Nämä päivät taaperon kanssa

26.09.2018

Havahduin tässä siihen, että tätä vuotta ei ole enää montaa kuukautta jäljellä. Meidän taapero aloittaa päivähoidossa ensi vuoden alussa, joten näitä meidän yhteisiä kotipäiviä on luvassa enää muutaman kuukauden ajan. Kuinka haikeaa on ajatella, että tämä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan me odoteltiin malttamattomina rakenneultraa ja tunnusteltiin hentoisia vauvan liikkeitä. Tai no, vasta ja vasta. Siitä on kaksi vuotta.

Vaikka tämä syksy mennään aikataulujen kanssa aivan äärirajoilla, se  ei haittaa. Nämä päivät taaperon kanssa on vaan niin arvokkaita. On ihan mieletöntä seurata kuinka hän kasvaa ja kehittyy ihan silmissä, ja oppii joka päivä uutta. Taaperon maailma on niin mahtava ja se, että sitä saa seurata aitiopaikalta on suuri etuoikeus. Niin upeaa, että meillä on mahdollisuus viettää nämä päivät yhdessä. Onneksi ensi vuonnakin meille jää paljon yhteistä aikaa, sillä hän aloittaa päivähoidon vain kolmena päivänä viikossa. Kolmen hoitopäivän lisäksi viikkoon jää siis neljä kotipäivää.

Mä voin vaan kuvitella, miten paljon saan sitten aikaan kolmena kokonaisena, päiväsaikaan tapahtuvana työpäivänä, kun olen tottunut tekemään ihan kaiken vasta viimeiseksi illalla väsyneenä, tai aikaisin aamulla ennen kun kaikki muut ovat heränneet. Se tuntuu jotenkin ihan utopistiselta ajatuksenakin, että sitten saan tehdä töitä silloin kun kaikki muutkin, ja mulle jää ainakin joitakin iltoja viikosta kokonaan vapaaksi. Siihen asti kuitenkin näillä mennään, ja nautitaan tästä ajasta ihan täysillä. Vaikka odotan rauhallisia työskentelyhetkiä innolla, en toisaalta haluaisi luopua näistä päivistä, joita me taaperon kanssa vietetään. Onneksi 3/4-jako mahdollistaa molemmat.

Mun ei oikeastaan edes pitänyt puhua omista töistäni mitään, vaan keskittyä siihen, miten ihania nämä päivät yhdessä on. Mun työt kuitenkin linkittyy olennaisesti siihen, miksi ylipäätään pystyn olemaan taaperon kanssa kotona siihen asti, että hän on kaksivuotias, ja siihen, miksi hän menee jossain vaiheessa hoitoon. Mulla ei ole mitään mielipidettä siitä, kuinka pitkään lapsen kanssa pitäisi tai ei pitäisi olla kotona, sillä jokaisella perheellä on omat tilanteensa ja omat mahdollisuutensa. Eikä se asia kuulukaan kenellekään muulle, kuin sille perheelle ketä se koskee. Olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että me pystytään tekemään meille sopiva ratkaisu, sillä se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikilla ei edes ole mahdollisuutta valita, vaan töihin on palattava, vaikka halua olla kotona löytyisi, tai sitten töitä ei löydy vaikka haluaisi jo muutakin kuin olla kotona. Kunnioitetaan siis jokainen toistemme ratkaisuja, ja keskitetään voimavarat omien ratkaisujemme pohdiskeluun.

Meidän taapero puhuu ihan hulluna, ja mun lempilauseita hänen suustaan ovat ”ollaan yhessä”, ”tule mukaan” ja ”äitin kainaloon”. Ehkä ne kertovatkin omaa tarinaansa siitä, mitä me päivisin tehdään. Ollaan paljon sohvalla tai lattialla yhdessä kainalokkain, luetaan kirjoja, ihmetellään maailmaa ja lasketaan varpaita. Me tykätään myös piirtää paljon yhdessä. Kotona olon kaveriksi myös mennään paljon yhdessä, ja taapero tulee aina mun mukaan, minne ikinä menenkin. Hän kulkee mun mukana pressitilaisuuksissa, lounailla, koulutuksissa ja muissa työjutuissa. Eniten me käydään kuitenkin kahdestaan kävelyillä ja leikkipuistossa. Ja hän ottaa aina mut mukaan joka paikkaan, hän tulee ottamaan mua kädestä kiinni, ja sanoo ”tule mukaan äiti!”.

