaisin tai vuorotellen Oton koulutehtävien kanssa viikonloppuisin. Ollaan siitä hurjan kiitollisia, että kuopus on voinut olla kotona 2-vuotiaaksi asti, eikä häntä ole ollut pakko laittaa hoitoon esim. taloudellisista syistä aiemmin. Tiedän, että kaikille ei ole mahdollista mennä varhaiskasvatuksen aloitus-ajankohdan suhteen sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Tämä on ollut suuri etuoikeus, että me ollaan oltu näin onnekkaita.

Nyt meistä tuntuu, että hän on ihan valmis lähtemään dagikseen, ainakin hänen päivittäisistä pyynnöistään päätellen. Sitä ennen nautitaan kuitenkin näistä yhteisistä viikoista, ja pian alkavasta isompien lasten hiihtolomasta yhdessä koko perhe. Siksi siis aloitus vasta kuukauden kuluttua, koska ajateltiin, että ei olisi mitään järkeä mennä esim. viikoksi päiväkotiin ja olla heti viikkoa pois.

Vapaus tehdä töitä ja opiskella omassa tahdissa on jotain, mistä ollaan haaveiltu pitkään. Me osataan molemmat pitää kiinni deadlineista ja saadaan tarvittavat hommat ja enemmänkin tehtyä, mutta nautitaan kovasti siitä, että ei olla sidottuja joka arkipäivä samaan rytmiin. Seuraavan puolentoista vuoden aikana me saadaan muovata itse miltä meidän töiden ja opiskelutehtävien päivä-aikataulut näyttävät ja missä me niitä töitä tehdään. Se jos mikä on luksusta, jota pitää osata arvostaa. Toki lasten päiväkoti- ja koulu pitävät meidät kiinni niissä yhteiskunnan normi-aikataluissa, mutta kuitenkin.

Rauhallisen työajan lisäksi kaikkein eniten mä olen odottanut tässä oikeasti sitä, että saadaan vaan olla yhdessä. Me viihdytään yhdessä ja toimitaan hyvin yhdessä. Saadaan paljon aikaan kun pystytään tsemppaamaan toinen toistamme, ja meillä on tiedossa myös ainakin yksi yhteinen projekti tälle keväälle. En voisi olla enemmän innoissani!

Tähän loppuun haluan vielä hieman kehaista tuota ihanaa aviomiestäni. Koska siis eihän tämä olisi ollenkaan mahdollista, ellei hän olisi päässyt kouluun ja hoitanut sekä töitä että koulua näin hienosti, kuin hän on tehnyt. Otto mahdollisti aikanaan mulle mun unelmien tavoittelun, ja nyt on mun vuoro tehdä se hänelle. Siitä ei ole mitään haittaa, jos siinä samalla meillä on ihan pirun hauskaa yhdessä, vai mitä?

Otto, mä olen susta niin ylpeä. Tästä se alkaa!

Ihanaa viikonloppua kaikille, terveisin pää pilvissä liihotteleva Iina!

Nyt on viimein se hetki kun saan julkaista ensimmäisen postauksen tästä Ihanat erilaiset perheet -sarjasta! Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. On aika tutustua ensimmäiseen ihanaan perheeseen.

Emma 28, Timo 29, Torsti 1, sekä kissat Lumo ja Taika, Lahti

Vanhemmaksi lapsettomuushoitojen avulla

”Oltiin ensin ihan vain ystäviä monta vuotta, ja pitkän ystävyyden jälkeen rakkaus lopulta roihahti. Nyt olemme olleet yhdessä jo viisi vuotta. Muutettiin aika pian yhteen ja molemmat tiedettiin heti, että halutaan lapsi tai lapsia. Oli toive siitä että tullaan raskaaksi mutta mitään ei vaan tapahtunut.” Emma ja Timo yrittivät saada lasta ensin luonnollisin keinoin, mutta tajusivat lopulta että tarvitsevat apua toiveensa toteuttamisessa He hakeutuivat lapsettomuushoitoihin ja Torsti sai alkunsa ICSI-hoidoilla. Hyvä puoli oli se, että ehtivät matkustella ja elää ”pariskuntaelämää” rauhassa ennen lapsen syntymää, ja ehtivät valmistautua vanhemmuuteen pikkuhiljaa.

