Kiitos hurjasti kaikille jotka ovat kommentoineet edelliseen postaukseen, tai lähettäneet ihania viestejä. On tullut kyllä niin loistava fiilis siitä palautteesta mitä olen saanut, ja on ollut hienoa kuulla teidän tarinoita ja ajatuksia! Jatkan kommentteihin vastaamista huomenna, kun pääsen viettämään vähän ”normaalimpaa” työpäivää. Alkuviikko on ollut ihan hulinaa, kun kuvattiin maanantaina koko päivä ja tiistaina vielä muutama tunti sitä videoprojektia josta aiemmin mainitsin, ja tänään olin lounastapaamisessa ja kirjan julkkareissa kaksi lasta mukanani. Olipahan äksöniä kerrakseen, voin kertoa. Mutta oli just hauskaa!

Kuvaukset olivat kyllä uskomattoman  mahtava kokemus meille kaikille, enkä malta odottaa lopputulosta. Parasta oli ehdottomasti se huikea porukka jossa päästiin projektia tekemään. Ja se on kyllä myös yksi oman työni parhaista puolista, että pääsen niin usein tutustumaan niin mielettömän hienoihin uusiin ihmisiin. Mä oon just sellainen people person joka rakastaa jutella ihmisten kanssa ja tutustua ja vaihtaa ajatuksia. Se sopii tähän ammattiin kuin nenä päähän. Rakastan myös kliseisiä kielikuvia, kuten olette ehkä saattaneet joskus huomata.

Huomenna mä en aio pistää nenää ulos ovesta ollenkaan, paitsi jos tulee sellainen fiilis että lähden sittenkin nauttimaan upeasta auringosta, jälleen. Tällä viikolla ollaan ulkoiltu yhteensä yli kymmenen tuntia jo alkuviikon kolmen päivän aikana, ja vaikka se on ollut ihanaa, sellainen verkkaripäivä houkuttelisi ihan tosi kovaa. Ehkä huomenna on juuri sellainen päivä? Aamulla puen jalkaan vaan ne samat verkkarit jotka illalla tiputan sängyn viereen lattialle, ja pidän niitä ihan koko päivän.  Juon liian monta kuppia kahvia, ja hengaan lattiatyynyllä taaperon kanssa lukemassa kirjoja. Kuulostaa aika hyvältä suunnitelmalta. Päikkäriaikaan makaan sohvalla tekemässä töitä läppäri sylissä, edelleen niissä samoissa verkkareissa.

Vaihtelu on toinen tämän ammatin parhaista puolista: yhtenä päivänä kuvataan kolme tuntia meren jäällä viimeisen päälle topattuna, toisena edustetaan pr-tilaisuudessa ja tutustutaan uusiin ihmisiin, ja kolmantena makoillaan verkkareissa yksin kotona naputtelemassa konetta. Mä rakastan vaihtelua ja sitä, että yksikään päivä ei ole samanlainen kuin joku toinen. Vaikka olen sosiaalinen tyyppi ja tykkään olla ihmisten kanssa, on välillä ihan best vaan olla ja öllöttää kotona ja naputella sormet sauhuten läppäriä, yksin.

Tosin tässä naputellessani tajusin, että huomenna vietetän Naistenpäivää, ja meillä liittyy siihen ihan oma perinne. Ehkä illalla riisunkin siis verkkarit ja vaihdan ne vähän siistimpiin pöksyihin, ja mennään ostamaan kaikille meille meidän perheen naisille Naistenpäivän kukat, niinkuin meillä on tapana. Se on ihana perinne. Innolla odotan millaisen kukan taapero valitsee itselleen, kun hän pääsee ensimmäistä kertaa mukaan Naistenpäivän kukkaostoksille niin että tietää mitä ”kukka” tarkoittaa edes.

Kiitos teille kaikille vielä ja ihanaa huomista Naistenpäivää jo etukäteen kaikille teille upeille, mahtaville, mielettömille naisille siellä ruutujen takana <3 

”Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?”

Tälläkin kertaa yksi kysymyspostauksen kysytyimmistä kysymyksistä oli se, onko meidän arkemme todella tällaista kuin kirjoitan, vai jätänkö ”kaikki huonot asiat” mainitsematta blogissa tietoisesti. ”Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?”. Vaikka vastataan kysymykseen myöhemmin Oton kanssa myös videolla kumpikin omasta näkökulmastamme, päätin omistaa tälle aiheelle ihan kokonaisen oman postauksensa. Ihan vaan jotta se tulisi kattavasti käsiteltyä, kun se kerta edelleen vuonna 2018 näin kovasti mietityttää ihmisiä. Täältä ruudun toiselta puolelta kysymys tuntuu niin kovin käsitellyltä jo. Kaipa se on tämä oma bloggaajan kupla vain, kun todellisuudessa se kuitenkin pohdituttaa monia edelleen.

