Tasa-arvoa vanhemmuuteen työelämässä ja kotona – Perhevapaiden jakaminen

03.05.2021

Yhteiskunnallinen kampanja: Väestöliitto

Sain viime viikolla kouraani raskaustodistuksen neuvolasta ja jälleen on aika suunnitella, miten me jaamme perhevapaat Oton kanssa vauva-aikana. Tämä on jo neljäs kerta kun niitä jaetaan ja sävelet ovat selvät. Yhtä selvää kuin Suomessa edelleen on suurimmalle osalle perheistä, että äiti pitää perhevapaat pääosin, on meille se, että Otto jää kotiin ensin isyysvapaalle ja heti mun pakollisen osuuden loputtua vanhempainvapaalle, jonka hän pitää kokonaisuudessaan.

Miksi näin? No, siihen on monta syytä. Tärkeimpänä syynä se, että tehtiin näin jo kerran ja se oli hienoin ajanjakso meidän elämässä tähän asti, yhtään liioittelematta. Hienoa siitä teki se, että me saimme molemmat vanhemmat olla kotona vauvan kanssa, kokea ne ensimmäiset hetket, elää kiireetöntä arkea ja saada paussin oravanpyörästä. Vaikka tein töitä jo pian synnytyksen jälkeen, läpi vauvavuoden, se vuosi tuntui pitkältä yhteiseltä lomalta, koska saatiin olla yhdessä. Tein töitä pääosin vauvan nukkuessa tai ulkoillessa Oton kanssa ja muu aika me vietettiin yhdessä koko perhe. 

Koko perheen yhteisen hyvinvoinnin lisäksi toinen ihan yhtä tärkeä syy on se, että Otolla on yhtäläinen oikeus jäädä perhevapaalle kuin mullakin ja muodostaa tasa-arvoisena vanhempana suhde omaan lapseensa alusta asti. 

Meille molemmille on ihan valtavan tärkeää se, että kumpikaan vanhemmista ei ole toisen apulainen tai satunnainen lastenhoitaja toisen kantaessa päävastuun. Halutaan olla molemmat yhtä paljon mukana ja olla kumpikin niitä, joita lapset huutelevat silloin kun tarvitsevat apua jossain tai haluavat kertoa jotain. 

Kun meidän esikoinen syntyi vajaat 10 vuotta sitten, Otto sai juuri samana päivänä vakituisen työpaikan. Itselläni taas ei ollut lainkaan työtä tai koulua, johon palata. Silloin emme edes miettineet muita vaihtoehtoja kuin sen, että minä jään kotiin vauvan kanssa, vaikka toki muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. Olisin voinut esimerkiksi hakea kouluun ja opiskella samalla, mutta sitä en silloin tehnyt. Silloinkin Otto piti kuitenkin omat isyysvapaansa täysimääräisinä, ensin ne viikot yhtäaikaa mun kanssa ja myöhemmin vielä ne loput päivät mun vanhempainvapaan loputtua. 

Myös meidän toisen lapsen kanssa minä olin se meidän automaattinen valinta, eikä edes mietitty muita mahdollisuuksia. Olin jo valmiiksi 1,5-vuotiaan kanssa kotona ja jatkoin kotona oloa sitten hänen ja vauvan kanssa. Myös toisen lapsen isyysvapaista Otto piti kuitenkin koko oman osuutensa ennen kuin lapsi täytti kaksi vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna olen toki kiitollinen näistä omista vuosistani kotona, ilman niitä en olisi ehkä perustanut ja kehittänyt blogiani ja muita somekanaviani ja luonut niistä itselleni uraa, joka taas vuosia myöhemmin on mahdollistanut perhevapaiden tasa-arvoisen jakamisen.

Olemme alusta asti pyrkineet tasa-arvoiseen parisuhteeseen ja vanhemmuuteen, mutta on ollut paljon tiedostamattomia asioita, joihin on kiinnittänyt huomiota ja joita on osannut muuttaa vasta kun on saanut enemmän tietoa ja kokemusta. Oton vanhempainvapaalla oli isä-lapsisuhteen kehityksen lisäksi ihan valtavan suuri merkitys koko meidän arkeen myös tänä päivänä. 

Siinä missä monet metatyöt ennen olivat automaattisesti sen kummempia miettimättä mun vastuulla, vanhempainvapaan aikana Otto otti niistä reilusti koppia ja ottaa edelleen. Kumpikin meistä vanhemmista pysyy ihan yhtä hyvin kärryillä lasten koulujutuista, kerhoon ilmoittautumisista, kaverisynttäreistä lahjoineen (no toki ei nyt korona-aikana), hammaslääkäreistä, opettajien joululahjoista ja päiväkodin naamiaisista. 

Vanhempainvapaan aikana Otto innostui myös kokkaamisesta. Ennen hän teki ruokaa ehkä kerran viikossa tai parissa, nykyisin hän tekee ruokaa ehkä viitenä päivänä seitsemästä, koska nauttii siitä niin paljon. Ja niinä kahtena muunakin päivänä hän huvin vuoksi leipoo tai kokeilee tehdä kombuchaa.  Nämä ovat vain pieni murto-osa niitä positiivisista vaikutuksista, joita perhevapaiden tasa-arvoisella jakamisella on arkeen ollut. 

Me päädyttiin jakamaan perhevapaat näin, koska se tuntui meille järkevältä. Mun oli työn luonteen vuoksi mahdotonta olla täysin tekemättä töitä vauva-aikana, mutta erittäin mahdollista yhdistää työntekoa vauva-arkeen ja kotona oloon. Otolle taas oli mahdollista jäädä pitkälle perhevapaalle ja työpaikalla sille näytettiin alusta asti vihreää valoa, kuten tälläkin kertaa. Oton jälkeen hänen tiimistään muutama muukin isä jäi perhevapaalle ja Otto on kannustanut kaikkia ystäviä jäämään, koska kokemus oli hänelle niin mullistava ja hieno. 

Vaikka Otolla perhevapaalle jääminen sujui hienosti työpaikan puolesta, näin ei kuitenkaan kaikissa työpaikoissa vielä ole. Vaikka lainsäädäntö puoltaa molempien vanhempien oikeutta jäädä perhevapaalle, työelämässä on vielä paljon niitä asenteita, että kotiin jääminen on vain äidin tehtävä. Onneksi kulttuuri muuttuu jatkuvasti yksi isä ja yksi työpaikka kerrallaan. Toivon, että joskus tämä mun postaus tuntuu absurdilta tuulahdukselta jostain keskiajalta, “miten on voitu ajatella, että kotiin jääminen olisi vain toisen vanhemman tehtävä?!”. 