Hyvä kokemus lapsettomuushoidoista

Hoitoihin joutuminen ei välttämättä ole aina sitä, että saa 15 keskenmenoa 5 vuodessa, vaan kaikki voi myös mennä hyvin. Näin kävi Emmalle ja Timolle. ”Ensin tehtiin alkututkimukset jotka tehdään jokaiselle parille. Sitten päädyttiin siihen, että ei onnistu kevyillä hoidoilla, niin päästiin suoraan ICSI hoitoihin. Timo joutui olemaan ilman lääkitystä pitkäaikaissairauteen, ja hoitojen aikatauluja nopeutettiin sen takia. Lääkäri lupasi, että heti tehdään kaikki sen eteen, että me saadaan vauva. Päijät-hämeen keskussairaalan lapsettomuuspolille isot kiitokset siitä, että heti saatiin apua ja Torsti.”

Torstin syntymä & vanhemmuuden ensimmäiset hetket

Emman synnytys kesti pitkään, ja päivät tuntuivat olevan yhtä valvomista ja jännittynyttä odottamista, että koska synnytys käynnistyisi kunnolla. Supistukset alkoivat tiistaina, mutta Torsti syntyi lopulta vasta perjantaina.  Synnytys meni onneksi todella hyvin ja sairaalassa Emma ja Timo saivat perhehuoneen. Siellä oli ihanaa keskittyä vauvaan ja aloittaa perhe-elämä yhdessä. ”Meille tuli heti se suuri rakkauden tunne. Oli hassua, että kuitenkin vauva oli ihan vieras, vaikka olikin oma lapsi ja tavallaan ihan tuttu.” Timolle ensimmäinen suuri tunteenpurkaus tuli kunnolla sitten, kun hän näki Torstin vastasyntyneenä.

Vanhemmuuden ensi metrit olivat yhteistä opettelua ja säätämistä. Se, miten vauvan saisi nukkumaan, oli kaikkein suurin haaste. Torsti nukkui huonosti unikouluun asti, ja ensimmäiset puoli vuotta olivatkin lähinnä manducassa kantamista ja vaunujen työntelyä. Emmalle oli haastavaa se, että vaikka hän itse oli tarkka ja järjestelmällinen, vauva ei ollutkaan. Vauvat eivät toimineetkaan kuten oppikirjoissa, vaan voi käydä juuri niin, että kun vauvan laittaa päiväunille ja ajattelee hänen nukkuvan 1,5h hän nukkuukin vain viisi minuuttia. ”Vauvan rytmittömyys oli meille suurin yllätys, kun oltiin totuttu säännöllisiin rytmeihin.”

Mikä lapsiperhe-elämässä yllätti?

Rytmittömyyden lisäksi Emma & Timo yllättyivät siitä, että joistakin omista jutuista oli vaan pakko joustaa. Molemmat tykkäävät liikkua ja harrastaa paljon, esimerkiksi kitaran ja pianon soittoa ja salilla käymistä. Yhtäkkiä molemmat eivät voineetkaan käydä viikon jokaisena päivänä jossakin harrastamassa. Vaikka Emma ja Timo tiesivät etukäteen, että arki ja omat menot muuttuvat lapsen myötä, he sisäistivät sen kunnolla vasta Torstin syntymän jälkeen. ”Sekin yllätti, miten itsekästä elämää on joskus elänyt ilman, että sitä on edes sen kummemmin ajatellut. Ja onneksi sitä on saanut joskus elää. Sille on ollut aikansa ja paikkansa ja nyt on aika toisenlaiselle elämälle ja se on enemmän kuin ok.”

Myös se tuli pienenä yllätyksenä, kuinka rankkaa se väsymys  yöheräilyistä voi olla. ”Onneksi meillä on väsymyksestä huolimatta mennyt hyvin, koska Timo jaksaa illalla valvoa pidempään ja Emma on enemmän aamuvirkku, niin valvomista pystyi jakamaan vähän sen mukaan. Saatettiin tehdä vaikka niin, että Emma pumppasi illalla maitoa ja Timo hoiti ekan syötön, Emma nukkui alkuyön sohvalla ja sitten vaihdettiin.”

Parasta on arki itsessään

”Se, mitä perheenä oleminen meille merkitsee ja se millaista meidän ihan tavallinen arki on, on kaikkein parasta”. Emma ja Timo tykkäävät viettää aikaa yhdessä perheenä, oli se sitten kotona, ulkoillen, kyläillen tai kahviloissa. He nauttivat arjen pienistä asioista ja yhdessä tekemisestä. Molemmat ovat huomanneet, että lapsen syntymä on tiivistänyt hurjasti koko lähipiiriä. Nykyään Emma, Timo & Torsti viettävät paljon aikaa molempien perheiden kanssa. Uudella perheenjäsenellä voi olla suuri vaikutus koko sukuun, ja se on aivan ihana asia.

