Tänä syksynä blogimaailmassa on käyty keskustelua siitä, onko koko bloggaaminen jo aivan väljähtynyttä touhua, ja kuinka kauan blogeilla on vielä tulevaisuutta. Olen seurannut keskustelua mielenkiinnolla, ja nyökytellyt monen tekstin kohdalla että ”joo, tältä mustakin tuntuu”. Se on ihan fakta juttu, että bloggaaminen on elänyt murroksessa jo vuosia, ja se millainen blogimaailma on tällä hetkellä, ei välttämättä ole ihan se munkaan suosikkini. Haikailen joskus itsekin sitä aikaa, kun bloggaaminen oli vähän yksinkertaisempaa – kuvattiin vaan päivän touhut, löpistiin jotain ja samantien liveksi saman päivän jutut.

Nykyään bloggaaminen on niin paljon ammattimaisempaa jo harrastelijatasolla, että kun sitä ihan oikeasti tekee työkseen, ovat odotukset itseä kohtaan välillä kohtuuttomia. Taito ja tieto lisäävät tuskaa, ja siitä ottaa enemmän paineita, että omien kirjoitusten pitäisi aina, ja joka kerta tarjota lukijoille jotain konkreettista. Joku tunne, jotain järkevää ajateltavaa, vinkkejä tai vertaistukea. Miksei hyvä mieli riittäisi?

Koulutuksissa painotetaan sitä, että blogi ei voi menestyä vain arkisella hutulla, vaan lukijan täytyy saada siitä irti jotain enemmän. ”Eihän kukaan jaksa lukea päivästä toiseen turhanpäiväistä löpinää ja kuulumisia, vaan blogin täytyy erottua joukosta.” Puhumattakaan siitä, että jokaisesta postauksesta pitäisi löytyä hakukoneoptimoitu otsikko fiksulla avainsanalla varustettuna, ainakin pari väliotsikkoa, ja selkeä punainen lanka.

Mutta hetkinen – eikös se arkinen löpinä kuulumisineen ollut juuri se, mistä kaikki alkoi? Eikö juuri se ollut se, mikä erotti blogit naistenlehdistä ja muista lifestylemedioista? Aito elämä, arki ja tunteet. Ei siloitellut kuvat, ei ammattilaisten haastattelut aiheiden yhteydessä, ei toimittajatasoisesti jäsennelty teksti, tai huippukuvaajien ottamat asukuvat. (näillä en viittaa omaan blogiini, vaan blogimaailmaan yleisesti)

Kuusi ja puoli vuotta sitten kirjoitin blogia itselleni, mutta muut toki lukivat sitä. Kysyin kyllä joskus postaustoiveita, mutta uskalsin ja halusin käsitellä niitä aina vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani. Uskalsin tuoda esiin rohkeitakin mielipiteitä, ja kirjoittaa välillä tiukasti. Nykyään harkitsen tuhanteen kertaan ennen kuin avaan suuni jostain päivän polttavasta aiheesta, ja siinä harkintavaiheessa suurin osa aiheista tippuukin jo pois. Ei vaan ole sen arvoista.

Käyn tekstin läpi kymmeniä kertoja ennen julkaisua, ja yritän miettiä jokaisen mahdollisen ihmisen näkökantaa ja ottaa kaikki mahdolliset skenaariot huomioon. Siitä huolimatta en yleensä onnistu siinä täysin. Aina joku omaa niin kertakaikkiaan erilaisen näkökulman kuin minä itse, että en ole osannut ottaa sitä edes huomioon. Vaikka yritän vääntää rautalangasta jokaisen mahdollisen asian, se ei yleensä riitä. Mun mielestä on hurjan hienoa ja avartavaa keskustella erilaisista mielipiteistä, vaihtaa ajatuksia ja saada uusia näkökulmia, mutta en aina uskalla enää herättää sitä keskustelua.

Arvatkaa miksi myös rakastan tehdä kaupallisia yhteistöitä (sen lisäksi että on kivaa testata uusia juttuja, haastaa itseään kuvien ottamisessa ja oppia uusia asioita)? Koska silloin en yleensä aseta itseäni ja elämääni alttiiksi arvostelulle, vaan tuotteen tai palvelun, tai korkeintaan sen kuinka usein teen kaupallisia yhteistöitä. Silloin saan lukea pääosin mukavia arvontakommentteja, tai keskustella talvivaatteiden ominaisuuksista. Se on turvallista, mukavaa, eikä se satuta mua. Henkilökohtaisuus ja itsensä antaminen on pelottavaa – siksi jostain muusta on niin paljon helpompi kirjoittaa.

