Kolmannen raskauden aikana itse raskaus ei ole vaikuttanut kauheasti mun mielestä enää parisuhteeseen. Molemmat ollaan otettu rennosti alusta asti ja katsottu miten raskaus etenee, ja parisuhde on mennyt siinä mukana. Raskaus ei ole muuttanut mua hormonihirviöksi, mutta herkistänyt se kyllä on niin että olen ehkä tavallista tunteellisempi ja dramaattisempi, ja kaipaan enemmän läheisyyttä. Onneksi se ei tunnu Ottoa haittaavan, yhdessä me ollaan täällä rakenneltu pesää tämäkin viikko, halittu sohvalla ja ihasteltu tuoksukynttilöitä ikkunalaudalla ja kasvavaa lumikinosta ikkunan toisella puolen.

Me ollaan oltu pian kuusi vuotta yhdessä Oton kanssa, ja sinä aikana kolme raskautta on aika paljon. Elämä on mullistunut näiden vuosien aikana hurjasti mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena läpi vuosien, ja se on nimenomaan meidän parisuhde. Se on ollut sellainen ankkuri ja turvasatama, mihin me molemmat ollaan tarrattu kiinni aina kun koko muu elämä on ollut yhtä vuoristorataa. On helpottavaa kun tietää että vaikka kaikki muu olisi aivan sekavaa, on yksi asia joka on aivan selkeä ja toimii juuri niinkuin pitää. Niin se on ollut alusta asti, joka vuosi ollaan jossain määrin suunnattu kohti tuntematonta – mutta aina yhdessä, aina toisiamme tukien.

Oma puoliso on just se tyyppi jonka kanssa uudet asiat kuuluukin kohdata, ja johon kuuluukin turvautua. Harmittavan usein pikkulapsiarjessa kuitenkin kuulee niitä tarinoita, kuinka raskaus tai vauvavuosi ovat karkottaneet puolisot kauemmas toisistaan. Osa jopa eroaa sen ensimmäisen vauvavuoden aikana. Tärkeintä on kuitenkin ehkä ymmärtää että vaikka se vuosi olisi ihan hitsin raskas, niin se ei helpotu sillä että puolisot asettuvat toisiaan vastaan. Ja toiseksi – vuosi on ihan naurettavan lyhyt aika, ainakin jos mielii viettää toisen kanssa loppuelämänsä.

Mistä se sitten johtuu että osa ajautuu erilleen jo raskausaikana? Mä uskon että jos on ollut pitkään yhdessä ja rakentanut tietynlaisen kuvan toisesta ihmisestä ja oppinut siihen että hän on aina tietynlainen, se voi tulla suurena yllätyksenä miten paljon raskaus voi (hetkellisesti) muuttaa ihmistä. Pahin virhe on kuitenkin luulla että se muutos on lopullinen. En itsekään ole aina sellainen kauppaitkupilli jota harmittaa kun ei tiedä minkä jäätelön valitsisi, tai joka kriiseilee omasta ulkonäöstään joka päivä. Mutta raskausaikana olen usein ollut, ja Otto on osannut suhtautua siihen huumorilla, mutta mua lohduttaen. Raskaudetkin ovat erilaisia, toisen raskauteni aikaan olin seesteinen viilipytty ja muistan itkeneeni ainoastaan kerran sen raskauden aikana, tai oikeastaan välittömästi sen jälkeen: silloin kun sain tyttäreni ensi kertaa rinnalle.

Olen aina ajatellut että meille se on ollut etu että kaikki kävi niin nopeasti. Että kuukauden seurustelun jälkeen asuttiin jo yhdessä ja oltiin matkalla vanhemmiksi. Monen mielestä se on sulaa hulluutta, mutta meille se on nimenomaan ollut etu. Kumpikaan ei ehtinyt luoda minkäänlaisia odotuksia toista kohtaan, ei paineita ei vaatimuksia. Me vaan mentiin päivä kerrallaan, yhdessä, kohti sitä vanhemmuutta ja uudenlaista elämäntilannetta. Me oltiin nuoria ja naiiveja, eikä osattu pelätä että joku menisi meidän kahden välillä pieleen. Nuori ja naiivi olen vieläkin, ja ylpeä siitä. Kyynisyys aiheuttaa enemmän ikävyyksiä kuin naiivius. Mä voin edelleen katsoa Ottoa, ja ajatella että en tiedä yhtäkään asiaa maailmassa joka voisi tulla meidän väliin ikinä. Ja tiedän että kun hän katsoo mua, hän voi ajatella samaa.