Emma, Timo ja Torsti tykkäävät matkustella kotimaassa koko perhe, ja suunnitelmissa on joku reissu vähän pidemmällekin perheen kesken. Kotona he tykkäävät rakennella duploilla ja ulkona pyöräillä. Torstille on ostettu oma pyörän istuin, niin pidemmätkin lenkit onnistuvat helposti. Pienempänä Torsti oli myös mukana salilla, nykyisin se ei enää onnistu, kun vauvasta on jo kasvanut liikkuvainen taapero.

Aikataulut ovat arjen haasteita, joista selviää sumplimalla

Vaikka Emma ja Timo ovat vähentäneet harrastamista vauvan myötä, sitä ei kuitenkaan ole tarvinnut missään nimessä lopettaa kokonaan. Sumplimista se vaatii jonkin verran, mutta molemmille on tärkeää päästä tekemään niitä omia juttuja ja näkemään omia ystäviä. Siksi on tärkeää myös järjestää sitä aikaa, koska samalla se tuo voimavaroja arkeen.

Viikonloppuisin he esimerkiksi tekevät niin, että kun Torsti herää aamulla jo ennen kuutta, koko perhe nousee ja syö aamupalaa. Aamupalan jälkeen Timo jää Torstin kanssa kotiin tekemään viikkosiivouksen sillä aikaa kun Emma käy salilla. Emman tultua salilta hän laittaa Torstin aamupäikkäreille, ja Timo lähtee puolestaan salille. Lounaspöydässä koko perhe on jo yhdessä ja edessä on vielä koko päivä, ja molemmat vanhemmat ovat saaneet kallisarvoista omaakin aikaa.

Emman vanhemmat ovat tarjoutuneet hoitamaan Torstia säännöllisesti kaksi kertaaa viikossa, ja ovat tehneet sitä jo aivan pikkuvauva-ajoista asti. Se on ollut tosi hieno tuki arjessa, ja näin Emma ja Timo ovat saaneet myös sitä tärkeää kahdenkeskistä aikaa. Silloin he käyvät kahdestaan salilla tai ruokakaupassa. ”On tärkeää, että lapsella on muitakin turvallisia aikuisia elämässä, koska eihän sitä ikinä tiedä jos vaikka vanhemmille sattuu jotain”.

Vanhemmuus yhdistää

Ihaninta vanhemmuudessa on Torstin taitojen seuraaminen ja uusien juttujen kokeminen yhdessä. On myös hauskaa kun Torsti oppii uusia sanoja ja itsensä ilmaisua. ”Meistä on tullut Torstin myötä vielä enemmän tiimi ja perhe ja me kolme. Vaikka parisuhde ei välttämättä kukoista vauvavuonna niin se ei tarkoita sitä, etteikö me silti rakastettaisi toisiamme. Se oli ihan tiedossa, että elämä muuttuu ja siitä ei ole koskaan ollut mitään stressiä.” Emma ja Timo halusivat molemmat samoja asioita, ja ehtivät valmistautua vanhemmuuteen monta vuotta.

Haaveissa toinen vauva

Molemmat odottavat kovasti, että Torsti kasvaa ja hänen kanssaan pääsee pelaamaan jalkapalloa ja pulkkamäkeen laskemaan hurjaa vauhtia. Haaveissa on myös toinen vauva, ja keväällä Emma ja Timo aloittavat lapsettomuushoidot uudelleen. ”Se olisi iso toive, että oltaisiin niin onnekkaita, että saataisiin toinen lapsi. Olen vähän pessimisti, että ei voida onnistua heti, kun Torsti onnistui heti. Mutta meillä on  8 hyvälaatuista alkiota pakkasessa, ehkä niistä joku tärppäisi.”

Emman, Timon ja Torstin terveiset:

”Me ollaan sellaisia, että jos me halutaan, että joku asia arjessa onnistuu niin sitten me suunnitellaan ja järjestetään asiat niin, että se onnistuu. Omaa elämää pystyy kyllä elämään perhe-elämän ohella, ei sitä kannata pelätä että siitä joutuu kokonaan luopumaan, vaan ennemmin järjestelee kaiken niin, että voi tehdä niitä omia juttuja edelleen. Oikealla asenteella perhe-elämä ei vie mitään, vaan tuo vaan lisää. Vauvavuosi on niin lyhyt. Vaikka se tuntuu pitkältä silloin kun vauva on 4kk ja valvoo ja yksi tuntikin on kuin 15 tuntia, niin sitten kun jälkikäteen miettii, niin se vuosi on yksi silmänräpäys vaan. Kannattaa rohkeasti antaa vauva hoitoon myös esimerkiksi isovanhemmille, vaikka se aluksi voisi vaikealta tuntuakin! Lapselle on rikkautta läheiset isovanhemmat/muut turvalliset aikuiset ja vanhemmat saavat tärkeää parisuhdeaikaa.”