Nämä asiat on mietityttäneet mua paljon tänä syksynä. Mitä kaikkea olen valmis ottamaan vastaan, mitä antamaan? En vieläkään tiedä täydellistä vastausta, mutta tiedän sen että kaikesta huolimatta rakastan edelleen tätä mitä saan tehdä. Rakastan jutella teidän kanssa, rakastan inspiroitua teistä ja haastaa itseäni inspiroimaan teitä. Vaikka joskus tuntuu ihan älyttömän raskaalta asettaa itsensä alttiiksi sille kaikelle, mille bloggaaja itsensä altistaa, se kaikki muu on tärkeämpää, ja vetää pidemmän korren. Teidän viestit ja kuulumiset merkitsevät mulle ihan älyttömän paljon. Se kaikki muu mielettömän upea osallistuminen ja myötäeläminen, jota 99% saamastani palautteesta onneksi edelleen on.

Olen pohtinut kaikkia mahdollisia asioita, ja päättänyt vaan, että tärkeintä on tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tämä blogimaailmassa käyty keskustelu on auttanut mua ymmärtämään jälleen kerran, että en ole näiden ajatuksieni ja tuntemuksieni kanssa yksin. Kaikki me bloggaajat ja muutkin somevaikuttajat ollaan samassa veneessä, ja punnitaan samoja asioita joka päivä. Välillä se vaan unohtuu, kun ei muista vaihtaa niitä ajatuksia kollegoiden kanssa. Helposti vaan ajautuu miettimään pessimistisesti, että on varmaan ainoa joka saa niin hirveitä kommentteja. No, en ole, en todellakaan, valitettavasti ja onneksi.

Ainoa oikea tapa blogata on mielestäni se, että tuottaa vain sellaista sisältöä mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja niin mä aion tehdä jatkossakin. Joskus se tarkoittaa jotain, ja joskus jotain muuta. Mä lupaan olla rohkea, ja tarttua pelkäämättä jatkossa niihin aiheisiin joita pidän tärkeänä. Aion edelleen rohkeasti kertoa meidän elämästä sellaisena kuin sen koen, ja näyttää niitä asioita mitä pidän sopivina näyttää. Ja aion näyttää sitä arkea, ja höpötellä välillä vailla päätä tai häntää. Tiedän, että teidän joukosta löytyy paljon niitä, jotka tykkäävät myös arkisesta rupattelusta vailla punaista lankaa. Vaikka blogimaailma kuinka ammattimaistuu, en aio kadottaa itseäni täältä.

Se tarkoittaa sitä, että toisinaan täällä voi olla hyvinkin ammattimaiseen tapaan toteutettua sisältöä, ja toisinaan niitä puhelimella otettuja vähän mössöisiä räpsyjä. Ja sitä, että välillä listaan joululahjatoiveita, joskus ällösöpöilen parisuhdejuttuja ja toisinaan kerron mielipiteitäni. Juuri siihen sillisalaattityyliin, jota täällä on aina ollutkin. En ole eikä musta tule sisältöautomaattia, joka tekee aina tasalaatuista taattua tavaraa, vaan olen minä, ja blogi elää mun mukana.

Sana on vapaa, millainen viba teille tulee tällä hetkellä blogeista yleisesti? Mitä kaipaisitte lisää? Onko ammattimaisuus kiinnostavampaa, vai se arkinen höpöttely? Mitä haette, kun lähdette lukemaan blogia, mitä toivotte saavanne siitä irti?

En usko että kukaan joka somea käyttää on voinut välttyä valtaisalta #metoo -ilmiöltä, jossa jokaista seksuaalista häirintää kokenutta pyydetään postaamaan omalle sometililleen yksinkertaisesti hashtag #metoo. Alyssa Milanon tweetistä liikkeelle lähtenyt #metoo on levinnyt niin suureksi, että jopa Suomen suurin sanomalehti Hesari on tänään omistanut hashtagille useita artikkeleita päätoimittajaa myöten, ja siitä on tullut Twitterin suosituin aihetunniste. Loistavaa, että tästä aiheesta puhutaan rohkeasti, vihdoin.