Päätin koota tähän heti postauksen alkuun muutamia esimerkkikatkelmia, joita keräsin viimeisen kuukauden aikana mun blogissa julkaistuista postauksista. Nämä lauseet ovat siis olleet osana postauksia, joissa olen kirjoittanut esimerkiksi arjesta tai elämästä lasten kanssa.

”Pallokalateepalle on kaadettu mustikkakeittoa, syöty pasta bolognesea ensimmäistä kertaa itse ja kieritty nurmikolla kesäpiknikillä. Se päällä on saanut maalata vesiväreillä, syödä banaania ja puhaltaa saippuakuplia. Ihan niin kuin kaikki muutkin meidän lasten kaapista löytyvät vaatteet päällä saa. ” 

”Arkeen kuuluu myös sotkua, paperihaavoja sormessa, riitoja lemppariponeista ja siitä kuka saa pelata just sen tietyn tyypin kanssa samassa joukkueessa Monopolya. Joskus kinastellaan, tai harmistutaan siitä miten myöhästyttiin jonkun höpsön jutun takia. Arki on arkea meilläkin eikä mitään täydellistä höttöä, vaikka onnellisia joka päivä ollaankin.”

”Heräsin: Klo 6.17. Pelättiin eilen että tästä yöstä ei tulisi kovinkaan kokonainen, kun 1v sai rokotuksia ja niistä nousi korkea kuume hetkeä ennen nukkumaanmenoa. Kuume onneksi laski panadolilla, ja vauva nukkui tyytyväisenä koko yön, eikä herännyt kuin 16 minuuttia tavallista aikaisemmin. Hän on nyt jo viikon verran herännyt joka aamu klo 6.33 minuutilleen, ja olen alkanut itse heräämään automaattisesti klo 6.32.”

”Meidän makuuhuone on kuluneen vuoden ajan ollut vähän sellainen meidän kodin murheenkryyni. Toki siellä on ollut kivoja huonekaluja, kuten meidän ihana iso sänky ja vauvan kaunis talosänky, mutta muuten se on toiminut pyykinkuivatushuoneena, puhtaanpyykin keräyshuoneena, vaatekaappihuoneena ja vain nukkumahuoneena, ja sitä rataa”

”Itkevän lapsen lohduttaminen keskellä yötä, varsinkin talvisaikaan, ei ole lähelläkään niin turhauttavaa kun ainoastaan väsyttää ja pissattaa, eikä palele.”

”Mutta kuka opettaisi mulle, että voin itse olla juuri sellainen kuin olen? Kuka hiljentäisi sen äänen joka sanoo, että ”sä et voi laittaa glitterhametta karkkipinkin neuleen kanssa tavallisena torstaina päälle koska saatat näyttää tyhmältä”.”

Mä toivon, että nämä esimerkkilauseet vastaavat siihen kysymykseen, että eikö meillä koskaan *laita tähän arjen negatiivinen tapahtuma*? Kyllä, kyllä meillä koskaan, ihan niin kuin kaikissa lapsiperheissä joskus. Mutta keskitynkö nimenomaan näihin asioihin arjessa? En. Ovatko nämä niitä asioita jotka ovat päivän päätteeksi päällimmäisenä mielessä? Eivät.

Miksi siis kirjoittaisin postauksen kärjellä, jossa jokin negatiivinen(set) tapahtuma(t) olisi nimenomaan pääosassa, kun oma fiilikseni yleensä päivän päätteeksi on positiivinen siitä huolimatta (tai juuri siksi), että päivään on sisältynyt sitä tavallista arkea kommelluksineen? Miksi meidän päivä olisi vähemmän todellinen, jos koen sen olleen hyvä yksistä turhista itkupotkuraivareista tai huonosti nukutusta yöstä huolimatta?

Huomaan, että myös suurimmalle osalle teistä jää meidän arjesta positiivinen kuva, ihan niin kuin mullekin, siitä huolimatta että tuon kyllä näitä ”ikävämpiäkin” asioita esiin silloin kun niitä tapahtuu. Jotkut eivät vain huomaa niitä silloin, kun ne ovat osana tavallista iloista normi päivästä kertovaa tekstiä, koska ne eivät ole pääosassa. Ihan niin kuin mäkään en arjessa ajattele niitä sen erityisemmin.

