Ihanaa Lucian päivää kaikille! Tänään saatte kurkistaa meidän joulukorttikuvauksiin, ja kuviin joita sieltä saatiin. Ihan ensimmäiseksi täytyy tosin mainita, että meillä ei ollut universumin voimat valokuvausten puolella kyseisenä päivänä: maailman synkin ja sateisin sää, lisäsalaman rikkinäiset patterit ja meidän harvinaisen levottomat lapset tekivät yhtälöstä vähintäänkin mielenkiintoisen. Mun ystävä Anna kuvasi siis meitä viikko sitten sunnuntaina, aika ihania kuvia hän sai silti näistä vaikeuksista huolimatta. Anna on vastaikään aloittanut valokuvaajan hommat ja tekee siis perhekuvauksia, vauvakuvauksia, raskauskuvauksia ja muita täällä Helsingissä. Kurkatkaa ihmeessä Photo Saskia jos on valokuvauksille tarvetta, Anna ottaa ilmiömäisiä kuvia ja on mestari vangitsemaan tunnetta.

Kuvat Photo Saskia

Mä olin katsellut etukäteen ideoita mistäs muualtakaan kuin Pinterestistä, ja niitä sitten yritettiin parhaamme mukaan toteuttaa meidän sysipimeässä kodissa. Alunperin tarkoituksena oli tosiaankin mennä ulos miljööseen kuvaamaan ja oltiin sovittu jo ihanat kuvauspaikatkin valmiiksi, kun sitten säätiedote oli eri mieltä ja lähetti myrskytuulen Suomen ylle. Sovittiin sitten että pidetään vielä ne miljöökuvaukset tässä talven aikana, tosin ei enää sitten jouluteemalla. Ehkä me sitten saataisiin kaunis lumipeitekin kuvien taustalle, olisi ihanaa.

Kuvat Photo Saskia

On niin kiva saada välllä aina kuvia koko perheestä, kun yleensä väistämättä kuvista puuttuu joko Otto tai minä, tai sitten Tiara meidän uusimpana valokuvausvahvistuksena.  Perhekuvia ei ole koskaan liikaa, ja vaikka joskus lopettaisinkin bloggaamisen mä haluan silti että meidän perheestä on ainakin joka vuodelta yksi kunnon yhteiskuva. Olen pienestä asti rakastanut valokuvia, ja etenkin sitä muutosta mikä kuvissa tapahtuu, kun vertaa eri vuosien kuvia toisiinsa. Tuo alimmainen kuva on mun ihan lemppari, ja niin kyllä ylimmäinenkin. Molemmissa näytetään vaan niin meiltä: vähän höpsöiltä mutta onnellisilta!

Kiitos Annalle hurjasti vielä näistä ihanista kuvista, meille tuli huiput joulukortit! Ja me jäädään koko perhe innolla odottamaan seuraavia kuvauksia, ja sitä kaunista lumipeitettä jota kovasti toivotaan sinne taustalle. Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3

Käytiin tänään illalla päivällisen jälkeen kuvaamassa esikoisen 4-vuotiskuvia. Halusin ottaa kuvat samassa paikassa kuin viime vuonnakin, koska se tuntui jotenkin ajatuksena ihanalta. Parasta olisi jos voisi ottaa tästä hamaan tulevaisuuteen asti kuvat aina samassa kauniissa kohdassa, kauniiden syysruskan väristen pensaiden edustalla. Niistä saisi ainakin aika upean valokuvakirjan hänelle vaikka 18-vuotispäiväksi, ai että.

Asuksi neiti valitse itse mummulta syntymäpäivälahjaksi saadut Gugguun ihanuudet, viime viikolla ostetut mustat syyssaappaat ja viime vuonna jo ostetun Zaran tikatun nahkatakin, joka on tämänkin vuoden lemppari. Mä olen aivan ihastunut noihin Gugguisiin, jotka ovat siis meidän ensimmäiset kyseisen merkin kamppeet. Merinovillainen tupsupipo on ihan uskomattoman kaunis ja tuo viininpunainen väri on niin mun suosikki. Mahtavaa että neiti itse tykkää myös. Mä himoitsen täällä tosin nyt kuopuksellekin tupsupipoa. Onneksi se Drop2 taitaa tulla ihan kohta, niin jos vielä mätsäävän pipon hommaisi hänellekin.