Kaikessa mennään aina hänen ehdoillaan, ja hän tykkää kulkea mun kanssa yhdessä. Tietysti aina kysyn etukäteen, voinko ottaa taaperon mukaan, mikäli tilaisuus on sen luonteinen, että kaikilla ei välttämättä ole pikkutyyppejä mukana. Ja vielä koskaan en ole saanut vastaukseksi mitään muuta kuin: tietenkin voit, ihanaa että hän tulee mukaan piristämään meidän päivää. Se on suuri onni. Ja aina kaikki on mennyt hienosti.

Kuvat on ottanut ihana Jenni Sanssi Big Mamas Home -blogista.

Taaperon kanssa parasta on pysähtyä siihen hetkeen. Siitä voi saada niin paljon irti, kun avaa silmät ja korvat sille kaikelle minkä taapero kokee ehkä ensimmäistä kertaa. Kuinka paljon voi saada irti metromatkasta, kävelystä metsään sadan metrin päähän, tai viiden aukeaman kuvakirjasta, joka on luettu jo sata kertaa. Vielä sadannella kerralla sieltä voi bongata jonkun uuden asian, jonkun josta syntyy uusi oivallus tai topakka keskustelu. Yhtenä päivänä me oltiin aallonmurtajalla tutkimassa kiviä, ja bongattiin vedestä kiven päältä pieni minkki. Vaikka itse podin maailmantuskaa siinä karannutta minkkiä ihmetellessäni, taapero näki jotain uutta. Jotain joka sai hänet kiljumaan onnesta ja hymyilemään niin, että muakin sattui poskiin.

Nämä päivät on ihan uskomattoman arvokkaita, ja olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut viettää samanlaisia päiviä kaikkien kolmen tyttäreni kanssa näinä vuosina. Olen saanut niistä irti niin paljon, ja uskon, että niin ovat hekin. Keväällä meidän arki muuttuu taas, mutta tämän syksyn ajan mä aion ihmetellä jokaista kiveä, jonka taapero poimii, laulaa hänelle Små grodorna vaikka repeatilla jos hän niin toivoo, ja halata ja pussata häntä joka päivä niin monta kertaa kun hän vaan suostuu. Ja niin aion ensi keväänäkin. Kaikkein parasta on olla yhdessä (tai pallomeressä, niinkuin taapero sanoo) <3


Meidän pieni tahtoa täynnä oleva auringonkukka

27.08.2018

Meidän taapero on nyt huomannut itsekin olevansa taapero, hän sanoo monta kertaa päivässä painokkaasti ”TAAPELO!”. Samalla me ollaan saatu huomata, että hän on tainnut tulla tahtoikään. Hän haluaa paljon kaikkea, ja vähintään yhtä montaa asiaa hän ”EI HALUA!!!!!!!!”.

Hän ei esimerkiksi halua pitää kenkiä eikä sukkia, vaikka oltaisiin ulkona. Mä kyllä fiilaan häntä siinä ihan täysin, jos itse saisin päättää niin kävelisin aina paljain jaloin. Helsingissä se ei vaan onnistu ihan samalla tavalla, kuin mummolakesinä Rantsilassa, silloin kävelin kirjastoon, kauppaan ja jätskikiskalle ilman kenkiä ihan joka päivä. Siksi meillä on joskus hieman erimielisyyksiä tässä kenkäasiassa. Sisällä hän kyllä tykkää pitää kenkiä, ja usein käykin hakemassa itse kaupasta valitsemansa Turtles-kuvioiset crocsit jalkaan.

Usein hän sanoo noin 35 kertaa ”ei halua”, vaikka oikeasti haluaa jotain. Sitten kun laittaa vaikkapa banaanin pois sen kolmenkymmenenviiden ”EI”:n jälkeen, hän ilmoittaa hyvin painokkaasti ”PANIINIIIII! HALUAA PANIINIII!”. Sitten maistuu, ja hyvin maistuukin. Ollaan opittu myös olemaan ihan salaman nopeita jääkaapin oven kanssa, sillä jos hidastelee ollenkaan, taaperon pieni käsi luikahtaa jääkaappiin, ja sitten hän jotenkin onnistuu kiemurtelemaan sinne kokonaan, ja sitten hän ei tule pois sieltä ollenkaan, vaan haluaa paljon kaikkea. Yleensä marjoja, jos jääkaapissa on marjoja kulhossa, puolet niistä on jo syöty ennen kuin oven saa kiinni, vaikka se veisi vain 5 sekuntia. Hän on yllättävän taitava sullomaan paljon punaherukoita kerralla pieneen suuhunsa.

Ovet on kyllä haasteellisia, toinen ihan yhtä paha on vessan ovi. Me aikuiset tietenkin laitetaan se aina kiinni käynnin jälkeen, mutta isoilla tytöillä se joskus unohtuu raolleen. Silloin hyvin nopeasti taapero on siellä heittelemässä asioita vessanpyttyyn, tyhjentämässä hammastahnatuubia tai seisomassa pytyn kannen päällä ja vetämässä vessaa kerta toisensa jälkeen.