Toistaiseksi kuitenkin valloillaan on edelleen se ajatus, että kotiin jääminen vauvan kanssa kuuluu pääosin äidille ja suurin osa isistä käyttää vain itselleen korvamerkityt isyysrahapäivät, tai osan niistä. Moni toimii edelleen kuten me 10 vuotta sitten, eikä edes pysähdy ajattelemaan hetkeksi erilaisia vaihtoehtoja tai niiden vaikutuksia vauvavuotta pidemmälle. 

“Kelan lapsiperhe-etuustilaston mukaan vuonna 2019 kaikista vanhempainpäivärahojen saajista miesten osuus oli 42 prosenttia, mutta vanhempainpäivärahapäivistä miehet pitivät vain 11 prosenttia. Naiset käyttivät 98 prosenttia vanhempien kesken jaettavissa olevista vanhempainrahapäivistä. Vanhempainrahaa maksetaan äitiysvapaan jälkeen alkavalta vanhempainvapaan ajalta.” (lähde: THL)

Viidennes isistä ei käytä perhevapaita lainkaan. (lähde: THL)

Nämä ovat melko hurjia lukuja monella tapaa. Nämä ovat hurjia lukuja tasa-arvoisen työelämän ja tasa-arvoisen vanhemmuuden kannalta. Aitoa tasa-arvoa ei kauniista puheista huolimatta voi saavuttaa silloin kun perhevapaiden jakamisessa on näin valtava epätasapaino. Perhevapaauudistusta tarvitaan kipeästi. 

Yleisin vasta-argumentti sille, miksi mies ei voi jäädä kotiin on raha. Se mainitaan heti ensimmäisenä, automaattisena vastauksena usein ilman, että sen pohjalta on kuitenkaan tehty oman talouden vaikutusten osalta minkäänlaisia laskelmia. Väestöliitto teki yhteistyössä Oxford Researchin kanssa laajat laskelmat, joissa selvitettiin perhevapaiden erilaisten jakomallien vaikutuksia suomalaisten perheiden kokonaisvuosituloihin. Tutkimus on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lyhyesti tiivistettynä: 

“Ainoastaan tilanteissa, joissa vanhempien välinen tuloero on hyvin suuri, voi perheessä olla syytä tarkastella perhevapaiden jakamista taloudelliselta kannalta. Kun tuloerot ovat kohtalaisen pienet, on perheille taloudellisesti kannattavin vaihtoehto jakaa vapaat tasaisesti vanhempien välillä. Suurituloisemman vanhemman kokonaan käyttämättä jättämät perhevapaat laskevat perheen nettotulotasoa kaikissa tuloluokissa.” (Lähde: Väestöliiton & Oxford Researchin laskelma vuodelta 2018

Eli toistetaan nyt vielä yhdessä: Suurituloisemman vanhemman kokonaan käyttämättä jättämät perhevapaat laskevat perheen nettotulotasoa kaikissa tuloluokissa, myös silloin kun isä tienaa merkittävästi äitiä enemmän. 

Luin tuon koko laskelman läpi ja se oli havainnollistava ja alleviivasi hienosti sitä, että esimerkiksi matala- ja keskituloisissa perheissä on edullisinta, että vapaat jaetaan tasaisesti, eivätkä ne kasaudu vain toiselle vanhemmalle. Laskelmassa oli mukana myös esimerkkiperheitä, joissa tuloero oli vanhempien välillä suuri (esimerkiksi isä korkeimmassa tuloluokassa ja äiti matalimmassa). 

Laskelmassa koko perheen suurimmat nettovuositulot saavutettiin vaihtoehdoissa, joissa vapaat on jaettu mahdollisimman tasaisesti, esimerkiksi niin, että, äiti pitää 8,3kk ja isä 4,4kk,  äiti pitää 4,2kk ja isä 8,5kk, tai äiti pitää 6,4kk ja isä 6,3kk perhevapaista. Suosittelen tutustumaan tähän laskelmaan tai tekemään itse suoraan oman perheen tulojen pohjalta tarkat laskelmat erilaisista vaihtoehdoista, mikäli nimenomaan raha mietityttää. 

Rahan lisäksi toinen vasta-argumentti on usein imetyksen onnistuminen, miten imetys onnistuu, jos äidin sijaan isä jää kotiin? 

Ja tähän minä sanoisin, että miten se ei muka onnistuisi? Vaikka äiti haluaisi täysimettää ensimmäiset kuusi kuukautta ja olisi sen aikaa vauvan kanssa kotona, jäisi vielä monta kuukautta vanhempainvapaata toiselle vanhemmalle käytettäväksi. Esimerkiksi 7kk ikäinen vauva syö jo paljon muutakin kuin rintaa ja vaihtoehtoja on monia, miten imetyksen voi toteuttaa vaikka tekisikin töitä. Jos etätyö ei onnistu, maitoa voi pumpata pulloon, imettämässä voi käydä/toinen vanhempi voi tuoda vauvan imetettäväksi esimerkiksi lounasaikaan myös kesken päivän, tai sitten voi imettää tiheästi niinä aikoina kun ei ole töissä. 

Etenkin näin korona-aikana etätyömahdollisuuksien lisäännyttyä aivan valtavasti uskoisin, että on paljon työtehtäviä, joissa myös imetys keskellä työpäivää on täysin mahdollista. Toki on paljon myös ammatteja, joissa imetys kesken työpäivän ei ole vaihtoehto mitenkään päin. Mutta etätyön lisääntyminen on ehdottomasti yksi niistä tekijöistä, jotka tukevat isien jäämistä kotiin ja tasa-arvoisemman ja joustavamman työelämän mahdollistamista meille kaikille. 

Äidin imetystoive ei ole mikään automaattinen este perhevapaiden tasa-arvoiselle jakamiselle. Aina voi käyttää hieman mielikuvitusta ja miettiä asioita käytännössä. On paljon erilaisia tapoja jakaa vapaat, samalla mahdollistaen imetyksen jos se on toiveissa.

Miksi perhevapaiden tasa-arvoinen jakaminen on tärkeää

Moni varmasti miettii, että miksi ne vapaat pitäisi jakaa tasa-arvoisesti, jos itsestä tuntuu parhaalta se ratkaisu, että äiti on kotona ja isä on töissä. Ja pakkohan ei tietenkään ole tehdä mitään, mikä ei itsestä tunnu hyvältä. Mutta jos me halutaan joskus saavuttaa aito tasa-arvo myös työ- ja perhe-elämässä, perhevapaiden tasaisempi jakautuminen on siinä tärkeä askel. Jos me halutaan, että vielä joskus naiset tienaisivat yhtä paljon kuin miehet, tämä on välttämätöntä. Jos me halutaan, että naisilla on vielä joskus yhtä suuret eläkkeet kuin miehillä, tämä on välttämätöntä. 