Takki Zara / Paita Gugguu / Pipo Gugguu / Leggingssit Gugguu / Saappaat Zara

Meillä  oli ihana kuvaushetki, jonka aikana höpöteltiin vaikka ja mitä. Käytiin myös heittelemässä yhdessä pikkukiviä kanavaan ja ihmeteltiin veden pohjassa hengaillutta golf-palloa. Meitä tuli vastaan myös ihan mielettömän söpö 1-vuotias musta tanskandoggi jota me saatiin silittää. Se oli, esikoisen sanoin, aika hassu ja villi, mutta ei ihan liian villi vaan sopivasti vähän liian villi. Voi tanskandoggi, oli kyllä niin suloinen ja komea koira että. On Armaskin tosi suloinen, se taas näyttää aivan kengurulta kun pomppii niin hulluna jatkuvasti. Armas ja mun äiti lähtivät tänään Ouluun takaisin aamulla, ja meillä on kaikilla tietysti hirmuinen ikävä. Onneksi on puhelin, ja pian me jo taas nähdäänkin.

Viikonlopun jäljiltä on vieläkin vähän silmien alla pussin tynkää, tai isompaakin silmäpussia ja ajattelin tänään mennä oikeasti ajoissa eli än yy tee nyt nukkumaan! Mutta mahdollisimman pian luvassa synttärireseptejä ja muitakin hömpötyksiä! Hyvää yötä ihanat, nukkukaa hyvin <3

Tänään oli Tiara kuvaa päivän -päivä. Hän kuvasi aamupäivästä melkein nukkumaanmenoon asti, ja sai kuvata aina kun halusi. Mä annoin kuvata ihan tuolla mun omalla Olympus O-M-D E-M10:llä, koska tajusin että ne meidän vanhemmat Canonin järkkärit joita ensin olin ajatellut lasten käyttöön sopiviksi, ovat niin painavia että eihän siitä olisi tullut yhtään mitään. Kertaakaan ei käynyt kameralle mitään, neiti kohteli sitä kuin kukkaa kämmenellä ja aina yhden tilanteen kuvattuaan laittoi sen hyllyn päälle odottelemaan, ja haki sen sitten kun taas tarvitsi. Hän oppi tänään myös tarkentamaan kameralla  ihan itse, mikä oli aika kiva juttu! Kaikki allaolevat kuvat ovat siis meidän Tiaran tänään ottamia, iik!

Aukon kokoa tai valotusaikaa hän ei tietenkään osaa säätää vielä, ja siksi osassa kuvista ei ihan ole asetukset kohdillaan, ei sillä että mäkään osaisin vielä kovin hyvin, mutta aika hienoja nämä mun silmään ovat. Eniten hän taisi päivällä kuvata Zeldaa, Zeldasta oli monta ihanaa kuvaa. Hän myös kiersi lastenhuonetta ympäri ja kuvasi lempparijuttuja.

Tämän Oton kuvan nähtyäni päätin että Tiara saa tästä lähtien hoitaa Oton kuvaamiset ihan kokonaan. Mulle tuo herra vaan aina irvistelee ja haukottelee, mutta Tiara saa näin ihania hymyjä, joka kerta!

Ihan paras juttu oli tietenkin se kun mummu ja Armas tulivat, ja tytöt saivat tulla heitä vastaan. Tiara räpsäisi heti kuvan iloisesta mummusta, ja Armaksestakin hän onnistui saamaan kuvan. Koira oikein poseerasi hänelle vaikka yleensä se riekkuu ympäriinsä eikä pysy sekuntiakaan paikoillaan.

