No huh, nyt kun on saatu suuret uutiset kerrottua niin on aika höpöttää aiheesta vähän enemmän. Me ollaan yhdessä haaveiltu kolmannesta pikkuisesta jo aika pitkään, mutta vielä viime vuonna aika ei ollut sopiva koska olin juuri aloittanut uudessa mielenkiintoisessa työssä ja halusin keskittyä siihen ja nähdä mitä siitä tulee. Pikkuhiljaa tänä keväänä kuitenkin haave vauvasta kasvoi suuremmaksi kuin mikään muu, ja kaikeksi onneksi me saatiin jo kolmannen kerran olla niin onnekkaita että löydettiin ne kaksi viivaa tikusta.

Tiedän että olen sanonut täälläkin että ”Ei enää ikinä”, mutta silloin kun sen sanoin oli meidän perhe aika väsynyt vuoden valvomisesta ja pikkuvauva-ajasta. Kun väsymyksestä on päässyt jo reilusti yli ovat ajatuksetkin vähän muuttuneet. Vauvahaaveilu ja vauvan yrittäminen on kuitenkin ainakin mulle sen verran yksityisiä asioita, että en ole niistä halunnut täällä sen enempää kirjoittaa, siksi varmasti monelle tämä tulikin suurena yllätyksenä. Sitä ei kukaan voi vielä tietää miten helppoa tai rankkaa meillä tulee kolmen kanssa olemaan, mutta uskon että kolmas tyyppi on mitä mainion lisä meidän perheeseen, oli vauva-aika ja kolmen kanssa oleminen helppoa tai ei.

Me ollaan jännitetty koko kesä niin hurjasti että onhan kaikki hyvin varmasti, ja kun viimein saatiin katsoa meidän omaa pikkuista ruudulta oli helpotus suuri. Sanoin ultranneelle kätilöllekin että koko kesän on päässä pyörinyt vaan ajatus että voiko kaikki mennä vielä kolmannenkin kerran vaan ihan hyvin, ja hän sanoi että voi. Että yleensä uudelleensynnyttäjillä on tämä sama ajatus, että voiko olla niin onnekas että kaikki vaan menee vieläkin hyvin. Ja kuulemma kätilö ajattelee, että jos takana on jo hyvin sujun(eita)ut raskaus ja synnytys, on suurempi todennäköisyys että kaikki menee nytkin hyvin. Se ehkä vähän rauhoitti. Toki mä tiedän että tässä on vielä pitkä matka edessä sinne ensi vuoden puolelle, mutta ainakin nyt on vähän helpompi hengittää.

Mun maha pomppasi esiin taas aika aikaisin, se on ihan uskomatonta miten pientä nyrkkiäkin pienempi tyyppi voi aiheuttaa niin ison pömppiksen. Ja siis kun tämä on iso aamulla, keskellä yötä ja illalla, söin mä mitä tahansa. Eli joko se on joku megakestoturvotus tai sitten mun maha vaan kasvaa nopeasti vaikka vauva ei iso olekaan. Tätä on ollut tosi vaikea peitellä, ja vikoina viikkoina ennen ultraa jokainen kaveri joka meillä kävi tajusi heti vaikka laitoin mitä päälle. Erilaisissa tapahtumissa on ollut päällä kuulkaa viittaa ja pitkää liiviä ja ties mitä, osa on sanonut että ei arvannut ollenkaan ja toiset taas että ”mä arvasin heti kun näin sut!”.

Me ollaan kyllä vieläkin ihan onnesta soikeana täällä, ja tullaan olemaan varmasti pitkään. Raskausoireista kirjoitan ihan erikseen, niitä nimittäin on ollut ja on todellakin, sen voin kertoa. Ja arvatkaa vielä mitä, mä kuvasin videolle kun me kerrottiin lapsille. Saatte nähdä sen kunhan kerkeän editoimaan. Voi juku, en voi siis sanoin kuvailla miten helpottavaa on kahden kuukauden salailun jälkeen vihdoin pystyä kirjoittamaan tänne ihan avoimesti ja kaikki kortit pöydällä. Raskaus ei ole mikään pikkujuttu ja on vaikuttanut monella tapaa meidän kesään, ja siksikin kirjoittelu on ollut vähäisempää, mutta parhaani olen yrittänyt kuitenkin.