Ja jos me halutaan, että lapset saavat luotua yhtä syvän yhteyden molempiin vanhempiin jo vauvasta asti, tämä on siinä merkittävä keino. En sano etteikö olisi mahdollista muodostaa yhtä tiivistä suhdetta molempiin vanhempiin silloin, kun vain toinen vanhempi on kotona, mutta kyllä se tasa-arvoinen kotona olo helpottaa sitä todella paljon. 

Mä ainakin toivon, että vielä joskus isiltä lakataan kysymästä automaattisesti missä lapsen äiti on, silloin kun he ovat liikkeellä vauvan kanssa kaksin. Että isä aidosti nähtäisiin tasa-arvoisena vanhempana, eikä kakkosvanhempana tai lastenvahtina omille lapsilleen, eikä kukaan kotiin jäävä isä saisi siitä osakseen kuittailua, tai normaalin arjen pyörityksestä supersankarin viittaa. 

Perhevapaauudistus olisi pitänyt tehdä Suomessakin jo vuosikymmen sitten. Tälläkin kertaa se helpottaisi merkittävästi meidän perhevapaiden jakamista ja mahdollistaisi Otolle pidemmän kotona olon vauvan kanssa. Mutta sitä saamme vielä odotella, eikä se tähän meidän tulevaan vauvavuoteen ehdi valitettavasti vaikuttaa. Vanhoilla keinoilla mennään. Mutta pidän sormet ristissä, että perhevapaauudistus saadaan vietyä viimeinkin käytäntöön ja että se on merkittävä askel kohti tasa-arvoisempaa perhe-elämää ja työelämää Suomessa, kuten se on ollut niissä maissa, joissa se on tehty jo aiemmin. 

Haluan sisällöissäni huomioida perhe-elämän monimuotoisuuden, mutta tässä postauksessa päädyin puhumaan nimenomaan isistä ja äideistä, koska nimenomaan isien asemaan ja isien perhevapaisiin haluttiin kiinnittää tässä kampanjassa huomiota. Ja en tiedä, ainakin oma mututuntumani on se, että esimerkiksi tuntemissani sateenkaariperheissä näissä asioissa tasa-arvo on jo pidemmällä ja vapaitakin jaetaan tasaisemmin molempien vanhempien välillä. Faktatietoa tästä ei kuitenkaan mulla ole. Isien pitämistä (ja pitämättä jättämistä) vapaista sen sijaan on ja siksi rajaus oli nyt tällainen, vaikka ehdottomasti tiedostan ja tunnustan sen, että perheitä on monenlaisia ja äidin ja isän muodostamat perheet ovat vain yksi perhemuoto muiden joukossa. 

On valtavan suuri kunnia saada olla mukana tässä yhteiskunnallisessa kampanjassa puhumassa perhe- ja työelämän tasa-arvon puolesta ja näyttämässä esimerkkiä. Väestöliitto tekee uskomattoman tärkeää työtä. Kanssani tässä kampanjassa ovat mukana myös Tuija Pehkonen, sekä Ville Viholainen, eli Koti-iskä88. Ollaan kaikki kolme (+ Otto) oltu mukana tekemässä myös tämän aiheen tiimoilta Väestöliiton Podcastia ja meidän jaksot pääset kuuntelemaan TÄÄLTÄ

Pidetään Oton kanssa myös 6.5. Instalive tästä aiheesta ja sen aikana meiltä voi kysyä mitä vaan perhevapaiden jakamisesta, meidän kokemuksista perhevapaista tai tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Käy IG Storyissa jättämässä oma kysymyksesi ja vaikuttamassa siihen, mihin kellonaikaan live pidetään! 

Kuten sanottua, toivon, että joskus perhevapaiden tasainen jakaminen on niin tavallista, että siitä ei tarvitse enää puhua lainkaan. Toistaiseksi ollaan kuitenkin kaukana siitä. Mutta toivottavasti askel askeleelta mennään sitä kohti. Jokainen meistä voi edistää tasa-arvoisempaa perhe-elämää pohtimalla omia asenteita ja oletuksia ja aktiivisesti kehittämällä niitä.


Ihanat erilaiset perheet: Anna, Lauri, Lilli, Sanni & Essi

23.02.2020

Ihanat erilaiset perheet on postaussarja, jossa esittelen lapsiperheitä Suomesta. Kaikki perheet lähtevät perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen.

Ihanat erilaiset perheet : Anna, 33, Lauri, 35, Lilli, 5, Sanni, 3 ja Essi 1v10kk

Masennustausta ja nettitreffit

Anna ja Lauri tutustuivat Suomi24 nettitreffeillä kesällä 2011. Laurilla oli siellä ilmoitus, johon Anna vastasi. Lauri asui silloin Kotkassa ja Anna Kouvolassa. 

– Laitoin Laurille viestiä, että täällä Pohjois-Kymenlaaksossa ois tämmönen nainen. Lauri vastasi. Sit mä laitoin vielä enemmän omannäköisen viestin, Anna muistelee hymyillen.

– Vastasin kieli poskella siihen ja siitä se sitten lähti. Tavattiin Kotkan meripäivillä. Ja viikko siitä kun ollaan toisemme tavattu fyysisesti me ruvettiin jo seurustelemaan, Lauri jatkaa.

Suhde eteni nopeasti, vaikka heti alkuun pari joutui olemaan kuukauden erossa toisistaan, kun Anna reissasi ystävän luokse Hollantiin ja vanhempiensa luokse Savoon. 

– Se oli vielä aikaa kun Facebookin messengeri lauloi, ei ollu vielä Whatsappia ja muita. Me ollaan vanhan kansan nettitreffailijoita, Lauri kertoo. 

Annaa ja Lauria yhdistivät alusta asti samanlaiset elämänkokemukset ja arvot. 

– Meillä on molemmilla masennustausta ja molemmilla jäi koulut kesken masennuksen takia parikymppisenä. Päädyttiin sitten parikymppisinä masennuksesta toipuvina opiskelemaan minä Kouvolaan ja Lauri Kotkaan. Syksy elettiin niin, että aina kun pääsin koulun ja töiden ohelta, matkustin Kotkaan Laurin luokse, Anna sanoo. 

Molemmat halusivat lapsia

Anna ja Lauri viettivät kaikki viikonloput yhdessä ja juttelivat kaikesta, myös yhteisestä tulevaisuudesta. 

– Heti oli aika selvää, että jonain päivänä meille tulee lapsia. Ajatuksena oli, että vasta koulun jälkeen,  eikä siihen elämäntilanteeseen jossa olimme, Anna kertoo. 

Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tammikuussa 2012 Anna teki plussatestin, joka oli hänelle alkuun iso shokki ja järkytys. Siinä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana vasta muutama kuukausi.  

– Onneksi oltiin kuitenkin puhuttu ennakkoon ja käyty läpi, että mitä sitten tehdään jos tapahtuu näin.  Me päätettiin, että yritetään ja pidetään lapsi, Anna kertoo. 

Pian plussatestin jälkeen Anna muutti Laurin luo Kotkaan ja pari alkoi rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Raskaus eteni hyvin ja kaikki oli kuten pitääkin. 

– Anna eli käytännössä appelsiineilla ensimmäiset raskauskuukaudet, Lauri muistelee nauraen.

Normaali raskaus

Mikään ei raskausaikana vaikuttanut oudolta, kaikki oli myös neuvolan mukaan hyvin.  

– Kouvolassa neuvolan terveydenhoitaja sanoi, että olin vanha ensiodottaja 25-vuotiaana sekä ylipainoinen, minkä vuoksi tehtiin tietysti sokerirasitus, mutta siinä ei näkynyt mitään. Minulla oli hyvin normaali raskaus kaikin puolin, Anna kertoo. 

Raskauden loppupuolella Annalla alkoi kova kutina päässä ja ylävartalossa, mutta Anna ei osannut yhdistää kutinaa raskauteen. 

 – Enhän mä ensisynnyttäjänä tiennyt mitään, että se voisi olla jotain hälyttävää, kukaan ei koskaan kysynyt mitään multa neuvolassa kutinasta. Olin ihan normaali synnyttäjä niin ei ollut myöskään äitipoli-käyntejä. Kävin neuvolalääkärin luona viimeisellä käynnillä 32 viikolla ja hänkin totesi vaan, että oonhan mä laihtunut, mutta toiset vaan laihtuu raskausaikana. Mitään hälyttävää ei ollut hänenkään mielestä, Anna kertoo. 

Raskausviikolla 39+0 Anna ja Lauri ajoivat sairaalaan illalla, kun Annasta tuntui, että synnytys on käynnissä. Synnytysosastolla lääkäri totesikin, että kaikki ei ole ok, kun sikiö vaikuttaa niin hitaalta. Anna jäi seurattavaksi tarkkailuhuoneeseen osastolle ja Lauri lähti yöksi kotiin, koska puoliso ei saanut jäädä tarkkailuhuoneeseen. 

Pahin mahdollinen tapahtuu

– Mä siinä sitten olin koko ajan käyrillä ja yhtäkkiä kuulin, kun laite rupesi hälyttämään, että vauvan sydänäänet romahti. Sieltä tuli porukkaa sanomaan, että sä lähdet nyt heti hätäsektioon. Kymmenessä minuutissa Anna saatiin leikkaussaliin ja vauva ulos. 

Kun Anna heräsi, hänen luonaan oli kaksi kätilöä, jotka kertoivat, että valitettavasti he eivät pystyneet pelastamaan vauvaa. Annan ja Laurin esikoistytär oli syntynyt kuolleena.

Laurille soitettiin heti yöllä ja kerrottiin tilanne. 

– Ne sanoi, että tuu sairaalaan mutta älä aja autolla, vaan tule taksilla. Lapsi on menehtynyt mutta Anna on kunnossa.

Anna ja Lauri saivat nähdä Aliisa-vauvan ja pidellä häntä. Kätilöt olivat ottaneet käden- ja jalanjäljet ja muutamia kuvia, sekä leikanneet vähän vauvan hiuksia talteen muistoksi. 

Anna ja Lauri saivat heti tukea surun käsittelyyn, Lauri mielenterveyshoitajalta, jonka luona hän kävi säännöllisesti masennuksen vuoksi, sekä Anna kriisipuolelta. Myös Annaa ja Aliisaa hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja käymässä tapahtunutta läpi. 

Epätietoisuus oli pahinta

– Pahinta oli se, että kukaan ei oikein tiennyt, että mitä tapahtui. Ei ollut mitään tietoa, mistä vauvan kuolema johtui, eikä missään vaiheessa ollut näkynyt mitään outoa. Ruumiinavauksessa selvisi, että joku ahdinkotila vauvalla oli ja keuhkot eivät olleet kehittyneet normaalisti, mutta kukaan ei osannut vastata, että mistä se johtui. Ei saatu lopullista syytä, vaan se jäi avoimeksi mitä tapahtui. 

Anna ja Lauri eivät pystyneet pitämään Aliisa-vauvalle hautajaisia. Annalle hautajaisten ajattelukin toi vahvana ja kipeänä mieleen oman veljen hautajaiset lapsuudesta.

Aliisan kuoleman jälkeen Anna ja Lauri olivat pitkän aikaa syvissä syövereissä, mutta saivat voimaa läheisistä, lemmikkikoirastaan ja naapureista. Lauri yritti käydä koulussa vaihtelevalla menestyksellä ja Anna palasi noin yhdeksän kuukauden kuluttua synnytyksestä osa-aika työhönsä pesulaan.

Tyhjä syli ja keskenmeno

Kaipuu omaa lasta kohtaan oli valtava, etenkin Annalla.

– Minä kärsin tyhjästä sylistä ja halusin vauvan. Sitten 2013 tulinkin uudestaan raskaaksi, jolloin oli vasta vajaa vuosi hätäsektiosta. Minulle oli sanottu, että ainakin kaksi vuotta pitäisi odottaa hätäsektion jälkeen ennen uutta raskautta, mutta niin siinä kävi,  Anna kertoo.

Anna pääsi ensimmäiseen ultraan, missä todettiin, että kaikki ei ollutkaan kunnossa. 

– Sikiön sijaan ultrassa näkyi keskeytynyt keskenmeno. Pari viikkoa aikaisemmin vauva oli kuollut ja raskaus oli keskeytynyt. Keskenmeno meni siinä samassa sumussa kuin Aliisankin kuolema, Anna muistelee.

Sipuliraskaus

Loppuvuodesta 2013 Anna huomasi olevansa kolmatta kertaa raskaana.

– Sitten olikin tämän neidin vuoro, Anna osoittaa vanhinta tytärtään hymyillen. 

– Oliko se se sun sipuliraskaus? Olin tehnyt tortilloja ja olin ruskistanut sipulia ja paprikaa ja sitten seuraavana päivänä Anna oli lähdössä töihin, ja haisteli huivia eteisessä, että se haisee vieläkin sipulilta, Lauri kertoo. 

– Lauri kysyi, että pitäisikö tehdä raskaustesti, kun nyt on sellaiset merkit ilmassa, Anna muistelee.