En sano että kaikkien kannattaisi alkaa perustamaan perhettä ensitreffeillä, mutta sanon että raskauteen ja vauvavuoteen kannattaa suhtautua avoimin mielin, oli se ensimmäinen, toinen tai seitsemäs. Ei kannata ikinä uskoa että tietää jo etukäteen mitä tuleman pitää, vaan kannattaa ottaa vastaan se mitä tulee, rauhallisin mielin ja ennen kaikkea yhdessä. Kenenkään toisen parisuhteeseen, raskausaikaan, vauvavuoteen, tai mihinkään kokemuksiin ei kannata omia odotuksia perustaa koska maailmassa ei ole toista samanlaista paria kuin sinä ja kumppanisi. Ja te yhdessä päätätte millaista teidän elämänne on tai tulee olemaan. Meillä on Oton kanssa aina ollut sellainen taisteluasenne, me vastaan maailma, ja se pätee kaikkeen. Vaikka me ei olla vastaan kaikkea, me ollaan yhdessä kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan. Ja yhdessä me ollaan vahvempia ja selvitään kaikesta helpommin.

Kun uusi vauvavuosi koittaa, me saatetaan olla ihan pirun väsyneitä ja välillä kiukkuisia. Tai sitten ei, etukäteen ei voi tietää. Mutta mä tiedän että sen mahdollisen väsymyksenkin keskellä lupaan etsiä niitä hyviä asioita Otosta ja meidän perheestä, enkä osoittaa sormella sitä minkä voisi tehdä paremmin. Lupaan halata ennemmin kuin huutaa, ja lupaan että en luovu siitä minkä koen olevan parisuhteessa tärkeintä: halusta tehdä toinen onnelliseksi. Siitä kaikki lähtee, että ei halua tehdä kaikkea mahdollisimman kivaksi ja helpoksi itselle, vaan toiselle. Ja siitä että tämä halu on parisuhteessa molemminpuolinen.

Kiitos Otto, että elät tätä jännittävää matkaa vanhemmaksi mun kanssa jo kolmatta kertaa, ja kiitos siitä että olet niin hyvä isä ja puoliso <3

Vihdoinkin me saatiin avaimet uuteen kotiin, ja nyt se varsinainen muutto- ja rempparumba vasta alkaakin. Tänään aamulla kävin heti ekana vähän mittailemassa ja ottamassa asunnolla kuvia, ja tänään meille tuotiin asunnolle myös uudet laminaatit* Karitma Collectionilta, jonka kanssa toteutamme lattiat yhteistyössä. Laminaattiprojektista tulen postaamaan enemmänkin kunhan se etenee, mutta siis ihan ensimmäisenä sanon että tuo asunnon tummanruskea laminaatti on lähdössä pois, ja tilalle tulossa siis upea ja raikas vaaleanharmaa laminaatti jollaisesta olen haaveillut varmaan viimeiset kymmenen vuotta. Me tehdään lattiat ihan itse ja vähän jo alkaa jännittää että miten nopeasti saadaan kaikki valmiiksi. Onneksi välineet on kunnossa ja ollaan luettu hyviä ohjeita, sekä saatu neuvoja mun kirvesmies-papalta. Mutta jos teillä tulee vielä mieleen jotain vinkkejä niin saa antaa! Mutta joo, sen pidemmittä puheitta: tervetuloa meidän uuteen (toistaiseksi tyhjään ja keskeneräiseen) kotiin.