Tästä lähtien palaan taas vähän normaalimpaan kirjoittelutahtiin eli pyrin julkaisemaan uutta sisältöä mahdollisimman usein. Nyt mulla ei ole enää mitään syytä olla hiljaa ja oireetkin on alkaneet pikkuhiljaa vähän helpottaa kun ollaan jo toisella kolmanneksella. Mun blogi alkoi aikoinaan hyvinkin tiiviisti raskautta seuranneena lifestyle-blogina, ja tälläkin kertaa tulen varmasti raskausjuttuja kirjoittelemaan tänne aika paljonkin. Nyt ollaan toki vielä sen verran alussa että mitään hankintoja ei olla tehty, mutta tässä alussa voin kertoa enemmän tuntemuksista ja siitä miten raskaus etenee.

Kiitos ihan hurjan mielettömän paljon kaikille teidän ihanista kommenteista, ne merkitsee mulle ja meidän perheelle ihan äärettömän paljon. On ihanaa tietää että siellä ruutujen takana on noin mielettömän ihania ihmisiä jotka meidän puolesta iloitsee ja myötäelää. Ja hei, tosi moni kommentoi mulle että odottelee myös itsekin talvivauvaa tai vauvaa ylipäätään, musta ois tosi hauskaa jutella teidän kanssa ja jos joku tietää jotain helmikuisten 2017 odotusryhmää niin olisin tosi halukas liittymään jos vain mahdollista. Aiemmin en ole edes mitään ryhmää etsinyt kun en ole uskaltanut paljastumisen pelossa. Mutta vertaistuki on kultaakin kalliimpaa, ja siksi siis mielelläni jakaisin tuntemuksia samassa veneessä olevien kanssa.

Aivan ihanaa keskiviikkoa kaikille ja kiitos vielä, te ootte kultaa <3

Arvatkaa mitä? Mulla on teille aika ihania uutisia. Kun eilen otsikoin postauksen ”Kohta viisi” tajusin vasta jälkeenpäin että sehän oli muutenkin aika osuva. Meitä on nimittäin kohta viisi jäsentä meidän perheessä. Tai ei ihan kohta, puolen vuoden päästä. Koko kesä ollaan odoteltu jännityksensekaisin tuntein että päästään moikkaamaan mahdollista pikkutyyppiä, ja nyt on häntä käyty moikkaamassa. Mun pömppiksen sisällä kasvaa ehkä kaikista kolmesta tähän mennessä eloisin ja voltteja heittelevin persikan kokoinen tyyppi.

Kerrottiin lapsille uutinen vasta ihan hetki sitten ja heidän reaktionsa olivat ihan mahtavia. Kuopus odottaa jo malttamattomana että vauva syntyy, hän kyseleekin melkeinpä kerran tunnissa että joko se vauva kohta syntyy ja on kovin pettynyt kun kerron että siihen on vielä pitkä aika, että vasta joulun jälkeen voi alkaa odottelemaan pikkuhiljaa tyyppiä jonka on määrä syntyä helmikuussa. Jos aiemmat merkit pitävät paikkansa, meidän tyyppi syntyy jo tammikuun puolella, mutta katsotaan onko hän erilainen tässä kuin siskonsa ovat olleet.

Että tällaisia uutisia, onpa jännittävää jakaa nämä täällä blogin puolellakin. Tuntuu jotenkin vieläkin ihan uskomattomalta sanoa ääneen että meille tulee vauva. Mä kerron teille myöhemmin lisää kaikesta, nyt saatte fiilistellä vaan sitä, että ensi vuonna meitä on VIISI! Niin mieletöntä. <3

Olen mukana Indiedaysin ja Liberon Babycare -kampanjassa, johon lähdin ilomielin mukaan siitä huolimatta että meillä ei ole ollut vaippaikäistä enää vuoteen. Tässäpä ei testattu kuitenkaan vaippoja, vaan Liberon BabyCare -sarjan tuotteita, joihin kuuluvat mm. wet wipesit ja hoitoöljy, jotka sopivat kaikenikäisille ja joita meillä on käytössä edelleen.