Kolmas raskaus oli Annalle älyttömän pelottava vauvan kuoleman ja keskenmenon jälkeen. Onneksi Anna oli kuitenkin tarkassa seurannassa äitipolilla aiempien kokemusten vuoksi, mikä toi mielenrauhaa. Raskaus eteni hyvin, mutta sokerirasituksessa Annalla todettiin raskausdiabetes. Se kuitenkin pysyi kurissa ruokavaliohoidolla. 

Diagnoosina raskaushepatoosi

Viimeisellä kolmanneksella Annalla alkoi jälleen sama kutina kuin ensimmäisessä raskaudessa ja nyt Anna osasi epäillä, että kutina ei ole normaalia ja liittyy raskauteen.

–  Soitin neuvolaan raskausviikolla 32, että haluan verikokeisiin, koska epäilin, että minulla on raskaushepatoosi. 

Raskaushepatoosi on tila, jossa maksa ei suodata raskaushormoneja, vaan luulee niitä myrkyiksi. Se on maksan toiminnan häiriö, jonka sairastaa n. 1% raskaana olevista, eli melko harvinainen. Raskaushepatoosin ainoa oire on terveen ihon kutina, joka yleensä alkaa käsistä ja jalkapohjista. Annalla kutisivat kuitenkin vain pää ja ylävartalo, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa. 

Terveydenhoitaja otti onneksi heti Annan huolen tosissaan ja hän sai heti ajan saman viikon perjantaille. Raskaushepatoosi-koe on paastokoe, jossa tutkitaan maksa- ja sappiarvot. Kokeen jälkeen viikonloppuna Annan olo huononi todella nopeasti.

– Mä tulin tosi kipeäksi. Musta tuntui koko ajan, että oksennan, mulla sattui selkään ja sisäelimet tuntui kivuliailta, kolme päivää vaan makasin tuskissani. 

Maanantai-aamuna terveydenhoitaja soitti Annalle ja varmisti Annan epäilyt todeksi. Annalla oli todettu raskaushepatoosi ja hänen piti lähteä heti KOKSin äitipolin päivystykseen.

– Olin ollut niin kipeä ja Laurilla oli vielä pääsykokeet samana päivänä, eikä hän ollut kotona, enkä tiennyt milloin hän tulee. Sanoin hädissäni hoitajalle, että en pääse mitenkään sairaalaan ilman Lauria. Hoitajakin oli kuumeisesti miettinyt, että miten me saadaan Anna sairaalaan. Hetken päästä hoitaja soitti, että mene Anna taksilla ja älysin vasta itsekin siinä, että voin tosiaan mennä taksilla, ei toiminut aivot yhtään, Anna nauraa. 

Anna pääsi sairaalaan, missä tehtiin heti lisää tutkimuksia, sekä tarkistettiin ultralla, ettei Annalla ole sappikiviä, jotka aiheuttaisivat kipuja. Mitään ei löytynyt järisyttävän korkeiden maksa-arvojen lisäksi. 

Ei toimivaa hoitokeinoa

Raskaushepatoosiin ei ole mitään pomminvarmaa hoitokeinoa. Arvoja voidaan yrittää hillitä maksalääkityksellä, mutta se ei aina auta. 

– Mulla ne maksa-arvot vaan kohosi ja kohosi. Arvojen noustessa riskinä on se, että istukka lakkaa toimimasta ja sen takia on tosi tiivis seuranta, Anna kertoo.

Anna päästettiin sairaalasta vielä kotiin, mutta hän kävi tiiviissä seurannassa äitiyspolilla. Alkuun Anna kävi kahden viikon välein, sitten viikon välein ja lopulta joka toinen päivä viimeisillä viikoilla istumassa käyrillä, jotta vauvan voinnista pysyttiin kärryillä. 

– Synnytystä ei haluttu käynnistää lääkkeellisesti, kun ne pelkäsi, että mun hätäsektio-arpi ei kestä, että se olisi liian raju, mutta kun paikat eivät ollu kypsyneet, niin he eivät voineet käyttää ballonkiakaan, Anna kertoo. 

Synnytys käynnistetään

Anna ravasi äitiyspolilla tarkistuksissa ja kun 40 viikkoa tuli täyteen, lääkäri päätti, että nyt käynnistetään. 

– Kun menin käynnistettäväksi, paikalla todettiinkin, että sairaala on täynnä äitejä, joista osa on tilan puutteen vuoksi pesuhuoneissa ja meiltä kysyttiin, että voidaanko tulla vasta seuraavana päivänä. Oli heinäkuun helteisin viikko ja ennätysmäärä synnyttäjiä KOKSissa.

Anna ja Lauri palasivat seuraavana päivänä paikalle ja pääsivät heti synnytyssaliin, missä Anna oli koko ajan käyrillä seurattavana. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Annasta tuntui turvalliselta, kun he olivat jatkuvasti tarkan valvonnan alaisena aiemman synnytyshistorian takia. 

Seuraavana päivänä tilanne edistyi sen verran, että Anna sai epiduraalin. Kätilö kehotti Annaa istumaan keinutuolissa, jos istuma-asento saisi vauvan tulemaan ulos nopeammin. Kun Anna nousi keinutuolista pois, hänellä pettivät jalat alta ja hän kaatui lattialle. Mitään pahaa ei kuitenkaan onneksi sattunut. 

– Lääkäri kävi siinä katsomassa, että ei vielä synny ja lähti pois huoneesta ja laittoi oven kiinni. Kätilökin sanoi mulle, että hän lähtee toiseen synnytykseen kun mitään ei tapahdu.

Sitten mä yhtäkkiä tunsin semmosen PLOPS ja sanoin, että tää lapsi tulee nyt! Kätilö katsoi, että kyllä, oikeassa olet, vauva on nyt tulossa ja pää on tossa noin. 

Kätilö uskoi vauvan olevan viidessätoista minuutissa ulkona, mutta lopulta Annan ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia. 

– Olin aivan loppu, epiduraali vei kaikki supistukset. Mulle sanottiin, että ponnista kun tulee supistus, mutta ei tullut supistuksia ollenkaan. Ponnistelin aina kun oli semmonen olo, että pystyy ponnistamaan. Siinä kesti ja kesti. Meidän kätilö pyysi toisen kätilön avuksi. Tää toinen kätilö sitten kiipes mun sängylle ja alkoi työntämään mun vatsasta että saatiin neiti maailmaan. 

Terve vauva ja kipeä äiti

Lopulta Anna sai kuitenkin terveen Lilli-vauvan rinnalle. 

– Olihan se hauskaa ja olin epäuskoinen, että siinä vihdoin on oikeasti se meidän vauva ja kaikki se pelko ja stressi ja huoli purkautui. Yhtäkkiä meidän luona olikin ihan hyvävointinen tyyppi. 