Hän on viime aikoina alkanut ymmärtämään ja sanoittamaan itsekin tunteitaan, sitä on aivan ihanaa seurata. Kirjasta hän bongaa ”Sulillinen pilvi” eli surullisen pilven, iloisen kukan, nauravan mummun ja hauskan kissan. Maailman hauskinta on katsoa valokuvakirjasta kuvaa, jossa hänen mummunsa istuu ruokapöydässä ja nauraa. Joka kerta hän sanoo ”Mummu naulaa”, ja hihittää itse päälle. Hän rakastaa tehdä itsekin erilaisia ilmeitä, ja katsoa niitä peilistä tai puhelimen etukamerasta. Parasta on kun hän sanoo, ”minä sulillinen, äiti sulillinen”, ja sitten meidän molempien pitää tehdä surunaama. Joka kerta kun teen sen ilmeen, hän sanoo ”äiti hali”, koska hän huolestuu, että äiti on surullinen, vaikka on itse käskenyt mua tekemään surunaaman. Ihana tyyppi!

Tämä ikä on kyllä niin mainio. Vaikka välillä on muutama hikikarpalo otsalla ja illalla saattaa väsyttää, on ihan mielettömän upeaa seurata tuon puolitoistavuotiaan kasvua ja iloa uusista taidoista. Vaikka hän tahtoo välillä tosi voimakkaasti, ja välillä ei tahdo yhtään mitään ja heittäytyy aivan spagetiksi (kyllä te muut vanhemmat tiedätte, se kun onnistuu yhtäaikaa olemaan maailman löysin spagetti, mutta silti ihan jäykkä), on tämä ikä niin symppis. Aika hyvin sitä pystyy ottamaan huumorilla, ja onneksi isot tytöt on myös kärsivällisiä pikkusiskon kanssa.

Tahtomisen lisäksi hän on kyllä kunnon naurattaja. Hän hassuttelee ja naurattaa meitä niin, että poskiin sattuu. Tänään oltiin kaupungilla, ja hän moikkasi joka kerta muita hissimatkustajia, kun mentiin hissiin. Hän kävi tänään yhden pidemmän keskustelunkin erään tuntemattoman hissimatkustajan kanssa. Kertoi käyneensä syömässä, ja että ruoka oli hyvää.

Käytiin nappaamassa nämä kuvat reilu viikko sitten Haltialan auringonkukkapellolla. Taapero oli aivan haltioissaan ympärillä olevista kukista, pörröisistä mehiläisistä ja tummista pilvistä, joita hän innoissaan osoitteli. Se oli ihana kesäilta.

On suuri onni saada kokea tämä mieletön ikävaihe kolmannenkin kerran <3


Unelmatreffit & taaperon eka yökylä ikinä

04.08.2018

Me saatiin appiukolta viime jouluna joululahjaksi lupaus lasten ottamisesta yökylään, sekä hotelliyö ja ravintolaillallinen valitsemassamme hotellissa & ravintolassa. I know, ihan paras joululahja, vai mitä! Ajatus kieltämättä tuntui houkuttelevalta jo seitsemän kuukautta sitten kun se saatiin, mutta vasta tässä elokuussa musta alkoi tuntua, että voisin olla itse valmis olemaan erossa meidän taaperosta eka kertaa yön. Hän täyttää ylihuomenna puolitoista vuotta, ja me oltiin oltu viimeksi yö kahdestaan Oton kanssa syyskuussa 2016, eli melkein kaksi vuotta sitten.

Isoisän talo Kauniaisissa on kuopuksellekin oikein tuttu ja turvallinen paikka, jossa hän viihtyy vallan mainiosti. Mä en epäillyt sekuntiakaan, etteikö taapero pärjäisi yökylässä loistavasti. Ympärillä tutut rakkaat aikuiset ja omat siskot, joiden kanssa hänellä on aina turvallinen olo. Etukäteen juteltiin hänen kanssa yökylästä sen verran mitä nyt tuollainen 1,5v taapero ymmärtää, ja hän sanoi itsekin että ”kylään!”. Edellisenä päivänä käytiin laittamasa matkasänky & isojen tyttöjen sänky valmiiksi vierashuoneeseen ja hengailtiin ilta Kauniaisissa, jotta paikka oli ihan tuoreessa muistissa hänellä.

Silti tuntui niin haikealta jättää hänet eka kertaa ikinä yökylään, taas yksi iso askel ja eka kerta. Mulla valui kyyneleet silmistä aurinkolasien takana kun hänet jätettiin sinne, mutta hän vaan vilkutti reippaasti ja sanoi ”Heippa, puistooo kiikkaa!”. He siis lähtivät siinä samalla puistoon keinumaan, ja me lähdettiin sitten ajelemaan kohti Helsinkiä ja hotellia.