Mitä on seksuaalinen häirintä?

Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos THL määrittelee seksuaalisen häirinnän näin:

”Seksuaalisella häirinnällä tarkoitetaan sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri. Seksuaalinen häirintä voi ilmetä ainakin seuraavin tavoin:

• Sukupuolisesti vihjailevat eleet tai ilmeet.
• Härskit puheet, kaksimieliset vitsit sekä vartaloa, pukeutumista tai yksityiselämää koskevat huomautukset tai kysymykset.
• Seksuaalisesti värittyneet aineistot, viestit tai puhelut.
• Fyysinen koskettelu.
• Sukupuoliyhteyttä tai muuta sukupuolista kanssakäymistä koskevat ehdotukset tai vaatimukset.
• Raiskaus tai sen yritys.”

Myös esimerkiksi tässä artikkelissa on kerrottu seksuaalisesta häirinnästä, jos se tämän yksinkertaisen määritelmän jälkeen tuntuu epäselvältä.

Ensimmäisen kerran se tapahtui alakouluikäisenä, nuorisotalon diskossa. Tanssin kaverini kanssa, ikää oli ehkä 8 tai 9 vuotta, ja joku random poika, vähän meitä vanhempi, puristi mua takapuolesta aivan yhtäkkiä. Hihiteltiin sille kaverin kanssa, mutta jälkeenpäin jäi kyllä outo fiilis.  Miksi se koski mua, vaikka en tuntenut sitä, enkä halunnut että se koskee muhun? Saiko se tehdä niin? Onko tää ihan normaalia, ja mun pitää vain tottua siihen? Jotain sekin kertoo, että muistan tämän tapahtuman vieläkin, vaikka se kesti vain hetken, ja siitä on jo reilusti yli 15 vuotta aikaa. Mä olin kahdeksan tai yhdeksän, vain pari vuotta esikoistani vanhempi, kun joku ensimmäisen kerran kosketti mua niin että siitä jäi outo fiilis.

Ja se oli vasta alkua.

Sporassa, keikalla ja kotibileissä

Seiskaluokalla olin menossa kouluun sporalla, niin kuin joka aamu. Kuuntelin musiikkia hiljaisella kannettavasta CD-soittimestani, ja olin juuri jäämässä pois kouluni pysäkillä Kalliossa, kun humalainen ällöttävän likainen mies, jonka naama oli hakattu verille ja vyöltä roikkui verinen porakone, huusi mulle ”Hei leidi, meetsä mun kaa naimisiin?”. Kun en vastannut, hän lähti tulemaan kohti ja vaatimaan ”Hei, vastaa mulle.” Astuin raitiovaunusta ulos ja juoksin aivan täysillä sporapysäkiltä kouluun sydän hakaten.

Pari viikkoa tämän jälkeen istuin jälleen sporassa, kun toinen humalainen, aivan kusen hajuinen mies, istui mun taakse ja yhtäkkiä varoittamatta tarttui mua hiuksista. Huusin aivan paniikissa että ”Päästä irti mun hiuksista!” ja vaihdoin paikkaa toiseen päähän sporaa. Kotona menin suihkuun ja pesin hiuksia varmaan tunnin. Oli varsin ”ihanaa” että Helsingin ainoa kuvataidepainotteinen luokka sijaitsi 2000-luvun alussa juuri Kalliossa, ja sain kokea näitä tilanteita raitiovaunussa harva se päivä.

Teinivuosien illanvietoissa härskit puheet, kaksimieliset sekä vartaloa, pukeutumista tai yksityiselämää koskevat huomautukset tai kysymykset, olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Oli kyse sitten diskosta, bändin keikasta tai kotibileistä, niitä tuli, aina. Enkä todellakaan ollut ainoa joka niitä sai osakseen. Varsinkin bändien keikoilla tuntui olevan ihan normaali juttu, että edessä seisovaan tyttöön sai koskea.