Vauva-aikana testailtiin monen eri merkin sopivuutta sekä vaipoissa että hoitotuotteissa, mutta Liberon WetWipesien voittanutta ei lötynyt koskaan. Ne ovat ainoita wipeseja jotka pysyvät kosteana viimeiseen pyyhkeeseen asti, koska niiden paketissa on niin hyvä sulkumekanismi. Se mitä mä arvostan erityisesti Liberon wipeseissa on niiden tehokkuus hellävaraisista ainesosista huolimatta. Niillä on helppo pyyhkiä melkeinpä mitä vaan ketsuppiin tahritusta naamasta ja vauvan pyllystä Niken valkoisiin nahkalenkkareihin. Kaikki sotku irtoaa yhtä helposti, ja pyyhkeet ovat niin mietoja että ne eivät ärsytä ihoa vaan rauhoittavat sitä rapsiöljyn ja sokerijuurikasuutteen avulla. Olen putsannut niillä monet kerrat myös omat kasvoni rättiväsyneenä illalla, näillä irtoaa kaikki meikki helposti ja kasvoille jää puhdas tunne vaikka vähän putsauksessa oikaiseekin.

Me ollaan oltu lasten kanssa aina paljon liikkeellä, ja Liberon puhdistuspyyhkeet ovat pelastaneet lukemattomia sotkukatastrofeja niin automatkoilla kuin rannallakin. Ne ovat hyvä vaihtoehto silloin kun lapset leikkivät meikkileikkejä (yksi tän hetken lemppareita). Näin sotku ei ole äidin päänvaiva ollenkaan, sillä neidit osaavat mennä vaikka itse peilin eteen ja putsailla huulikiillot kulmakarvoista ja luomivärit nenästä. Wipesit pakkaan mukaan myös tulevalle Mallorcan reissulle ehdottomasti, sillä me tullaan syömään paljon jäätelöä ja jäätelö tietää sotkua.

Etenkin meidän nuoremmalla neidillä on kuiva iho, ja siihen Liberon hoitoöljy on ollut tosi hyvä. Ollaan käytetty sitä niin kylpyvedessä kuin pesun jälkeisessä kosteutuksessakin. Öljy sisältää rapsiöljyä ja E-vitamiinia, ja se on ihana myös vauvahierontaan, joka oli hitti meidän masukipuisella kuopuksella vauva-aikana. Vauvaöljyllä olen poistanut myös vedenkestävää silmämeikkiä ja kosteuttanut omia kuivia jalkojani. Hoitoöljyn ja wipesien lisäksi myös kaikki muut Libero Babycare -tuotteet ovat joutsenmerkittyjä, luonnomukaisia ja hellävaraisia ainesosiltaan. Suuressa tuoteviidakossa on helppoa kun on yksi hyvä, edullinen ja luotettava sarja joka kattaa kaikki lapsen ihonhoitotarpeet vauva-ajasta pitkälle eteenpäin.

LUKIJAKILPAILU:

Oletteko testanneet Libero Babycare -tuotteita itse tai omilla lapsillanne? Nyt on ainakin oiva tilaisuus päästä testaamaan! Vastaa kysymykseen ”Miksi lapsi tarvitsee kosketusta?” (vastaus löytyy Liberon ihokoulusta) ja osallistut suuren Libero-tuotepaketin arvontaan. Kommentoi vastauksesi tähän postaukseen ja jätä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Kaikkien kampanjabloggaajien lukijoiden kesken arvotaan 2kpl Libero Babycare -tuotepaketteja. Osallistumisaikaa arvontaan on 1.5. klo 22.00 asti. Onnea arvontaan!