Me otettiin huone Jätkäsaaren Clarion Hotelista, ja vielä näköalahuone ysikerroksesta, josta näki ihanasti Helsingin keskustan ja kattojen yli. Alkuilta me vaan ajeltiin ja juteltiin ja nautittiin kahdenkeskisestä ajasta, ja sitten vietiin auto pois ja käveltiin keskustaan. Mentiin MASU Asian Bistro & Bariin syömään, ja voin suositella sitä täydestä sydämestäni! Ihan mielettömän herkullista ruokaa, ihana tunnelma ja niin kiva terassi upeana kesäiltana.

Mä otin alkupalaksi lohitatakia, ja Otto otti Burrata-mozzarellaa maailaisleivän ja marinoitujen tomaattien kanssa. Pääruuaksi mä otin ahventa, ja Otto otti Satay-kanaa. Juotiin ruuan kanssa herkullista Villa Wolf valkkaria, ja nautiskeltiin illasta ihan kaikessa rauhassa. Annokset olivat reilun kokoisia, eikä todella jäänyt nälkä. Tässä oli kyllä ravintola niin meidän makuun, koska ruuat olivat upeita ja laadukkaita ja tuoreita, mutta annokset kuitenkin reiluja ja rentoja. Ihan 5/5!

Illallisen jälkeen käveltiin vielä Kaisaniemen Sori Taproomin terassille yksille, ja istuttiin siinä pimeässä kesäillassa. Juteltiin, nautittiin toistemme seurasta ja kiireettömyydestä. Käveltiin puolen yön maissa takaisin hotellille nukkumaan ihanan pehmeään sänkyyn. Aivan ihana ilta, ja oli niin parasta kävellä lämpimässä kesäyössä ja katsella keskustan meininkejä.

Seuraavana aamuna mä heräsin tietenkin klo 6.45 niin kuin joka aamu, mutta onnistuin jopa tunnin loikoilun jälkeen vielä nukahtamaan puoleksi tunniksi. Lopulta heräsi siis 8.15 mikä on mulle ihan ennätys tällä hetkellä. Sen jälkeen oli niin levännyt olo! Mentiin käymään vielä aamulla hotellin aamiaisella, joka oli myös monipuolinen ja herkullinen. Nautittiin aamiainenkin terassilla ihanassa aamuauringossa, ja oli vaan niin hyvä fiilis. Treffit olivat sujuneet loistavasti, ja niin oli myös taaperon ensimmäinen yö yökylässä.

Mä vannotin laittamaan välillä viestiä taaperon kuulumisista, ja onneksi saatiinkin illan ja aamun aikana muutamat pikkuvideot ja kuvat hänen touhuistaan. Oli mennyt super hyvin eikä ollut kertaakaan ollut mitään ongelmaa. Unikin oli tullut melkein heti illalla, ja hän oli nukkunut läpi yön niin kuin kotonakin, ja jopa herännyt vasta 7.15, vaikka yleensä hän herää pilkun tarkkaan klo 6.45 joka ikinen aamu.

Tuntuu ihan kreisiltä, että tänään on ollut lauantai, kun tuo meidän kahdenkeskinen miniloma tuntui ihan viikonlopulta. Eilen aamulla tuotiin omat tavarat kotiin, ja sitten lähdettiin hakemaan lapsia. Mä unohdin vahingossa puhelimen kotiin, ja me vietettiin koko päivä Kauniaisissa, kun Oton serkku avovaimoineen tuli sinne kylään grillaamaan. Mulle tuli siis sellainen kymmenen tunnin pakollinen someloma, mikä ei haitannut ollenkaan. Oli aika rentoa olla koko päivä ilman puhelinta.

Olen kyllä hurjan kiitollinen ihanista ihmisistä ympärillä. Tämä miniloma teki niin hyvää, ja vaikka tuli ikävä lapsia, niin silti oli ihanaa viettää kunnolla kahdenkeskistä aikaa ja vaan jutella, jutella ja jutella.


Lapsen tunteiden sanoittamisen tärkeys

21.05.2018

Meidän taapero on nyt siinä iässä, että hän tuntee hyvin vahvasti, ja myös reagoi voimakkaasti koko kehollaan silloin kun jotain tapahtuu. Hän on ihan täysillä iloinen ja hymyilee niin aurinkoista hymyä, että valaisisi vaikka koko maapallon kerralla, puhumattakaan onnen kiljahduksista ja räkätyksestä. Suuttuessaan hän osoittaa todella voimakkaasti jokaisella solullaan, että nyt ei muuten ole yhtään kivaa. Ja se on ihan mahtavaa, lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Milloin lapsen tunteita voi alkaa sanoittamaan?