Ne ovat toki osa arkea, mutta eivät se osa mihin keskityn. Jokainen tekee itse valintansa, ja jos kokee että itse haluaa keskittyä omassa arjessaan heräämisiin, sotkuihin, kiukutteluun ja muuhun, niin ihan vapaasti. Sitä ei kuitenkaan voi vaatia toisilta, eikä se tarkoita, että toisten arki olisi vähemmän todellista. Ei voi väittää, että joku peittelee, valehtelee tai siloittelee elämää vain siksi, että hän ei keskity negatiivisiin asioihin yhtä paljoa kuin joku toinen.

Joku jopa kysyi, eikö meidän lapsilla ole ollut uhmaa, joka kuuluu normaaliin kehitykseen ja on tärkeä vaihe lapsille. No todellakin on, kenelläpä ei olisi! Blogista löytyy monta sivua postauksia kun kirjoittaa sivupalkin hakukenttään ”uhma”. Näitäkin asioita on käsitelty täällä, ihan kuten kuolemaa, ehkäisyä ja yövalvomisiakin. Mutta tarvitseeko uhmasta puhua välttämättä negatiivisesti ja valittaen? Ei. Olenko ihmisenä valittavaa tyyppiä? En.

Jos tässä maailmassa joku asia on, mitä en jaksa kuunnella, niin se on nimenomaan turha valitus asioista joihin voi tai ei voi itse vaikuttaa. Jos voin vaikuttaa, vaikutan. Jos en voi, niin sitten en voi. Valittaa en jaksa, koska se ei auta mitään. Siksi harvoin itse luen inhorealistisia valitusblogipostauksia (koskivat ne sitten mitä tahansa). Samaan aikaan ihmettelen, miksi joku ainoastaan niistä tykkäävä haluaa tulla varta vasten ärsyyntymään tänne mun blogiin jossa tyyli on aivan erilainen.

 

Kaikkein loukkaavin perustelu jota joskus esitetään näiden positiivisen arjen ihmettelyiden/epäilyjen yhteydessä on mun mielestä se, että mun elämä olisi ollut jotenkin ruusuilla tanssimista, ja siksi en tajuaisi millaista on kun jollain on vaikeaa. Tervetuloa tekemään aikamatka mun äidin aivoinfarktiin ja molemminpuoliseen keuhkoveritulppaan, ja mun teini-ikään. Siihen kuului vuosia sairaasta äidistä ja kodin hoidosta huolehtimista, sekä äidin että oma masennus ja burn out.

Mä olen kokenut millaista on olla hiuskarvan päässä oman äidin menettämisestä 14-vuotiaana, millaista on kun yksinhuoltajaäidin persoona muuttuu kokonaan, ja siitä kun ei jaksa edes nousta sängystä ylös aamuisin. Ehkä siksi en jaksa nähdä jotain tavallisen arjen palasia omassa elämässäni valituksen arvoisina. Kukaan ei sano etteikö mulla voisi olla ihan hirveitä asioita ja vaikka vakava sairaus jossain tulevaisuudessa. Miksi ihmeessä siis käyttäisin nämä hyvät hetket siihen että keskittyisin kaikkeen mikä on tylsää tai ikävää?

Kun mä menen illalla nukkumaan, mulla on yleensä hymy kasvoilla ja hyvä fiilis. Olen yleensä tyytyväinen siihen, millainen päivä meillä on ollut. Pystyn luettelemaan useita asioita joista olen päivässä kiitollinen, vaikka se ei olisi ihan oppikirjan mukaan mennytkään. Pystyn miettimään, mitkä olivat päivän hienoja hetkiä, ja miten onnellinen olen niistä rakkaista ihmisistä joiden kanssa sain päivän viettää. Useinkaan en muista ajatella enää toista kertaa, jos päivässä on ollut joku ohimenevä hankala hetki. Ja jos muistan, niin fiilis on että ”onpa hyvä että selvittiin siitäkin”.

Tämä on mun tapa elää, ja se sopii mulle. Tämä on myös meidän perheen tapa elää. Se, on meidän positiivisen arjen salaisuus. Joku muu voi elää sillä tavalla miten itse haluaa, se ei ole multa pois ollenkaan, mutta ei pitäisi tämän munkaan tavan olla keneltäkään muulta pois.

(Huom! Alussa lainattu kysymys on vain yksi niistä lukuisista joita vastaanotin aiheeseen liittyen, ja valitsin sen tähän koska siinä tuli hyvin esille näitä asioita ja siihen oli helppoa vastata. En kokenut sitä millään tavalla loukkaavana tai omia tapojani väheksyvänä, vaan aidon ihmettelevänä, mikä on täysin ok).

Viikkasin eilen pyykkejä kaappiin, ja bongasin keskimmäisen paitahyllyltä Mini Rodinin pallokalapaidan, jonka ostin koossa 92/98 1,5-vuotiaalle esikoiselle keväällä 2013. Tajusin samalla, että se on oikeasti ollut viisi vuotta putkeen käytössä, ja nyt lähtee jo kolmannelle käyttäjälle, sillä siirsin sen samalla kuopuksen paitahyllyyn, ja sieltä suoraan päälle.