Yökerhossa, bussissa ja hississä

Yökerhot ja baarit eivät 18-vuotiaana todellakaan tuoneet muutosta tilanteeseen, niissä häirintä oli aivan yhtä yleistä kuin muuallakin, ellei jopa yleisempää. Tanssilattialla tanssittiin aina ringissä muiden tyttöjen kanssa, ja joka ikinen kerta meihin liimautui yhtäkkiä takaapäin ei-toivottua miesseuraa. Joskus riitti ystävällinen pyyntö siirtyä muualle, joskus vaadittiin vähemmän  ystävällisiä sanoja. Aina sekään ei riittänyt. Onneksi mulla oli rohkeita kavereita, jotka olivat aina valmiita tulemaan väliin, kun tilanne sitä vaati.

Muistan monta kertaa, kun olen soittanut teininä kaverilleni Jarnolle, että ”tuu esittämään mun poikaystävää ja pelastamaan mut, kun henkilö X ei jätä mua rauhaan”. Kerran olin bussissa matkalla koulusta kotiin iltapäivällä, kun viereen istui yhtäkkiä nuori mies, joka tarttui mua jaloista kiinni ja kysyi saako hieroa niitä. Kieltäydyin monta kertaa, ja jouduin lopulta vaihtamaan paikkaa.

Mua on seurattu illalla bussipysäkiltä, ja olen monta kertaa juossut kotiin peläten että en ehdi saada rapun ovea ajoissa kiinni. Varmasti olen pelännyt myös turhaankin, mutta usein aivan aiheellisesti. Kerran olin varma, että mua jälleen kerran seurataan, kävelin niin nopeaa kuin pääsin ja huokaisin jo helpotuksesta, kun olin astumassa kotitalon hissiin. Se tyyppi olikin naapuri, ja eiköhän hän tullut samaan hissiin ja ehdottanut ”kuumalle naapurin neidille illanviettoa”.

Viimeksi olin yökerhossa melkein kaksi vuotta sitten Tapaninpäivänä, ystäväni sekä Oton ja meidän yhteisen kaverin kanssa. Tanssittiin kaverini kanssa, ja pojat olivat vähän etäämmällä hengailemassa. Meidät piiritti pari poikaa, jotka eivät millään meinanneet uskoa että meitä ei kiinnosta tanssia heidän kanssaan, vaan halutaan tanssia ihan kahdestaan. He uskoivat vasta, kun Otto ja hänen kaverinsa tulivat siihen sanomaan. Naurettavinta on se, että Ottokin joutui sanomaan monta kertaa ennen kuin he lähtivät, vaikka hän on sentään mun aviomies.

Blogeissa ja somessa

Seksuaaliseen häirintään törmää myös netissä. Aapelin minigolfin chatissa ehdoteltiin jo silloin kun olin alakoulussa. Irc-galleriasta puhumattakaan. Snapchatissa mulle on lähetetty dickpicejä. Kerran olen tehnyt rikosilmoituksen. Aloin saamaan joka ikinen lauantain ja sunnuntain välinen yö blogiini kommentteja samasta ip-osoitteesta, joissa kommentin lähettäjä kertoi tulevansa raiskaamaan mut. Aina lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vähän puolen yön jälkeen. Kommentit muuttuivat sairaammiksi ja ällöttävämmiksi kerta kerralta, ja alkoi oikeasti jo ahdistaa. Tätä kesti monta viikkoa, ennen kuin tein rikosilmoituksen. Lopulta tilanne selvisi ja tekijä saatiin kiinni – kommentteja lähetteli alakouluikäinen poika, joka ei tietenkään ollut rikosoikeudellisessa vastuussa, eikä oikeasti ollut tulossa raiskaamaan yhtään ketään. Se oli helpotus kaikin puolin. Heräsi vaan silloin ajatus, että mistä ihmeestä tämä kumpuaa, jo noin pienillä?

Seksuaalinen häirintä koskee meitä kaikkia. Sitä kokevat naisten lisäksi myös miehet ja muun sukupuoliset. Sitä kokevat pienet lapset, keski-ikäiset ja vanhukset. Työpaikoilla, baarissa, metrossa ja ruokakaupassa. Luettelin tässä monta tilannetta, joissa olen kokenut seksuaalista häirintää. Luettelin silti vain murto-osan niistä tilanteista joita olen kokenut. Suurin osa on unohtunut yhtä nopeasti kuin on tapahtunutkin, mutta se ei silti tee niistä tapahtumista hyväksyttäviä. Vaikka en saanut traumoja siitä että mua puristeltiin diskossa, se ei silti tarkoita että se olisi ollut ok.