Vastaus: Heti! Tunteiden sanoittaminen kannattaa jo ihan pienen vauvan kanssa, koska mitä aiemmin sen ottaa osaksi elämää, sitä helpompaa siitä tulee. Vaikka monesta tuntuu hölmöltä vaikkapa sanoa vauvalle tai taaperolle joka ei vielä puhu, että ”Äiti ymmärtää, että sinua nyt harmittaa että joudut tulemaan sisälle kesken kivan leikin”, se ei ole ollenkaan hölmöä. Lapsi ei ehkä tajua sitä ekalla kerralla kun sen sanoo, eikä välttämättä kolmannella tai kolmannellakymmenennelläkään kerralla, mutta kun toistuvasti sanoittaa lapsen tunteen ja osoittaa ymmärrystä, jossain vaiheessa lapsi osaa itsekin tunnistaa tämän tunteen. Silloin hän tietää, että nyt juuri harmittaa, mutta luultavasti myös kokemuksesta tietää, että se tunne menee jossain vaiheessa ohi.

Vaikka se meille aikuisille tuntuu itsestään selvältä, että lasta nyt suututtaa, kun hän huutaa kurkku suorana, se ei ole sitä lapselle. Lapsi ei tiedä mikä on tämä hirveä tunne joka tuntuu niin musertavalta, ja se voi olla hänelle pelottavaa. Kun hän ei tiedä mistä se on kyse, hän ei osaa hallita tunnetta.

Miten lapsen tunteiden sanoittaminen auttaa lasta ja vanhempaa?

Lapsen tunnetaitojen kehittyminen alkaa siitä, että hän tunnistaa omat tunteensa. Se on ensimmäinen askel kohti tunteiden säätelyä, kannattelua ja hallintaa. Lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan, kun vanhempi tai muu tärkeä aikuinen sanoittaa niitä aina kun mahdollista, ei vain esimerkiksi kriisitilanteissa, vaan myös ilon hetkellä. Kun aikuinen sanoittaa, lapsi voi opetella ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitaan. Harmituksen, ilon, innostuksen ja pelon, sekä miljoonat muut tunteet, joita pienen ihmisen vuoristoradassa on joka päivä. Kun lapsi osaa nimetä tunteensa, hän oppii myös säätelemään omaa käyttäytymistään, eli sitä, miten hän tuo erilaisia tunteita esiin. Lisäksi hän oppii kertomaan niistä, ja näin ollen aikuisen on helpompaa auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan. 

Meille kaikille on tärkeää omien tunteiden lisäksi tunnistaa ja ymmärtää myös muiden ihmisten tunteita. Silloin osaamme paremmin toimia erilaisissa tilanteissa, ja ottaa muut ihmiset huomioon. Vaikka lapsen empatiakyvyn sanotaan kehittyvän vasta 4-6-vuotiaana, se ei tarkoita etteikö lapsi voisi aiemminkin oppia ottamaan muiden tunteita jossain määrin huomioon. Kun lapsi esimerkiksi oppii niinkin yksinkertaisen asian, kuin ”Siskoa sattuu jos lyöt häntä”, hän saattaa lakata lyömästä, koska ei halua satuttaa siskoaan. Pohja empatiakyvylle luodaan jo vauvaiässä.

Miten tunteiden sanoittamisen voi ottaa osaksi arkea?

Jos tuntuu vaikealta puhua tunteista, eikä se ole itselle luontainen juttu, ei hätää. Sitä voi hyvin opetella itsekin. Samalla kun opettelee sanoittamaan lapsen tunteita, voi paremmin oppia tunnistamaan ja hallitsemaan myös omia tunteita, ja niiden syitä. Jos on vaikeaa sanoa tunteita ääneen lapselle, voi harjoittelun aloittaa vaikka siitä, että silloin kun itseä vaikkapa suututtaa, voi omassa päässä miettiä, että ”Miksi mua ärsyttää juuri nyt?”. Ihan pienten kanssa tunteet kannattaa sanoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti: ”Oletpa sinä iloinen!”, ”Ihanaa kun olet noin innoissasi!”,”Nyt sinua taisi sattua kun kaaduit”, ”Sinua itkettää kun isi lähti töihin”, ”Sinua taitaa vähän jännittää kun täällä on paljon uusia kavereita”. Vähän isompien kanssa voi enemmän puhua tunteiden lisäksi niiden syistä, ja siitä miten voisi käsitellä vallitsevaa tunnetta.