Mini Rodinin pallokalateeppa on ollut mun lemppari siitä asti kun sen ostin viisi vuotta sitten. Siihen ei vaan voi kyllästyä, ja melkein tuntuu jo valmiiksi haikealta että se menee ”enää” pari-kolme vuotta kuopukselle ennen kuin hänkin kasvaa metrin mittaiseksi ja paita alkaa olla pituudeltaan kinttana.

Se on pesty niin monta kertaa että ei mitenkään pysty laskemaan, onhan se ollut viisi vuotta kaapissa käyttövaatteissa, eikä kertaakaan edes jemmassa. Se on ollut meidän isompien tyttöjen päällä kymmeniä, ellei satoja kertoja. Se on ollut käytössä 85-senttisellä esikoisella siihen asti että hän oli metrin, keskimmäisellä siihen asti että hänkin oli metrin mittainen ja nyt se on käytössä kuopuksella, joka on 76cm pitkä viimeisimmän neuvolan mukaan.

Lyhythihainen t-paita on ehkä kaikkein pitkäikäisin vaate mitä lapsella voi olla, sillä sitä voi käyttää niin eri kokoisella lapsella helposti vähän lookia muunnellen. Paita menee niin oversizena kuin istuvampanakin. Oversizena vaikka leggareiden kanssa, ja istuvampana esimerkiksi hameen kaverina, paidan helma hameen alla. Toki täytyy ottaa huomioon juuri se, että T-paita on laadukas, ne saumoista ekassa pesussa kiertyvät, printeistä halkeilevat ja harmaantuvat t-paidat taas ovat niitä jotka eivät lähde kiertoon enää kenellekään.

Pallokalateepalle on kaadettu mustikkakeittoa, syöty pasta bolognesea ensimmäistä kertaa itse ja kieritty nurmikolla kesäpiknikillä. Se päällä on saanut maalata vesiväreillä, syödä banaania ja puhaltaa saippuakuplia, ihan niin kuin kaikki muutkin meidän lasten kaapista löytyvät vaatteet päällä saa. Ja vielä vaan, näiden kaikkien vuosien jälkeen se on kuin uusi. Ei pesunukkaa, ei kulumaa, ei kutistumista tai kiertäviä saumoja. Maksoin siitä uutena 29 euroa vuonna 2013 ja se on ollut käytössä viisi vuotta. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että oli oikein hyvin käytetyt 29 €, ei paljoa jää käyttökerralle hintaa. Pallokalat on siitä kiva kuosi, että se menee hyvin kaupaksi vielä sitten parin vuoden päästä kun se jää meille lopullisesti pieneksi. En epäile hetkeäkään etteikö paita selviäisi priimakuntoisena vielä kuopuksenkin jäljiltä eteenpäin laitettavaksi.

Koska meidän isommilla tytöillä on niin isot ikäerot kuopukseen, olen ehtinyt paljon myydä myös niitä lemppareita siinä välissä, silloin kun en vielä tiennyt että meille tulisi joskus kolmas ihanuus. Mutta onneksi on näitä muutamia ihanuuksia jotka olivat tosi pitkään käytössä, ja joita otin jemmaan raskausaikana kun ne jäivät pieneksi isoille tytöille. Tämän hetken vaatteista jemmaan varmasti jo suurimman osan.

Tämä pallokalateepaita on vaate, jollaisista haluaisin että meidän lasten vaatekaapit koostuvat kokonaan, ja niin myös mun oma kaappi. Vuosi vuodelta olen lähempänä sitä tavoitetta, kun ostan harkitusti vain niitä ajattomia ja kauniita lemppareita, jotka saavat sydämen sykkimään edes puoliksi niin kovaa kuin nämä pallokalat vuonna 2013. Niitä jaksaa katsella vuosiakin kaapissa. Vähemmän on todellakin enemmän, ja ne vanhat lempparit on juuri niitä joilla vaatekaapista saa persoonallisemman.

Tässä pallokalat, tai tuttavallisemmin ”pallikset” meidän kaikkien kolmen neidin päällä <3 

Mikä on teidän oma pisimpään käytössä ollut vaate? Entäs lasten? Tykkäättekö jemmata isompien sisarusten vaatteita pienemmille?

Olen jutellut viime aikoina paljon ystävieni kanssa, ja tavannut myös työn kautta paljon sekä uusia tyyppejä että vanhoja tuttuja. Tulin pohtineeksi, että mitkä on sellaisia asioita, joita arvostan ja ihailen muissa ihmisissä? Mikä saa mut tykkäämään jostain ihmisestä, mikä antaa luotettavan kuvan, ja mistä syntyy se tunne että tuosta tyypistä olisi ihanaa kuulla lisää? Listasin kahdeksan asiaa, jotka viehättävät mua muissa ihmisissä.