Ihanaa sunnuntaita kaikille! <3

Viime aikoina olen törmännyt netissä moneen listaukseen ”asioista joita ei kerrota synnytyksestä”. Nämä listat kuitenkin tuntuvat muistuttavan toisiaan aika paljon, huumorilla höystettyine kauhukuvineen.  Niissä on usein listattu ne kaikki asiat jotka löytyvät ensimmäisellä neuvolakäynnillä saatavista lippulappusista, vanhemmuusoppaista, vauvasivustoilta ja keskustelupalstoilta ensinäkemältä, kuten se että synnytyksessä saattaa tulla kakka, se että alapäähän laitetaan ehkä tikkejä ja se että ensisynnytys saattaa kestää päiväkausia ja synnyttäjällä ei ole välttämättä mitään kontrollia mihinkään.

Mä päätin listata ne asiat, jotka ovat myös ihan yhtä mahdollisia synnytyksessä, mutta jotka usein jäävät vähemmälle huomiolle kuin ne ”asiat joita kukaan ei kerro synnyttämisestä”. Nämä ovat asioita, jotka itsestänikin olisi ollut kiva tietää mahdollisiksi etukäteen kaiken sen pelottelun vastapainoksi. Tässä tulevat ne asiat, joita mun mielestä kukaan ei OIKEASTI kerro synnytyksestä.

1. Ensisynnyttäjänkin synnytys saattaa päivien sijaan kestää vain 4 tuntia tai vähemmän,

joten jos sinusta tuntuu ihan oikeasti siltä että nyt se vauva on sieltä tulossa, niin käy ihmeessä tarkistamassa tilanne. Aina on parempi tarkastaa, kuin sitten vaikka synnyttää matkalla autoon. Matka- ja kotisynnytyksiä sattuu nimittäin yllättävän paljon. Omat synnytykseni kestivät 4,5h ja 1,5h, joista ensimmäinen perätilasynnytys.

2. Supistukset eivät ole kaikilla mitään hirvittävää tuskaa ensimmäisestä  asti.

Joillakin synnytyssupistukset eivät ole juuri kuukautiskipuja kovempia (tai edes niin kovia) ennenkuin vasta ihan loppumetreillä (tai siis sent(e)illä). Itselläni synnytys alkoi tuntumaan synnytykseltä siinä vaiheessa kun olin 8cm auki, sitä ennen olo ei ollut sen hankalampi kuin edellisinä viikkoina kun mulla oli ollut supistuksia.

3. Vauvan synnyttäminen alateitse on mahdollista vaikka lapsi on tulossa ulos pylly edellä.

Ja turvallista, mikäli lääkäri on todennut sen olevan mahdollista. Kaikki riippuu tietysti vauvan koosta ja lantion sisämitasta. (Eli se että lantiosi on ulospäin kapea ja kaikki kummastelevat ääneen miten sinusta mahtuu ulos yhtään mitään ei tarkoita että lantiosi sisämitta olisi pieni ja synnyttäminen sinulle mahdotonta). Ensisynnyttäjänä perätilasynnytyksen alateitse kokeneena voin kertoa että ei ollut yhtään sen ”pahempaa” kuin normaali alatiesynnytys. Paikalla oli vaan vähän enemmän porukkaa, lääkäriä ja lastenlääkäriä, mikä toi turvallisuudentunnetta. Eli jos vauva onkin perätilassa, ei kannata heti panikoida, niinkuin itse vähän tein kun perätilasta ensimmäisen kerran kuulin. Onneksi synnytys sitten käynnistyi niin yllättäen ja nopeasti että siinä ei ehtinyt enää tositoimissa panikoidakaan.

4. Lapsivedet saattavat mennä vasta ihan lopuksi eivätkä suinkaan ensimmäisenä, tai huomaamattomasti.

Mun ensimmäisessä synnytyksessä lapsivedet räjähtivät mm. kätilön hiuksille kun hän käski mun harjoitella ponnistamista. Ja uskokaa tai älkää, ei hävettänyt yhtään, nauratti vaan ihan hulluna sekä mua että kätilöä.