Hyvä keino tutustua tunteisiin lapsen kanssa on myös lukea kirjoja, joissa erilaisia tunteita nimetään. Monesti mä itse eläydyn lukiessani tunteeseen josta luen. Esimerkiksi lukiessani sanan ”vihainen” yritän kuulostaa ja näyttää vihaiselta sanan ajan, ja lukiessani sanan ”innostunut” yritän kuulostaa innostuneelta. Lapsista äänen muuttaminen on hurjan hauskaa, ja onhan se myös havainnollistavaa. Varhaiskasvatuksessa tunnetaitoja opetellaan mm. erilaisten ilmeiden kautta, ja ainakin meidän lapsille on annettu päiväkodissa tunnekasvatustunneilla peilit käteen, ja he ovat saaneet tarkkailla omia ilmeitään ja reaktioitaan, ja harjoitella miltä näyttää esimerkiksi kun on ”vihainen”.

Entä jos ei tiedä mistä paha mieli johtuu?

Joskus on tilanteita, että vanhempi tai lapsi itse ei tiedä miksi suututtaa tai itkettää. Ainakin mulla itselläni näitä tilanteita oli monesti raskausaikana, tuli vaan niin surullinen mieli vaikka kesken kauppareissun, että alkoi itkettää. Eikä tiennyt ollenkaan, miksi. Ehkä juuri näissä tilanteissa ymmärtää parhaiten, miten rankkaa se on pienelle lapselle kun hän ei tiedä mitä ne omat tunteet ovat ja mistä tulevat. Meille kaikille tulee joskus tilanteita, että ei vaan tiedä miksi tuntuu joltain, ja lapsellekin voi opettaa, että tunteita tulee ja menee, ja että aina niille ei tiedäkään syytä, ja sekin on ihan fine. Onneksi pikkulasten tunteet ovat yleensä melko helposti tunnistettavissa ja sanoitettavissa.

Mitä tapahtuu, jos lapsi ei opi tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan?

Silloin lapsi saattaa jatkaa voimakkaasti reagoimista, ja tutuilla tavoilla itsensä ilmaisemista. Hän voi olla hämmentynyt, ja osoittaa tunteitaan esimerkiksi heittäytymällä maahan makaamaan ja huutamaan, lyömällä, puremalla, heittelemällä tavaroita. Pahinta mitä voi sanoittamatta jättämisen lisäksi tehdä, on kieltää tuntemasta. Jos lasta itkettää, ei koskaan saisi sanoa että ”älä itke” tai ”Lopeta”. Silloin lapsi jossain vaiheessa oppii vaan piilottamaan tunteensa, ja ymmärtämään että aikuinen ei kestä hänen tunteitaan, vaikka juuri se lapsen tunteiden peilaaminen on vanhemman tärkeimpiä tehtäviä. Lapsen tunteille ei kannata myöskään nauraa, eikä lasta saa koskaan nolata tunteidensa vuoksi.

Entä jos aikuinen tekee väärin ja aiheuttaa lapselle pahan mielen?

Silloin on tärkeää pyytää anteeksi. Varmasti jokainen vanhempi joskus tekee virheen, ja aiheuttaa lapselle pahan mielen. Esimerkiksi sisarusten riitoja ratkoessa joskus helposti uskoo sitä, joka yleensä on se jolle vääryyttä on tapahtunut, vaikka joskus olisikin paikallaan uskoa sitä toista. Niissä tilanteissa on tärkeää sanoa olevansa pahoillaan ja todeta, että aina me aikuisetkaan ei osata toimia ihan oikein vaikka yritetään parhaamme.

Meidän perheessä kenellekään ei huudeta, eikä mulle tule mieleen yhtäkään tilannetta tästä vuosien varrella, että olisin huutanut lapsille tai Otolle, tai Otto meille. Kyse ei ole siitä, että meillä olisi jotenkin lehmän hermot, ei todellakaan ole. Joskus joku tilanne ärsyttää niin paljon että tekisi vaan mieli karjua ihan täysillä. Mutta tiedän että se ei auta mitään, eikä siitä tulisi mitään muuta kuin paha mieli kaikille. Tilanteet on helpompaa ratkoa, kun hengittää syvään, ja alkaa purkamaan tilannetta keskustelemalla. Sanon kyllä ihan suoraan ääneen omat tunteeni myös, mutta mun ei tarvitse huutaa niitä, vaan voin kertoa ne rauhallisesti. Tunteita sanoittavat meillä molemmat aikuiset, sekä lapset. Taaperokin osaa sanoa jo ”hammi”.