Iinan loppusanat:

Mua jännitti hirveästi lähteä tapaamaan ensimmäistä perhettä ja tekemään ensimmäistä haastattelua, mutta Emma, Timo ja Torsti tekivät haastattelemisen hyvin helpoksi ja rennoksi! Juteltiin ja höpöteltiin kaikessa rauhassa, ja heistä huokui vahva onnen, rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ihan mieletön perhe, johon oli ilo tutustua. Paljon samaistuttavia ajatuksia ja myös asioita, joista ottaa mallia! Kuten tuo omien harrastusten aikatauluttaminen: siitä me voitaisiin Oton kanssa todellakin ottaa mallia. Tämän ensimmäisen haastattelun jälkeen olen entistä enemmän innoissani siitä, että pääsen tekemään näitä vielä paljon lisää! Sarjaan on hakenut niin mielettömän upeita ja erilaisia perheitä mukaan, että en malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikki tarinat. 

”Kuten kaikki tietävät ei arki ole aina ruusuilla tanssimista niin olis kiva kuulla miten teidän perheessä ratkotaan ristiriitatilanteita ja miten te vanhemmat riitelette lasten läsnä ollessa”

Tällaisen postaustoiveen vastaanotin tällä viikolla, ja päätin heti tarttua siihen, koska aihe on ihan älyttömän kiinnostava. Mulle ristiriitojen ratkaiseminen ja riitely eivät ole synonyymejä, vaan ne ovat tavallaan vastakohtia. Vaikka toki molemmissa tavoissa ne ristiriidat usein ratkeavat, eli lopputulos voi olla sama, mutta ratkaisutapa on eri.

Mulle riitely ajatuksena tuntuu inhottavalta, riitely sellaisena kuin mä sen käsitän. Se tuntuu tarpeettomalta, ja sellaiselta, mitä en ideaalitilanteessa halua omaan elämääni tai omaan parisuhteeseeni. Ristiriidat ja ristiriitatilanteet taas kuuluvat elämään. Niitä tulee väistämättä jokaiselle eteen, vaikka kuinka on onnellinen ja rakastava elämäntilanne. Mä haluan uskoa, että aina ei ole pakko riidellä, jos molemmat osaa ja/tai haluaa ratkaista ristiriitatilanteita muilla keinoilla. Yleensä pyrin ratkaisemaan ristiriidat muuten kuin riitelemällä. Toisille taas riitely on keino ”puhdistaa ilmaa” ja siinä ei ole mun mielestä mitään pahaa. Jokaisella parilla on omat keinot ratkaista ristiriitatilanteet, ja niin sen pitää ollakin.

Mun ei koskaan tee mieli huutaa Otolle tai loukata Ottoa, enkä koe olevani riidanhaluinen. Oton ei koskaan tee mieli huutaa mulle tai loukata mua, eikä hänkään ole riidanhaluinen. Jos ollaan jostain asiasta eri mieltä en ajattele, että Otto on tyhmä, Otto on ärsyttävä tai Otto on väärässä. Mä haluan ymmärtää Ottoa, mä haluan ymmärtää miksi me ollaan eri mieltä, ja miten me voidaan ratkaista ristiriita mielipiteiden välillä, jos se on joku asia, joka on pakko ratkaista. Haluan myös hyväksyä sen, että joistain asioista me vaan satutaan olemaan eri mieltä, ja sekin on aivan ok. Ei kaikessa tarvitse olla samaa mieltä, kunhan ne tärkeimmät asiat ovat sellaisia, joista ollaan samaa mieltä. Ja meillä ne ovat. Me jaetaan samat arvot ja ollaan samoilla linjoilla kaikista isoista asioista, kuten rahasta, kasvatuksesta, asumisesta, töistä, koulutuksesta, tasa-arvosta ja muista.

Me ollaan oltu kohta kahdeksan vuotta yhdessä. Vaikka se on aivan super lyhyt aika jos vertaa vaikka mun isovanhempien 59-vuotiseen avioliittoon ennen mun mummun kuolemaa, se on kuitenkin sen verran pitkä aika, että ollaan opittu tuntemaan toisemme aika hemmetin hyvin.