5. Ponnistaminen voi olla täysin kivutonta, jos epiduraali vaikuttaa juuri silloin.

Itse en ole tätä kokenut koska epiduraali ei koskaan ehtinyt vaikuttaa, mutta ponnistamisesta jäi silti hyvät muistot.

6. Ponnistusvaihe voi olla myös tosi nopea, eikä kestä välttämättä ikuisuutta.

Tunnen muutaman äidin jotka ovat synnyttäneet vauvansa yhdellä  tai kahdella ponnistuksella, omat ponnistusvaiheeni ovat olleet 17 ja 12 minuuttia.

7. Synnytyskipu saattaa tuntua oudoissa paikoissa, eikä suinkaan ole kaikilla samanlaista.

Jälkimmäisessä synnytyksessä mua sattui eniten pakaraan joka kramppasi ponnistaessa, ja muistan edelleen elävästi kuinka sanoin kesken ponnistamisen että ”Mua sattuu pakaraan, tää on ihan naurettavaa!!!”.

8. Synnytyksessä voi myös naurattaa,

vitsailla ja puhua höpöjä, tai sitten voi myös olla ihan hiljaista.

9. Synnytyksen jälkeen ei olo välttämättä ole suinkaan ”kuin maratonin juosseella”.

Saattaa olla että energiaa on niin paljon että vaikka lapsesi syntyy klo 23.00, sinä nukahdat ensimmäisen kerran vasta seuraavana iltana klo 23.00 kun olet tuijottanut vauvaasi koko ajan voimatta irroittaa katsetta hetkeksikään. Ja vaikka väsyttäisikin, niin uni ei välttämättä tule. Olet käynyt juuri läpi aika hitsin ison kokemuksen ja saanut syliisi uuden ihmisen, minkä johdosta pääkoppa käy aivan ylikierroksilla.

10. Synnytyksessä saattaa tapahtua jotain mistä et ole välttämättä lukenut koskaan aiemmin.

Synnytyksessä saa kysyä, jännittää, vaatia tietoa ja pyytää apua, varsinkin synnytyksessä. Se on ainutkertainen kokemus, jossa osittain kyllä menettää kontrollin. Silloin on tärkeää että pystyy luottamaan niihin henkilöihin jotka auttavat, kätilöön, lääkäriin ja puolisoon tai tukihenkilöön.

Se mitä mä haen tällä postauksella on positiivisempi suhtautuminen synnytykseen. En sano että synnytys olisi kivutonta ja vaaleanpunaista hattaraa alusta loppuun, mutta sanon vaan että ei se kaikilla ole hirveää ja kauheaa ja pelottavaa ja ällöttävääkään. Vaikka ne usein listatut asiat saattavat olla niitä yleisimpiä synnytyskokemuksia, se ei tarkoita että kaikki kokisivat synnytyksen niin. Ennen omia synnytyksiäni mä ainakin halusin lukea mahdollisimman erilaisia synnytyskokemuksia, jotta sain mahdollisimman laajan kuvan siitä mitä kaikkea voi tapahtua, en pelkkiä kauhukertomuksia joita netti on pullollaan. Jokainen synnytyskokemus on yhtä arvokas, oli se sitten millainen tahansa.

Mitä te haluaisitte kertoa synnyttämisestä, mitä yleensä ei kerrota missään?

Parhaita puolia siinä, että on bloggaava aviomies, on se että pääsee itsekin lukemaan oman miehensä ajatuksia ja tunteita. Kun Otto tänään kirjoitti postauksensa siitä, millaista oli saada kuulla tulevansa isäksi ensimmäistä kertaa, mulla tuli itku. Ja samaan aikaan myös halu jakaa oma puoleni päivästä ja hetkistä, joista en koskaan ole kertonut blogin puolella muutamaa sanaa enempää. Millaista oli saada kuulla tulevansa äidiksi, ja millaista oli saada kuulla se viikon seurustelun jälkeen. Ehkä paras puoli siinä, että aviomies bloggaa, on se että te lukijat jotka luette molempien blogeja, saatte joskus lukea meidän molempien näkökulman asioihin.