Mun mielestä on todella hienoa, että tästä asiasta puhutaan. Ymmärrän silti täysin, että joillekin nämä asiat ovat jopa liian kipeitä puhuttaviksi, sillä on mulla itsellänikin kokemuksia joista en halua edes puhua. En tiedä auttaako tämä kansalaisaktivismi ja asian esiin nostaminen mediassa, mutta haittaa siitä ei ainakaan ole. Mua on samaan aikaan sekä voimaannuttanut, että ahdistanut nähdä kuinka monia ihmisiä tämä koskee. Voimaannuttanut, koska olen tajunnut etten todellakaan ole vähemmistössä kokemusteni kanssa. Ja ahdistanut, koska haluan äkkiä tehdä tälle asialle jotain ennen kuin joku omista tytöistäni joutuu tätä kokemaan. Siksi avasin oman sanaisen arkkuni. Jos haluatte jakaa omia kokemuksianne häirinnästä tai jutella aiheesta, sana on vapaa.

#Metoo

Keskustelut lapsiperheiden arjesta ennakkoluulojen pohjalta

Törmään usein sosiaalisessa mediassa keskusteluihin aiheesta, ”en halua lapsia syystä [lisää yleistävä perustelu], mitä mieltä olette vapaaehtoisesta lapsettomuudesta?”. Usein näissä keskusteluissa perustellaan vapaaehtoista lapsettomuutta esimerkiksi sillä, että on itse isosta perheestä ja tietää siten, millaista se lapsiperheen arki on eikä halua sellaista itselle. Toinen suosittu perustelu on että ”en jaksa kuunnella huutoa ja kiukuttelua ja sitähän ne lapset tekevät”.

Ihan heti alkuun haluan sanoa, että mulla ei ole mitään sitä vastaan jos joku ei halua lapsia, se on musta ihan täysin ok! Mutta mun mielestä ei myöskään kannata viljellä totuutena ympäriinsä yleistyksiä siitä, millaista kuvittelee lapsiperheiden arjen olevan, jos ei sitä ole itse vanhemman roolissa kokenut.

Esimerkiksi jos on vaikka itse isosta perheestä, eihän se tarkoita että oma arki olisi samanlaista vaikka yhden lapsen kanssa, tai edes kymmenen lapsen kanssa. Koska ei kyse olisi samoista lapsista, samasta perheestä tai samanlaisesta elämästä. Tai jos on nähnyt kaupassa tai bussissa huutavan tai itkevän lapsen, ei se tarkoita että kaikki lapset on sellaisia ja tekee sitä. Jokainen lapsi, jokainen perhe, jokainen vanhempi on yksilö. Yhden, kahden tai edes viiden ulkopuolisen kokemuksen perusteella ei voi kukaan sanoa millaista lapsiperheiden arki yleisesti on.

En missään nimessä kiistä sitä, etteikö arkeen lasten kanssa mahdollisesti kuuluisi rankkojakin hetkiä, uhmaa, räkää, itkua, oksennustauteja ja riitojakin, mutta silti jokainen perhe on silti omanlaisensa. Vanhemmilla on valta viedä oman perheen arkea itse haluamaansa suuntaan. Jos ei itse vaikka tykkää ajatuksesta että perheessä olisi viisi lasta, aina kiire ja kauhea stressi, ei kannata tavoitella itselleen sellaista elämää. Se ei silti tarkoita että kaikilla viiden lapsen perheillä olisi aina kiirettä tai stressiä, tai että yhden tai vaikka seitsemän lapsen kanssa elämä olisi sellaista. Joillakin varmasti on, toisilla taas ei.

Omasta arjesta oman näköistä

Kannatan ehdottomasti sitä, että rakentaa oman elämänsä omien voimavarojensa ja toiveidensa mukaan, eikä muiden odotusten tai yleisen tavan vuoksi. Jos siis ei halua nähdä itseään vanhemman roolissa ikinä, siinä ei mun mielestä ole mitään vikaa. Ei kaikkien tarvitse ryhtyä vanhemmiksi. Elämä ilman lapsia on varmasti aivan yhtä merkityksellistä kuin lasten kanssa. Kyse on vain siitä, mitä kukin elämältään haluaa.

Kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan mistä se ajatus kumpuaa, että ei halua lapsia, sillä tuntuu että monet etenkin nuoret vaan juttelevat keskenään näiden ennakkoluulojen pohjalta, eivätkä ole miettineet asiaa sen syvällisemmin. Onhan se nyt ajatuksena aivan kummallinen jos lähtee sitä ihan todella miettimään, että koska on nähnyt yhden lapsiperheen jollaista ei haluaisi itselleen, olisi omakin lapsiperhearki varmasti sellaista kuin sillä perheellä.

Mun mielestä olisi ikävää ajatella, että joku oikeasti vaikkapa tykkää lapsista, ja vähän jopa haaveilee, mutta ei uskalla ryhtyä tuumasta toimeen haavetta tavoittelemaan ennakkoluulojen takia. Jos on lukenut vaan niitä ennakkoluuloja, tai nähnyt vain niitä negatiivisia puolia, mutta ei koskaan mitään positiivista, voi varovainen haave jäädä toteuttamatta. Tai voi olla että parisuhteessa toinen osapuoli haluaa lapsia, mutta toinen ei, näiden stereotypioiden vuoksi. Ja stereotypioiden vuoksi luulee, että itsellä ei ole valtaa vaikuttaa siihen oman lapsiperheen arkeen, vaan ”se nyt vaan on sellaista”.

Omalle perheelle sopivat valinnat

En halua väittää että jokaisella olisi valta tehdä omasta elämästään juuri sellaista kuin haluaa, sillä tiedän itsekin kokemuksesta että ei elämä vaan aina mene niin kuin toivoisi. Jos mun elämä olisi mennyt aina niin kuin itse toivon, ei mun äiti olisi esimerkiksi koskaan sairastunut vakavasti. Jokainen voi silti tehdä siitä omasta arjestaan sellaista kuin itse haluaa, niiden korttien puitteissa mitä on saanut. Sitä ei aina voi valita mitkä kortit saa, mutta sen voi, miten niihin suhtautuu.

Olen elämäni aikana nähnyt ihan hurjan määrän erilaisia perheitä, elämäntilanteita, lapsia ja vanhempia. Joillakin perheillä on sellainen arki tai sellaiset lapset jotka ottaisin ilomielin itselleni koska tahansa.  Toisilla taas sellaiset joita en osaisi kuvitella itselleni mitenkään päin, mutta se ei tarkoita etteikö se toimisi heillä itsellään. Joidenkin perhe-elämä ei toimi ja surullisiakin tarinoita kuulee joskus. Meidän oma perhe ja arki on juuri sellaiset jotka me vanhemmat ollaan rakennettu ja toivottu. Meidän elämä lasten kanssa on meidän näköistä. Ei varmasti toimisi kaikilla, mutta toimii meillä loistavasti.

Eihän kukaan jätä vaikkapa polkupyörää ostamatta sen takia, että naapurin Pekalle sattui huono pyörä jossa on koko ajan jotain rikki,  tai koska Pertillä on maastopyörä vaikka itse tarvitsisi city-pyörän, tai koska Sirpan pyörä on pinkki, vaikka itse ei pidä pinkistä. Jokainen ymmärtää että on olemassa erilaisia pyöriä, ja erilaiset polkupyörät sopivat erilaisille ihmisille. Jos haluaa polkupyörän, kannattaa valita itselle sopiva pyörä, pyöräillä sinne minne itse haluaa, ja jättää pyörä kotiin silloin kun siltä tuntuu. Kaikkia pyöriä joutuu huoltamaan, renkaita täyttämään ja joskus paikkaamaan, sellaista se pyöräily joskus on. Se ei silti tee pyöräilystä huonoa asiaa, tai tarkoita että edellä mainittujen seikkojen takia ei kannattaisi pyöräillä ollenkaan.