Me tiedetään mikä saa toisen herkästi ärsyyntymään tai pahoittamaan mielensä ja osataan myös ennakoida. Tiettyyn aikaan kuukaudesta mä olen herkempi ja alakuloisempi. Aamuisin taas Otolle ei kannata puhua mitään sen tärkeämpää ennen kuin hän on juonut aamukahvinsa, sillä luultavasti hän ei jaksa keskittyä vielä. Töiden jälkeen me molemmat halutaan, että toinen tervehtii ja kysyy miten päivä on mennyt, ennen kuin alkaa papattamaan arjen asioista. Pieniä juttuja, mutta isoja juttuja, jotka ehkäisevät riitojen syntymistä. Kumpikin pyrkii olemaan tuomatta ristiriitoja esille juuri näissä hetkissä, ellei se ole aivan välttämätöntä, mitä se harvoin on.

Me ei myöskään aleta käymään ristiriitoja läpi silloin, kun on kiire jonnekin tapaamiseen, ollaan keskellä lasten pukemisrumbaa päiväkodissa tai kun kaikilla on hirveä nälkä. Hyvin yksinkertaisia periaatteita, mutta oikeasti ehkäisevät todella paljon sellaista turhaa kinastelua. Sen sijaan me keskustellaan rauhassa pitkään iltaisin, kun saadaan olla kahdestaan. Tai keskustellaan kun ollaan lasten kanssa kävelyllä: isot lapset pyöräilevät edellä hirveää vauhtia, taapero nukkuu rattaissa ja me kävellään perässä ja puhua pälpätetään. Autossa me jutellaan tosi paljon, autossa on hyvä keskustella. Yleensä me keskustellaan ihan kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä mistään ristiriidoista, mutta jos sellaisia tulee, nämä ovat niitä hyviä hetkiä niistä(kin) keskustelemiseen.

Mistä asioista meillä sitten tulee tai on tullut ristiriitoja?

1. Matkustelusta. Tämä on vuosien aikana ollut ehkä meidän suurimpia ristiriitoja, sillä mä olen aina halunnut matkustaa enemmän ja kauemmas ja pidemmäksi aikaa kuin Otto. Mutta vuosien saatossa meidän toiveet ja tarpeet ovat hioutuneet lähemmäs toisiaan. Ollaan puhuttu juurta jaksaen siitä, miksi kumpikin haluaa tehdä tai olla tekemättä mitäkin, ja hyväksytty ne syyt ja mielipiteet. Ollaan etsitty kompromissi, kultainen keskitie, jossa toisesta ei tunnu, että ei pääse ikinä mihinkään ja toisesta ei tunnu, että rampataan liikaa tai jätetään koti liian pitkäksi aikaa. Mä olen hyväksynyt sen, että niitä matkahaaveita ehtii toteuttaa hitaamminkin, eikä tarvitse heti muuttaa puoleksi vuodeksi ulkomaille. Otto on hyväksynyt sen, että mäkin haluan nähdä maailmaa, koska olen matkustanut omassa lapsuudessani niin vähän, enkä vieläkään ole käynyt Euroopan ulkopuolella ikinä, toisin kuin hän moneen kertaan.

2. Kalenterista ja menoista. Mä olin pitkään aivan todella huono merkkaamaan menoja kalenteriin ylös. Sitten saattoi käydä niin, että koko viikko oli aivan täynnä tekemistä ja jotkut menot olivat päällekkäin. Se oli kuormittavaa ja ihan pyllystä. Otto taas ei ennen ollut kauhean spontaani. Hän halusi olla mahdollisimman paljon kotona, eikä tykännyt tehdä asioita niin ex tempore kuin minä. Meidän kompromissi on ollut se, että mä olen opetellut kalenterin ja Otto on opetellut spontaaniutta. Nykyään Ottokin ehdottelee yhteistä spontaania tekemistä sunnuntaipäivänä, ja lähtee innostuneena mukaan jos ehdotan jotain puolen tunnin varoitusajalla. Mä taas olen itsekin fiiliksissä siitä, että pidän kalenterista nykyisin huolen, koska se on mulle itsellenikin paljon helpompaa. Silloin on myös helpompaa olla spontaani, kun tietää millloin on oikeasti vapaata.