90-luvulla musta tuntui että ihan kaikkien vanhemmat yrittivät ratkoa tilanteita huutamalla tai kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan pyhällä kolminaisuudella, enkä muista että siitä olisi koskaan ollut mitään hyötyä. Korkeintaan se aiheutti pelkoa, mutta ei vaikuttanut huutamiseen johtaneen tilanteen syihin. Meillä mikään näistä keinoista ei ole käytössä, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan.

Meillä tämä meidän tapa toimii tosi hyvin, ja olen huomannut että myös meidän lähipiirissä tunteita sanoitetaan paljon lapsille, ja se tuntuu toimivan. Kaikilla on mukavaa, ja lapset ymmärtävät toisiaan ja kohtelevat toisiaan kivasti. Päiväkodista ja eskarista ollaan aina saatu positiivista palautetta siitä, miten meidän lapset osaavat kertoa tunteistaan niin monipuolisesti, ja ottavat toisetkin huomioon. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan, mutta haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia perheitä ottamaan tunteiden sanoittamisen osaksi omaa arkea. Haittaa siitä ei ainakaan voi olla, että vanhemmat ja lapset ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan.


Kuopuksen kuulumisia 1v3kk iässä

16.05.2018

En ole hetkeen päivittänyt meidän taaperon kuulumisia imetyspostausta lukuun ottamatta, joten ajattelin että olisi hauska kirjoittaa vähän hänestäkin välillä! Tiedän että monet teistä ovat suunnilleen samanikäisten taaperoiden vanhempia, ja on hauskaa lukea saman ikäisten lasten kuulumisia, kuin mitä itsellä on. Meidän kuopukselle taitoja ja ihania juttuja on tullut rutkasti lisää siitä kun viimeksi kirjoitin, ja tuntuu että hän on kehittynyt ihan hurjasti viimeisten viikkojen aikana. Hän on nykyään ihan selvästi taapero eikä vauva, vaikka mulle hän onkin varmasti ikuisesti äidin vauva.

Meidän pihalle muutti viime viikolla hiekkalaatikko, ja sen jälkeen kuopus ei ole paljoa sisällä aikaa viettänyt. Hän kertakaikkiaan rakastaa hiekkalaatikolla leikkimistä, ja voisi istua siinä koko päivän, joka päivä. Keinut jää aivan kakkoseksi jos puistosta löytyy hiekkalaatikko, ja meidän pihallakin se on suuri hitti. Hän ei vielä tee itse hiekkakakkuja, mutta rakastaa laittaa hiekkaa ämpäriin, ja pois ämpäristä lapiolla. Vaikka ei aina olisikaan hiekkalaatikkoa tarjolla, niin pikkukivet ajavat saman asian. Hän on aivan toista maata kuin meidän esikoinen, joka yksivuotiaana nosti hiekkalaatikolla kädet pystyyn ja kiljui ällötyksestä hiekkaa kohtaan. Kuopus on aina valmiina upottamaan sormet multaan, hiekkaan, pikkukiviin tai vaikka jugurttiin. Kunhan vaan saa tuntea sormilla ja läträtä, se on lempipuuhaa.

Meidän 1v ei kovin mielellään tule sisälle jos on kerran päässyt ulos (paitsi jos sisällä on tarjolla ruokaa). Autolta kotiin siirtyminen on esimerkiksi aikaavievää, sillä usein hän karkailee, tai heittäytyy sylissä äänekkääksi spagetiksi joutuessaan sisätiloja kohti. Mutta ollaan me aina sisään päästy, ja onhan se nyt tosi hienoa että hän tykkää olla ulkona raikkaassa ilmassa. Puistossa hän tykkää myös keinua ja laskea liukumäkeä, vaikka valitseekin yleensä sen hiekkalaatikon. Hän kiipeää itse jo liukumäkeen, jos alimmainen porras on tarpeeksi matalalla, että hän yltää. Hän myös laskisi itse alas, mutta ihan en vielä uskalla päästää.

Taaperosta on kehittynyt varsin tarkkasilmäinen, ja liikkeellä ollessa hän bongaa jokaisen koiran, vaikka nämä olisivat kilometrin päässä ja näkyisivät vaan pienenä pisteenä. Koiran nähdessään hän aina huutaa hau, ja ison koiran nähdessään hän sanoo ”muuuuuu”. Monet muutkin eläimet sanovat ”muuuu” isojen koirien ja lehmien lisäksi, kuten ketut, oravat ja mäyrät. Kissat sentään sanovat ”miau” ja linnut sanovat ”titutii”. Lintuja hän bongailee myös ulkona mielellään, ja kutsuu iloisesti ”TITTU! TITTU!”. Juuri tällä viikolla naapurin parvekkeen kaiteella oli pikkulintu, ja taapero innoissaan osoitteli sinne ja huusi tittua. Naapuria pihalla hieman hymyilytti.