1. Toisten kannustaminen

Sellainen tsemppaava meininki ja kannustaminen eteenpäin, on musta todella ihana piirre ihmisissä. Voi olla että tulee myös omasta lapsuudesta, koska mua on kotona aina kannustettu eteenpäin ja uskottu mun unelmiin. Siksi ehkä tykkään siitä piirteestä myös muissa. Lannistaminen ja tyrmääminen taas saa mut heti kavahtamaan kauemmaksi, en ymmärrä miksi joku haluaa lytätä toisen unelmia heti kättelyssä.

2. Pyyteetön auttaminen

Ihmisestä kyllä näkee, auttaako hän siksi että toivoo hyötyvänsä siitä jotain, vai auttaako hän ihan vaan koska haluaa auttaa. Pyyteetön auttaminen, sellainen että tarjoutuu avuksi vaikka tietää että ei todennäköisesti hyödy siitä itse mitenkään, on mun mielestä ihailtavaa. Yritän tehdä sitä myös itse enemmän. Miksi ei voisi pelastaa toisen päivää, kun huomaa että hän on unohtanut lompakkonsa viereiseen hampurilaisravintolan loosiin, tai miksi ei voisi tarjoutua ystävälle muuttoavuksi vaikka itsellä ei muuttoja lähiaikoina olekaan näköpiirissä.

3. Toisten kehuminen ”selän takana”

On tärkeää kehua ihan suoraan päin naamaa, ja antaa positiivista palautetta silloin kun sille on syytä. Mutta vielä enemmän mua innostaa ja kiinnostun ihmisestä, joka kehuu mulle jotain toista tyyppiä vaikka tämä ei ole kuuloetäisyydellä, ja joka ei luultavasti koskaan edes saa tietää että häntä on kehuttu mulle. Siitä tulee jotenkin hyvä, aito fiilis sekä kehutusta että kehujasta. On hieno taito nähdä hyvää toisissa, ja mun mielestä on tosi inspiroivaa kuulla millaisista ihmisistä toiset tykkäävät, saavat voimaa tai millaisia ihmisiä he ihailevat.  Selän takana pahan puhuminen taas on luotaantyöntävää, eikä mua kiinnosta ollenkaan keskustella toisten ihmisten negatiivisista mielipiteistä, jotka eivät liity omaan elämääni mitenkään. ’

4. Kyky nähdä harmaan sävyjä

Se että näkee mustan ja valkoisen välissä olevan valtavan kirjon, on hieno taito. Liian usein mediassa, lehdissä, blogeissa tai esimerkiksi vanhemmuudessa ollaan ehdottomia ja harrastetaan tarpeetonta vastakkainasettelua. Merkkivaatteet ja ketjuvaatteet, vegaanit ja sekaanit, ympäristöystävälliset ja kerskakuluttajat, fitnesstyypit ja bodylovet, korvikkeet ja imetys, etc. Vastakkainasettelu on puuduttavaa ja hölmöä, kun totuus on kuitenkin se että suurin osa ihmisistä asettuu sinne ääripäiden välimaastoon, eikä kukaan ihminen ole toista parempi, vaan erilainen. Vastakkainasettelu on toki provosoivaa ja sillä saa ehkä huomiota, mutta ei sillä mitään todellista kansan syvien rivien mielipidettä saada kuuluviin, vaan ainoastaan ne omasta asiastaan vauhkoavat ääripäät. Vaatii taitoa kyetä tuomaan oma tietous ja mielipide esiin toisia kunnioittavasti ja ilman vastakkainasettelua, mutta se on ehdottomasti mahdollista.

5. Kyky ymmärtää erilaisuutta

Edellisestä kohdasta päästäänkin sopivalla aasinsillalla mun seuraavaan lempparipiirteeseen. Kyky ymmärtää erilaisuutta on äärimmäisen tärkeä, varsinkin tämän päivän monimuotoisessa yhteiskunnassa. Ei vaan voi ajatella, että se oma tapa elää on ainoa oikea ja muut olisivat jotenkin huonompia. Se että osaa ymmärtää erilaisia elämäntilanteita ja ihmisiä sen oman kuplan ulkopuolella, on tärkeä taito ihan jo keskustelunkin kannalta. Mun mielestä on avartavaa, mielenkiintoista ja mahtavaa jutella ihmisen kanssa, jolla on vaikka täysin erilainen elämäntilanne kuin mulla, tai joka omaa jostain asiasta täysin erilaisen mielipiteen kuin minä. Me edustetaan joidenkin ystävieni kanssa esimerkiksi erilaisia poliittisia suuntauksia, mutta pystytään silti juttelemaan politiikasta ja sitä sivuavista asioista ilman tappelua tai hampaiden kiristelyä.