3. Pikkuasioista. Juuri niistä ärsyttävistä pikkuasioista, joista tulee herkästi kinasteltua nälkäisenä tai väsyneenä tai PMS-oireisena tai huonosti nukutun yön jälkeen. Juuri niistä asioista, jotka kumpikin yrittää parhaansa mukaan ignoorata silloin kun on huono hetki. Klassikko: meidän ensimmäinen ”riita” vuonna 2011, jota en koskaan unohda. Tapeltiin S-marketissa siitä, ostetaanko tavallisia katkarapuja vai jättikatkarapuja. Meille oli syntynyt vauva hyvin lyhyen seurustelun jälkeen ja oltiin edetty aivan älytöntä tahtia muutenkin, ja meidän ensimmäinen riita oli katkaravuista vähän esikoisen syntymän jälkeen. Siihen kuului myös mökötystä ja muuta mukavaa, mutta taidettiin kuitenkin leppyä nopeasti. Jos me siis satutaan joskus kinastelemaan jostain, koska nälkä tai väsy tai PMS vie järjestä voiton, kyse on yleensä juurikin jostain yhtä tärkeästä kuin ne katkaravut. Nykyään ei tosin harrasteta enää mököttämistä. Enemmänkin se on sitten vaan kiivaampaa keskustelua.

Kohdat 1 ja 2 on juuri sellaisia, joista on hyvin voitu vuosien varrella keskustella silloin kun sille on ollut rauhassa aikaa. Kohta 3 on sellainen, mikä joskus harvoin kantautuu lastenkin korviin: turha kinastelu pikkuasioista. Vaikka sitä pyrkii välttämään viimeiseen asti, joskus sitä vaan tulee kinasteltua. Ja joskus lastenkin kuullen. Silloin lapset kuulevat kinastelun lisäksi sanat ”Anteeksi, mä rakastan sua, ei kinastella turhasta.” Ja se kai on tärkeintä. Oli riitelyä sitten vähän tai paljon, lasten kuullen tai ei, huutaen tai kuiskaten, tärkeintä on pyytää anteeksi ja muistaa kertoa se, miksi rakastaa toista. Ja jos on riidelty lasten kuullen, ne ihanat sanat on tärkeää myös sanoa lasten kuullen.

Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: meillä ratkotaan ristiriitatilanteita keskustelemalla, mutta joskus harvoin sorrutaan myös kinastelemaan turhista asioista. Silloin muistetaan pyytää anteeksi ja kertoa, että rakastetaan. 

”Minä rakastan sinua.” Nuo kolme pientä sanaa mä kuulin meidän vuoden ja kymmenen kuukauden ikäisen taaperon suusta ensimmäistä kertaa eilen samalla kun hän painoi pienen päänsä mun kaulakuoppaan ja rutisti mua. Alkoi itkettää samantien. Miten voi olla niin onnekas, että on kolme pientä ihmistä, jotka sanovat näitä sanoja mulle joka päivä? Miten olen voinut saada näin paljon hyvää mun elämään?

Meidän perheessä ei mene päivääkään, etteikö kaikille perheenjäsenille sanottaisi ainakin kerran (yleensä montakin kertaa), että rakastetaan. Mun äiti sanoi mulle lapsena ihan joka päivä, että rakastaa mua, ja sama tapa on jäänyt mullekin. Mun on tosi helppo sanoa ne sanat, ja sanon niitä usein ja paljon. Mun mielestä ne eivät sanomalla kulu, joka ikinen kerta kun kuulen ne sanat, kenen suusta vaan, mun sydämessä läikähtää lämmin tunne. Jokaisen ihmisen pitäisi saada kuulla olevansa rakastettu. Ja mielellään joka päivä.

Rakkaus on suurin voima, jota meidän perheessä on, ja jota meissä ihmisissä on. Sitä mieltä minä olen. Kaikki asiat on helpompi kestää kun ympärillä on rakkautta. Suurista iloista on helpompi nauttia, kun tietää, että ihmiset jotka rakastavat iloitsevat mun kanssa. Suurista suruista on helpompi selvitä, kun ympärillä on rakkauden tuki. Kun tietää, että ympärillä on rakkautta, saa näyttää kaikki tunteet. Saa kiukutella joskus turhasta ilman, että tarvitsee pelätä menettämistä. Saa olla heikko, mörökölli tai kipeä. Saa kertoa suurimmista peloistaan. Saa itkeä, saa nauraa. Saa tehdä virheitä. Saa onnistua ja saa tukea onnistumiseen. Koskaan ei tarvitse tuntea olevansa yksin, eikä koskaan tarvitse tuntea kaikkia tunteita yksin. Ja se, että saa näyttää rakkautta itse, on mulle suurin lahja mitä voi olla.