Puhetta tulee todella paljon ja koko ajan enemmän, ja hän myös toistaa jo perässä monet asiat mitä me sanotaan, sekä ymmärtää oikein hyvin mitä hänelle sanotaan. Oltiin juuri vähän aikaa sitten ystäväperheen kanssa puistossa, ja perheen parivuotias tyttö kysyi meidän kuopukselta, että ”Annatko minulle tuon ämpärin ja lapion?” (joilla taapero silloin itse leikki) ja meidän taapero vastasi että ”joo” ja ojensi ne hänelle, sekä vielä sanoi itse perään ”tiitti” eli kiitti. Hän vastaa kaikkeen mitä hänelle sanotaan, ja ainakin onnistuu kuulostamaan tosi pätevältä ja siltä, että tietäisi tasan mistä puhutaan.

Ruoka maistuu hänelle edelleen erittäin hyvin, ja hän onkin usein vailla jotain keittiössä. Hän hakee aina lusikan ruokailuvälinelaatikosta, menee se kädessään jääkaapin oveen roikkumaan ja rynkyttämään ja huutelee ”Mammiaaaa. Nämä, nämä. Tiitti, tiitti.” Yritetään silti pitää kiinni viidestä ruokailukerrasta päivässä, sekä pastilleista heti ruuan jälkeen. Hän on tarkka siitä että ovet ja laatikot suljetaan, ja käykin aina laittamassa vessan oven, portaiden turvaportin ja kaikki keittön laatikot kiinni, kun isommat tytöt eivät ole ihan niin tarkkoja niistä. Lempiruokia on riisi, lohi, avokado, maustamaton jugurtti, maissi ja tomaatti, niitä hän söisi vaikka koko ajan. Hän ei pidä hirveästi lihasta eikä perunasta, ja ne päätyvätkin usein lattialle. Hän kuitenkin maistaa ihanan ennakkoluulottomasti kaikkea, ja usein maistaa toisenkin kerran vaikka ensiksi irvistäisi.

Ulkoilun lisäksi hän tykkää edelleen tosi paljon kirjojen lukemisesta, ja jaksaa selata ja kuunnella vaikka kymmenen kirjaa putkeen. Hän sanoittaa innoissaan kirjojen sisältöä, ja kyselee välillä ”toi? toi?” eli varmaankin että ”Mikä toi on?”. Sitten kerrotaan, ja joskus hän myös toistaa perässä heti uuden sanan. Eläimet ja numerokirjat on lemppareita, ja numerokirjasta hän näyttää ”ykki kakki” eli yksi kaksi.

Sanoja tulee varmaankin n. pari sataa, ja joka päivä uusia. Jotkut unohtuvat, mutta pysyvästi käytössä on varmaankin se n. pari sataa sanaa. Hän on jo reilun kuukauden (?) ehkä kauemminkin puhunut kahden sanan lauseita, kuten ”hejää isi” (herää isi), ”Oova ittuu” (Nova istuu) ”menee kiikkaa” ”mennään keinumaan” ja ”Ei oo”. Aika yksinkertaisiahan nuo lauseet vielä ovat, mutta kommunikointi sujuu meiltä kuitenkin hurjan hyvin, kun pääsääntöisesti on helppo ymmärtää mitä taapero haluaa. Hänellä on  nyt sellainen selostamisvaihe päällä, ja hän selostaa kaikkia tekemisiään koko ajan, ja toteaa aina tyytyväisenä ”noin” ja ”näin” ja ”nonni” kun puuhastelee.

Hänellä on kaksi tärkeää pehmolelua, suositun huoltoasemaketjun maskottiapina nimeltä ”Apsi”, jota hän myös kutsuu ihan oikein apsiksi suhahtavalla ässällä, sekä Ikean panda-pehmo, jonka kanssa hän nukkuu aina yöt. Apina seuraa päivisin joka paikkaan, ja pandan hän ottaa aina illalla sängyssä kainaloon, ja alkaa nukkumaan. Hän nukkuu edelleen isosiskojen kanssa, ja se sujuu edelleen hyvin. Sinne hän jää aina sänkyyn tyytyväisenä pandapehmonsa kanssa, ja hetken höpöttelyn jälkeen alkaa nukkumaan, ja nukkuu aamuun asti.

Meidän taapero on ihan mahti tyyppi, ja huokaillaan kyllä koko perhe joka päivä miten ihana hän on, niinkuin meidän isommat tytötkin ovat. Toisiaan isosiskot eivät ehkä ihastele yhtä antaumuksella kuin pikkusiskoaan, mutta yhtä ihania ja rakkaita ovat kaikki kolme, ja onneksi me vanhemmat hoidetaan tämä ihastelu- ja kehumispuoli kaikkien osalta<3