Itse kastetilaisuus sujui hupaisasti, kaikkia nauratti kun kokoajan jokin meni vähän ”sinne päin” mutta saatiin me Zelda kastettua (ja meidät kaikki muutkin jos puhutaan kastetilaisuuden aikana virranneen hien määrästä)! Glamour oli kaukana kun hikikarpalot kasaantuivat ylähuulen päälle ja Zeldaa ketutti hiostava pitsinen kastemekko, mutta onneksi tilaisuus ei kestänyt kovin kauaa. Kasteen jälkeen oli sitten paljon rennompaa kun sai syödä ja seurustella kaikkien ihanien tyyppien kanssa!

Ristiäiskakut me tilattiin meidän naapurin Oonan leipuri-kondiittori -siskolta ja en olisi voinut olla kyllä tyytyväisempi. Savulohivoileipäkakku, kreikkalaistyylinen voileipäkakku ja itse ristiäiskakku sekä näyttivät upeilta että maistuivat suussasulavilta. Leipurimme Sini pitää kakkublogia, käykää kurkkimassa Sinin mielettömiä luomuksia täällä!

Zeldalle tuli seitsemän kummia, mikä on varmaan jonkun mielestä todella monta, mutta parempi monta kuin ei ollenkaan eikös vain. Tiarallakin on kuusi kummia ja nyt kun mitä todennäköisimmin meidän vauvat on tässänäin me ei haluttu sanoa kenellekään halukkaalle ei vain siksi ettei kummeja tulisi liian montaa. Musta on ainakin mielettömän ihanaa että niin moni haluaa olla osana meidän perheen elämää ja tärkeänä tyyppinä meidän lasten arjessa!

Kummeiksi tulivat meidän ystäväpariskunta Karoliina ja Joni, meidän yhteinen ystävä Kaisla jonka avomies Simo on Tiaran kummi, Oton vanhin ystävä Kim jonka Otto on tuntenut pikkunaperosta asti, mun serkku Riina, mun ihana Jarno ystäväni Oulusta sekä Aku, yksi Oton parhaista kavereista.

Mä en voi sanoinkuvailla miten ihanat juhlat meillä oli! Nähtiin rakkaita ystäviä ja sukulaisia ympäri Suomen, saatiin ihanaa ruokaa ja mikä tärkeintä, meidän neiti kastettiin ja saatiin viimein myös paljastaa hänen nimensä joka haluttiin ristiäisiin asti pitää salassa. Nyt on vähän haikea fiilis kun tätä kastejuhlaa niin kauan odoteltiin, mutta silti olen onnellinen ja iloinen sekä mielettömän ylpeä meidän tyttären nimestä. Nimen tarinaa kirjoittelen juuri parhaillaan enkä ollenkaan yllättynyt siitä että nimi herätti keskustelua, tuskin kukaan teistä oikeasti kuvitteli että Tiaran pikkusiskolle tulisi jokin tämän hetken listahittinimistä?

Kiitos kaikille nimipostaukseen kommentoineille ♥ Nimen tarinan julkaisen siis heti kun kirjoitus on valmis, siihen asti mä toivotan kaikille ihanaa alkanutta viikkoa♥♥

Eilen me (kuten varmaan aika moni muukin perhe) suunnistettiin sukulaisen valmistujaisjuhliin ja nautittiin koko päivän ajan aivan upeasta säästä! Matka meiltä kotoa Vantaan puolelle oli pitkä mutta sujui mukavasti ja vaikka me pikkuisen eksyttiinkin kun ensimmäistä kertaa yritettiin kävellä asemalta juhlapaikalle kun ennen ollaan menty autolla, ei matka ollut yhtään paha vaan oikeasti oli ihanaa kävellä auringossa. Mäkin olin varmuuden vuoksi varustautunut varaballerinoilla niin ei kävelymatka onneksi senkään vuoksi tuntunut tuskaiselta.

Oli ihana saada eka kertaa synnytyksen jälkeen oikein laittautua kunnolla ja mä olinkin kovasti odottanut että saan pukeutua siihen Zaran keltaiseen mekkoon. Mekko ei ollut imetykseen soveltuva ollenkaan mutta onneksi kaikki vieraat viihtyivät hienosti ulkona kauniilla pihalla ja talon sisältä olisi löytynyt montakin vapaata imetyshuonetta mulle. Kaikki sujui siis kivasti senkin osalta kun kävin välillä aina syöttämässä vauvaa ja sitten vauva jatkoi uniaan tyytyväisenä. Paluumatkalla  kotiin vauvalle iski vielä junassa nälkä mutta onneksi juna oli uusi ja siisti lähijuna jonka vessassa mahtui imettämään ihan mukavasti.