Olohuone

Olkkarissa on megaiso katosta lattiaan -ikkuna terassille, ja lisäksi toiseen suuntaan vähän pienempi ikkuna, joista tulee hyvin valoa. Olkkari on tuulikaapista ja eteisestä katsoen oikealla. Eteisen kaappien takana on portaat yläkertaan, ja niiden takana ruokailutila ja keittiö. Portaita vastapäätä on alakerran kylpyhuone ja säilytyskaappi. Kaappitilaa on ainakin tosi runsaasti, sillä alakerrassa on eteisen naulakon ja kaapin, sekä keittiön kaappien lisäksi siivouskaappi ja ylimääräinen korkea hyllykaappi.

Keittiö ja ruokailutila

Keittiössä ihan parasta on uudet isot jääkaappi ja pakastin, ai että! Tuon epämääräisen irtokaapin tilalle meille tulee astianpesukone ensi viikon alussa kun laminaatit on saatu paikoilleen. Ruokailutila on aivan mielettömän iso, ja mietin tässä juuri että mitä kivaa sinne keksitään ison ruokapöydän lisäksi. Ehkä jotain säilytystilaa tai avohyllyjä, tai kenties lasten pieni leikkikeittiö. Liesi meidän on tarkoitus vaihtaa ajan kanssa, mulle tuli ehkä vähän järkytyksenä että näin uudessa kämpässä on vanhan mallinen liesi eikä keraaminen liesi, kun meillä on vuokrallakin ollut keraaminen liesi jo näiden neljän vuoden ajan. Mutta se nyt ei onneksi ole niin justiinsa, liesi on kuitenkin ihan siisti ja toimiva ja uusikin. Tuon ikkunanpuoleisen keittiötason keskikohdassa on myös sellainen kahden baarijakkaran mentävä baaritaso, eli siihen hommataan varmaan pari kivaa baarijakkaraa. Kurkataanko sitten yläkertaan?

Yläkerta, lastenhuoneet 1 ja 2

Lastenhuoneet ovat kooltaan suhteellisen kompakteja, mutta kumpaankin mahtuu hyvin sänky, pöytä ja hylly ja jää vielä leikkitilaakin. Toiseen huoneista mahtuu myös tuleva vuodetuoli, kun siellä ei ole niin paljoa ikkunaa. Molemmissa on myös omat vaatekaapit. Mä rakastan sitä että toisessa lastenhuoneessa on isot ikkunat kahteen suuntaan, se on valoisaakin valoisampi ja aivan ihana. Lastenhuoneet ovat yläkerrassa vierekkäin, vastapäätä meidän superisoa makuuhuonetta.

Yläkerta, Master Bedroom

Meidän iso makuuhuone tulee pitämään sisällään niin Oton miesnurkan kuin vauvan oman nurkkauksenkin, ja tulevaisuudessa – hyvin hamassa tulevaisuudessa, sen voi myös jakaa sitten kahden lapsen huoneeksi jos tarve sellaista vaatii. Toisaalta myös kerrossänky mahtuu hyvin kumpaan tahansa lastenhuoneeseen, eli sen puolesta jaettu huone voi hyvin olla toinen niistäkin niin kauan kun lapset itse kokevat samaan huoneeseen mahtuvansa. Makuuhuoneessa on paljon ikkunoita, iso parveke ja hyvin kaappitilaa. Uskon että me tullaan mahtumaan oikein kivasti sinne Oton ja vauvan kanssa.