Lasten kanssa voi tehdä juuri niitä asioita mitä itse haluaa

Ei pitäisi yleistää tässäkään asiassa, vaan luottaa itseensä ja omaan kykyyn vaikuttaa asioihin. Sillä omasta elämästä, lasten kanssa tai ilman, voi muokata itsensä näköistä. Jos rakastaa matkustaa, voi matkustaa lasten kanssa. Jos inhoaa sisäleikkipuistoja mutta rakastaa museoita, voi lasten kanssa käydä museoissa. Jos tykkää käydä kahvilla pienissä söpöissä kuppiloissa, kannattaa käydä niissä, yksin ja lasten kanssa. Jos rakastaa tehdä ruokaostokset kauppahallissa, niin voi edelleen tehdä, ei missään lue että lapsiperheen on pakko käydä Prismassa ja ottaa auto-ostoskärryt (niinkuin me usein tehdään, hah). Jos tykkää ottaa äkkilähtöjä, kannattaa pitää lapsen passi ajan tasalla. Jos pitää reppureissaamisesta, kannattaa lapsen kanssa hommata kantoreppu. Jos rakastaa käydä yökerhossa tanssimassa aamuneljään, voi niissä käydä edelleen. Jos rakastaa hitaita ja rauhallisia aamuja, voi niitä viettää lasten kanssa.  Jos tykkää luistella, voi edelleen sitä harrastaa, ja joskus ottaa lapsenkin mukaan luistelemaan.

On ihmisiä jotka eivät halua tehdä mitään asioita ikinä lasten kanssa, tai jolle riittää vaikka kummilapsen tai veljen tytön seura joskus ja jouluna. Silloin ei kannata edes yrittää lasta. Mutta jos olet ihminen joka rakastaa yleisesti ”aikuisten juttuina” pidettyjä asioita, ja pelkäät että lapsen takia niitä ei voisi enää tehdä, ei kannata pelätä. Koska se ei ole totta.

Haastan jokaisen mun blogia lukevan vanhemman kommentoimaan jotain positiivista omasta arjesta tähän, koska haluan kumota vahvassa istuvia ennakkoluuloja! Mikä on parasta mitä lasten kanssa voi tehdä? Mitä sellaista teet edelleen, minkä pelkäsit menettäväsi lapsen saatuasi? Mistä asiasta lapsi on tehnyt elämässä parempaa kuin ennen? Jaa se täällä! Haluan näyttää, että jokainen perhe on erilainen, ja elää omanlaistaan elämää. Haastan myös toiset bloggaajat tarttumaan tähän aiheeseen, koska mitä useampi puhuu positiivisesti lapsiperheiden puolesta, sitä useampi väärä ennakkoluulo kumoutuu! 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Zadaan kanssa.

Vaatteita ja urheiluvälineitä vähävaraisille lapsiperheille

Kun mua pyydettiin mukaan Anna lapselle mahdollisuus  -hyväntekeväisyyskampanjaan, mä tiesin heti että haluan olla mukana jakamassa näin hienoa juttua, ja näin auttamassa omalta osaltani. Anna lapselle mahdollisuus -kampanja on Zadaan, Hope Ry:n, Videolle -videotoimiston ja Matkahuollon yhdessä toteuttama hyväntekeväisyyskampanja, jonka tarkoituksena on kerätä vähävaraisille lapsiperheille vaatteita, kenkiä, harrastusvälineitä ja leluja.

Suomessa on jo yli 100 000 vähävaraista lasta, mikä on ihan hirveän suuri määrä.  100 000 lasta, joille harrastaminen, leikki tai edes ulkoilu talvella ei ole välttämättä mahdollista, koska heillä ei ole siihen tarvittavia välineitä. Ilman lahjoituksia 100 000 lapsella ei ole kunnollisia ulkovarusteita, tai mahdollisuutta pulkkamäkeen tai luisteluun talvella. Asiat joita itse helposti pitää täysin itsestäänselvyytenä, ovat vähävaraisille lapsille saavuttamattomissa, jos ei heitä yhdessä auteta.

Olen monta kertaa aiemminkin lahjoittanut nimenomaan Hope Ry:n kautta, sillä Hopessa arvostan sitä että apu menee suoraan sitä tarvitseville. Hope Ry on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö, joka toimii 20 paikkakunnalla Suomessa. Järjestön tavoitteena on edistää lasten tasa-arvoisia mahdollisuuksia hyvään arkeen. Järjestö kerää tavara- ja vaatelahjoituksia vähävaraisille lapsiperheille ja tukee lasten ja nuorten harrastustoimintaa. Hope Ry tekee mielettömän tärkeää työtä.