Annaa hoitanut kätilö kertoi Lillin syntymän jälkeen olleensa mukana myös elvyttämässä Aliisaa leikkaussalissa ja oli onnellinen, että sai nähdä toisella kertaa onnellisen lopun.

Vaikka synnytys sai onnellisen lopun, Anna itse ei kuitenkaan voinut hyvin, sillä heti synnytyksen jälkeen hänelle nousi 39 asteen kuume ja hän tärisi aivan horkassa. Anna sai heti antibiootit ja Lilli pääsi ihokontaktiin Laurin paidan sisälle. 

– Mehän jouduttiin olemaan viisi päivää sairaalassa, koska mun vointi oli niin huono ja tulehdusarvot korkealla.

Vihdoinkin vauva-arkea

Annan sairastumista huolimatta kaikki lähti hyvin käyntiin Lillin kanssa. Maito ei kuitenkaan noussut Annalla kunnolla missään vaiheessa ja jälkikäteen hän epäileekin, ettei osannut juoda helteisenä kesänä riittävästi. Lillistä tuli pullovauva, kun imetys ei lähtenyt onnistumaan. 

– Jouduin hirveästi selittelemään neuvolassa, että miksi en imetä. Se oli tosi syyllistävää, eikä  ollut helppoa mennä mihinkään, kun aina sai selitellä, että miksi Lilli on pullovauva. Se oli iso tabu, ei noista nuoremmista lapsista ole ollut samanlaista. Varmaan just kun Lilli oli ensimmäinen lapsi ja olin muutenkin paniikissa, niin se tuntui tosi syyllistävältä, Anna kertoo. 

Vauva-arki itsessään ei yllättänyt Annaa, sillä viisilapsisen perheen esikoisena hän tiesi, millaista arki pienten lasten kanssa on. Laurilla ei hirveästi ollut pienistä lapsista kokemusta, mutta hänelle vauva-arki oli ainoastaan positiivinen muutos. 

– Kun olin pitkään yksin, niin elämänhallinta oli masennuksen myötä mennyttä. Sitten kun Anna tuli kuvioihin niin alkoi tulemaan aikataulutusta, ja Lillin syntymän jälkeen mulla alkoi vasta koulut luistamaan kunnolla. Mulle tekee selvästi hyvää, että on tarkoitus ja arki. Kun asiat pitää saada tehtyä, niin ne tulee tehtyä, Lauri kertoo. 

Äitienpäiväyllätys

 Lillin ollessa 1,5-vuotias äitienpäivänä 2016 Anna huomasi jälleen olevansa raskaana. 

– Aloin ihmettelemään äitienpäiväviikolla kun mulla tuli vuotoa, mutta mulla outo olo ja rinnat kipeät. Luulin että ne on kuukautiset, mutta ihmeellinen olo vaan jatkui ja kaikki haisi taas pahalle. Äitienpäivänä laitoin kassahihnalle raskaustestin ja pissasin tikkuun ja totesin, että tässä on äitienpäivälahja. Plussa oli minun ihana äitienpäivälahja. 

Odotusaikana Annalla oli insuliinihoitoinen raskausdiabetes. 

– Raskausdiabetes tuli mulle joka raskaudessa aiemmin ja pahempana. Sanoin ensimmäisellä lääkärikäynnillä äitipolilla, että varmaan tulee hepatoosikin taas. Lääkäri sanoi, että ei kaikilla uusiudu, mutta mulla oli voimakas olo, että mulla se uusiutuisi. Ja sieltä se sitten tuli taas. 

Raskausviikolla 30 Annalle aloitettiin insuliini ja hepatoosin lääkehoito. Kutina oli jälleen vain ylävartalossa, eikä käsissä tai jaloissa. 

– Raskausaikana keskustelin yhden lääkärin kanssa, joka oli sitä mieltä, että diagnosoimaton raskaushepatoosi oli myös Aliisan kuolemaan johtaneen ahdingon syy.  Ensimmäisen raskauden aikana en osannut kysyä kutinasta, eikä kukaan osannut epäillä mitään.  

Synnytys käynnistetään

Maksalääkitys ei alkanut auttamaan ja Annaa seurattiin tiiviisti äitiyspolilla. Synnytys päätettiin käynnistää ballongin avulla jo raskausviikolla 36+0, koska maksa-arvot olivat niin huonot. Anna lähti sairaalaan illalla kymmeneltä kun ballonki irtosi ja pääsi suoraan synnytyssaliin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä synnytys edennyt. Myös hoitavilla lääkäreillä oli erimielisyyksiä synnytyksen edistämisestä kalvojen puhkaisulla. Toinen halusi puhkaista ja toinen ei. Kalvoja ei puhkaistu, vaan Anna sai vaan oksitosiinia.

– Siellähän mä olin yksin sitten kolme päivää kun mitään ei tapahtunut, oksitosiinia sain ihan hirveesti, sattui ihan kamalasti, olin suurinpiirtein sidottu sänkyyn kun olin koko ajan käyrillä, enkä päässyt laitteesta kauemmas. Istuin sängyn laidalla ja toivoin, että lapsi rupeaisi tulemaan, Anna kertoo. 

Anna oli mennyt sairaalaan maanantaina ja keskiviikkona päivällä synnytys oli edennyt sen verran, että hänelle annettiin epiduraali. 

– Siitä ei mennyt pitkään kun sanoin kätilölle, että nyt minusta tuntuu, että lapsi on tulossa. Kätilö katsoi minua silmiin ja sanoi, että sinä just sait epiduraalin, että ei ole vielä mahdollista ja lähti huoneesta pois. Mä olin sitten, että okei ja soitin uudestaan kelloa. Huoneeseen tuli eri kätilö ja sanoin hänelle, että minusta tuntuu, että vauvan pää on tuossa. 

Kätilö antoikin Annalle luvan ponnistaa ja kolmessa minuutissa Sanni oli syntynyt. 

– Se aiempi kätilö tuli myös paikalle ja ihmetteli, että oho, sehän syntyikin. Sitten kätilö vaan totesi paikalla myös olleelle opiskelijalle, että jos useammin synnyttänyt äiti sanoo, että vauva tulee, niin kannattaa uskoa, Anna muistelee nauraen. 

Sininen vauva

Anna pääsi Sannin kanssa osastolle ja kaikki oli alkuun hyvin. 