Mekko / ZARA Laukku / River Island Kengät / ZARA

Korvakorut / H&M Aurinkolasit / Gina Tricot

Juhlissa riitti huippuherkullista ruokaa ja mukavia ihmisiä ja Tiara vipelsi innoissaan ympäri omakotitalon pihaa. Tiara tuntui  niin isolta tytöltä kun se vaan paineli menemään Oton serkkujen kanssa omille teilleen niinkuin isokin neiti ja jätti äidin ja isin istuskelemaan pihalle itsekseen. Tiara myös oppi kävelemään portaita ylös aivan itse mikä on tähän asti pelottanut neitiä tosi paljon ja tykästyi suloiseen Donna-koiraankin vaikka koiralla oli huomattavasti enemmän kokoa kun Tiaralle tutummalla Mörkö-koiralla. Oli kyllä kertakaikkiaan aivan mielettömän ihana päivä!

Kyllä tuollaisina päivinä Otto saa mut hetkeksi innostumaan ajatuksesta että muutettaisiin sinne Espooseen, hankittaisiin se omakotitalo isolla omalla pihalla ja iso koira pihalle lasten kanssa juoksentelemaan. Lapset tykkäisivät, me voitaisiin pitää grillijuhlia ystäville ja laittaa vaikka uima-allas omalle pihalle. Mutta sitten taas tälläisinä päivinä mikä meillä tänään on ollut, tuntuu ihanalta että viiden minuutin kävelymatkan päässä on meri, kansainvälistä tunnelmaa huokuva rantabulevardi ja mieletön hiekkaranta upeine terassikahviloineen ja lempparileikkipuistoineen. Kaikessa on puolensa!

Miten teidän viikonloppu sujui? Kiersittekö valmistujaisia vai valmistuitteko kenties itse? Onnea vielä kaikille jotka valmistuivat! ♥

Heippa! Terveisiä täältä vauvantuoksun ja ällöonnellisen rakkauspilven keskeltä! Pikkuipana on kyllä totaalisesti sulattanut meidän kaikkien sydämen ja kestovirne naamalla täällä vaihdellaan vaippaa, tuijotellaan tuhisevaa palleroista ja leikitään Tipan kanssa. Ihanaa olla kotona yhdessä koko perhe, Ottokin on isyyslomalla vielä seuraavat pari viikkoa joten saadaan rauhassa tutustua kaikki yhdessä meidän uuteen perheenjäseneen. Ainakin tähänastisen perusteella hän on rauhallinen, tyytyväinen ja kova syömään ja nukkumaan. Yöt ovat sujuneet hyvin, vauva on heräillyt tasaisin väliajoin syömään ja jatkanut sitten uniaan, viime yönä neiti nukkui jopa kuuden tunnin pätkän putkeen.

Ylläolevat kuvat on otettu tiistaina ja keskiviikkona kun oltiin ihan ekoja hetkiä kotona, nyt tuntuu että vauvahan on ollut meillä aina vaikka eipä siitä synnytyksestä edelleenkään ole kuin viisi päivää. Mulla on tosi hyvä olo (niin henkisesti kuin fyysisestikin), jotenkin tuntuu siltä niinkuin meille olisi vain yhtäkkiä muuttanut pieni suloisuus asumaan ja koko synnytys olisi ollut unta. Kai se johtuu siitä että kaikki kävi niin helposti ja nopeasti etten oikein ole ehtinyt edes tajuamaan!