Kymmenen päivän kuluttua neljä vuotta täyttävän neidin silmin päivä näyttää aika mukavalta. Legoja, vähän siskoa, vähän Armasta ja mummua ja isiä. Äiti laittaa ruokaa ja tekee jotain, sylittelee pikkusiskoa. Ainut mikä mua häiritsee on se että Tiara ei itse ole näissä kuvissa, haha. Mutta eipä se kuvaaja voi omissa kuvissaan olla, ellei sitten ota selfieitä, mikä ei mun objektiivilla onnistu.

Hän oli niin ylpeä valokuvausprojektistaan että mua melkein itketti, ja niin ihanasti keskittyi siihen kuvien ottamiseen. Me käytiin kaikki kuvat yhdessä läpi, ja hän sai itse sanoa mitkä hän halusi tähän postaukseen. Tästä tuli hieno, niin hieno että eiköhän oteta uusiksi taas joku kerta? Mun lempikuva on ehdottomasti tuo missä Zeldalla on hassu ilme, se on niin Zelda, vaan isosisko voi saada ikuistettua noin täydellisen hetken.

Moi! Huh, arkiviikko pyörähti taas kunnolla käyntiin, ja tästä onkin tulossa aika toiminnantäyteinen viikko. Paljon ohjelmaa, mutta onneksi kaikkea kivaa on tiedossa. Tänään oli kuitenkin vielä ihan tavallinen maanantai tavallisine juttuineen. Perus työt ja dagikset, ja sitten kotiin syömään. Ruuan jälkeen lähdettiin tyttöjen kanssa kävelylle ja otettiin kamera mukaan. Tytöt halusivat molemmat harjoitella kuvaamista, ja meidän kuopuksellakin pysyi jo kamera kädessä!

Meidän neidit ottivat kaikki nämä kuvat, paitsi tuon ensimmäisen kuvan Tiarasta, jonka otin minä ja sen kuvan jossa istun yksin portailla, se on nimittäin Oton käsialaa. Rajaukset on vähän sinnepäin ja äidistä tallentui hieman erilainen kuvakulma kuin yleensä, kun kuopus kuvasi suhteellisen läheltä, mutta sehän se idea olikin. Katsoa lasten silmin. Musta on mielettömän siistiä päästä näkemään maailmaa heidän silmillään, pitäisi joskus ihan oikeasti antaa molemmille kamerat päiväksi käteen ja katsoa millaisia asioita ihan tavallisesta arjesta tallentuisi sinne.

Se voisi olla aika avartava kokemus, ja varmasti lasten mielestä ihan hillittömän hauskaa. Onneksi meillä on pari vanhempaa kameraa jotka ovat toimintakuntoisia mutta eivät enää jatkuvassa käytössä, niitä voisi hyvin lainata tytöille ja tehdä vaikka postauksen siitä mitä he päivän aikana kuvaavat. Mitä mieltä olette, olisiko hauska postausidea? Mä näen jo silmilläni kuinka saisin päivän jälkeen selata kuvia My Little Ponyista, kukista bussipysäkillä ja superläheltä otettuja kuvia tyttöjen naamoista. Aww en kestä, tämä on pakko tehdä pian!

Mä alan kömpimään kohti sänkyä nyt että saan kunnon pitkät yöunet! Hyvää yötä ihanat<3

Mulla oli tänään poikkeuksellisesti töitä, ja Otolla taas vapaapäivä, joskus näinkin päin. Ihan hauskaa vaihtelua, rento aamu, autokyyti töihin ja tytöt lähtivät Oton kanssa Itiksen leikkiasemalle. Mun visiitti töissä ei jäänyt kauhean pitkäksi, koska lähdin ostamaan vähän kuvaustarvikkeita ja sen jälkeen kuvasin meidän uusia mallikoruja muutaman tunnin kotona. Ihan parasta, mä rakastan kuvata asetelmia ja miettiä mikä näyttäisi kivalta minkäkin kanssa. Arvatkaa miksi rakastan kuvata asetelmia? Ne pysyvät paikoillaan, ja niitä voi veivata eri asentoihin vaikka miljoona kertaa eivätkä korut tai maljakot hermostu siitä, toisin kuin lapset.