– Mä syötin vauvaa ja yhtäkkiä tajusin, että se lapsihan on sininen. Mä nousin Sannin kanssa ja soitin hätäkelloa. Mulla sattui olemaan sairaanhoitaja huonekaverina, joka oli just synnyttänyt oman lapsensa, hän ponkaisi omalta puolelta ovelle huutamaan, että täällä on sininen vauva! Hän vetäisi työmoodin päälle vastasynnyttäneenä ja Sanni lähti samantien elvytykseen.

Sanni saatiin onneksi elvytettyä, mutta kokemus oli dramaattinen ja pelottava.  

–  Se oli niin kauhea paikka,  kun ei taas yhtään tiennyt mitä tapahtuu. Ensin oli vauva sylissä ja sitten hänet vietiin multa.

Sanni siirrettiin vauvojen teho-osastolle, joka oli toisella puolella sairaalaa. Sanni vietti vauvateholla viikon ja sai lisäksi valohoitoa bilirubiiniarvojen noustua. Toistuvien hengityskatkosten vuoksi Sannin aivot kuvattiin moneen kertaan ja tutkittiin kaikkea mahdollista, mutta lopullisena diagnoosina oli se, että Sanni ennenaikaisuutensa vuoksi vain unohti hengittää aina syödessä. 

Anna pääsi kotiin ilman vauvaa ja viikkoa myöhemmin, 21.12. Sannikin pääsi vihdoin kotiin viettämään elämänsä ensimmäistä joulua. Sannin olisi pitänyt syntyä vasta tammikuun puolella, joten perheellä meni joulusuunnitelmat aivan uusiksi. 

Anna joutuu sairaalaan

Sannin ollessa kuuden viikon ikäinen, Anna joutui sairaalaan runsaan verenvuodon takia. 

– Menin ensiapuun ja siellä todettiin, että mulla on joku hyytymä, kun kohdusta tuli niin hirveästi verta. He yrittivät ensin imurilla poistaa  sitä, mutta lopulta jouduin leikkaussaliin. Hyytymä saatiin onneksi poistettua ilman kaavintaa. 

Anna vietti yön naistentautien osastolla ja Lauri oli kotona yksin kuusiviikkoisen Sanni-vauvan ja Lillin kanssa. 

– Seuraavana aamuna tulin bussilla kotiin ja Lauri oli ihan väsynyt ja sanoi, että oli ollut ihan kamala yö. Sannilla oli niin vahva äidin ja sylin kaipuu, ehkä siksi, kun hän oli viettänyt elämänsä ensimmäisen viikon siellä vauvateholla ilman äitiä, Anna miettii.

Sannin ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, mutta onneksi kaikki alkoi sitten helpottaa ja perhe pääsi kiinni tavalliseen arkeen. 

Yllätysraskaus

Kahdeksan kuukauden kuluttua synnytyksestä Anna huomasi suureksi yllätyksekseen olevansa jälleen raskaana. 

– Ensimmäisen raskauden jälkeen tämä oli se suurin shokki, oltiin molemmat ajateltu, että kaksi tyttöä riittää ja Sanni oli vielä niin pieni ja mä olin jo laittanut kaikki vaatteetkin pois, kun ajateltiin, että Sanni on viimeinen. Yllättäen olinkin raskaana. Ei siinä mennyt kuitenkaan pitkään, kun tuli se onni, että onpa ihanaa. 

Raskausaika sujui Annalla taas samaan tapaan: hänelle tuli insuliinihoitoinen raskausdiabetes sekä raskaushepatoosi. 

Essi syntyi huhtikuun 19. päivä raskausviikolla 36+5, kuukautta ennen laskettua aikaa. 

– Kun Anna plussasi ja saatiin laskettu aika äitienpäivälle, nauroin Annalle, että kun mulla on huhtikuun 16. syntymäpäivä, että tähtää siihen niin mun on helppo muistaa se lapsen syntymäpäivä. Sitten se nauru loppui, kun ne alkoi oikeasti suunnittelemaan, että lapsi otetaan ulos mun syntymäpäivänä, Lauri muistelee nauraen. 

Anna ja Lauri olivat valmistautuneet siihen, että synnytys kestää ja ennenaikaisena syntyvä vauva menee taas vauvatehon kautta, kuten edellisellä kerralla, mutta Essi-vauva päättikin yllättää. 

Kirjaa lukeva synnyttäjä

– Essin synnytys on ollut kaikista yksinkertaisin näistä kaikista. Menin aamulla sairaalaan, he laittoivat ballongin mulle ja kysyivät, että jäätkö tänne vai menetkö kotiin? Sanoin, että mun ei kannata lähteä kotiin hämmentämään lapsia enää enempää. Jäin osastolle, odottelin että jotain tapahtuu ja ajattelin, että menee pitkään, Anna kertoo.

Illalla kuuden aikaan ballonki irtosi ja Anna siirrettiin synnytysosastolle, missä lääkäri heti puhkaisi kalvot. Yöhoitaja kävi sanomassa Annalle, että vauva syntyy saman yönä, mutta Anna ei uskonut, kun aiemmat kokemukset olivat niin erilaisia. Hän oli yksin sairaalassa, kun Lauri oli tyttöjen kanssa kotona. 

– Luin siinä kirjaa ja olin yksin ja istuin jumppapallolla ja nousin aina välillä seisomaan. Kolmen aikaan yöllä kirja oli luettu ja 04.01 syntyi Essi. Edellisistä kerroista olin oppinut, että mun pitää olla pystyssä, niin lapsi tulee paljon nopeammin alas. 

– Mun äitikin nauroi, että kukaan muu ei mene kirjan kanssa synnyttämään kuin hänen lapsensa. Kun Essi tuli maailmaan, hän päästi kaksi rääkäisyä ja sen jälkeen tuijotti kaksi tuntia vaan kiukkuisesti mua ja kätilöä, Anna kertoo. 

Anna pääsi Essin kanssa osastolle ja kaikki meni todella hyvin. Yllätyksekseen Anna sai kuulla jo kahden päivän kuluttua synnytyksestä, että he pääsevät Essin kanssa kotiin. 

– Se oli hyvä, kun vietiin ekaa kertaa lapset katsomaan Essiä. Sanni oli siihen asti ollut Annalle sylitakiainen jatkuvasti, mutta sairaalassa hän katsoi vaan Essiä, eikä suostunut menemään kolmeen päivään Annan syliin. Sanni oli niin vihainen, että ensin Anna on pari päivää pois ja sitten hänellä olikin uusi nyytti sylissä, Lauri kertoo.

Essin syntymän aikaan Sanni oli vasta vuoden ja neljä kuukautta ja pikkusiskon syntymä oli hänelle iso järkytys.

–  Lilli oli heti sitä mieltä, että tämä on hänen vauva ja pikkusisko ja auttoi vaipanvaihdossa. Sanni halusi, että me viedään Essi takaisin sinne mistä se on tullutkin, Anna kertoo. 