Eilen käytiin siellä kontrollissa hoitajan luona ja vauvan paino oli lähtenyt jo nousuun mukavasti, varmaan huomenna tai ehkä jo tänään ollaan saavutettu syntymäpaino uudelleen. Kaikki oli muutenkin tosi hienosti ja ei tarvitse enää käydä kontrolleissa vaan normaali neuvolaseuranta riittää. Vauva on alkanut jo hymyilemään vahingossa vienoa hymyä ja ei voi kyllä olla mitään söpömpää kuin ne tahattomat pikku ilon häivähdykset neidin kasvoilla! Parina iltana vauva on jaksanut jopa valvoa yli tunnin putkeen ja tuijotellut vaan tyytyväisen hämmentyneenä äidin tai isin sormea puristellen. Ihana rakas<3

Kuvissa vilahtelee myös meidän VauvaPopista vauvikselle saatu Kiddy Evolution Pro -turvakaukalo jota tomera isosisko niin tarkasti vartioi! Mä teen tuosta meidän seeprakuosisesta ihanuudesta postauksen mahdollisimman pian, siihen asti Kiddyihin voi käydä halutessaan tutustumassa täällä! Tiara on ottanut vauvan oikein hyvin vastaan, oikeastaan aika rauhallisesti mun mielestä.

Alkuinnostuksen jälkeen vauva ei nautiskele enää kokoaikaisesti Tiaran ylenpalttisesta kiinnostuksesta, mutta Tiara ei myöskään ole ollut kertaakaan negatiivinen vauvaa kohtaan. Illalla käydään antamassa vauvalle pusu ennen nukkumaanmenoa, muuten ei voi ollenkaan mennä nukkumaan ja päivisin saatetaan kommentoida vauvan tekemisiä (”vauva, pieeeeni, syö” ”vauva nukkuu”) tai käydä silittämässä varovasti jalasta, mutta muuten Tiara on jatkanut puuhiaan niinkuin ennenkin eikä kiinnitä vauvaan sen suurempaa huomiota.

Päivät ovat sujuneet mukavasti, oikeastaan aika normaalisti. Tuntuu siltä niinkuin aina olisi ollut näin. Pikkutytsy nukkuu ainakin vielä toistaiseksi niin paljon että aikaa jää kyllä Tiaran huomioimiseen erittäin riittävästi. Ja Oton ollessa kotona on Tiara saanut leikkiseuraa paljon normaaliarkea enemmän, kun me ollaan yhdessä rakennettu majaa ja neiti on saanut käydä kaupassa ja isin töissä pyörähtämässä Oton kanssa. Imetyshetkinäkin Tiara on leikkinyt ihan sievästi eikä ole vaatinut mitään erityishuomiota tai ollut mustasukkainen vauvan saamasta läheisyydestä.

Kuten jo alussakin sanoin niin tällä hetkellä tuntuu että meillä on meneillään kunnon honeymoon jonka ei toivoisi päättyvän ikinä! Tietenkin arki alkaa sitten kun Otto menee taas takaisin töihin mutta siihen asti me kyllä nautitaan tästä ihanasta vapaudesta olla tekemättä mitään jos ei huvita ja tietysti meidän ihanien tyttöjen seurasta ja yhteisestä ajasta.

Vauveli alkaa heräilemään pikkuhiljaa niin mun pitää rientää avaamaan maitobaari, mutta täytyy vielä tähän loppuun lisätä miljoonat kiitokset teille kaikille ihanille onnitteluista ja kauniista sanoistanne<3 Mä oon lukenut jokaikisen kommentin, tirautellut kyyneliäkin ja hymyillyt pöntön onnellista hymyä! Koetan paneutua kommentteihin mahdollisimman pian enemmän, mutta hetken aikaa nautiskelen vielä vauvantuoksusta ja rauhasta ennen kuin palaan normaaliin blogiarkeen! Ihanaa viikonloppua mun maailman parhaille lukijoille<3

Postaustoiveita teiltä taannoin udellessani vastaanotin todella mielenkiintoisen postaustoiveen; toiveen että kertoisin millaisia ovat meidän perheen kasvatusperiaatteet. Mä oon miettinyt tässä jo useamman viikon tätä aihetta, koittanut kiinnittää huomiota siihen millainen kasvattaja olen omasta mielestäni ja millainen Otto on. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, meidän arvoja ja sitä millaisiksi ihmisiksi haluan meidän lapset kasvattaa. En voi sanoa että meillä olisi mitään tiettyä kasvatusfilosofiaa enkä näe itseäni minkään tietyn vanhemmuuden tyylisuuntauksen toteuttajana (esim. kiintymysvanhemmuus, curling-vanhemmuus, mitä näitä kaikkia ihania nimityksiä onkaan), mutta on asioita joita kasvatuksessa pidän tärkeinä ja asioita joita pidän vähemmän tärkeinä. Ne tärkeät asiat ajattelin jakaa teidän kanssanne tässä postauksessa.