6. Toisen parhaiden puolien tuominen esiin

Musta on ihan mahtavaa, miten jotkut puhkeavat oikein kukkaan esimerkiksi rakastuessaan juuri siihen oikeaan tyyppiin. Juuri sillä oikealla tyypillä on nimittäin taito tuoda ne toisen parhaat puolet esiin, muistuttaa miksi joku on ihana silloin kun hän ei itse muista, ja kertoa että hienosti menee silloin kun toinen epäröi. Usein ”seura tekee kaltaisekseen”, ja esimerkiksi positiivisuus synnyttää lisää positiivisuutta. Jos hengailee ystävän kanssa jutellen kaksi tuntia unelmien saavuttamisesta, vaikutuksen tehneistä ihmisistä ja asioista joihin voi itse vaikuttaa, on luultavasti paljon paremmalla tuulella, kuin jos käyttäisi kaksi tuntia Tosi tv-julkkisten haukkumiseen.

7. Täysillä heittäytyminen

Joistain ihmisistä vaan näkee heti, että he eivät harrasta mitään itsesensuuria, vaan ovat aidosti joka tilanteessa omia itsejään. Sellaisten ihmisten kanssa on hauskaa, ja uskaltaa itsekin heittäytyä kokeilemaan uusia asioita tai sanomaan jonkun asian ääneen, mitä ei ole ennen uskaltanut. Mä voin suoraan myöntää että joissain tilanteissa mua vaikka jännittää, enkä kehtaa tehdä jotain niin täysillä kuin oikeasti haluaisin, jos olen yksin. Heittäytyvän kaverin kanssa taas saatankin päätyä tekemään juuri niin kuin halusin, ja huomata että ihan turhaan jännitin ja himmailin. Ihan korvaamattoman arvokasta!

8. Hyvä kuuntelutaito

Ihan äärimmäisen tärkeä juttu on taito kuunnella toista. Ja se toimii ihan molemmin päin. Sellaiset tyypit jotka on kiinnostuneita siitä mitä toisella on sanottavaa, ja ehkä vielä kysyvät lisäkysymyksiä, on myös itse mielenkiintoisia. On tärkeää näyttää, että sillä mitä toinen sanoo on merkitystä, ja että kuuntelija oikeasti kuuntelee, eikä vaan vastaile ympäripyöreästi jotain.

!DISCLAIMER! Pakko näin kovilla pakkasilla huomauttaa että nämä kuvat on otettu nollakeleillä yli viikko sitten, kun oltiin autolla käymässä kaverin luona, ettei tarvitse ihmetellä. 

Tässä on vain murto-osa asioista, joita arvostan ja ihailen muissa ihmisissä, mutta nämä mulla tuli ihan ekana itsellä mieleen. Tulipa hyvä mieli kun ajattelin niitä kaikkia ihmisiä, jotka mua inspiroivat kirjoittamaan tämän listauksen. On ihan mieletöntä saada tuntea niin ihania ihmisiä!

Millaisia piirteitä te ihailette muissa ihmisissä? Mitkä piirteet kiinnittävät positiivisen huomion? Ketkä on sellaisia ihmisiä joita te ihailette?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Olympuksen kanssa.

Toukokuussa tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä kun perustin tämän blogin. Se on aika kauan ainakin omasta mielestäni, ja kyllähän tässä ainakin jonkinlaista kehitystä on tapahtunut siitä, kun ensimmäiset kuvat ja sanat tänne postasin. Jo ekassa postauksessa mulla oli monta kuvaa, sillä vuonna 2011 oli kasvava trendi, että postauksessa on useita kuvia. Aiemmin monet muotibloggaajat pitivät muotiblogejaan jopa kasvottomina, ja rajasivat asukuvat vain kaulasta alaspäin. Vuonna 2011 yhä suurempi osa bloggaajista alkoi kuitenkin kirjoittaa avoimesti, omilla kasvoillaan, ja panosti kuviin myös sata lasissa.

Sen ajan ”sata lasissa” poikkesi silti täysin tästä muutaman vuoden valloillaan olleesta meiningistä, jossa osassa blogeista kuvat ottaa palkattu ammattilainen. Nekin blogit, joissa asukuvat eivät ole pääosassa, vaan meininki on lifestylempaa, ovat visuaaliselta sisällöltään aivan eri sfääreissä nykyään kuin edes ne ammattimaisimmat blogit silloin.