Muutto Kotkasta Tampereelle

Essin syntymän jälkeen Anna, Lauri ja lapset ovat viettäneet tasaista lapsiperheen arkea, vaikkakin perheen elämä muuttui suuresti viisi kuukautta sitten, kun he muuttivat Kotkasta Tampereelle Laurin päästyä opiskelemaan yliopiston maisteriohjelmaan.

Lauri valmistui vuonna 2018 XAMKista energiatekniikan amk insinööriksi, mutta ei löytänyt töitä työkokemuksen puutteen vuoksi.  Hän oli vuoden työttömänä ja kävi haastatteluissa ympäri Suomen Oulua myöten. Kun töitä ei löytynyt, Lauri päätti hakea yhteishaussa Tampereelle opiskelemaan ja yllätyksekseen pääsikin maisteriohjelmaan opiskelemaan automaatiotekniikan diplomi-insinööriksi. Kuin kohtalon ivana heti Tampereelle muuton jälkeen Laurille soitettiin ja tarjottiin insinöörin töitä Kotkasta. 

– Vastasin päivän mietittyäni, että jos he olisivat kaksi viikkoa aiemmin ilmoittaneet, niin olisi voinut vielä onnistua ja olisi vaan peruttu muutto, mutta nyt sitten jäätiin tänne. Otti niin päähän se ajoitus, kun vuoden oli vaan istunut kotona ja sitten kun viimein tekee ison muutoksen ja yrittää jotain muuta, niin sitten soitetaan perään, Lauri tuhahtaa.

Tukiverkkojen puute

Kaikkien rankkojen kokemusten ja isojen muutosten jälkeen koko perheen mielestä parasta on se ihan tavallinen arki nyt 5-, 3- ja 1v10kk ikäisten tyttöjen kanssa. 

– On hienoa saada seurata näiden kasvua ja sitä miten ne fiksuuntuu päivä päivältä, vaikka kolmevuotias välillä keksiikin kaikkea mahdollista ja kuusivuotias kyseenalaistaa kaiken. Mutta onhan nää aika huikeet tyypit nää meidän pikkuneidit, Anna hymyilee. 

Haasteita arkeen tuovat Laurin ja Annan erilaiset päivärytmit ja tukiverkkojen puute. 

– Lauri on iltaihminen ja minä olen todellakin enemmän aamuihminen. Aamut kaatuu meikäläisen niskaan.  Nyt tietysti kun Laurilla on opiskelun takia pakko herätä aamuisin niin se on vähän kääntynyt, mutta normaalisti ne meidän ihan erilaiset rytmit on ollut haasteita. 

Lauria rasittaa välillä myös lapsiperhe-elämän kaoottisuus.  

– Kova hälinä on välillä suurin rasite, aina kun joku sanoo ISÄ niin ajatus katkeaa. On kuin joku painaisi aina tietokoneen reset-nappulaa. 

Lasten syntymän jälkeen Lauri ja Anna ovat vain käyneet kaksi kertaa ilman lapsia ulkona.  

– Ollaan käyty kerran elokuvissa ja kerran riitelemässä Ideaparkin parkkipaikalla ilman lapsia.  Olen joutunut synnyttämäänkin yksin, kun Lauri on ollut lasten kanssa kotona. Tukiverkko puuttuu kokonaan, Anna kertoo. 

– Kun seuraa muita, joilla on tukiverkko siinä lähellä, niin näkee sen ja osaa arvostaa sitä miten suuri hyöty siitä on, että isovanhemmat voivat katsoa päivän lasten perään. Sitten voisi käydä vaikka riitelemässä Ikean parkkipaikalla. Vaikka kyllähän se tietty niin on, että lapset on hommattu nii itse pitää hoitaa, Lauri jatkaa. 

Tampereelle muuton myötä Laurin Pirkanmaalla asuva äiti puolisoineen on onneksi edes hieman lähempänä ja he käyttävät kuusivuotiasta Lillia kerran viikossa liikuntakerhossa. Ensi syksynä eskarin aloittava Lilli käy myös kolme kertaa viikossa päivähoidossa, mutta nuoremmat ovat vielä Annan kanssa kotona. 

–  Lillille varmaan muutto oli vaikein paikka, kun aina oli bestis omassa pihassa Kotkassa kerrostalossa, oli älyttömän mukavat naapurit ja oltiin paljon tekemisissä. He kasvoivat toisiaan lapiolla hakkaavista kaksivuotiaista yhdessä viisivuotiaiksi, Anna kertoo. 

Tampereella on hyvä olla

Perhe kuitenkin nauttii siitä, että Tampereella on paljon tekemistä. Anna ja Lauri käyvät lasten kanssa kirjastoissa, museoissa, ulkoilevat ja tekevät retkiä.

 – Me tehdään kaikenlaista perheenä. Ollaan viety noita pienestä pitäen joka paikkaan, osittain myös siitä syystä kun on ollut pakkokin ottaa kaikkialle mukaan. 

Tulevaisuudelta perhe toivoo tasaista arkea ja terveyttä. 

– Toivon, että pysytään hengissä ja pärjätään ja ollaan yhdessä. Onhan toi vähän sellanen vanillavastaus. Vähemmän ehkä dramatiikkaa, mitä meillä  on vuosien aikana ollut, Lauri sanoo. 

Annan ja Laurin terveiset muille perheille: 

Jos tuntuu, että joku raskausaikana on pielessä, niin kannattaa uskoa sitä omaa oloa. Pitää uskaltaa vaatia tutkimuksia itselle, vaikka tuntuisi, että kukaan ei usko. Äidin oma tunne on yllättävän vahva. Ja muistakaa nauttia siitä perhe-elämästä, ne lapset on vaan lyhyen aikaa pieniä, jonain päivänä ne ei enää kiipeä syliin ja huuda äitiä ja isiä samalla tavalla.

Mun sanat:

Oli tosi tunteikasta ja hienoa saada tavata Anna ja Lauri perheineen. Oman lapsen kuolema on asia, mitä jokainen vanhempi varmasti joskus pelkää tai ajattelee ja oli pysäyttävää ja surullista kuulla siitä ja kirjoittaa siitä kokemuksesta.  Mun mielestä on tosi hienoa, että Anna ja Lauri halusivat jakaa perheensä tarinan meille ja oli lohdullista nähdä, että vaikka he ovat kohdanneet valtavan suuren surun, he ovat sen jälkeen saaneet myös paljon ihanaa ja hyvää. Kiitos kun sain kertoa teidän tarinan ja toivottavasti jatkossa teillä on edessä paljon ihania asioita. Olette aivan hurmaava perhe <3