Yläkerta, kylpyhuone

Yläkerran kylppärissä on saunan lisäksi tila pesukoneelle, ja myöskin tuollainen pyykkikaappi/kodinhoitotaso. Lavuaarin alle tulee vielä allaskaappi, ja kunhan ehditään, mahdollisesti ensi vuoden aikana, me maalataan kylppärin lattia harmaalla kaakelimaalilla. Mä en ole ihan fiiliksissä tuosta kamelin ruskeasta mutta kyllä sekin menee ihan hyvin nyt sen aikaa että keretään sitä muuttamaan. Alakerran kylppäri mulla unohtui kuvata tänään kun oli niin paljon muutakin hommaa, mutta se siis muistuttaa kovasti yläkerran kylppäriä, paitsi pyykkikaapin tilalla on siivouskaappi ja siellä ei ole saunaa eikä pesukoneen paikkaa. Suihku kuitenkin löytyy. Myös sieltä on tarkoitus maalata lattia tulevaisuudessa. Ja kummastakin ehkä myös katto kuultovalkoiseksi, sekin raikastaisi ilmettä tosi tosi paljon. Mutta saa nähdä kuinka aktiivisia me jaksetaan olla sitten pikkuvauva-arjen keskellä.

Huh, aikamoinen kuva- ja tekstipläjäys. Mutta sellainen on tosiaan meidän uusi koti vielä. Uskon että ilme raikastuu uusilla lattioilla huomattavasti, ja kun vielä saadaan kaikki huonekalut paikoilleen ja tekstiilejä niin siitä tulee aivan ihanan kodikas ja meidän näköinen koti. Kaikki tuntuu tosi toimivalta, ja vieläkin on ihan uskomatonta että ollaan niin onnekkaita että saadaan tuota asuntoa kutsua kodiksi. Piha-terassi tulee esittelyyn myöhemmin, toistaiseksi se on vaan siis iso tyhjä tila, jossa on pari lavaa joiden päällä laminaatit tuotiin. Ei kovin esteettistä siis.

Mä en tiedä onko bloggaajilla enää nykyään tapana näyttää jotain näin keskeneräistä ja tyhjää, mutta musta tämä oli kiva katsaus toteuttaa. Tästä me lähdetään, ja syksyn ja talven aikana pääsette näkemään mitä me saadaan aikaiseksi tästä tilasta.

Kaikenlaiset laminaattivinkit siis ovat erittäin tervetulleita (laminaattileikkuri, saha, kiilat ja kaikki muu tarvittava meiltä löytyy onneksi jo) mutta lähinnä siis tekniikkaan tai johonkin muuhun liittyen saa neuvoa! 🙂

Tänään mulla on 22 viikkoa täynnä. Se on mulle iso juttu, koska aiemmissa raskauksissa on ollut ennenaikaisuutta ja supistukset ovat pelotelleet jo aikaisessa vaiheessa. Heti raskauden alusta asti olen odottanut ja jännittänyt että pääsenkö tänne asti, ja täällä sitä ollaan vihdoinkin. Kun 22 viikkoa on täynnä, vauvalla on jo pieni mahdollisuus selvitä mikäli synnytys käynnistyisi, ja hänet yritetään pelastaa mitä ikinä tapahtuukin. Tottakai toivon että vauva on mahassa mahdollisimman pitkään kasvamassa, mutta se tieto että hän ei olisi enää keskenmeno, vaan ennenaikainen synnytys, tuo edes pientä mielenrauhaa vaikka tiedostankin tottakai että kaikki ei siitä huolimatta välttämättä menisi lähellekään hyvin. Mutta onneksi ainakaan toistaiseksi mulla ei ole tullut yhtäkään kipeää supistusta, vaan ainoastaan ihan normaaleja harjoitussupistuksia ja niitäkin maltillisesti. Kun vältän kantamista ja kumartelua niin voin hyvin vaikka shoppailla kolme tuntia, niinkun tässä yksi päivä tein. Tosin tarvitsen kantajan, ja kumartujan mukaan, ja välillä täytyy pitää kahvitauko enkä etene muutenkaan kovin nopeasti, mutta se lienee ihan ok!