Rakkaus on meidän lasten koti, ja mun koti. Mulle on ihan sama missä me ollaan tai mitä me tehdään, mutta rakkaiden kanssa mä olen kotona ja turvassa. Se ajatus, että lapsi tuntee samoin, ja tunnistaa tämän mielettömän tunteen ja haluaa kertoa siitä, on varmaan hienoin tunne mitä mä voin äitinä tuntea.

Mun mielestä rakkauden ilmaiseminen ei ole kiusallista, koska olen niin onnekas, että olen aina saanut tukea ja mallia siihen. En ole koskaan tuntenut, että olisin sanonut niitä sanoja ”väärällä hetkellä”, ja mulla on vahva usko, että niitä ei voi sanoa liikaa tai ”väärällä hetkellä”. Jos jokin menee pilalle noista kolmesta sanasta, ei sitä ollut tarkoitettukaan. Aito rakkaus kestää kyllä sen, että se sanotaan ääneen.

Mutta mä ymmärrän hyvin sen, että joillekin se voi olla tosi kiusallista tai vaikeaa, jos niitä sanoja ei ole koskaan saanut kuulla esim. omilta vanhemmiltaan. Vaikka rakkautta voi osoittaa myös teoilla, ei mikään voi korvata niiden sanojen selkeää suoraa viestiä. Musta se on ajatuksena lohduton, että moni lapsi ei tiedä olevansa rakastettu, koska sitä ei koskaan sanota ääneen. Näin kertoi esimerkiksi Lapsistrategia2040 -vaikuttajaillassa Äidin Puheenvuoro -tubekanavan Inari, joka oli kysynyt nuorilta seuraajiltaan, mitä nämä toivoisivat omalta perheeltään. Moni oli vastannut, että toivoisi, että vanhemmat kertoisivat useammin rakastavansa, ja moni oli myös sanonut, ettei kukaan ole koskaan sanonut ääneen, että rakastaa.  Mä haluan toitottaa sitä niin usein ja niin paljon kuin vain meidän lapset jaksavat kuunnella, että he varmasti tietävät olevansa rakastettuja elämänsä jokaisena hetkenä. Ainakin toistaiseksi he onneksi ilmaisevat rakkautta usein oma-aloitteisesti ääneen myös itse, eli liikaa en taida sitä silti hokea.

Palatakseni taaperoon ja tämän tekstin alkuun: mä meinasin haljeta rakkaudesta sillä hetkellä, kun hän ilmaisi tunteensa niin hienosti ja voimakkaasti. Ja nytkin kun mä muistelen sitä, mulla tulee kyyneleet silmiin. Miten hienoa on saada olla kolmen näin ihanan pienen rakkaan äiti, ja saada takaisin rakkautta heiltä! Miten hienoa, että taaperosta tuntui siltä, että hän halusi kertoa näistä tunteista ääneen minulle. Miten hienoa, että hän tunnisti nämä tunteet ja osasi sanoittaa ne. Rakastan niin paljon <3

Sanotaanko teillä lapsille että rakastetaan, tai saatteko itse kuulla sitä omilta vanhemmiltanne? Onko teille helppoa sanoa MINÄ RAKASTAN SINUA? 