Neljä vuotta sitten helmikuussa, mä koin ensimmäisiä alkuraskauden oireita. Pidin ne ensin omana tietonani, koska mua pelotti, mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni suhteessa pojan kanssa, joka oikeasti välitti musta, ja josta halusin pitää kiinni. Mä tiesin, että mun ainoa vaihtoehto on pitää vauva, koska en ikinä olisi voinut valita itse toisin, ja siksi pelkäsin kertomista. Pelkäsin että menetän sen kaiken ihanan, mihin olin juuri vasta pääsemässä kiinni. Toisen välittämisen, rakkauden ja tuen, sen ihmisen jonka kanssa musta tuntui että haluan jakaa koko mun elämän.

Mäkin muistan sen illan, mä muistan jopa päivämääränkin, 16. helmikuuta. Me oltiin oltu ulkona Onnelassa kavereiden kanssa katsomassa Johanna Tukiaista, mahtavaa. Otto tarjosi mulle drinkin, jota mä en edes maistanut, koska mä vaan tiesin. Lähdettiin mun Ullanlinnan kämppään jo aika alkuillasta, mä olin tosi väsynyt ja halusin vaan olla Oton kanssa. Makoiltiin sängyllä ja juteltiin kaikkea mahdollista, ja mulle vaan tuli tunne että mun on pakko sanoa se, ja niin mä pamautin ilmoille ”Otto, musta tuntuu että mä oon raskaana”.

Se sai aikaan hiljaisuuden, joka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka ei todellisuudessa ollut varmaan kovin pitkä aika. Siinä vaiheessa kun mä kerroin, mä olin jo päätökseni tehnyt, en voisi luopua lapsesta vaikka mikä olisi. Ensimmäinen asia joka rikkoi hiljaisuuden, oli se kun mä sanoin Otolle, että ymmärrän kyllä jos hän ei ole viikon seurustelun jälkeen tällaiseen valmis, ja että mä en vaadi häneltä yhtään mitään, enkä ole katkera jos hän ei halua ryhtyä perheenisäksi tähän tilanteeseen tai olla mun kanssa enää missään tekemisissä. Mä en ikinä olisi voinut enkä halunnut pakottaa isäksi ihmistä, joka ei sitä itse missään nimessä halua.

Mä olin maailman surullisin, koska mä luulin tietäväni miten kaikki päättyy. Se ihana poika sanoisi mulle että ”joo kiitti moi, tää oli nyt tässä, pärjäile.” Mutta se ei mennytkään niin. Se ihana poika sanoikin, että ei hän ole menossa mihinkään. Hän on mun kanssa, vaikka mitä tapahtuisi.

Sinä yönä ei tullut nukuttua kovin montaa tuntia, mä en oikein tiennyt mitä ajatella. Enhän ollut tehnyt vielä edes testiä, mutta jotenkin mä vaan olin ihan varma. Seuraavana päivänä me mentiin läheiseen apteekkiin ostamaan raskaustestiä, minä hermostuneesti hihitellen ja Otto kylmän viileästi. Eihän me tumpelot niitä löydetty kun ei koskaan ollut sellaiselle ollut tarvetta, ja jouduttiin vielä kysymään neuvoa apteekkarilta. ”Raskaustesti” luki paketissa, joka pakattiin kivaan pieneen pussiin ja sitä mä sitten kanniskelin tärisevin käsin. Oton piti lähteä töihin, ja mä olin yksin testin kanssa.

Katselin pussia ja jahkailin, en saanut testiä tehdyksi. Pakkasin sen mukaan, kun lähdin ystäväni luokse Vantaalle yökylään tekemään hänelle seuraavaksi päiväksi vanhojentanssikampausta. En olisi varmaan saanut sitä testiä tehdyksi ellei mun ystävä olisi sanonut että nyt ihan oikeasti vaan teet sen, ja mähän tein. Samalla sekunnilla kun pissa osui tikkuun, siihen lävähti kaksi tulipunaista viivaa, ja mä todellakin tiesin mitä se tarkoitti.