Mitä voit lahjoittaa

Perheet ovat toimittaneet listan Hopelle tuotteista, joita kaikkein eniten tarvitaan. Tällä hetkellä lapsiperheet kaipaavat eniten ulkovaatteita koossa 90-160cm, sisävaatteita koossa 44-164cm, syys- ja talviasusteita, kumisaappaita koosta 2o eteenpäin, kaiken kokoisia sadevaatteita ja -asusteita, talvisia urheilu- ja harrastusvälineitä, leluja ja pelejä. Myös kesävaatteet ja -asusteet ovat kaivattuja, sillä ei siihen niin kauaa ole että kesä sieltä talven jälkeen taas tulee.

Meiltä lähti eteenpäin kampanjan myötä koon 22 villavuorelliset hyväkuntoiset muumikumpparit, parit talvikengät, Reiman loistokuntoinen talvihaalari joka kerkesikin jäädä Novalle pieneksi jo nyt, luistimet koossa 25, ja läjä hyväkuntoisia sisävaatteita monessa eri koossa. Pienten lasten vaatteiden lisäksi myös nuoret tarvitsevat vaatteita, joten jos ei sinulla ole lasten kamppeita, nuorille sopivat aikuisten vaatteet ja harrastusvälineet ovat varmasti myös kaivattuja.

Näin osallistut Anna lapselle mahdollisuus -kampanjaan

Anna lapselle mahdollisuus -kampanjaan osallistuminen on todella helppoa. Lataa itsellesi Zadaa -sovellus mikäli sinulla ei vielä ole sitä. Ota kuva lahjoitettavasta tuotteesta Zadaa-sovelluksella ja paina Lahjoita. Saat ohjeet tuotteen pakkaamista ja toimittamista varten. Matkahuolto mahdollistaa täysin ilmaiset toimitukset yli 2500 toimipisteen verkostonsa avulla, ja Hope Ry varmistaa, että lahjoitukset toimitetaan suoraan apua tarvitseville perheille.

Jokainen tuote kuvataan sovellukseen yksitellen, jotta Zadaan väki voi tarkistaa sen etukäteen lahjoituskuntoiseksi. Tämä on mun mielestä se ratkaiseva juttu, joka taas helpottaa Hope Ry:n työtä huomattavasti. Yleensä kun ihmiset lahjoittavat tavaraa, lahjoituksia vastaanottava taho joutuu käymään jokaisen tavaran käsin yksitellen läpi, sillä monet valitettavasti yrittävät lahjoittaa myös todella likaista ja rikkinäistä tavaraa, joka ei ole enää käyttökelpoista. Vaikka tavarat lisätään yksitellen sovellukseen, niitä ei tarvitse kuitenkaan pakata yksitellen lähetettäväksi, vaan koko läjän voi lähettää yhdellä Zadaan lähetyskoodilla. Itse pakkasin koko kasan isoon pahvilaatikkoon, kiikutin ärrälle Zadaan lähetyskoodin kanssa, ja sieltä se lähti eteenpäin Hopelle. Super iisiä!

Monet kokevat lahjoittamisen hankalana, ja jättävät siksi lahjoittamatta ja ennemmin vievät vaatteet vaikka kierrätykseen. Kampanjan avulla lahjoittaminen on haluttu tehdä kaikille mahdollisimman helpoksi, jotta suurempi osa ihmisistä innostuisi osallistumaan. Tämä on ihan super hienoa, ja toivottavasti mahdollisimman moni innostuu lähtemään mukaan.

Kampanjan keulakuvana toimii lumilautailija Enni Rukajärvi, joka on tehnyt myös kampanjavideon.

Mä olen vienyt meidän kotona pakatut lahjoitettavat jutut jo eteenpäin paketin toimituspisteeseen eli 200m päähän R-kioskille, ja sieltä ne lähtevät uusiin koteihin joissa ne toivottavasti tuottavat saajalleen iloa. Lahjoita sinäkin ja tee joku lapsi tänä talvena onnelliseksi uudesta takista, luistimista tai kumppareista joilla voi pomppia lätäkössä.

Kampanjaan voit osallistua 15.10. asti, ja näet lisätietoa Anna lapselle mahdollisuus -sivuilta.

Aurinkoista päivää kaikille!

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?