Olen voinut tosi hyvin, mikä on ihan mahtavaa varsinkin tämän muuton kannalta. Nyt on niin paljon hommaa tehtävänä, että en ehtisikään voida huonosti. Onneksi aloitettiin pakkaaminen hyvissä ajoin, niin ei ole tarvinnut rehkiä kerralla aina niin paljoa, vaan on voinut kaikessa rauhassa käydä kampetta läpi. Ja nyt tulee vielä pieni pakkaustauko kun huomenna ajellaan pitkäksi viikonlopuksi Ouluun. Siellä saa levätä ja rentoutua kaikessa rauhassa. Ihanaa päästä sinne pitkästä aikaa, ja päästä moikkaamaan mummua ja pappaa, ja mun tädin perhettä ja mun äitiä ja toki muitakin jos vaan viikonlopun aikana keretään. Mulle on tärkeää käydä vielä nyt katsomassa mummua kun voin, kun sitä ei tiedä miten alzheimer etenee hänellä taas siihen mennessä kun päästään sitten vauvan kanssa matkaan.

Jotenkin ollut niin paljon kaikkea kerrottavaa viime aikoina ettei ole ehtinyt kirjoittaa mitään normifiiliksiä tai kuulumisia edes ylös, kun on ollut rakenneultraa ja sitten tämä muutto. Mutta tosiaan, hyvää meille kuuluu todellakin. Niin huojentunut olo siitä että sopiva asunto löytyi niin nopeasti ja aivan ihanaa kun saa laittaa sinne jo joulua ja vauvajuttuja. Jotenkin olen käynyt ihan ylikierroksilla viime aikoina, en tiedä johtuuko innostuksesta vai raskaudesta, mutta jotenkin tosi vaikea keskittyä mihinkään ja rauhoittua, ja öisinkään ei meinaa uni tulla kun suunnittelen vaan seinän värejä ja vauvanurkkausta. Mutta en mä kyllä ole ollut väsynytkään, eli kai tällä jotain tekemistä on taas raskaushormonien kansssa. Energinen keskiraskaus indeed, ylienerginen.

Mulla risteilee ajatuksissa kokoajan sekaisin vauvanpesät ja turvaportit ja sohvat ja piha-aidat, vaikka ihanaa aikaahan tämä on, luoda omannäköistään kotia. Jotenkin sitä on ihan hullaantunut näistä lisääntyneistä sisustus- ja muokkausmahdollisuuksista, kun on koko elämänsä tähän asti asunut vuokra-asunnossa. Mutta rauhassa otetaan ja ei mitään hätiköityjä ratkaisuja, vaan ainoastaan niitä palasia joiden voi kuvitella seisovan omalla paikallaan vuosia. Toivon vaan että mulla ei hormonit tee mitään tepposia ja kyllästynkin keväällä jo näihin raskausajan valintoihin, apua! Siksi siis maltillisuus on tärkeä juttu. Voisin toki tehdä jotain sisustushaavekollaaseja tänne blogin puolelle niin pääsette tekin sanomaan että älä nyt herreguud tuota osta jos joku on ihan kauheaa ja oikeasti raskaushormonien aiheuttaman mielenhäiriön tuotosta, hah!

Huomenna ennen lähtöä mulla on vielä oma neuvola ja esikoisen 5v neuvola, ihanaa päästä taas kuuntelemaan meidän vauvelin sydänäänet ja kiva kuulla myös että miten meidän esikoinen on kasvanut ja kehittynyt. Neuvolasta lähdetään suoraan ajamaan ja mukaan on varattu ainakin Onneli ja Anneli -äänikirja  ja iPadit. Matka sujuu varmasti hyvin kun muistaa pysähtyä pari kertaa jaloittelemaan ja tietenkin syömään. Ja meidän masutyyppi varmana bailaa matkasta ainakin sen osuuden minkä musiikki soi, hän on sellainen autobailaaja että.