Viime aikoina on ollut jotenkin tavallistakin rakastuneempi ja ihastuneempi olo, ja se on ihanaa. Huomaan, että ollaan tämän vuoden aikana lisääntyneen yhteisen ajan myötä Oton kanssa taas löydetty vielä enemmän toisistamme. Ollaan jotenkin lähennytty entisestään, vaikka en ajatellut, että se voisi olla edes mahdollistakaan, koska ainahan me nyt ollaan oltu läheisiä ja rakastuneita ja puhallettu yhteen hiileen. Vaikka me yritettiin vauvavuoden aikanakin ottaa sitä kahdenkeskistä aikaa aina kun sitä saatiin, on fakta se, että vauvavuonna parisuhde kuitenkin jäi enemmän taka-alalle vauva-arjen vallatessa suurimman osan ajasta. Ja se oli ihan okei. Oli aivan ihanaa oman aikansa olla yhdessä siellä vauvakuplassa ja unohtaa kaikki muu.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Nyt on kuitenkin ihanaa taas antaa enemmänkin huomiota parisuhteelle, ja pysähtyä fiilistelemään sitä, miten parasta toisen kanssa on olla. Ei meidän tarvitse tehdä mitään ihmeellistä, ja tällä hetkellä arki on muutenkin tosi toiminnantäyteistä, eikä sitä yhteistä aikaa tunneissa ole välttämättä yhtään sen enempää kuin viime vuonnakaan. Fiilis on kuitenkin erilainen, koska nyt tietää, että kun lapset menee nukkumaan, ne on nukkumassa aamuun asti. Silloin voi kunnolla rentotua ja olla sen toisen kanssa ja keskittyä vain siihen hetkeen.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Uskon oman osansa olevan myös hormoneilla. Kun imetyshormonit ovat väistyneet ja olen alkanut palautua imettävästä äidistä ihan vaan Iinaksi, olen huomannut, että ajatuksistakin on löytynyt enemmän tilaa sille kutkuttavalle rakastumisen ja ihastumisen tunteelle, ja niille perhosille vatsassa silloin kun Otto tulee töistä kotiin. Ei sitä edes huomannut silloin imetysaikana, enkä kokenut olevani mitenkään ”vähemmän” rakastunut, mutta näin jälkeenpäin huomaan eron. Huomaan sen, että hormonit sai mut keskittämään suurimman osan ajatuksista siihen pieneen vauvaan ja hänen tarpeisiinsa. Meidän rakkaus oli viime vuonna arjessa useammin sellaista toista ymmärtävää ja tsemppaavaa yhteistä vanhemmuus-rakkautta. Nyt se taas on enemmän  arjessakin intohimoa ja pilkettä silmäkulmassa, tsemppiä ja ymmärrystä unohtamatta.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Vauvavuoden aikana me ei kovin usein treffeillä käyty, koska oltiin niin vauvakuplassa, tai jos käytiin niin mulla oli huono omatunto siitä, että olin pois vauvan luota. Tänä vuonna taas ollaan käyty jo useamman kerran, eikä mulla ole ollut kertaakaan huono omatunto. Ollaan vaan keskitytty toisiimme ja oltu siinä hetkessä läsnä, vain me kaksi. Onneksi pystyttiin molemmat ymmärtämään se, että se vauvavuosi on vain se vauvavuosi, ja siihen voi heittäytyä täysillä, ja se on ihan fine. Ei me silloin vauvakuplaan heittäytyessäkään unohdettu sanoa, että rakastetaan tai unohdettu läheisyyttä.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Meidän parisuhde voi hyvin silloinkin, mutta tällä hetkellä mulla on ainakin ihan sellainen kuherruskuukausi-olo, vähän kuin oltaisiin vasta tavattu. On ihanaa suunnitella kaikkea yhteistä tekemistä, eikä tarvitse yhtään miettiä miten lapset pärjäävät, kun he itse oikein pyytävät päästä kyläilemään isovanhemmille tai että joku kummeista tulee meille yökylään hoitajaksi. Odotetaan ihan hulluna ensi kesän Ed Sheeran -keikkaa, ja jo ennen sitä me ajateltiin tehdä muutaman vuoden tauon jälkeen joku kahdenkeskinen viikonloppureissu johonkin.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Lisäksi odotan ihan sikana helmikuuta ja meidän hääpäivää, koska silloin tarkoituksena on juhlistaa viidettä hääpäivää yhdessä toistemme ja kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa. Silloin meillä tulee täyteen viisi vuotta naimisissa ja kahdeksan vuotta yhdessä, ja sitä saa todellakin juhlia. Kun miettii meidänkin lähtökohtia parisuhteeseen ja avioliittoon, on mun mielestä aika hieno juttu, että tässä me seistään (melkein) kahdeksan vuotta myöhemmin rinta rinnan, yhä edelleen päivä päivältä enemmän toisiimme ihastuen ja rakastuen. Ei ole mitään asiaa mitä en voisi Otolle sanoa, eikä mitään asiaa mistä en tietäisi selviäväni yhdessä Oton kanssa.

Postauksen kuvat on ottanut ja editoinut ihana ja lahjakas @erinacarolinaphoto.

Me toimitaan rakkaudessa ja parisuhteessa aika samalla tavalla, ja se sopii meille hyvin. Yleensä meidän toiveet, halut ja tarpeet parisuhteessa on aika synkassa keskenään ja ymmärretään toisiamme ilman sanojakin. Kiitos Otto, että olet mun paras ystävä ja elämäni ensimmäinen ja viimeinen rakkaus <3

Oletteko te huomanneet samaa parisuhteessa, että vauvavuosi tai imetys olisi vaikuttanut siihen jotenkin?