Mikään ei ole rakkautta ja rakastamista tärkeämpää, siitä mä olen aivan varma. Tärkeintä mulle kasvattajana on että meidän lapset saavat osakseen rutkasti rakkautta ja tuntevat olonsa rakastetuksi. Mä haluan opettaa meidän lapset sekä rakastamaan että ottamaan rakkautta vastaan. Mun mielestä lapsi ansaitsee vanhempiensa ehdottoman rakkauden ja luottamuksen oletusarvoisesti. Luottamuksen voi menettää – ja ansaita takaisin – mutta rakkautta ei. Mä aion rakastaa Tiaraa ja tulevaa tytsykkää aina ja ikuisesti tapahtui mitä hyvänsä. Se on tärkein arvo mitä mä oon mun äidiltä oppinut, että äidinrakkaus on ehdotonta ja aina saa tulla kotiin vaikka mikä olisi.

Olennaista mun mielestä on se että lapset tuntevat olevansa rakastettuja ja tärkeitä juuri sellaisina kuin ovat. Kehua ei voi koskaan liikaa, ja mulle on tärkeää vahvistaa lasten itsetuntoa. Tai varmaan kehuakin voi liikaa (silloin on mun mielestä jotain pielessä kun vanhemmat päästävät kehuja jaellen alaikäisen totaalisen laulutaidottoman lapsensa Idolsiin nolaamaan itsensä koko kansan edessä), mutta en usko että lasta voi kehua liikaa niistä asioista joissa hän oikeasti on hyvä.

Vanhempana koen myös että on mun tehtävä auttaa lapsia löytämään niitä asioita joissa he ovat hyviä ja tarjota mahdollisuuksia lapsille itselleen löytää se/ne omat juttunsa. Kehua voi myös ihan muutenvain, ei lapsen tarvitse olla huippu-urheilija tai 3v valokuvamalli kuullakseen olevansa hyvä jossain, vanhempana voi myös kehua erityisen hienosta leikistä, mahtavasta piirustuksesta tai hienosti syödystä poronkäristys -lautasellisesta. Kehut kuuluvat osaksi arkipäivää, mutta toki sitä rakkautta voi ja pitää osoittaa muutenkin. Meillä halataan, pussataan ja paijataan  päivittäin ja toivon että tämä tapa säilyy hamaan tulevaisuuteen asti. Tietenkin kunnioitan lapsen rajoja että jos ei pussaaminen enää tunnu lapsesta luontevalta niin en mä väkisin ole pussaamassa, mutta niin kauan kun mua ei kielletä niin hukutan Tiaran ja vauvan suukkoihin joka päivä!

Se että haluan tarjota lapsille mahdollisuuksia löytää oma juttunsa, tarkoittaa sitä että haluan kannustaa lapsia harrastamaan ja kokeilemaan uusia juttuja. Mä oon itse saanut aina harrastaa mitä olen halunnutkin ja harrastinkin nuorempana tanssia melkein 10 vuotta ja taidekoulua samanverran. Oon kiitollinen äidille siitä että äiti aikoinaan mut vei taidekerhoon pikkunaperona kun huomasi että mä tykkään ihan hurjasti piirtää ja maalata! En kuitenkaan halua ketään pakottaa mihinkään harrastukseen jos ei lasta itseään kiinnosta enkä myöskään ajattele että varsinkaan pikkulapsena (tai myöhemminkään) tarvitsisi olla montaa harrastusta, kunhan on se joku oma juttu jossa tuntee olevansa hyvä ja josta tykkää!

Sukupuolineutraalius ei kuulu meidän kasvatusperiaatteisiin, enkä yhtään tykkää siitä miten leimaava nimitys se on. Mä uskon ennemmin tasa-arvoon ja yksilön vapauteen olla hyväksytty sellaisena kuin on. En aio väkisin meidän tytöistä mitään pinkkejä pissisprinsessoja kasvattaa mutta en myöskään aio ostaa vain ja ainoastaan neutraalin värisiä puuleluja siinä pelossa että Barbiet ovat liian naista halventavia ja tyttöjen leluja. Meillä on nytkin sekä autoja että eläinlegoja enkä mä ainakaan ajattele niin että on tyttöjen ja poikien lelut/harrastukset/värit ym erikseen. Kumpikin meidän lapsista on oikeutettu olemaan niin poikamainen tai tyttömäinen kuin vain itse haluaa. Tällä hetkellä lastenhuone on ulkomuodoltaan hyvinkin pinkki ja hempeä, mutta olen valmis sitä muuttamaan sitä mukaa kun lapset osaavat kertoa mistä itse tykkäävät.