Mulla on niin hyvä fiilis ja ihana viikonloppu varmasti edessä! Mahtia torstai-iltaa kaikille <3 T. Beige plussapallo niinkuin kuvissa näkyy 😀

PS: Blogini on muuten ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Lifie-kategoriassa. Jos haluatte osoittaa tukenne ja käydä äänestämässä blogia niin se onnistuu TÄÄLLÄ. Mun blogi löytyy jo ihan alkupäästä koska nimi alkaa B:llä ja ehdokkaat on aakkosjärjestyksessä. Kiitos ihan hurjasti teille kaikille jotka jaksatte ja ennenkaikkea haluatte käydä äänestämässä. Jokainen ääni merkitsee mulle paljon<3

En ole pitkään aikaan tehnyt katsausta puhelimeni arkistoihin, mutta nyt luvassa siis syksyn ajalta materiaalia mitä en ole näyttänyt missään somekanavissa aiemmin. Arkisia räpsyjä ja hassuja juttuja mitä on tullut jaettua whatsappissa kavereille tai Otolle, mutta mikä ei ole tarpeeksi hienoa instaan tai mitä ei ole vaan tajunnut kuvata suoraan snappiin tai instagram storiesiin. Mä kuitenkin otan aika paljon kuvia puhelimellakin ja niihin jää se ihan omanlaisensa fiilis jollaista ei asetellummisssa tai tarkemmissa kuvissa ole.

1. Zelda isin olkapäillä lämpimänä syksyisenä iltapäivänä. 2. Uusi pikkupikkuserkku viikon ikäisenä Oton sylissä, mun sydän suli kun me oltiin tuota pientä ihanaa moikkaamassa. 3. Kilisteltiin koko perheelle sopivalla lasten skumpalla elokuussa mun yrityksen kunniaksi. 4. Tytöt olivat eräänä aamuna pukeneet nätit mekot päälle ja kömpineet hipihiljaa  meitä herättämättä yläsänkyyn katsomaan iPadilta My Little Pony -videoita, tällaiset olivat ilmeet kun yllätin heidät.

1. Zelda stailasi itsensä niin tyylikkääksi että oli vaan ihan pakko ottaa kuva. 2. Tämä kauppareissu jäi mun mieleen kun mulla oli kauhea migreeni ja piti olla kaupassa arskat päässä kun oli niin kirkkaat valot. Silti kerkesin jossain vaiheessa räpsäisemään kuvan ihanista neideistä kärryssä. 3. Hississä yksin, kun unohdin mun matkajuoman eli Raikastamon Bitter Lemon* -limun kotiin ja piti palata vielä hakemaan se. 4. Zeldan kanssa itiksessä shoppailemassa, neiti tuli mun kanssa hakemaan Starbucksista Pumpkin Spice Lattea sillä aikaa kun Otto ja Tiara menivät pelikauppaan.

1. Zelda teki itselleen kirjojenlukemispesän lattialle, lapset sitten rakastavat kasata tyynyjä ja peittoja ja kaivautua niihin lattialla. 2. Helsinki Design Weekin Lasten viikonlopussa ihmettelemässä. 3. Tiara tekemässä tehtäväkirjaa joka on hänen lempparinsa. 4. Tipa esittelee piirtämäänsä Pipsa Possua perheineen, hän oli kovin ylpeä possuistaan ja ihan syystäkin kun ne on niin söpöjä!

1. Reetan kanssa Pumpkin Spice Lattella, nyt rupesi taas tekemään mieli kun katselin näitä kuvia. 2. Oton kanssa synttäridinnerillä kreikkalaisessa ravintolassa. 3. Ja samaisella dinnerillä me syötiin molemmat mielettömän hyvä lampaan kyljyksiä ja valkosipuliperunoita ja vihanneksia ja yrttiöljyä ja naminaminami se oli kyllä superhyvää! 4. Otin mahakuvan helmikuisten ryhmään uusi mekko päällä.

1. Tiaran ponibileiden kakku josta olen edelleen kovin ylpeä! 2. Tiara sai lahjaksi aivan ihanan pienoismallikirjan jolla voi tehdä erilaisia tarinoita ja näytelmiä ja vaikka mitä, se on aivan super ihana ja ollaan saatu nähdä jo monta hienoa esitystä tytöiltä. He rakastavat keksiä tarinoita. 3. Synttärilounaalla äidin kanssa, käytiin kahdestaan kiinalaisessa keskellä päivää ja se oli kyllä harvinaista luksusta, harvoin tulee vietettyä äidin kanssa kahdestaan aikaa kun yleensä aina on lapsetkin mukana. 4. Molemmat muksut Oton sylissä yhtäaikaa, mahtuiskohan tuohon vielä se kolmaskin?