Millaisia olivat hienot blogikuvat vuonna 2011

Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa nykyään on aloittaa bloggaaminen ihan tyhjästä, kun erottuakseen pitäisi heti osata kaikki, ja omistaa kunnon kuvauskalusto. Toista se oli vuonna 2011, kun  laadukkaan blogin määritelmä kuului usein mm. näin: ”yhtä leveät kuvat kuin teksti, paljon kuvia, kuvat otettu kameralla eikä puhelimella”.  Lause lainattu oman 6,5 vuotta vanhan postaukseni kommenttiboksista, jossa kyselin lukijoiden blogimieltymyksiä ja hyvän blogin kriteereitä. Jotain tein siis oikein, kun kuvasin jo silloin Oton ikivanhalla järkkärillä, ja täytin postaukset isoilla kuvilla. Huom. kuvien laadusta ei sanottu mitään, ainoastaan koosta ja määrästä!

On aika tehdä pieni katselmus down the memory lane, ja vilkaista mistä sitä ollaankaan lähdetty, ja miten ollaan päädytty nykyisiin kuviin. Tämä matka on ollut pitkä. Se on vaatinut satoja ja taas satoja tunteja harjoitusta, valokuvaajien pitämiä koulutuksia, eksklusiivisia workshoppeja huippuammattilaisten johdolla, editoinnin opettelua kantapään kautta ja tietenkin kuvauskaluston päivitystä. Silti voin sanoa jo heti alkuun, että heti alusta asti hyvällä kameralla ja linsseillä, ja perusasioiden opettelulla, olisin päässyt ne ekatkin vuodet paljon helpommalla. Mutta joo, eipä mennä asioiden edelle, vaan todellakin tsekataan millaista visuaalista sisältöä tänne tuotin ekoina vuosina.

Blogikuvien alku

Aloitin blogiurani Oton 18-vuotislahjaksi saamalla järkkärillä, jota en osannut yhtään käyttää. Se pelitti pari vuotta, kunnes meni rikki, ja ostin uudemman version samasta kamerasta, jota en edelleenkään osannut käyttää. Kuvasin aina automaatti- tai puoliautomaattiasetuksilla, ja käytin jopa kameran omaa salamaa (suuri virhe). Vuoteen 2014 asti mun blogikuvat oli ihan ok, jos ne oli otettu päiväsaikaan tai ulkona, jolloin tuli luonnonvaloa. Rajaukset olivat ihan niin ja näin, eikä mulla ollut sellaista harjaantunutta silmää sille, mitä oli ok jättää näkymään kuvissa.

Tavallaan se oli kirous, tavallaan siunaus. Oli helpompi kuvata ihan arkipäivää välittämättä mistään yksityiskohdista, ja se näkyi kuvissa. Roskat, sotkut, keltainen valo, pöly tai tahrat, kaikki sai näkyä. Pistorasiat, kummalliset taustaelementit – you name it, my pics got it. En vaan yksinkertaisesti osannut katsoa kuvia niin kuin katson niitä nykyään. Kuvasin enemmän päivän aikana kuin nykyään kuvaan viikossa. Kamera oli kaulassa oikeastaan koko ajan kun jossain liikuttiin. Silti hyviä kuvia sai etsiä kuin neuloja heinäsuovasta. Kuvaaminen oli enemmän dokumentaarista arkikuvausta, kuin visuaalisen sisällön tuottamista.

Valokuvaustaitojen käännekohta

Käännekohta mun valokuvaamisessa tapahtui suunnilleen lokakuussa 2014, jolloin sain ensimmäistä kertaa Olympus O-MD EM10 -kameran lainaan. Rakastuin siihen, opettelin ensimmäistä kertaa manuaaliasetusten käytön, ja mun kuvaaminen nousi aivan uudelle levelille. Silmän harjaantumisessa oli vielä paljon tehtävää, mutta pelkästään tarkkojen kuvien saaminen oli n. 2874849 kertaa helpompaa Olympus O-MD:llä kuin millään mitä olin aiemmin käyttänyt. Sen automaattitarkennus ja supernopeus olivat aivan eri luokkaa kuin mikään kokeilemani. Kaikki tekniset palaset vaan loksahtivat paikoilleen, ja kuvaamisesta tuli yhtäkkiä helpompaa.

Oli aika alkaa opetella kuvien rajaamista ja sommittelua, sitä toista puolta kuvaamisesta, jonka voi oppia vain harjoittelemalla, ja jolla on vähintään yhtä suuri merkitys kuin asetusten taitamisella ja kalustolla. Lainakameran palautuksen jälkeen kestiin viisi päivää vanhaa järkkäriä, ennen kuin kävelin Verkkokauppaan ja ostin itselleni ihan oman Olympus O-MD E-M10:n.