Mulle on tärkeää että meidän lapset omaavat hyvät käytöstavat ja osaavat ottaa toiset huomioon. Kotona harjoitellaan kiitosta, tervehtimistä, anteeksipyytämistä ja muita perusjuttuja, mutta kotiympäristön lisäksi haluan tutustuttaa lapset julkisiinkin paikkoihn ja niissä käyttäytymiseen. Mua on pienestä asti otettu mukaan ravintoloihin, matkoille, museoihin ja teatteri-esityksiin ja olen oppinut sen miten toimitaan erilaisissa tilanteissa. Samoja kulttuurielämyksiä haluan tarjota myös omille lapsilleni ja ollaankin otettu Tiara aina rohkeasti mukaan eri paikkoihin. Ei lapsi voi tietää miten käyttäydytään esimerkiksi ravintolassa jos ainoa ”ravintola” -kokemus on RAX:in buffet kerran vuodessa.

Syömisessä mulla on yksi tärkeä periaate: kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Jos ei tykkää, ei ole pakko syödä mutta maistaa pitää. Sama periaate on ollut mun äidilläni ja itse olin ainakin sellainen lapsi joka Stockan herkussa huuteli 4-vuotiaana kalatiskin kohdalla että ”äiti ostetaanhan me sitä mätiä! Ja smetanaa kanssa!” ja myyjät tiskin takana naureskelivat. Haluan myös opettaa lapsille terveelliset elämäntavat niin ruokavalion kuin liikunnankin puolesta ja toivon että molemmat  ovat luonteva osa lasten arkea tästä päivästä vanhuuteen asti.

Mä yritän olla johdonmukainen kaikessa mitä teen jotta lapsetkin voivat luottaa muhun ja mun sanaan. Haluan myös olla sellainen äiti jolta uskaltaa kysyä mitä vaan pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi ja jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä oikein odotan että Tiara alkaa kysyä miksi -kysymyksiä enemmänkin ja saan kertoa asioita! Haluan olla lapsilleni läsnä ja toivon etten koskaan unohda miten tärkeää on kiireenkin keskellä antaa lapsille huomiota, leikkiä yhdessä, halia ja jutella. Tunteita saa näyttää ja niistä saa puhua ja yritän parhaani mukaan opettaa lapset käsittelemään omia tunteitaan, myös niitä negatiivisia.

Se on myös tärkeää opettaa, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta niin sitä ei koskaan saa purkaa satuttamalla toisia, ei henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Mä olen itse ehkä liiankin empaattinen ja mietin aina miltä toisesta tuntuu, mutta haluan opettaa myös lapsetkin empaattisiksi. Kaikkia ihmisiä täytyy kohdella samanarvoisesti ja kunnioittaa niin etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ulkonäöstä ja varallisuudesta riippumatta. Kiusaaminen ja rasismi ovat kuvottavimpia asioita joita tiedän ja niitä en halua lasteni kokevan ikinä, en kiusatun enkä kiusaajan osassa.

Kiusaamisesta mulla näin sopivasti tulee mieleen koulunkäynti. Koulutus on mun mielestä elintärkeä asia ja mä haluan että mun lapset panostavat opiskeluun ja tekevät koulussa aina parhaansa. Kukaan ei enempään pysty, eikä tarvitsekaan. Mulle riittää että on edes yrittänyt parhaansa. Koulua ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta kulkeminen aina sieltä mistä aita on matalin on vain typerää. Mä aion parhaani mukaan auttaa läksyissä ja kokeisiin lukemisessa jos mun apua kaivataan ja olen ajatellut jopa että sitten hamassa tulevaisuudessa kun meidän tytöt aloittavat koulutien voisin vaikka lähteä mukaan vanhempaintoimikuntaan. Aion myös kannustaa lapsia jatko-opintoihin ja toteuttamaan rohkeasti omia ura- ja koulutushaaveitaan, mutta en kuitenkaan missään nimessä halua painostaa heitä mihinkään tiettyyn kouluun vain siksi että pidän sitä itse arvossa.