Lasten kanssa mulla on sellainen periaate että kuvaan vain silloin kun heitä itseään kiinnostaa, muuten on aivan turhaa edes yrittää, koska lapset eivät tosiaan käyttäydy kuin korut tai maljakot. Enkä tietenkään halua heitä väkisin kuvata muutenkaan jos he eivät itse halua. Joskus kuvatessa he sattuvat pitämään hetken toisiaan käsistä kiinni tai hymyilemään tosi kauniisti ja sitten räpsin niin monta kuvaa kuin ehdin ennenkuin he ovat jo juosseet kolmen metrin päähän toisistaan ja hyppivät tai esittelevät napaa naapurin koiralle.  Joskus he ovat innoissaan kuvaamisesta (”ei meidän ole pakko ottaa kuvia jos ette halua” ”Otetaanpa, otetaanpa jooko äiti, me haluamme!”, mutta eivät silti oikein jaksa keskittyä. Sitten otetaan niitä iloisia tilannekuvia joissa tukka hulmuaa ja jommankumman raajat on aina tärähtäneet, ja sekin on ihan fine.

Mä olen nähnyt sitäkin että lapsia lahjotaan karkilla tai jollain palkinnoilla että pysyvät kameran edessä paikoillaan. Se on ihan okei jos lapsi ei ole tottunut kameraan, ja ollaan ottamassa ekaa kertaa kolmeen vuoteen upeita perhekuvia oikealla kuvaajalla, mutta silloin kun kuvaaminen on melko arkipäiväinen juttu niin ei tulisi kuuloonkaan. Mä olen ottanut tämän postauksen kuvat kolme päivää sitten illalla, kun oltiin lähdössä puistoon. Niissä näkyy iloisia, innokkaita neitejä jotka innostuivat pomppimaan, halimaan ja pussaamaan. Kuvien ottamiseen meni viisi minuuttia, ja meillä kaikilla oli hauskaa.

Vaikka rakastan kuvata asetelmia, koska ne ovat täysin mun hallinnassa ja niiden kanssa kaikki on taidosta ja silmästä kiinni, niin rakastan kuvata myös lapsia. Lasten kuvaamisessa kaikki on kiinni tuurista, ja joskus sitä vahingossa onnistuu ja saa ikuistettua sen täydellisen sisarusrakkauden hetken.

Ai kauhea kun mulla rönsyilee aiheet! Mä olen höpöttänyt koko tekstin ajan valokuvaamisesta, kun tarkoituksena oli kertoa meidän perjantaista. Meidän perjantai oli ihana, se oli niin me. Maattiin varmaan tunti kasassa sohvalla ja Otto pöristeli meidän mahoja, kuunneltiin spotifysta Mehukkaimmat ysärijyystöt -soittolistaa ja tanssittiin tyttöjen kanssa hulluna. Esikoinen taitaa jo Aquan Barbie Girlin kertsin, ja mä opin vihdoinkin miten Smurffien Patin papukaija oikeasti menee, siis Vamos ala playa. Silti lauloin samalla, että ”Patin papukaija, se päätä aukoo aina, mut muille se on hiljaa, eikä ne usko”… Kertoo jotain mun lapsuudesta, smurffeja huudatettiin ja paljon.

Me aletaan Oton kanssa katsomaan Netflixistä joku leffa, kun mäkin sain vihdoin tämän valmiiksi! Mulla nimittäin kesti tässä hetki, koska hukkasin tuon ysärisoittolistan ja etsin sitä spotifysta varmaan 20 minuuttia että pystyin mainitsemaan sen nimen tässä postauksessa. Ehkä ei kaikkein fiksuiten käytetyt 20 minuuttia elämästä, mutta on sitä varmaan hölmäömpäänkin tullut minuutteja tuhlattua. Ja onhan toi ”Mehukkaimmat ysärijyystöt” nyt ihan huippu nimi soittolistalle, kuulostaa tosin mun korvaan joltain ihan muulta kuin musiikilta, apua.

Hyvää yötä ja ihanaa viikonloppua kaikille <3