1. Navat vastakkain Oton kanssa, kumman pötsi on kasvanut enemmän tässä 20 viikon aikana? 2. Zelda testaa vauvan lämpöpussi-kantokassi-leikkikaari-leikkimattoa* josta lisää myöhemmin, kuulemma on oikein hyvä! 3. Otin kaverille kuvan meidän vauvajutuista ja maha tuli vahingossa mukaan kun kuvasin suoraan ylhäältäpäin. Nauratti kun katselin, jokaisessa kuvassa maha messissä. 4. Tiaran kanssa kokkailtiin kahdestaan punajuuri-vuohenjuustopastaa kun Otto ja Zelda olivat baletissa, tuli muuten sikahyvää vaikka en noudattanutkaan reseptiä vaan kiehautin vuohenjuustotkin kuplivan kuumiksi raskauden takia.

Sellaista arkea on ollut meidän syksy täynnä, paljon ihania hetkiä ja muistoja joita en halua unohtaa. Aiemmat arkikuvapostaukset löytyvät ARKIKUVAT-tagin alta jos ette ole lukeneet mutta haluaisitte. Huomenna Otto pitää etäpäivän töistä ja odotan innolla sitä että saadaan syödä lounasta kahdestaan. Arjen pieniä iloja, jotka kuitenkin ovat suuria nautintoja. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

*:llä merkityt tuotteet saatu blogin kautta.

Mikä oli teidän lemppari arkikuva? Oletteko kaivanneet arkikuva-postauksia, pitäisikö nämä ottaa taas kuukausittaiseksi jutuksi?

 

Yhteistyössä Henki-Fennia. Huomenna mun äidillä on synttärit, hän täyttää 56 vuotta. Kymmenen vuotta sitten, maaliskuussa 2006, mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan. Hän oli silloin 45-vuotias, ja mä olin 14. Äiti oli vakaassa työssä vakuutusyhtiössä, oltiin vasta muutettu Helsingistä Ouluun meidän koko suvun luokse, meillä oli makea uusi kämppä keskustassa ja kaikki hyvin. Kunnes ei enää ollutkaan. Yhtäkkiä meidän koko elämä mullistui hirveän sairauden seurauksena. Äiti taisteli hengestään teho-osastolla, ja mä pienenä 14-vuotiaana pelkäsin yli kaiken että menetän ainoan vanhempani ja perheeni, mun rakkaan äidin.

Kun äiti pääsi sairaalasta kotiin, mä pelkäsin olla yksin hänen kanssaan. Pelkäsin että kaikki toistuu, joudun soittamaan ambulanssin jälleen ja menetän äidin. En uskaltanut nukkua ja pelkäsin kuollakseni lähteä kouluun aamuisin. Pelkäsin tulla koulusta kotiin, koska pelkäsin että kotoa löydän elottoman äidin. En halunnut lähteä edes rippileirille koska olin ihan varma että äiti ei selviäisi viikkoa ilman mua. Eivätkä ongelmat siihen loppuneet, aivoinfarktin seuraukset olivat kauaskantoisia odottamattomillakin tavoilla. Sairauteen määrätyn väärän lääkityksen takia äiti menetti liikuntakykynsä vuosiksi, joutui useampaan leikkaukseen ja aivoinfarkti vei myös työkyvyn mukanaan ja toi tilalle masennuksen.

Työkyvyn mukana meni talous. Miksi? Koska ironista kyllä, vuosikymmenet vakuutusyhtiössä työskenneellä äidilläni ei itsellään ollut henkivakuutusta. Hän oli vakuuttanut kodin, auton ja lapsensa mutta unohtanut itsensä. Vielä kymmenen vuotta infarktin jälkeen äiti taistelee samojen ongelmien kanssa jotka kymmenen vuotta sitten alkoivat. Vaikka hän on voittanut sairauden ja kykenee elämään melko normaalia eläkeläisen elämää pienistä terveysongelmista huolimatta, hän taistelee edelleen talousongelmia vastaan. Ja se on äärimmäisen raskasta ja kuluttavaa, ja omalta osaltaan vaikeuttaa paranemista esimerkiksi masennuksesta.