Aika paljon mulla on käytössä niitä periaatteita joita on mun äidillänikin ollut mun kasvatuksessa. Äitinä haluan olla rento, rakastava ja turvallinen niinkuin munkin äiti on ollut. Ainakin toistaiseksi olen aika varma että tiukkojen kotiintuloaikojen, siivousvuorojen, kotiarestien, läksytuntien ja yökyläilykieltojen sijaan tulen suosimaan keskustelua ja tilanteen mukaan sopimista. Tietysti riippuu myös aika pitkälti siitä millaisia neidit kasvaessaan ovat luonteeltaan, mutta toivon mukaan tiukkojen joustamattomien rajojen sijaan riittää se että yhdessä sovitaan ja siitä pidetään kiinni. Tiaran ikäisen kanssa ne suhteellisen tiukat rajat on vielä aika tärkeitä kun tuollainen 17kk ikäinen taapero oppii paremmin asioita kun ne menevät joka kerta johdonmukaisesti samalla tavalla, mutta isompana onkin sitten ihan eri juttu.

Huh, aikamoisen rönsyilevä kirjoitus! Mulla olis niin paljon mitä haluan sanoa ja kuitenkaan en viitsi tästä mitään romaania alkaa kirjoittaa vaikka salaisena haaveena mulla olisikin ehkä joskus kirjoittaa oma kirja. Haaveista tuli mieleeni vielä se avainjuttu, ikuinen klisee joka kyllä mun mielestä pitää erittäin hyvin paikkansa: kun vanhemmat voivat hyvin voivat lapsetkin paremmin. Äitinä haluan siis myös muistaa itseni, olla muutakin kuin aina vain se äiti ja antaa aikaa myös parisuhteelle.

Millaisia kasvatusperiaatteita teillä on? Mitä pidätte tärkeänä? Millaisen kasvatuksen te olette saaneet kotoanne?

Me juhlittiin tänään etukäteen meidän ensi viikon lauantaina koittavaa seurustelun 2-vuotispäivää. Otolla on kuinka ollakaan töitä juuri oikeana juhlapäivänä niin piti sitten vähän etukäteen juhlistaa, vaan eipä se haitannut! Mä liikuin ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon muualle kun lääkäriin ja kyllä teki välillä hieman tiukkaa jaksamisen kanssa. Nauratti vähän kun mummot komeasti ohittelivat mua metrosta poistuttaessa ja ravintolapöydän jonotus paikallaan seisten kymmenen minuutin ajan tuntui suurelta haasteelta, mutta selvisin sentään. Me suunnattiin tänään Amarilloon kun ajateltiin sen olevan sopivan lähellä metroasemaa ja Zaraa että jaksan kävellä molemmat matkat. Matkaahan siis kertyy käveltäväksi yhteensä ehkä 400m metris-Amarillo-Zara-metris mutta mä voin kertoa että oikeasti oli rankkaa!

Oli ihanaa istua rauhassa alas ihan kahdenkesken pitkästä aikaa, syödä todella pitkän kaavan mukaan ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Ei ollut kiire mihinkään eikä tarvinnut kiinnittää huomiota mihinkään muualle kuin toisiimme. Vaikka Tiara ei ole mitenkään erityisen huomionkipeä tapaus niin viimeaikoina mun ollessa pakkolevossa ja äidin siksi majaillessa meillä ei sitä kahdenkeskistä aikaa ole ollut tarpeeksi todellakaan! Iltaisin on saatettu kahdestaan katsoa leffaa, mutta yleensä siihen aikaan kun me ollaan viimein kahdestaan on kumpikin jo sen verran väsyksissä että ei kovinkaan syvällisiä keskusteluja enää kyetä käymään. Enkä tällä mitenkään tarkoita sitä etten olisi kiitollinen äidin avusta tai siitä että hän on täällä, päinvastoin! Mä oon maailman onnellisin että äiti auttaa koska en tosiaan pärjäisi ilman äitiä tällä hetkellä, mutta tokihan se ajankäytöllisesti aiheuttaa omat haasteensa parisuhteelle.

Mutta me ollaan totuttu Oton kanssa siihen että se parisuhteen onnellisuus syntyy niistä arjen pienistä jutuista ja toisen huomioimisesta, ei siitä miten paljon ehtii kyhjätä kahdenkesken kyljessä kiinni. Mun mielestä me ollaan onnekkaita siinä miten nopeasti meillä on kaikki tapahtunut; me ei missään vaiheessa keretty tottua kahdestaan elämiseen kun melkein seurustelun alusta asti me ollaan valmistauduttu olemaan ja oltu perhe. Vaikka me ollaan edetty todella nopeasti, me ollaan kokoajan oltu samalla aaltopituudella kaikista asioista ja pidetty yhtä.