Huutonauruitkuhepulia, ja erittäin tärisevin käsin valmistettua tortillaillallista myöhemmin mä sain soitetuksi Otolle. ”Mä OLEN raskaana, kaksi viivaa”. ”Aijaa, okei. Mulla on nyt vähän paha paikka, soitan sulle myöhemmin.” Sillä sekunnilla tuntui että kaikki edellisiltana juteltu valui vessanpöntöstä alas raskauspissan mukana, ja mä jäisin sittenkin yksin. Tosipaikan tullen ei sitten rohkeus riittänytkään, luulin etten kuule Otosta enää ikinä mitään.

Illalla, muutamaa tuntia myöhemmin se Otto sitten soitti. Mun sydän hakkasi varmaan miljoona lyöntiä minuutissa kun vastasin puhelimeen. Hän oli ollut kaupan kassalla kaverin kanssa kun mä soitin, hieno hetki ilmoittaa miehelle että hänestä tulee isä. Me juteltiin, kaikki oli hyvin. Mua itketti helpotuksesta, mutta silti mua jännitti ihan hulluna, pelkäsin kokoajan että Otto herää unesta ja tajuaa mihin on ryhtymässä, eikä haluakaan tätä.

Seuraavana päivänä me nähtiin, ja ihan ekana halattiin varmaan ikuisuus. Mentiin Otolle, tehtiin ruokaa ja makoiltiin sängyssä. Otto silitti mun pientä mahaa, jossa ei kyllä näkynyt mitään merkkejä raskaudesta vielä, mutta kuitenkin. Ajatus oli tärkein. Silloin mä tiesin, että ei se oikeasti mihinkään ole lähdössä, vaan tässä se on meidän kanssa. Meistä tulee perhe.

Raskausaika oli meille molemmille kasvun paikka, me hypättiin täysin erilaiseen elämään kuin mitä oltiin siihen asti eletty. Mulle se muutos oli helpompaa hyväksyä ja siihen sopeutua, niinhän sitä sanotaan että naisesta tulee äiti kun testi näyttää plussaa, miehestä isä sitten kun vauva syntyy. Eihän se näin aina käytännössä mene, kummankaan osalta, mutta meillä meni ainakin vähän. Joskus se tuntui pahalta, että mun sukulaisten kesken vauvasta puhuttiin, häntä odotettiin yhdessä innoissaan ja raskaudesta iloittiin. Oton sukua mä en edes silloin tuntenut, eikä heille saanut kertoa mitään, koska Otto ei halunnut.

Loppupeleissä mulle oli kuitenkin tärkeintä se, että Otto pysyi mun rinnalla, Otostahan se meidän vauvan isä oli tulossa, eikä kenestäkään muusta. Kotona me oltiin yhdessä innoissaan vauvasta, ja Otto jaksoi hehkuttaa mun jokaista kirppislöytöbodya ja käydä mun kanssa perhevalmennuksessa. Otto on aina reagoinut asioihin pelaamalla, niin hassulta kuin se tälläisen niin-ei-pelaaja-vaimon korvaan edelleen kuulostaakin. Mä annoin Otolle sen rauhan pelata, ja luotin siihen että sitten kun vauva syntyy, meininki muuttuu.

Ja niin siinä kävikin. Siitä päivästä asti, kun meidän esikoinen syntyi, on tuo mun vieressä tällä hetkellä animea tuijottava kaksilahkeinen ollut maailman paras isä ikinä. Kyllähän se pelaa, ja tekee omia juttujaan, mutta niin sen kuuluukin, niin teen minäkin. Me ollaan vanhempina ja puolisoina tasavertaisia, ja edelleen, neljän vuoden ja kahden lapsen jälkeen ihan tajuttoman rakastuneita ja onnellisia. Toivottavasti niin on aina.