Mun mielestä se on aina ollut nurinkurista, ensin menetät sen kaikkein tärkeimmän: terveytesi, ja sen lisäksi sitten vielä koko muu elämä menee aivan pyllylleen. Ei sen niin pitäisi mennä. Eikö se jo riitä että ei voi enää olla yhtä hyvinvoiva kuin ennen? Pitääkö sen lisäksi vielä menettää talous ja sen mukana koti, auto ja kyky tehdä mitään mukavaa tai yllättävää elämässä. Ei ole pakko. Jos ottaa henkivakuutuksen ajoissa. Silloin voi keskittää kaiken omaan terveyteen ja parantumiseen. Ja luottaa siihen että talouskin kantaa.

Kun tulin äidiksi viisi vuotta sitten, otin itsekin henkivakuutuksen yhdessä Oton kanssa. Mä toivon maailman eniten että sille ei koskaan ole tarvetta, mutta äidin sairastuminen osoitti että koskaan ei voi tietää eikä koskaan voi varautua liikaa. Munkin äiti oli terve ja hyvinvoiva 45-vuotias ennen sairastumistaan. Jos ikinä mulle tai Otolle käy jotain, henkivakuutus auttaa niin sairauden hoidossa, mahdollisessa pysyvässä työkyvyttömyydessä kuin kuolemantapauksessakin. Nämä ovat hirveitä ja ikäviä asioita joita ei tosiaankaan haluaisi miettiä ikinä, mutta jos miettii valmiiksi, on elämä helpompaa siinä vaiheessa jos käy huonosti.

Meidän perheen jokaisella jäsenellä on henkivakuutus ja turva vakavan sairauden varalta, jotta me voidaan aina keskittyä olennaiseen mikäli jotain ikävää tulee eteen: paranemiseen. Henkivakuutuksella taataan sekä perheenjäsenten turva kuolemantapauksen sattuessa, että oma elintaso mikäli eteen tulisi vakava sairaus joka aiheuttaisi pysyvän työkyvyttömyyden. Lakisääteinen turva voi olla yllättävänkin alhainen, riippuen siitä kauanko on ollut töissä ja kuinka paljon on tienannut.

Henki-Fennian henkivakuutuksesta maksetaan kertakorvaus edunsaajalle perheenjäsenen kuoltua, ja henkivakuutus on voimassa 90-vuotiaaksi asti. Vakuutuksen voi ottaa 15-75 -vuotiaana. Pysyvän työkyvyttömyyden turvasta maksetaan myös kiinteä kertakorvaus, todistetusti pysyvän työkyvyttömyyden sattuessa. Se auttaa säilyttämään totutun elintason vaikka työkyky menisikin, ja sillä voi kattaa vaikkapa auton kuluja, asuntolainaa ja normaaleja elämiskustannuksia. Henkivakuutuksen hinnan voi laskea nettilaskurilla, eikä sen ottaminen vaadi käyntiä konttorissa tai edes puhelinsoittoa. Hinta määräytyy ikäsi ja valitsemasi korvaussumman mukaan. 

Monia asioita tulee lykättyä huomiselle, mutta henkivakuutus kannattaa ottaa viimeistään nyt heti.

LUKIJAKILPAILU: Missä tilanteessa sinä päätit ottaa henkivakuutuksen? Kommentoi kommenttiboksiin, lisää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään ja voit voittaa 50€ lahjakortin Stockmannille. Osallistumisaikaa on sunnuntaihin 2.10. klo 22.00 asti. Kilpailun tarkemmat säännöt löytyvät TÄÄLTÄ. Onnea kilpailuun kaikille!

Yhteistyössä Henki-Fennia.