Kovinkaan moni ei ainakaan aluksi uskonut meidän suhteen kestävyyteen, oltiinhan me tunnettu todella vähän aikaa siinä vaiheessa kun Tiara ilmoitti tulostaan. Mutta toisaalta me ei missään vaiheessa olla ajateltu että pysyttäisi yhdessä koska meillä on yhteinen lapsi vaan koska me ollaan haluttu olla toistemme kanssa, ihan alusta asti. Onhan se yhteinen lapsi (ja kohta toinenkin) tietysti kiva lisä siihen parisuhteeseen, mutta kyllä mä Oton kanssa olisin vaikkei noita muksuja vielä olisikaan.

Sen vain tietää kun se kolahtaa ja kyllä mä edelleen voin sanoa kahden vuoden jälkeenkin että Otto on mulle se ainoa oikea. Mä oon ihan varmasti vähintäänkin yhtä rakastunut tuohon mieheen nyt kuin mitä olin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa mä oon oppinut tuntemaan Oton läpikotaisin, ja Otto mut. Ei kukaan voi tuntea mua Ottoa paremmin eikä ole sellaista asiaa jota en Otolle voisi kertoa. Toiset sanovat parisuhteen olevan tylsä jos ei ole mitään salaisuuksia, mutta ainakin meillä tää avoimuus on ollut aika toimiva juttu. Kun muistaa jutella asioista niin kummatkin tietää missä mennään eikä tarvitse tapella turhista.

Hassu juttu meidän parisuhteessa on se, että mä olen suurimman osan meidän seurusteluajasta ollut raskaana. Tänään juuri Oton kanssa juteltiin siitä, että Tiaran ollessa muutaman kuukauden ikäinen mä muistelin mun ensimmäisen raskauden itkukohtauksia ruokakaupassa kun en löytänyt hyvää mehua ja panikointia raskausarvista jenkkakahvoissa ja lupasin että jos joskus tulen vielä raskaaksi niin olen paljon seesteisempi. No se lupaus hormonien pyörteissä kyllä unohtui äkkiä, mutta silti tuo herra on jaksanut tukea mua tässäkin raskaudessa ihan loistavasti. En mä olisi mitenkään pärjännyt ilman  Ottoa, onneksi ei ole tarvinnutkaan!

Musta on ihanaa että ollaan oltu jo kaksi vuotta yhdessä ja ehditty kokea ihan mielettömiä asioita, mutta aika kuluu ihan liian äkkiä! Mä muistan helmikuun 9. päivän vuonna 2011 kuin eilisen ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta. Silti sen jälkeen me ollaan ehditty muuttaa yhteen, menty kihloihin, saatu  Tiara, kasvettu vanhemmiksi yhdessä, alettu odottaa toista vauvaa ja muutettu meidän unelmakotiin. Ja miljoona muuta asiaa joiden erittelyssä kestäisi vuosia, mutta pointti oli se että kunhan masutyyppi on syntynyt, voisi ajan mun puolesta pysäyttää tai ainakin hidastaa kulkemaan puoliteholla. Jos aika jatkaa kulkuaan tällä samalla nopeudella niin kohtahan me istutaan Oton kanssa jo kiikkustuolissa ja lapsenlapsenlapset keittää meille kahvia!

Mulla on maailman paras olla, juuri tässä ja nyt (ellei selkäkipua, virtsarakkoa pahoinpitelevää pikkukaveria ja suklaanhimoa lasketa) enkä vaihtaisi kyllä päivääkään pois. Oon onnekkain nainen maan päällä kun oon tuollaisen kultakimpaleen itselleni napannut!

Nyt kipittelen viimeinkin nukkumaan, mutta kunhan herään niin masupäivitystä 27+0 merkkipaalun kunniaksi, sekä uusia masukuvia että asukuvia Amarillo-reissulta. Zara-ostokset esittelen ensi viikon aikana kunhan saan muutamat muutkin viimeaikojen ostokset kuvausvalmiiksi niin saan kaiken koottua yhden otsikon alle kerralla. Hyvää yötä ihanat<3