Rajaaminen, sommittelu & editointi

Rajaamisen ja sommittelun opetteleminen jatkuu vielä tänäkin päivänä, enkä usko että siinä voi koskaan tulla valmiiksi. Myös kuvaamisen trendit muuttuvat, ja pidän tällä hetkellä esimerkiksi aivan erilaisia kuvia kauniina, kuin pidin vaikkapa kolme vuotta sitten. Koen hallitsevani peruskuvauksen jo aivan hyvin, ja pystyn tuottamaan blogiini itse sellaista kuvallista sisältöä, johon olen tyytyväinen. Mulla on oma tyyli jota noudatan, ja koen että se tyyli sopii tähän mun blogiin. Ammattikuvaaja en ole missään nimessä, mutta pystyn tuottamaan sisältöä itselleni, ja myös muille kuten yritykseni kautta teen. On paljon mua taitavampia blogikuvaajia, joiden työtä ihailen ja josta inspiroidun joka päivä, mutta en koe enää huonommuudentunnetta, kuten vielä vuosia sitten verratessani itseäni muihin.

Editoiminen on kuvaamisessa tärkeä osanen myös. Ilman hyviä editointitaitoja ei vaan kaikissa tilanteissa pysty tuottamaan loistavia kuvia, vaikka olisi kuinka hyvä kamera. Hyvillä editointitaidoilla hyvästä kuvasta saa tehtyä loistavan, ja surkeissa kuvausolosuhteissa otetusta kuvastakin ihan ok:n. Myös editointia vasta harjoittelen, vaikka osaankin jo paremmin kuin esimerkiksi pari vuotta sitten. Siihenkin ovat auttaneet ammattilaisten opit, vaikka löytyy youtubestakin hyviä tutoriaaleja.

Tällä hetkellä yritän harjoitella eniten sisustuskuvaamista ja ruokakuvausta, jotka ovat aivan oma taiteenlajinsa. Arkikuvaaminen ja lasten kuvaaminen multa onnistuu jo omia tarpeitani vastaavasti, mutta näissä kahdessa yritän tulla paremmaksi joka päivä. Ruokakuvaus on tosi haastavaa, ja se vaatii multa edelleen paljon opettelua, mutta yritän parhaani. Mun mielestä valokuvaus on yksi mielenkiintoisimmista osista mun työtä, ja mä rakastan sitä intohimoisesti, enkä koskaan halua lakata kehittymästä.

Olympus Päivitä kamerasi 4K-aikaan -kampanja

Oletko aikeissa päivittää kamerasi parempaan? Jos tuot vaihtoon vanhan Olympus PEN-kameran, saat 300€ ostohyvityksen ostaessasi uuden OM-D E-M10 Mark III 4K -järjestelmäkameran. Ihan huikea diili! 300 euroa alennusta OM-D E-M10 Mark III €K -kamerasta on aika paljon ainakin mun mielestä, joten jos sulla on PEN niin tämä kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Mutta jos sulla ei ole PENiä, niin eipä hätiä! Nimittäin saat mistä tahansa vanhasta kamerastasi 150€ vaihtohyvityksen ostaessasi uuden OM-D E-M10 Mark III -4K-järjestelmäkameran.

Eli siis mikä tahansa (merkillä ei ole väliä) vanha digikamera, iso möhkälejärkkäri yms. tuo sinulle vähintään 150€ alennuksen kamerasta, ja sekin on jo mukiinmenevä säästö, jonka voi käyttää vaikka uuteen linssiin tai kunnon kamerajalustaan, tai vaikka editointiohjelmaan. Kamppis on Olympus Shopissa voimassa 15.3.2018 joten nyt kiireen vilkkaa ostoksille! Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet täällä.

Mulla on tuosta kamerasta edellinen versio tällä hetkellä, jonka ostin viime syksynä, kun vanha ja rakas ensimmäinen O-MD:ni putosi ja meni peruuttamattomasti rikki, koska se oli kokenut jo niin kovia ennen pudotusta. Onneksi siihen ostetut objektiivit toimivat myös uuden kameran kanssa, ja jouduin päivittämään vain rungon. Uutta kameraani olen pitänyt kuin kukkaa kämmenellä, ja olen siihen edelleen aivan rakastunut, vaikka se on ollut käytössä jo syksystä asti. En voi kuin suositella!

Miten blogikuvat on muuttuneet teidän mielestä? Vetoaako teihin ennemmin vanha, rosoinen tyyli ja vai nykyinen uusi ja valoisa look? Häiritseekö teitä kuvissa kummalliset taustalla pilkistelevät yksityiskohdat, vai ettekö huomaa niitä ollenkaan? Kuvaatteko itse paljon?